sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Atukin ystävä to 24.1.2013

Kuusi satulasta hiipi kanssani satuhuovalle pirteästä tammipakkassäästä. Kehotin istumaan rinkiin, kuten intiaaneilla on aina tapana. Keskelle asetimme pienen eskimon mokkasiinit odottamaan vuoroaan: lähtisimme pohjoisille maille. Matkan merkiksi lauloin kanadalaisen kansanlaulun ”Kotini on majavan, kotini on koivun”, tutun meidänkin retkinuotioiltamme. Yksinkertaisia käsiviittomiani muutama satulapsistakin tahtoikin kokeilla mukana. Niin päästiin Mischa Damjanin kirjoittamaan tarinaan Atuk ja susi (Lasten Keskus/Nord-Süd 1990). Luulen, että tarina pohjaa aitoon eskimotarun, niin karun totuudenmukainen ja luonnon helmassa elävän alkuperäiskansan ajatusmaailman mukainen se on. Józef Wilkońin lumoavan vauhdikkaat vahaliitukuvat peittävät liki joka aukeaman, mutta itse tekstilläkin on pituutta, joten: aloitin mahdollisimman rauhaisaan tahtiin, mutta pyrin eläytymään tarinan vuoroin iloisiin, vuoroin vakaviin tai jännittäviin tapahtumiin ynnä roolihenkilöihin.

Atuk ja Taruk Bb

Eskimopoika Atuk saa viisivuotislahjakseen koiranpennun, jolle antaa nimeksi Tatuk, sekä pienen reen. Atuk viettää Tatukin kanssa hauskan hurjia hetkiä – kunnes Tatukin on lähdettävä metsästysretkelle Atukin isän koiravaljakkoon oppiakseen kunnon vetokoiraksi lumituiskuisella tundralla.

Tarinan toinen ja juonen kannalta ratkaisevin käänne on, että kun isän valjakko viimeinkin palaa Atukin luo, ei Tatukia olekaan mukana. Atuk saa kuulla isältään totuuden heti: susi on purrut pentukoiran kuoliaaksi.

Satulapset kuuntelivat liki hiiren hiljaa  – vain vilkkain pikkuvili oli nyt saanut tarpeekseen paikallaan kuuntelusta ja lähtenyt ”valjakon matkassa” vaeltamaan satuhuoneen hyllyille – usuttaen näin huolehtivaisen tytön peräänsä.

Jo hieman aiemmin pyysin vilpertin takaisin – jolloin kehotin kaikkia kokeilemaan ”iglussa mukavasti makoilua”, koskapa tarinassa Atuk juuri meni igluunsa. Tämä tepsi veijariin jos toiseenkin – mutta toisen karkuretken ja tehottoman houkuttelun jälkeen en voinut kuin käydä nappaamassa vilpertin onkiman kirjan pois, kiitos vaan, ja ohjata hänet oven toiselle puolelle hiiren hiljaa. Jatkoin vilpertistä huolineen tytönkin asetuttua huovalle.

Atuk hämmentyy, kunnes viha valtaa hänet niin, että hän päättää tappaa suden. Tässä kohtaa kärsivälliseltä ja viisaalta vaikuttava isä kuitenkin toteaa tylysti: ”Sinäkö surmaisit suden — Ethän sinä ole vaivaiskoivua korkeampi!” Atuk meneekin mittaamaan kokoaan vaivaiskoivun vierelle heti lumen sulettua ja joutuu toteamaan isän olleen oikeassa. Isä kuitenkin kannustaa poikaansa harjoittelemaan ahkerasti jousen käyttöä, valjakon ajoa ja kajakin melontaa, jotta tämän vahvistuisi – ja näin Atuk tekeekin.

Isän tuima ilme herätti kysymyksen: ”Miksi isä on noin vihainen?”

Tatuk on poissa Bb

Vastasin, että luulen isän pikemminkin olleen tosissaan, kun hän puhui Atukille.

Vaivaiskoivu koon mittapuuna toistuu tarussa kolme kertaa – kuten (perinne-)satujen jännite usein, jollei parhaimmillaankin, vaatii. Toisen kerran Atuk käy mittaamassa ”miehuuttaan” harjoiteltuaan niin kauan ja kovasti, että muutkin ihmiset sanoivat häntä nuorien metsästäjien parhaimmaksi. Atuk huomaa itsekin kasvaneensa vaivaiskoivua korkeammaksi, panee itsensä testiin ja päättää napata napaketun.

Mutta omien kokemuksiensa karaisema napakettu ei pelkääkään Atukia – vaan kertoo jättäneensä metsästäjien viekoittelun ja pakenemisen, koska oli ollut niin yksinäinen. Toisten eläinten ihailun sijaan hän olikin saanut ystävän: suuren, taivaalla tuikkivan tähden. Napakettua vahingoittamatta Atuk palaa mietteissään igluunsa.

Atukin ikävä Tatukia jää taaemmas, mutta katkeruus ei sula lumen mukana; hänen kiihkonsa suden saalistamista kohtaan vain kasvaa.  Kolmannen kerran Atuk asettautuu vaivaiskoivun viereen ja – voikin juosta ylpeänä isänsä luo: ”— nyt olen kaksi kertaa niin korkea kuin vaivaiskoivu!” Tässä kohtaa tarina eteneekin rivakkaan tahtiin: Atuk ottaa keihäänsä, lähtee pimeälle tundralle ja – tappaa suden.

Surun tunne kuitenkin valtaa Atukin heti teon jälkeen niin, että hän ymmärtää, ettei mikään ollutkaan muuttunut – Taruk pysyisi poissa suden lailla.

Keväisen tundran herätessä eloon Atuk käy alapäin. Hänen mieleensä palaa napakettu, jolla oli ystävä, kun taas hänellä ei ollut yhtään ystävää. Eläimet pelkäsivät häntä. Mutta kas: pettynyt alakulo saa eskimopojan niin herkäksi, että hän huomaa kevään ensimmäisen kukan ja kyseenalaistaa sen onnen.

Kuultuaan kukankin kaipaavan ystävää, Atuk viimein laskee keihäänsä ja lupaa: ”Minä odotan sinua, pikku kukkanen. — Ja kun saavut jälleen, pidän sinusta huolta. —”

Atuk ja kevätkukka C

Voiko tällainen taru päättyä liikuttavampaan kuvaan?

Pyysin satulapsiakin polvistumaan kuin eskimopoika ja kuvittelemaan, että heillä oli edessään oma pikku kukkanen, jota tahtoisivat suojata kovalta tundran, kylmän aavan tuulelta. Melkein jokainen pieni kämmenpari koukistuikin suojaamaan ”omaa kukkaa”.

Kävin tarinan läpi tässäkin sen syvänhyvän sanoman vuoksi, jonka vielä lopuksi satulapsille kertasin päätapahtumin. Kerroin vielä, että eskimothan pyydystävät hylkeitä – jollaisen löysimme sukeltamassa eräässä kirjan kuvassakin – toisinaan tappavat sudenkin, jos tulee vaaratilanne. Mutta turhaan ei eläintä tapeta, kuten Atuk kostonhimossaan teki. Jos toinen vanhimmista tytöistä kysyikin kesken tarinaa: ”Kuka… kuka?”, eli sain selventää tekstin dialogiosuuden Atukin sanoiksi isälleen, ja jos kuvissa vilistävät monilajiset linnut eivät olleetkaan entuudestaan nuorille satulapsilleni tuttuja, ei tarinan merkitys enää herättänyt kysymyksiä.

Lopputunnelman lohduksi lauloimme ”Kanootin kapean”, jonka viittomaleikkiin ja yksinkertaiseen toistosäveleen satulapset saattoivat alkulaulua helpommin yhtyä.

Oli aika siirtyä pöydän ääreen – piirtämään sen itselle tärkeän, vaikka ”pienenkin” ystävän kuvaa. Mielellään viisi käsiparia ryhtyi toimeen – vain Lotta jäi jököttämään vahaliitu valmiina arkin äärelle. Kun ei pientä ystävää tuntunut syntyvän hänen arkilleen vielä johdattelevan jututuksenkaan tuloksena, annoin tytölle miettimisrauhan. Kun toiset kohta lopettelivat ja lähtivät, toi Lotta minulle kuvan: ”siitä kuolleesta koirasta”. Se kuvattiin satuhuovalla ”eskimo-mokkasiinien” ja Arianan ”kaislikon” kera.

028b

Lisää piirrustuskuvia löytyy täältä.

Advertisements

One comment on “Atukin ystävä to 24.1.2013

  1. Pikku Pia
    25/01/2013

    Luulen, että tarina pohjaa aitoon eskimotaruun, niin karun totuudenmukainen ja luonnon helmassa elävän alkuperäiskansan ajatusmaailman mukainen se on.

    Taru sisältää myös monta suomalaiselle kaupunkilapselle outoa sanaa: kajakki, tundra – iglu ja kuikka, joihin on hyvä pysähtyä hetkiksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 25/01/2013 by in tammikuu 2013.
%d bloggers like this: