sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Joulumieltä Melukylästä to 10.1.2013

Satutunnille saapui kahdeksan innokasta, syksyn aikana pikku hiljaa tutummaksi tullutta 2 – 4 -vuotiasta lasta. ”Satutäti tulee!” kuului sen pienimpiä edustavan, harvasanaisimman pojan suusta. Tarinahuopa levittyi nopsaan satuhuoneen lattialle ja siihen mahtuivat kaikki juuri niin, että jäin itse reunalle.

Hyräilin Lasse Hallströmin ohjaamien, Georg Friedelin säveltämien Melukylän lapset -elokuvien tunnusmelodiaa toivoen sen houkuttelevan satulasten kiinnostusta, ja tiedustelin, tunsivatkos lapset jo sen. Eivät – ainakaan ihan vielä, joten vakuutin, että kuulisivat sen varmasti, jos katsoisivat elokuvan Melukylästä. Vierailimme nimittäin vielä hetken aikaa joulutunnelmissa, MELUKYLÄN JOULUN mukaan (8.painos, WSOY 2001. orig. Jul i Bullerbyn, 1966 AB Rabén & Sjögren Bokförlag), ja samalla satutuntilastenkin vielä tuoreissa joulun tapahtumissa, eihän Tapaninpäivästä ollut kulunut kuin reilu viikko.

Ensin tervehdittiin Melukylän ”isot” lapset Saku, Naku, Liisa, Olli, Riitta ja Anna, joiden komeaan potrettiin törmää heti Astrid Lindgrenin melukyläläistarinoista poimitun kuvakirjan alkulehdellä. Seuraavalta aukemalta löytyy sitten se ainoa kylän ”pikku” ei Ollin sisko Kerstin sekä lumivaipan peittelemä kylämiljöö, jossa kolme kotitaloa.

Tätä jengiä ei mikään pysäytä.

Tätä jengiä ei mikään pysäytä.

Ilon Wiklandin lämminväriset, positiivisen vekkulit piirrokset ovat jo sinänsä aarteita ja vievät niin lapsen kuin aikuisenkin hetkessä liki vuosisadantakaiseen maailmaan. Astrid Lindgrenin yksinkertaisuudessaan nerokkaat ja aidot, humoristissävyiset tekstit antavat hyvin tilaa pienenkin lapsen ajattelulle ja havainnoille. ”Punatulkkuja” lenteli eteemme siitä jännästä ”lyhde”-kimpusta, johon tutustuimme jo joulun alla. ”Omena!” ja ”Sydän!” löytyvät niin ikään Melukyläläistenkin joulukoristeiden joukosta. Tekstin lomaan voi perinteisesti liittää kysymyksiä kuvia hyödyntäen: Mikäs tämä jouluherkku on? Entä kuka tietää, mitä on ”syltty”? Vastaavasti sain vastakysymyksen: ”Mitä se lipeäkala on..?” Ei siis ole pahitteeksi perehtyä perinneruokiin jo etukäteen, mikäli niitä tekstissä mainitaan, jollei tietosanakirjaa ole käden ulottuvilla. (Syltty tuli onneksi tarkattua valmiiksi, mutta sen lipeäkalan jouduin jättämään ulkonäkö- sekä makukuvauksen varaan..)

Säelainat tutuista joululauluista kuten ”Joulu, joulu tullut on..!” ja ”No onkos tullut kesä nyt talven keskelle…” toimivat edelleen oivina huomion vangitsijoina, ja vaikkeivät satulapseni ihan vielä osanneet laulujen sanoja, korvat ja silmät herkistyivät empimättä. Joukon selkeästi rytmivaikutteisin jollei musikaalisikin kolmivuotias tyttö osasi tapailla jälkimmäisen melodian mukana.

Oivaa, että Lindgrenin tekstiin on upotettuna myös numeroita, joita jälleen havainnollistin sormin: Sakun leipomien piparipossujen määrä konkretisoituu valtaisaksi, kun nostaa yhdeksäntoista sormea vuoronperään ylös. Toisaalta pienellekin käsitettävämmin toimii ”neljä joulukuusta”, joiden tarkoitus tietenkin tarkistetaan Melukylän talojen määrästä PLUS yksi pikkukuusi isoisälle (sille kaikkien melkein yhteiselle).

Tämän tarun kohokohtauksena pidän aatonaaton joululauluhetkeä ikkunan takana. Melukylän tarinoiden minäkertoja Liisan sydänystävän Annan toteamus ”On niin kaunista, että vatsaan ihan koskee!” kuvaa odotuksen ja jännityksen hetkittäistä pysähdystä lumiseen iltahämärään kaikkein riipaisevimmin.

MOKA: Kun saimme aattohulinat reposteluta, tajusin unohtaneeni ne tuiki tärkeät kulkuset reppuun, enkä siis vieläkään voinut helisyttää aisakulkusia vielä melukyläläistenkään kirkkomatkan aikana! (Ennen joulua en löytänyt kulkusia komerosta marraskuun viimeisen satutunnin tarinaa varten.) Onneksi tekstissä Naku toteaa pitävänsä paitsi ”kulkusten kilinästä” myös ”hevosen hajusta” ja niin kysyin perään, kuka on tunnistaa hevosen hajun, mikä puolestaan kirvoitti pari satulasta jakamaan satunnaisen kokemuksensa hepan tapaamisesta ”ainakin mummolan matkalla”.

jouluaattoilta b

Tästä joulutarinasta jää mitä lämpimin ja positiivisin mieli, eikä kertoja-Liisan hieman eri sanoin toistuva ”jouluna on hauskaa” haittaa lainkaan – päinvastoin: kirjan tapahtumat ovat juurikin sellaisia.

Lopuksi mietittiin, mikä olikaan jokaisen omassa ja perheen joulussa mukavinta – ja riennettiin niine ajatuksine pöydän ääreen muovailemaan. Tutut perusvärit – joita kuvittajatar Wiklandkin Melukylän joulussa sangen eläväisesti käyttää – pyörähtivät pirteänpunaiseksi ”ompukaksi” ja kellanpunaiseksi ”pikkuleiväksi” todistaen joulun maun säilyneen vielä suussa, mutta toivat mieliin myös ensimmäisen, syksyisen muovailutuokiomme, jolloin luotiin PIKKUHIRMUN metsän pelottavia mönkiäisiä: syntyi ainakin yksi ”käärme” ja moniväripalloinen ”ukkeli”. Tai ehkä ”karamellikimara”..!

Joulumuistoja <3

Joulumuistoja ❤

Kaikkiaan vajaa tuntinen sujui vauhdilla ja puuhantäyteisesti. Lasten keskusteluhalukkuus ja -valmius oli yllättivät, vaikka muutama nuorimmista nousikin ihmettelemään pieniä ”lumiukkoja” ikkunalla tai kaivamaan niitä houkkuja kosketuskirjoja laarista. Kuukauden satutuntitauko ei ole jäähdyttänyt välillemme syntynyttä kontaktia.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 16/01/2013 by in tammikuu 2013.
%d bloggers like this: