sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Taikatalvea… to 14.2.13

Satuhuopa alle ja kaks’toista satulasta päälle – hurraa: tänään nuuskittiin Muumilaakson talvea Tove Janssonin kirjoittamassa ja kuvittamassa, huokaannuttavassa kirjassa TAIKATALVI (6. painoksen suom. Laila Järvinen. orig. Trollvintern, Werner Söderström Osakeyhtiö 1957. ). Mikä sopisikaan paremmin helmikuumme harmaanvalkeaan, päivä toisensa jälkeen toistuvaan lumisateeseen ja – levolliseen hiljaisuuteen? Muumilaaksoonhan tulee talvi vielä taatummin kuin meille.

Kirjailija on omistanut tarinansa omalle äidilleen, kerroin alkuhuomioksi satulapsille.

Kirjailija on omistanut tarinansa omalle äidilleen,
mainitsin alkuhuomiona satulapsille.

Tutut satulapset olivat enemmän kuin alttiina MUUMItarinalle, ”muumia” on nimittäin toistellut yksi jos toinen pikkupojan suu silloin tällöin, syyssatujen mielijohteista asti, emmekä olleet vielä näiden peikkojen luona yhdessä vierailleet. Ensi katsastettiin Muumilaakson talvista karttaa niin, että jokainen satuhuopalainen varmasti näki laakson sijainnin. Vaikka päät olivat nousta ylös kurkkimaan saturomaanin sisäsivujakin, piti vielä malttaa ja tyytyä tutkimaan kirjan kansikuvaa, kun ENSIMMÄINEN LUKU: LUMEN PEITTÄMÄ SALONKI, alkoi.

Taikatalven kartta tiukkis

”Juuri siinä, missä laakso teki loivan kaarteen kohotakseen vuorta kohti, oli lumen peittämä talo. Se oli kuin merkillisen muotoinen kinos ja näytti hyvin yksinäiseltä. Aivan sen lähellä mutkitteli joki sysimustana jäisten töyräiden välissä —”.

Pyrin kertomaan salamyhkäisen vakavalla äänellä, mutta reippaalla tempolla. Sopivassa kohdassa pistin kuiskaten ja – totta: kuiskaus toimi tässä hieman jännässä tunnelmassa jopa paremmin kuin aiemmilla kerroilla, jolloin se oli jo vilauttanut voimaansa lapsikatraan keskittämiseksi. Toki mukaan oli syytä tuoda positiivisiakin sävyjä kerronnan niin salliessa: ”sisällä oli lämmintä”, ”kellarin uunissa paloi hiljalleen turvetta” (tämän perään totesin, että takassa voi todellakin polttaa turvetta puiden sijaan lämmitettäessä) – ”kuu – – – paistoi kristallikruunuun, joka oli verhoiltu tyllillä”. Vekkulin kuuloiselle materiaalille annoin selityksen ja toivoin, että joku mielessään muisti kristallikruunun syksyltä, Astrid Lindgrenin Metsässä eli ole ryöväreitäsadusta. Kun muumiperhe löydettiin nukkumasta pitkää talviuntaan kaakeliuunin ympärillä, aloitin parilla kuorsauspihauksella ja vihjasin toisiakin koisaamaan mukana. Muumiperhehän se siinä joukollamme kuorsasi ;)! Tarina kertoo, että muumit ovat aina nukkuneet marraskuusta huhtikuuhun esi-isiensä perinteiden mukaan. Kummastusta herätti se, että ”kaikilla oli vatsa täynnä kuusenneulasia”, eikä ihme, eiväthän havunneulaset juuri kuulu meikäläiseen tuhtiin, saati herkulliseen talviruokalistaan.

Sekuntien tuokioiksi pysähdeltiin erikoisten, muumien vuoteittensa viereen kokoamien esineiden kohdalla: polttolasien, filminpätkien, tuulimittareiden. Ainakin Kaapo vaikutti tunnistavan ”filmi”-sanan, ja toivonpa, että ”vanhan kameran käyttö” valotti filmin merkitystä. (Olin tietysti vienyt omat roskafilminpätkäni kierrätykseen edellisviikolla ”parempaa käyttöä” aavistamatta :/) Mene, tiedä, onko sanojen juurten selvittely sittenkään niin oleellista itse taruun ja kerrontaan verraten… mutta kokisin, että pienet tuumintatovit eivät ole haitaksi kummallekaan, kunhan vain pystyisin pitämään silmäni ja ajatukseni skarppina, jottei oikea rivi katoaisi turhan pitkäksi aikaa!

Tällä paikkein se viime kerran monesti huoahtanut tyttönen kommentoi, että ”kerroit viimeksi aina ja aina vaan!”, jonka paikalliseksi vaimentamiseksi riitti silkka määrätietoinen katse tytön silmiin ja – kerronnan jatkuminen. ”Hiljaisuus oli rauhallinen ja täynnä odotusta./ (makea huokaus) Joku huokasi toisinaan ja käpertyi syvemmälle makuukuoppaansa.”

Kun kuunsäde vaeltaa salonkiin ja pyyhkäisee pöytää ryömien vuoteen messinkinappuloilta Muumipeikon kasvoihin, saatoin tarttua sivutuolilla odottavaan froteiseen muumipeikkoon (olin hakenut oman pehmomuumini satutuntivierailulle entiseltä naapuriltani, jonka tyttärelle sen taannoin lahjoitin) tapahtuuhan tarinassa ihme: ”Muumipeikko heräsi eikä saanut enää unta. —” Muumihahmon demonstroiminen ja elävöittäminen tepsi vallan mainiosti lasten mielenkiinnon kohottajana.

Kun Muumipeikko sitten tassuttelee äitinsä vuoteen viereen ja vetää tätä varovasti korvasta, oli kakaistava se ”muumipeikkoääni”, jota koetin kovasti viilata edellisiltana kohdalleen. Voih, se kuulostikin… käheämmältä ja möreämmältä kuin olisin iljennyt, mutta uusintaan ei tositilanteessa ollut mahdollisuutta! Tämän ”kröheän” satulapset kuitenkin hyväksyivät mutinoitta. Onneksi kristallikruunun oli pian vuoro helistä ja saatoin kilauttaa pientä tuulikelloa, jonka soi ihanaisen taianomaisesti.

salongen

Nyt kerronnassa toistuu ensimmäisen luvun pohjateema: ”Hän [Muumipeikko] tunsi itsensä hirveän hylätyksi.” Ja kun Muumipeikko huudahtaa äitiään hereille peittoa vetäen, oli minulla uusi mahdollisuus petrata peikkoääntä kohdalleen… Tuntui, ettei se mihin olin illalla tyytynyt, vieläkään kuulunut );

Onneksi tarinassa edetään yön yli ja saavutaan seuraavaan aamupäivään kohtaukseen. Viimeistään tässä vaiheessa saatoin näyttää Janssonin maagista piirrosta, kun salonki näyttää entistä epätodellisemmalta. Mio ihmetteli ”Mikä tuo on?” osoittaen valkealla lakanalla peitettyä nojatuolia. Tästä päästiin vanhaan tapaan suojata huonekalut pölyltä ja utelinkin, olivatko lapset koskaan olleet niin pölyisessä huoneessa, että jos sormella pyyhkäisee pöydän pintaa, sormeen jää harmaata tomua – joka… atsh-atsh-hiuuu aivastuttaa, jos sitä joutuu nenään. Kyllä, ainakin pari päätä nyökkäsi, ja muut tuijottivat varsin tarkkaavaisina minua.

Seuraavaksi Muumipeikko tassuttelee lipaston ääreen lukemaan ”Nuuskamuikkusen kevätkirjeen”. Ja meilläpä oli paikalla tuo ”KEVÄTKIRJE”! Ihan totta: käsintehdylle, tuijanlehvillä koristellulle paperille raapustettu kirje vastaavassa paperikuoressa, jonka päällä luki kaunokirjoituksella ”Muumipeikko”. Tässä vaiheessa oli myös syytä tarkistaa, minkä näköinen olento Nuuskamuikkunen oikein oli.

NuuskamuikkunenKuljetin vanhaa kiiltokuvaa Nuuskamuikkusesta reppu selässään lapsen katseelta katselle hyväksynnän saaden. Vain yksi, kirkas pikkupojun ääni sanoi ”Ei – ..EI!” Mutta sekin vaimeni, kun katsoin empijän pieniin silmiin ja vakuutin kuvan kanssa: ”Joo-o, Nuuskamuikkunen se juuri on!”

Itse kirjehän on lyhyt:

”Hei. — Nuku hyvin äläkä sure. Ensimmäisenä kevätpäivänä olen taas täällä luonasi. Rakenna pato minua odotellessasi. Nuuskamuikkunen.” Luin ”nuuskamuikkuspainokkaalla”, selkeämmällä äänellä, jonka arvaan taata jokaisen ymmärtäneen. ”Pato” -termiä ei kukaan heti arvannut selittää, joten vihjailin, tehdäänkö sellainen jokeen – vastauksena veitikkamaisia ”ei… ei… ei..!” – tai puroon ..? ”Ei…” – no johan nyt (ei-ei-jujupäivä!?). Nyökin: oikeilla jäljillä ollaan. Padolla saa aikaan pieniä lätäkköjä tai vaikka järviäkin.

13

Muumipeikon luettua kevätkirjeen moneen kertaan (me emme sitä kuitenkaan enempää) siirryimme peikonnälän vieminä muumitalon keittiöön, tosin ”kolean siistiin” ja ”tyhjään” mokomaan. Helpottavaa, kun autiosta ruokakomerosta löytyy sentään satulapsillekin tuttuja juttuja: puolukkamehua ja ja tomuista näkkileipää. Tässä kohta tunnen kaltaisuutta Muumipeikkoon, joka alkaa syödä lukien kirjeen vielä kerran: hyvä lukukohde toimii taatusti hyvän ruokailuseuran lailla ❤

Syötyään Muumipeikko paneutuu selälleen ja katselee ”neliskulmaisia puupalikoita” pöydän alla.

Tässä katsottiin vaihteeksi piirrosta ja – kunhan Muumipeikko saa huikattua sinne pöydän alla asuvalle olennolle Nuuskamuikkusen kirjettä tapailevan tervehdyksensä, hän puhkeaa lauluun: ”Olen taas täällä luonasi! Olen luonasi taas ja kevät on ja lämmin on ja minä olen täällä, ja sitten me kuljemme täällä ja siellä, jokaisella tiellä…” (Valmistellessani tarua huomasin täysin unohtaneeni tämänkin yksityiskohdan Taikatalven ensimmäisestä luvusta, jonka viimeisimmästä lukukerrastani lienee yli puoli vuosikymmentä.) Voitte uskoa, että hain tälle laulunpätkälle rytmiä ja korvakuulosäveltä useaan otteeseen edellisiltana, mutta kun sen viimein löysin, solahti se, Luontoemon kiitos, myös ensimmäisenä aamulla mieleeni, kunhan heräsin kunnolla tähän todellisuuteen. Peikkoröhinä sai lapset helähtämään naurunkikatuksiin pitkin matkaa. ”Ei ei ei..” kuului sieltä, täältä – mahtoivatkos mieltää, ettei tämä ollut se oikea Muumilaakson laulu? Aioinhan itsekin ennakkoajatuksissani laulattaa lapsilla Ei muumitaloa lukita yöksi, mutta se jäi ihan itsestään pois luvuista, kun ensimmäisen luvun tunnelma ympäröi mieleni. Olin semminkin tyytyväinen: lapsilla oli mukavaa ennalta-arvaamattomasta talvitunnelmasta huolimatta, ja muumipeikonääni pysytteli kutakuinkin samassa kuosissa, vaikkei edellisiltainen täyteläisyys uskaltautunutkaan satuhuoneeseen 😉

den som bor under diskbordet

Kummalliset edesottamukset jatkuvat, kun Muumipeikko äkkää ”kaksi silmää” tuijottamassa häneen tiskipöydän alta. Tarkkaan tuijottavaa silmäparia konkretisoin etusormi+keskisormi -parin osoituksella lapsiin, ja sillä sai ainakin tämän kerran nuorimman ja levottomimman tanssahtelemasta lattialta takaisin alas huovalle. Hiljaisuus nappaa tässäkin vallan ja silmät katoavat sen myötä. Muumipeikko köhisee vielä tiskipöydän alla asuvan perään ”Odota — Tule tule! Älä pelkää. Minä olen kiltti. Tule takaisin…” Ehkäpä tämän repliikin lopulla alkoi köhinäni lähestyä sitä peikkoääntä, jota olin hakenut. Lapsien nappisilmät ja kuulokorvat vaikuttivat olevan hereillä; mutta Muumipeikko jää yksin, sillä olento ei enää palaa.

Mahtoivatko satulapset siepata tämän, todelliseen ystävyyden päiväämme mitä parhaimmin loksahtavan teon: Muumipeikko asettaa lattialle rivin näkkileivänpalasia ja kaataa hieman puolamehua niiden viereen?

Tuulikellonen jouti kilistellä kristallikruununa surumieltä, kunnes Muumipeikko tuohtuu ja vannoo itse kristallikruunulle, että menee tiehensä – ”- – – etelään päin Nuuskamuikkusta vastaan”. Kun ei jumittunut ulko-ovi avaudukaan tömistelevälle Muumipeikolle ja tämä joutuu juoksemaan vingahdellen ikkunasta toiseen, toimivat satuhuoneen sisäikkunat sopivina ikkunoina panikoivalle froteemuumille. Niin Muumipeikko päätyy kattoluukun kautta katolle, josta kylmä ilma tulvahtaa häntä vastaan.

Vaikka kerronta tässä kappaleessa toden totta kilpistyy, tahtoi sinnikkäs tyttö toistamiseen kyseenalaistaa, ”miksi kerrot ja kerrot aina vaan”. Melkein kesken virkkeen ojennuin häntä kohti ja vakuutin: ”Se on tehtäväni”. Asia ratkesi!

Muumipeikon ihka ensimmäiseen talvi-ilmakokemukseen oli ladattava omaa eläytymistä hytisemällä, hengähtelemällä ja nuuskimalla kuin peikko taitaisi, sillä kuvaa ei juuri tähän tilanteeseen kirjassa ole. Kun Muumipeikko tuntee ”- – – uuden hajun – – – joka on vakavampi kuin mikään hänen ennen tuntemansa haju ja hiukan pelottava – – -”, unenrippeet rapisevat pois ja peikko käy uteliaaksi. Nyt froteepeikko sai nyt toimia Taikatalven Muumipeikon roolissa aktiivisimmillaan: se kävi kurkkaamassa jokaista satulasta ihan likeltä silmästä silmään, kuonosta kuonoon. Jokainen lapsi hörähti tirskuun tai nauruun vuorollaan. Kaikki valppaina.

Muumipeikko alkaa vasta oudonuuden hajuaistimuksensa jälkeen ihmetellä valkeaa maisemaa ja ainetta, johon hän on katolta putoavan lumen lailla luiskahtanut. ”Se on lunta”, peikko viimein kuiskaa, ”Äiti on kuullut puhuttavan siitä ja sitä sanotaan lumeksi.” Oiva juttu, että talvikokeneet satulapset ovat kaikki Muumipeikkoa ”edellä” tässä lajissa, sanaselityksiä ei kaivattu 🙂 (Ja olen aivan varma, että juuri tämän katraan ikäiset ovat aikuisiakin etevämpiä lumentuntemuksen jalossa salatieteessä :O)

Luvun viimeisessä kohtauksessa seurataan Muumipeikon jopa ihon tuuhentuvaa samettipintaa myöten päättäväistä vaellusta joelle – ja saatoimme katsastaa edellisen sivun piirrosta. Sielläkin peikko havaitsee vain penseää mustuutta, johon se ei ole vielä kotiutunut.

den mörka älven

Kun peikkomme viimein kurkistaa postilaatikkoon, löytyy liikkistä ”postia”: ” —kuihtunut lehti, jossa ei ollut kirjoitusta”. Pelkäänpä, etten saanut tämän kohdan lausuntaan sellaista henkeä, jonka todella olisin kaivannut.  Sen sijaan viivähdimme tuokion juttelemassa hauraiden syyslehtien kauneudesta – jollaista löytyy Janssonin piirroskuvastakin.

ett torkad löv

En millään muistanut, minkä kirja-aarteen väliin oma äitini poimima haavan pitsilehti olikaan laitettu, joten minulla ei ollut aivan oikeaa lehteä tähän liittää. Mutta: lapsethan olivat toki itse löytäneet erivärisiä lehtiä: Milla muisti ”punaisen lehden”, jonka saatoimme uumoilla olleen juuri haapapuun lehti, kuten kirjassakin. Venni oli löytänyt samanmoisen, punaisen. ”Oranssi..!” lehtikin kuului löytyneen toisaalta. Ihan totta: vaahteran lehdessä voi olla sellaista monivärisyyttä: punaista, keltaista – oranssia ja vielä vihreääkin. (Olikohan joku ”Äiti” lähettänyt kertomuksemme syyslehden Muumien postilaatikkoon..?!)

Kun Muumipeikko vielä repostelee jasmiinipensaan huolimattomasti sojottavia oksia päätellen sen kuolleen, oli aivan pakko kehottaa lapsia tutustumaan oikeaan jasmiiniin, jonka tunnistaa vallan huumaavasta yötuoksusta. Kuten Brittein saarilla, huokasin – jolloin Essi mainitsi käyneensä Kanarian saarilla 🙂 Kaikeksi onneksi Muumipeikkokin kokee tottuneensa talven hajuun näillä paikkein alkulukua.

Viimeisen kappaleparin ajatusta katkaisi tuoksinta satuhuovan takakulmassa: isompi kaveri oli töninyt pienempää, jolla itku kurkussa ja joka kaikessa mykkyydessään käpristeli pahaa mieltään huovan ulkopuolella. Tomerampi kolmivuotias tyttö katsoi asiakseen huomauttaa minulle tapahtumasta ja meninkin pyytämään pienempää takaisin huovalle. Totesin isommalle, joka siinä ratsasteli pehmohylkeellä ja oli jo tömäytellä toisiakin, että tietäähän tämä ettei ollut tehnyt ollenkaan reilusti. Poika taisi heti painaa päänsä alas ja myöntää erehdyksensä. Katsoin toisiakin huovalla ja totesin, ettei kai kukaan muukaan vaan ole tuhma toiselle täällä, kun kaikki voivat olla hyvässä sovussa yhdessä. ”Etkös pyydäkin anteeksi muilta?” kysyin, ja poika myönsi reippaasti näin. Sai anteeksi – ja pienempi palaili jo oma-alotteisesti entiselle sijalleen. ”Sama pätee muuallakin: kaverille ei olla ilkeitä ollenkaan; jos joku toimii tuhman tyhmästi, voi sille sanoa: olepas  rauhassa vaan, jos sulla on paha tuuli, se menee kyllä ohi!” (Myönsin olleeni itsekin joskus kurjalla päällä ja tuhma.) Viksut satulaiset ymmärsivät tämän ja monenmosia tuhmuuskokemuskommentteja ripotteli vielä peräjälkeen kuulolle…

”Hän [Muumipeikko] epäröi hetken. Mutta sitten hänestä tuntui, että oli vielä pahempaa olla aivan yksin hereillä, kun ympärillä nukuttiin. Ja niin Muumipeikko tassutteli ensimmäisiä näkemiään jälkiä myöten sillan yli…”  Me seurasimme niitä jälkiä vielä hetkisen talvikartan kuvasta.

Kysyin, tahtovatko lapset jatkaa sen verran sadun matkaa, että Muumipeikko tapaa kaipaamaansa seuraa – talven ajan ystävän? Muutama kielteinen vastaus sinetöi sen, että siirryimme muovailemaan: valkoisesta vahasta lumijuttuja, lasten tuttuja – joita Muumipeikko ei vielä tarinassa tainnut. Pakkaustuore vaha vaatikin kunnon muokkausta ja sitä lapsensormille lämmittäessäni kehotin etenkin tönimiseen sortunutta ”näyttämään vaikka muovailuvahalle, jos vähänkään enää ärsyttää” – ennemmin kuin kavereille 😉

Vahalumipallosista syntyi - vaikka joku lapsista epäili, ettei osaa laittaa lumpparia. Juju on tämä: jokaisenmoista pallosta tarvitaan aidon lyhdyn taikaan!

Vahalumipallosista syntyi – vaikka joku lapsista epäili, ettei osaa laittaa lumpparia.
Juju on tämä: jokaisenmoista pallosta tarvitaan aidon lyhdyn taikaan!

Vaan kuka herätti Muumipeikon talviunesta?  Tiedätkös, muistatkos jo sen?

Advertisements

2 comments on “Taikatalvea… to 14.2.13

  1. Pikku Pia
    15/02/2013

    Kiitän ja muumipeikkomaisesti myh-möhähdän Taikatalvikirjastani kummi(tus)tätiäni ja kummi(tus)setääni, jotka lahjoittivat minulle oman painoksen joskus talviunisella kahdeksankymmenluvulla. Ehkä joululahjaksi? Kenties syntymäpäivälahjaksi tammikuun kummi(tus)tenavalle..! On yhä taianomaisin talvitarina minulle.

  2. Pikku Pia
    16/02/2013

    Huomaathan: Jos olet Tove Janssonin luomusten ihailija ja jopa hänen nimeään kantavan seuran jäsen, voit jakaa lukumuistojasi seuran muistokeruun tiimoilla helmikuun loppuun mennessä. Lukumuistoja-kirje täällä, ole hyvä! Taiteilijattaren syntymästähän tulee kuluneeksi kokonaiset sata vuotta ensi vuonna :O

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 15/02/2013 by in helmikuu 2013.
%d bloggers like this: