sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Tuhkimot to 31.1.2013

Leudon harmaana talviaamuna pyrähti satuhuovalle yksitoista lasta. Pari sadunjanoisinta suuta kyseli ”Missä mikä kummitussatu?”, jolloin johdattelin: ”Pääsette vanhaan linnaan, kunhan istuudutte ja kuuntelette tarkkaan”. Katseeni etsi sitä nelivuotiasta tyttöä, joka oli toivonut joulun alla päivän satua – mutta häntä ei ollut joukossa. Onneksi mukana sentään muutama vanhemmasta päästä, joten saatoin uskoa, että heidän esimerkkinsä turvin myös nuorempien ja vilkkaampien keskittymiskyky paranisi.

Satu TUHKIMOsta, jonka uumoilin ainakin osan jo kuulleen jossain muodossa, sai vuoron.

Tukeuduin ”vanhaan suomalaiseen käännökseen” tästä Grimmin veljesten klassikosta, Björn Landströmin kuvittaman ja valikoiman OLIPA KERRAN (Kustannusosakeyhtiö Otava Helsingissä 1974) mukaan. Lisäksi Lentävän kirjaston lastenhyllystä löytyi Suuri satulipas (WSOY 1986. orig. Die Grosse Märchentruhe, Schwager & Steinlein GmbH, Kunstanstalt und Verlag 1982), jonka Marjo Kyrön suomentama versio noudatti paikoin uskollisesti, paikoin oikoen vanhaa suomennosta. Näiden kahden version alkuvirkkeet solmin yhteen, sillä vanhempi oli kovin lyhytsanainen ja arvoituksellinen pienen mielen ymmärtää, Kyrön versio taas selkeämpi (mutta jätti mm tärkeän näkökohdan eli tarinan isämiehen attribuutin ”rikas” pois), osapuilleen näin: ”Erään rikkaan miehen vaimo sairastui, ja kun hän tunsi, että kuolema oli lähellä, hän kutsui ainoan lapsensa luokseen ja sanoi: ’Rakas lapseni, pysy aina — hyvänä, niin Jumala auttaa sinua —’ Sitten äiti sulki silmänsä ja nukkui pois.” Sovelsin siis enemmänkin – sillä naperoille en vain voinut sanoa ”heitti henkensä” saati ”erosi tästä maailmasta”. Tämän romanttisen sadun kerrontaan sitä paitsi sopi mainiosti runollisempi ilmaisu.

Varmaan sekä se, että tuhkimotarina on minulle entuudestaan kovin tuttu että edellispäivän äänenkerrontaharjoitus, antoivat varmuutta eläytyä tekstiin ja hahmoihin ja käyttää oman kehon liikkeitä elävöittämään tarinan tapahtumia. Eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoakaan, jotta  pienimpien mielenkiinto pysyisi loppuu asti. Onneksi Suuren satulippaan versioon kuului tapahtumien pääkohtia seuraava, joskin realistis-kiiltokuvamainen kuvitus ( kuvittajaa ei mainittu), jota saatoin hyödyntää kerrontaa ryydittämään, sillä Landström on versiossaan luottanut vain kahden huolellisen, mutta sitäkin vangitsevamman, piirros-maalauksen voimaan.

Björn Landströmin aukeamakuvituksen osa

Osa Björn Landströmin aukeamakuvituksesta

Kaksivuotias Venni huomasi alkukuvasta ”kanan”, joten palasimme tarkastelemaan kuvan eläimiä vielä sen jälkeen, kun Tuhkimon nimen alkuperä oli selvitetty. Sisarpuolethan eivät anna tytön nukkua edes omassa vuoteessaan, vaan tämän on maattava tuhkaläjässä takan luona. Kysyin, tietävätkö satulapset mitä ”tuhka” onkaan. Muistatteko, kun juttelimme takoista, joissa poltetaan puuta? Tuhkaa, syvän harmaata jauhoa, jää jäljelle palaneista puista. Ja kun siihen pistää nenänsä,  koko naama pöllähtää noenmustaksi. Tuhkasta siis sisaret keksivät nimittää tytön Tuhkimoksi. Tähän tosiasiaan ei ollut kellään lisättävää, ja saatoimme jatkaa isämiehen markkinalähtöön ja tuliaisten tiedusteluun kaikilta kolmelta tyttäreltä, ensin sisarpuolilta, sitten vasta Tuhkimolta.

Tässä kohtaa aprikoin itsekseni, miksi isä tuntuu arvostavan uuden vaimonsa hienohelmatyttäriä ikiomaa tytärtään enemmän. Alistaako uuden vaimon vallankäyttö hänet heti? Tarinahan ei syvenny rikkaan miehen ja uuden vaimon suhteeseen, eli emme saa tietää mitään siitä, miten läheisiä he ovat. (Onko kyseessä vain ”kulissiliitto”: leskimies nai, mahdollisesti rikkaan, leskivaimon?) Kuitenkin isä muistaa tytärtään, jota hänkin jo nimittää Tuhkimoksi, ja täyttä tämänkin toiveen tuoden matkaltaan pähkinäpuun oksan, joka tytön ennustavan toiveen mukaisesti hipaisee isämiehen hattua kotimatkalla. Isä ei kuitenkaan ajattele niin pitkälle, että toisi omalle tyttärelleenkin kauniin vaatteen tai edes korun, kuten tytärpuolille (eikä tällainen välittämisen laatu tarinamme jatkotapahtumiin tismaisikaan).

Tuhkimo pysyy alusta asti kuuliaisena äitinsä viimeisille sanoille ja käy jopa päivittäin tämän haudalla. Toistuvat ”itkemisen” ja ”rukoilemisen” jätin pois paikallaan junnaamisen pelossa, samoin kuin vanhurskas -adjektiivin. Tuhkimon ”hyvyys ja ahkeruus” sai riittää. Hautamaahan tyttö myös istuttaa oksan, joka kasvaakin tytön kyynelten kostuttamana kauniiksi pähkinäpuuksi.

Triangelin, yhden lempisoittimistani, soinneilla merkkasin ne tärkeät kolme juhlapäivää, joina kuningas sadussa kutsuu kaikki maan neidot linnaan kuninkaanpojan tanssiaisiin.  Tuhkimoahan ei lasketa mukaan, mutta koskapa hän on nuori ja kaunis ja erittäin halukas mukaan, hän pyytämistään pyytää lupaa. Silloin äitipuoli ruokkii tytön luuloja – pikemminkin simputtaa tätä – heittämällä tuhkaan kupillisen herneitä ja lupaamalla, että Tuhkimo voisi päätä mukaan, jos tämä saa herneet kootuksi kahdessa tunnissa. Tehtävä on ilmeisesti liki mahdoton, mutta Tuhkimopa käy puutarhaan ja kutsuu kaikki kesyt kyyhkyset ja taivaan linnut apuun: ”Maljaan kaikki hyvät, kupuun kehnot jyvät”. Pieni suuri ihme tapahtuu, sillä kyyhkyset tulevat kaikkien taivaan lintujen kera nokkimaan maljaan kaikki hyvät jyvät. Mutta äitipuolipa ei laskekaan tyttöä mukaansa, vaan kieltäytyy, eihän tytöllä ei ole mekkoa ja joutuisi naurunalaiseksi. Sen sijaan äitipuoli kärttää itkevää Tuhkimoa kokoamaan kaksi kupillista jyväsiä tuhkasta puolessa tunnissa.

Tässä kohtaa kerrontaa olin seota puhujassa, muunsin osan äitipuolen sanoista pyynnöiksi Tuhkimon suuhun – se vaan tuntui toimivan luontevasti 😉 Tarkkuutta vaadittiinkin pitkin matkaa, kun eläytyi eri hahmoihin ja pyrki paitsi palaamaan tuttuihin, kullekin hahmolle syntyviin maneereihin, myös tuomaan paikoin mukaan uusia sävyjä tai kiihdyttämään tahtia.

Tuhkimo käyttää samaa kikkaa uudelleen eli kutsuu lintuystävänsä avukseen ja  – nämä erottelevat herneet alle puolessa tunnissa. Kun edellä lainattu parsi toistui, pysähdyimme pohtimaan, mitä ”kupuun kehnot jyvät” todella tarkoitti. Linnuillahan on ”vatsankupu”, jonne ne napsivat jyviä. Tuhkimo siis ajattelee heti lintuja itseäänkin, eikä vain omaa päämääräänsä: linnut saavat samalla itselleen jyväaterian.

Vaikkei äitipuoli huoli Tuhkimoa vieläkään juhliin mukaan, tyttö ei jää lehdellä soittelemaan, vaan käy pähkinäpuun alle: ”Puu pienoinen, ravista oksias, suo minulle kultia, hopeitas!” Juuri tällaisten kauniiden riimisäkeiden vuoksi en mistään hinnasta olisi lukenut Kyrön lakonisempaa ”Puu-kulta ravista, ravista kultahameita!”, vaikka saattaahan tuo olla likempänä saksalaissanoja – Tammen kultaisen kirjaston vapaasta, suorasukaisemmasta sovituksesta puhumattakaan, jonka Marjatta Kurenniemi on kääntänyt ja Walt Disneyn studiolaiset kuvittaneet. Niin lintu heittää Tuhkimolle kultaisen ja hopeaisen puvun ja sillkikengät, ja tyttö menee kuin meneekin linnaan, jossa prinssi vie hänet tanssiin antamatta kenenkään toisen tanssia hänen kanssaan. ”Minä haluan tanssia hänen kanssaan.”

Kuninkaanpoika tanssii vain Tuhkimon kanssa

Tuhkimon isä eikä äitipuoli tyttärineenkään saa tietää mitään tytön juhlimisesta, sillä he eivät tunnista tyttöä juhlapuvussa linnassa. Tyttö pitää huolen myös siitä, että hän livahtaa myöhään yöllä karkuun prinssin tahtoessa saattaa häntä. Karua mutta totta: Kun prinssi sittenkin seuraa tyttöä kotiin ja kertoo isämiehelle vieraan tytön juosseen kyyhkyslakkaan, isä on niinkin ennakkoluuloinen ja äkkipikainen, että hakkaa kirveellä kyyhkyslakan säpäleiksi – mutta Tuhkimopa on ennättänyt paeta sieltä pähkinäpuulle ja jättää juhlavaatteensa haudalle.

Kunnon satuklassikkona Tuhkimo noudattaa kolmen kerran dramaturgiaa: sekä toisen että kolmantena juhlapäivänä tyttö käy pähkinäpuulle ja sanoo samat taikasanat pähkinäpensaalle. Toisena päivänä hän saa edellispäiväistä kauniimman puvun, joten kaikki ihmettelevät hänen kauneuttaan, eikä kuninkaanpoika taaskaan tahdo tanssia kuin hänen kanssaan. Tuntui suorastaan upealle ottaa hyväntahtoisen, ylpeänkin prinssin rooli, ja lausua tämän kovin arvokas repliikki. Satulasten silmät tuijottaa tuikkivat vastaan – suurin osa kuunteli mukana, vaikka liikettähän oli syntynyt jo jonkin aikaa:

a) Kaksivuotiaalla työtöllä oli pissihätä, minkä vuoksi hän nousi aluksi useaan kertaan vaihtamaan paikkaa, mutta vähäpuheisena ei arvannut sanoa mitään ennen kuin hätä oli käynyt sietämättömäksi 😉

b) Tästähän seurasi se, että kolme ja puolivuotiaalle tytölle tuli myös pissihätä, joten teimme sopparin: Saat mennä, kunhan odotetaan, että edellinen palaa. Mutta me muut jatkamme satua.

c) Kun toinenkin pissihätä oli hoidettu, alkoivat pari – kolmivuotiaat poikaset nahistella jälkimmäisen tytön kanssa – ja lopulta se veitikka, jonka istumiskapasiteetti kerta kaikkiaan aina loppuu ensimmäisenä, oli jo hakeutunut satuhuoneen nurkkatuolille mönkimään (ja kolistelemaan vaivihkaa patteria). Satuhuovalla kävi turhaa ”HYSS-hyss-HYSS”, ”hiljaa” ”HILJAA” supisäpinää lastenkesken.

Pidin tauon ja ihmettelin, mitä ääntä täällä kuuluu? Kohta kaikki vaikenivat kuuntelemaan – ja kun ainoastaan patteri vaivihkaa klonksahteli, saatoin jatkaa – toisen juhlapäivän loppuun, jossa kärkäs isä hakkaa maahan päärynäpuun, johon prinssi uumoilee vieraan tytön kadonneen tällä kertaa. Kovin kyseenlaiselta isämiehen toiminta tuntuu jälleen  etenkin kun hän toista edellisillan sanansa empien, olisiko tyttö voinut olla Tuhkimo. Onko isämies  tuohtunut siitä, että tyttö on uhmannut äitipuolta (isähän ei kiellä tytärtään tulemasta juhliin)  vai silkasti huolissaan ”vieraasta tytöstä”  puutarhassaan? Lasten kanssa en jäänyt tätä pohtimaan, vaan jatkoin kolmanteen juhlapäivään ja siihen kaikkein komeimpaan ja kauneimpaan pukuun, jota kaikki satulapsetkin innoissaan katsoivat.

 Tuhkimo-tyttö mielikuvituksen ja toden rajamaalta

Tuhkimo-tyttö mielikuvituksen ja toden rajamaalta

Vieraampi sana ja aines löytyy hetkestä, jolloin tyttö rientää kotiin, sillä hänen kultakenkänsä jää kiinni portaisiin, jotka kuninkaanpoika on viimein, kadotettuaan ihastuksensa jo kahdesti, älynnyt pietä. Koetin siis selittää, että ”piki” on puolestaan mustaa ja tahmeaa – sitä saatetaan levittää hiekkatielle, jottei hiekka pölyäisi – tervan tapaista. (Ei kommentteja.)

Ja niin prinssi saapuu sovittamaan kenkää isämiehen taloon, tahtoohan hän puolisokseen vain sen, jolle kultakenkä sopii. Näin siis alkuperäisessä tarinassa kuninkaanpoika itse menee mahdollisten morsiankandidaattien luokse, ei suinkaan lähetti, kuten Disneyn versiossa, eikä ainakaan vanhassa suomennoksessa ole aistittavissa minkäänlaista nöyrtymistä prinssin osalta vaan silkkaa arvoituksen ratkaisemisen tahtoa, jollei sankaruutta. Tuhkimosta ei hiiskahdetakaan, vaan sisarpuolet kutsutaan koettamaan kultakenkää kauniisiin jalkoihinsa.

Tässä kohtauksessa sisar- ja äitipuolen pahasisuisuus ja ahneus kulminoituvat: kun ei vanhemman sisaren varvas sovi kultakenkään, antaa äiti tyttärelleen veitsen ja käskee leikkaaman varpaan poikki – jonka sisärpuoli tekeekin. Mutta: kun kuninkaanpoika huiputettuna ratsastaa sisarpuolen kanssa haudan ohi, pähkinäpuun kaksi kyyhkystä kujertavat: ”Kurkista vaan, kurkista vaan: veressä kenkä on kokonaan. Pienipä hänelle kenkä on. Kotoa löydät morsion”. Näin Tuhkimon lintuystävät puolustavat totuutta, ja prinssi palaa takaisin isämiehen taloon palauttamaan vanhemman sisaren ja koettamaan nuoremmalle kultakenkää. Kun nuoremman kantapää ei sovikaan kenkään, joutuu hänkin leikkaaman kantapäänsä äitinsä suorasukaisesta kehotuksesta. Mutta pähkinäpuulla toistuu kyyhkysten kujerrus ja prinssin on palautettava nuorempikin sisarpuoli takaisin.

Vasta nyt isäpuoli mainitsee ”vaimovainajan pienen typerän Tuhkimon”, jolloin tarinamme suht’ viaton tyttö saa kuin saakin koettaa kultakenkää. Tässä kohtaa utelias Venni osoitti kuninkaanpojan kuvaa ja tiedusteli, kuka se oli. Prinssi eli se kuninkaanpoikahan siinä, joka tuli kultakenkää sovittamaan. ”Voisikohan olla… Juhani? Tai vaikkapa Jaakko..!” Nelivuotias Kaapo taas kommentoi tietävänsä, miksi tyttö pitää kiinni kantapäästään. Arvasin hänen jääneen miettimään karusti leikattua sisarpuolen kantaa, joten selitin vielä kaikille, että tässä Tuhkimo-tyttö sovittaa kultakengän jalkaansa – demonstroiden kengän laittoa omaankin töppösjalkaani.

Tuhkimo sovittaa kultakenkäänsä

Tälla välin vilperttimme seilasi koskettelukirjalaarissa hyppysissään äänikirja, joka alkoi suhipuhista. Surkeana menin poimimaan kirjan ja pyysin velikullan isoveljen hakemaan pikkuveljen takaisin huovalle. Mutta pikkuveikkapa pisti jarrut päälle – eivätkä kannustuksenikaan auttaneet: nuhtelu oli ilmeisesti mennyt perille, ja veikka jokseenkin tuohtunut. Avasin siis satuoven ja toivotin hälle hei-heit.

Niin päästiin tarinan huippuun: kultakenkä sopii tietysti tytöllemme ja kuninkaanpoika saa ratsastaa pähkinäpuun ohi kyyhkysten kurjertaessa viimein positiivisen viestin, joka jälkeen kyyhkyt  asettuvat Tuhkimon olkapäille.

Triangelin soinneilla siirryimme kuninkaanpojan häidenviettoon, josta ei puutu dramatiikka siitäkään: kun äitipuoli tyttärineen koettaa vielä kirkossakin liehitellä prinssiä, morsiamen kummallakin olkapäällä istuva kyyhkyspari nokkaa sisarpuolilta ensin toiset silmät, sitten toiset sen mukaan, kumpaa puolta nämä astuvat morsiusparin rinnalla mennen, tullen. Toivo Kuulan Häämarssi taustalla kerroin, että Tuhkimo ei ollutkaan enää pieni typerä, vaan  kuninkaan vaimo, kuningatar. Ja että nuori kuningas ja kuningatar elivät onnellisina elämänsä loppuun asti, kun taas sisarpuolet olivat sokeita lopun ikäänsä.

Vanhat kyyhkyskiiltokuvani pääsivät lentelemään satulasten edessä ja yllä aina kyyhkysten esiintyessä tarinassa.

Vanhat kyyhkykiiltokuvat pääsivät lentelemään satulasten edessä ja yllä aina kyyhkysten esiintyessä tarinassa

Olit toki tarpeen vielä selventää lapsille, että linnut tässä tarinassa kokivat puolustaa ystäväänsä Tuhkimoa, jotta oikeus tapahtuisi ja hänkin pääsisi osaksi hyvästä elämästä, jotteivät ahneet ja ilkeät sisarpuolet olisi saaneet huijattua sinnikkästä prinssiä.

Samaan aikaan hoitotätien uteliaat päät jo pyökkäsivät satuikkunoiden takaa ja oli siirryttävä pikapikaa muovailemaan ”juhlakenkiä” pöydän ääreen. 45 minuuttia oli kulunut sadun maailmassa niin sukkelaan, että enemmistön olikin jo lähdettävä lounaalle. Vain se kolme- ja puolivuotias, reipasotteinen tyttö, tahtoi ja sai jäädä muovailemaan kanssani: ”koppakuoriaiskorun” ja ”simpukan”  juhlaväreistämme vitivalkoisesta ja kukankeltaisesta Pjotr Tšaikovskin Prinsessa Ruususen valssin sävelin. Onneksi fiksut tädit lupasivat toisille, että nekin saavat muovailla  hoitopaikan vahoilla 🙂

satu 31.1.13 003

Lämpimät lopputerveiseni Tuhkimoa toivoneelle satutyttö Lotalle – ehkäpä saat kuulla jomman kumman  satukirjan tarinan kotona? Ja jollet, voit aina toivoa tai lukea tämän tarinan uudestaan ja uudestaan, vielä vuosienkin jälkeen! Minullekin tästä monimerkityksellisestä ja -kerroksellisesta sadusta löytyi uusia puolia ja pohdittavaa. Kuulumisiin ensi viikon sadun parissa!

Mainokset

5 comments on “Tuhkimot to 31.1.2013

  1. Pikku Pia
    01/02/2013

    P.S. Lapsena tunsin salaperäistä kunnioitusta OLIPA KERRAN -satukirjan kuvia kohtaan. Siten Landströmin veistoksellisen eläväiset taideteokset liki vahanukkemaisine hahmoineen lipuivat suurien kuvitussuosikkieni joukkoon.

  2. Pikku Pia
    01/02/2013

    P.P.S. Verestäessäni Tuhkimo-tarinan versioita Lentävän kirjaston tädeille, johtajatar kertoi myöskin omistaneensa Tammen kultaisen version. ”Kultaisen kirjasen” hän oli saanut lapsena lahjaksi aina sairastaessaan ❤

  3. Pikku Pia
    25/02/2013

    Kiinnostunut: kuuntelepas vielä tämä linkki Yle Radio 1n Kultakuumeen lähetykseen viime joulukuun 20. päivältä, jolloin Jacob & Wilhelm Grimmin Lasten ja kotisatujen (Kinder- und Hausmärchen) julkaisusta tuli kuluneeksi kaksisataa vuotta!

  4. Turtle
    25/05/2016

    Oletan, että tämä blogi on kuollut, mutta voitko selventää mistä kirjasta nuo kaksi kehystettyä kuvas on tai kuka ne kuvitti? Eli ne missä Tuhkimolla kultainen leninki, ja jossa koettaa kenkää.

    • Pikku Pia
      27/05/2016

      Eipäs olekaan, ihanan vilkaasti vaikuttavat vierailijat täällä asioivan :-)En ole jatkanut aiemmanlaista satukeikkabloggausta täällä, sillä sain sellaista palautetta, joka koski ja vaati lopulta miettimään, miten sitten kirjoittaa, jollei tähän omaan tapaani. Haaveissani elelee, että vielä ryhtyisin jossain muodossa lisäämään keikkakokemuksia aina antoisista satukirjoista!

      Tuhkimo-kerronnan alkujaksoissa on mainittuna tämä toinen, saksalainen satukirja, josta kysymäsi piirroskuvat ovat. Kuvittajasta ei tannut löytyä mainintaa, mikä on harmi, mutta olen huomannut, että aiempina vuosikymmeninä etenkään antologia-tarukirjoihin ei ole ollut tapana liitää kuvittajan nimeä – etenkään jos kuvittajiakin on ollut useampia.. Onneksi nyt arvostetaan ja vaaditaan, että kuvantekijäkin saa nimensä julki!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 01/02/2013 by in tammikuu 2013.
%d bloggers like this: