sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

…Taikatalvea… ke 6.3.2013

Hoitotädit olivat lukeneet ajatukseni, joka syttyi, kun luin Taikatalven ensimmäisen luvun itsekseni kotona: Tämähän tulee lukea Muumilaaksossa – museossa, joka löytyi vielä viime vuoden lopulla pääkirjasto Metson alakerroksesta, mutta olikin vuoden vaihteessa päässyt muuttamaan Tampereen Taidemuseon alakertaan. Muumien laaksoon siis suunnistin kera tarinan seuraavan luvun ja itse pehmon, talviuniltaan vironneen Muumipeikon. Satulapset olivatkin jo kiertäneet kaikki kuvat ja kuvaelmat, piirtelivät jänniä hahmoja tai kokeilivat, miten pienet puuveneet kantoivat mielikuvituksen aalloilla.

Venni toi käsiini pirteän porkkanatukkaisen ja ties kuinka monissa pikku sormissa nuohuuntuneen pikku pehmo-Myyn. Hyvin, hyvin poika ennakoi tulevaa tarua..!

Löysimme sijan rantakiven ympäriltä, kahden veneen luota, ja kunhan lapset istuivat valitsemissaan asemissa, saatoin muistutella, mitä satua olimme viimeksi aloittaneet ja mitä  Muumipeikolle oikein oli sattunut. Hänhän  oli kiivennyt ihmettelemään talven hankea Muumitalon ulkopuolelle. Näin  tarina sai jatkoa:

TOINEN LUKU: NOIDUTTU UIMAHUONE

den nyfikna ekkorren

”Meren puolella, hieman lännempänä, hyppeli pieni orava umpimähkään sinne tänne lumessa. Hän oli oikein höpsy pieni orava; ajatuksissaan hän sanoi itseään aina »oravaksi, jolla on kaunis häntä». Tämä pikkukurre äänteli hieman omalaatuifefti lieväfti föfföttäen, pienellä kurreäänellään, ja sen nopsaa liikettä havainnollistin sormipompuin. ”Muuten hän ei ajatellut usein eikä pitkää aikaa. Hän pikemminkin tunnusteli ja nuuhki.” Tunnustelun ja nuuhkimisenkin saattoi oivasti toteuttaa ja pyytää lapsia nuuhkimaan. Silloin tällöin hän mumisi itsekseen »patja…», ettei olisi unohtanut mitä oli etsimässä. ”Patjaa” pieni orava toistaa vielä useita kertoja, enkä havahtunut tätä sanaa selittämään olettaen, että pienetkin jo tunnistivat sen, mutta merkitystä siihen latasin oravan omalla, nasevalla äänellä. Pienellä kurrella on tuiki tärkeä tehtävä tarinassa: hän hyppelee rantakukkulan laella kököttävälle luolaan ja löytää sieltä paitsi kenties hänen itsensä kasaamia olkia, yllätyksekseen pahvilaatikon, jonka kantta ryhtyy nakertamaan ja – vetämään siitä ulos villatöyhtöjä . Orava vallan innostuu ja ”- työskenteli kaikilla neljällä käpälällään aivan raivoisasti.” Tätä kurren touhua matkin kannustaen lapsiakin kaivamaan etukäpälillään kuten orava. Tomerastihan tuo työ porukalla sujui, kunnes:

”- Äkkiä joku yritti purra oravaa käpälään.”  Ääneen oli lisättävä vaaraa ja ripeyttä, sillä orava epäröi, kuitenkin enemmän uteliaana kuin peloissaan. ”Vähitellen tuli vihainen pää ulos kannen reiästä.” Näytin piirroskuvaa lapsille, jotka vuoron perään tunnistivat pään pikku Myyn omaisuudeksi :).

Lilla My i sovlådan

”– Oletko sinä aivan viisas?! sanoi pikku Myy.

– En, en ollenkaan usko, vastasi orava.” Ja näin saatiin jo toinen talven uinuja hereille taikatalven aikaan. Erikoista, etenkin Pikku Myyn tulikipunaisen tomeraa temperamenttia ajatellen, on, ettei Myykään ole talven tai lume tuttu entuudestaan:

”– Vai niin, tältä se siis näyttää, hän sanoi. Kaikkea ne keksivät.” Oravasta päästäänkin hetkeksi eroon, kun Myy laittaa lumipallon ja viskaa sillä osuman – ”ovavaan”, mutta ilmeisen tahattomasti ja veitikkamaisesti, sillä jo seuraavassa hetkessä hän näkee itsensä jalat taivasta kohti ja – mittailtuaan vuorta pyyhältää ” — pepullaan koko korkean rinteen ylähäältä alas, hyppyrit ja kaikki, pysähtymättä ennen kuin kaukana kiiltävällä jäällä.”  Ja koskapa Myy tekee tämän metkan laskunmatkan kokonaista, tuttua KUUSI kertaa, täytyihän ne kerrat tavan mukaan laskea sormi sormelta . Tässä kohtaa tuntui erityisen tärkeältä ottaa katsekontakti vuorotellen jokaiseen silmäpariin, jonka vain edestäni tai sivultani tapasin.

backhoppet

Ihmeen hyvin lapset pysyivät aloillaan kuuntelemassa, vaikka olivat jo saaneet keskittyä museon kohteisiin ja ottaneet tilan haltuunsa. Ääneni kantoi riemastuttavan vaivattomasti – tuntui, ettei tarvinnut kuin kiidyttää tahtia tai painottaa sanottavaa, kun se jo kiersi alasalin toiselle puolelle, yli ohilipujain ja satunnaisten joukkoon jääneiden näyttelyvieraiden lomasta. Ainakin pari vierasta lapsenkasvoa löytyi joukosta myös.

Nyt tarkattiin talvilaakson kartan alkusivulta, missä se vuorennyppylä on, jolta Myy laskee, ja jolla ehkäpä aivan alkujaan vain oravan valloittama luola on. Utelin, olivatkos lapset löytäneet karttaa museosalista, mutta ei sellaista ollut vastaan tullut. Onneksi meillä oli omamme tallessa.

Hassunkurina sivujuonteena Janssonin tekstissä mainitaan myös ”nukkuva sisar”, jonka Myy kaataa pahvilaatikosta, sillä hänen mielessään kehkeytyy jotain oivaa laatikon menoksi, vaikka hän ”— ei tosin ollut koskaan nähnyt kelkkaa”. Oravastakin lasketaan hassua: se kuulemma katseli tässä vaiheessa metsässä puusta puuhun muistamatta missä niistä asuu tai miksi olikaan ulkosalla. Toivonpa, että ainakin osa lapsista poimi nämäkin yksityiskohdat, vaikka ympäröivä vieraiden häly varmaankin varasti heidän huomiotaan silloin tällöin tarinalta. Hoitotäditkin pysyttelivät melko likellä, mikä osaltaan piti hommaa koossa ilman suurempia luennan keskeytyksiä.

Sitten saikin pehmo-Muumi kömpiä esiin ja havahduttaa pienimmätkin intensiivisemmin mukaan. ”Muumipeikko ei ollut ehtinyt kovinkaan pitkälle etelään päin, kun pimeys alkoi puiden alla tihentyä.” ”Toden totta”, totesin ääneen, ”Muumihan jäi vaeltamaan talvihangelle… Mutta miksi ja minne se oli menossa?” Miten hyvältä tuntui, kun Lotta siinä katraan keskellä edessäni muisti: ”Nuuskamuikkusen luo”. Juuri niin: Nuuskamuikkusta vastaan :O ”Käpälät upposivat joka askeleella syvälle lumeen, eikä lumi ollut enää niin jännittävää kuin alussa.—” Kun Muumi aprikoi ääneen koko maailman nukkuvan talviunta, oli viimein köhmyhähdeltävä parahultinen peikonääni käyttöön. Alkukankeus suli onneksi parin alkulauseen myötä, ja vuoroin Muumin replikointi, vuoroin pehmo-Muumi saivat johtaa kuulijoita sadun mukana.

Kirjassa edetään kokonainen aukeama ilman piirroskuvaa, mutta onneksi Muumipeikon taivallukseen liittyy pientä kommervenkkiä, jota saatoin havainnollistaa pehmon liikkeillä ja oman katseeni ”Muumipeikon katseen” suunnalla:

”Silloin sattui äkkiä jotakin. Pienet jäljet kulkivat suoraan poikki Muumipeikon omien jälkien. Hän seisoi ja tuijotti niitä pitkän aikaa.—” Nämä jäljet oli kätevää kipittää jälleen sormipelillä ilmaan, ja kunhan pehmopeikko oli niitä tutkaillut, katsottiin talvilaakson kartasta, missä ne Muumin omat jäljet kulkivat ja näkyisikö niiden poikki tassutellut minijäljet. Ihmekös, ettei: ” — kulkijan oli täytynyt olla pienempi kuin hän itse. Käpälät olivat tuskin vajonneet lumeen.” Kun Muumipeikolle alkaa nyt tulla kuuma aina hännänhuipusta korviin asti, sai pehmopeikko esitellä pitkän, sutipään häntänsä, ja minun oli aivan pakko tiedustella, tokko kellekään lapsista oli tullut hankiretkellä kuuma ja hiki – kuten minulle niin, että lakinalustakin on kostunut. Silmäparit katsoivat minua tutkivasti, muttei kukaan muu myöntänyt kokeneensa moista, vaikka hangessa tarpominen voi todella olla raskasta.

Eikä tässä kaikki: jahka Muumipeikko on huutanut turhaa pientä olentoa odottamaan, syöksyy h’änen kimppuunsa pimeän ja yksinäisyyden pelko:

” — Hän ei uskaltanut nostaa kuonoaan jäljistä, jotka hädintuskin näkyivät pimeässä. Hän rämpi ja ryömi ja vikisi koko ajan itsekseen.”  Niin pehmopeikko sai ryömiskellä kuono edellään lattialta ilmaan, ja koskapa ”peikkomöhinällä vingahtelu” tuntui vaikealta, kysyin lapsilta, ”Voisikohan Muumi vinkua tähän tapaan?”, kun kokeilin erilaisia yhinöitäuhkuja.

Kukaan ei kieltänyt, etteikö – ja onneksi Muumipeiko tarinassa rauhoittuu ja unohtaa seuraamansa jäljet kulkeissaan…

… aina kunnes hän ”— perille päästyään näki, että lumeen oli pistetty aivan tavallinen steariinikynttilä. Sen ympärille oli pyöreistä lumipalloista rakennettu kekomainen talo.” Nyt tiedustelin lapsilta, muistivatko, mitä viimeksi muovailtiin, ja jos muutama muistikin ”lumipallon”, oli selvennettävä ”lumpparitalon” olemus lumilyhdyksi (lapsethan eivät ehtineet viimeksi viipyä ihan siihen asti, kun lyhty valmistui).

Kohina ympärillä oli näillä paikoin melko voimakas, aikakin jo rientänyt niin, että aloin lasten huomion takaisin saamiseksi viheltää tarinan seuraavaa kohtausta ennakoiden. Jos olinkin kotona ajatellut vaikkapa ”Huurre puita huokuilee” –sävelen virittämistä, en nyt kerronnan kiihkossa yhtäkkiä saanutkaan sen säveltä kielelleni. Jonkin sortin kuuluvan melodian vislaus kuitenkin toimi niin, että väitän kaikkien nähneen edessään tämän:

”Lampun toisella puolella oli joku kaivautunut keskelle kinosta mukavaan kuoppaan, ja hän loikoi siinä katsellen vakavaa talvitaivasta ja vihelteli —

– Mikä laulu tuo on? kysyi Muumipeikko

 – Se on laulu minusta itsestäni, kuului kuopasta. Laulu Tuu-tikista, joka on rakentanut lumilyhdyn. Mutta kertosäe käsittelee aivan muita sioita.” Tuntui siltä, että olisi voinut itsekin käydä loikomaan ja viheltää laulamaan, mutta eihän sellainen onnistunut kylmällä lattialla. (Satuhuovan liepeellä sen olisi ehkä voinutkin toteuttaa…) Tuu-tikin äänen täytyi olla vakaa ja hivenen vakava, vaikka Jansson kuvaa sitä myös ystävälliseksi. Tietty, kiehtova ja kunnioitusta herättävä ”talven filosofiushan” Tuu-tikin hahmon vahvuus on.

” – Ymmärrän, sanoi Muumipeikko —

 – Et ymmärrä, sanoi Tuu-tikki ystävällisesti ja kohottautui sen verran, että hänen puna-valkoraitainen nuttunsa tuli näkyviin. —”

Tuu-tikki tomera

Tässä otin esille kiiltokuvan Tuu-tikista, joka sai vakuuttavia katseita osakseen. Kun Tuu-tikki sitten mainitsee ajattelevansa ”revontulia” ja alkaa tuijottaa niitä ylähäällä taivaalla, pehmo-Muumikin sai kohottaa kuononsa korkealle. Niitä ”sinisiä ja valkeita ja vähän vihreitä” verhoja sopi maalailla korkealle ylös omalla kämmenellä. Vinkkasin lapsia katsomaan taivaalle pimeänä pakkasiltana, jolloin voi nähdä revontulien loimuilevan. ”Ja jos on aivan hiljaa, hiljaisessa paikassa, voi jopa kuulla niiden salamyhkäisiä ääniä :O”

Kohtaus päättyy, kun Tuu-tikki saa oman ajatuksensa sopivaan kohtaan, ryömii lumilyhdyn luo ja ottaa sieltä kynttilänsä.

”– Tämä me viemme mukanamme kotiin ennen kuin Mörkö tulee ja istuutuu sen päälle.” Tuu-tikin suusta se ”Mörkö” siis viimein tuli lausutuksi ääneen. Kiiltokuva Möröstä sai purjehtia lasten silmien editse ja ääneni hyytyä niin matalaksi ja vaaranomaiseksi kuin arvasin ja taisin. Nyt Muumipeikon mieleen muistuu hänen ainoa kohtaamisensa tuon hyydyttävän pelottavan olennon kanssa:

Mörkö

”Mörkö oli istua kyyhöttänyt jääkylmänä ja harmaana sireenipensaiden varjossa ja vain katsonut heihin. Mutta miten hän oli katsonut! Ja kun hän hiipi pois, oli maa jäässä siitä, missä hän oli istunut.” Pysähdyin aprikoimaan mörkömäistä hyytävyyttä ja pelottavuutta ääneen. Totesin lapsille, että niin kylmänkolkko se pelon tunne voi joskus olla, että tuntee kohtaavansa itse Mörön – mutta kunhan pelko menee ohi, häipyy Mörkökin sen myötä.

Mörkömäisyys saa Muumipeikkomme miettimään itse talven olemusta ja syntymää. ”Ehkä talvi johtuikin siitä, että kymmenentuhatta mörköä oli istunut maassa.” Tämä hyytävänhieno ajatus kaipasi ehdottomasti todistusdemoa, joten nostin kummankin kämmenen sormet pystyyn ja vilkutin niitä yhden, kaksi, kolme, neljä, viisi – ainakin kymmenen kertaa, ja selvensin, että nämä kymmenen kerrotaan kymmenellä, ne kymmenellä, ja nekin vielä kymmenellä ja vielä kerran kymmenellä. Niin monta Mörköä saattaa todella liikkua – ainakin ennen tulipalopakkasia.

Niin Muumipeikko ja hänen uusi tuttavuutensa Tuu-tikki lähtevät metsästä rinnettä kohti aamun valjetessa –  ja Muumipeikko näkee edellisöisen herätyskellonsa kuun kohoavan taivaalle. Tarinan alkutunnelma, hidas ja hiukan surumielinen yksinäisyys, palautuu. Kun toverukset jatkavat omenatarhan poikki, näytin lapsille talvilaakson kartalta heidän sijaintinsa. Lopultahan he saapuvat meren rantaan – sillanpään uimahuoneelle. Tähän oli lasten ja hoitotätienkin mielestä oikea aika lopettaa aamun satutuokio, vaikka noidutun uimahuoneen salaisuus jäi meiltä vielä raottamatta…

ONNEKSI olimme tätien kanssa aavistaneet, että aika saattaisi loppua, ja lapsille oli tuotu värikyniä ja vastasataneen lumen valkeita arkkeja piirroksia varten valmiiksi. Olivathan Janssonin huikeat hahmot näille satutenaville tuttuja lukuisista muista lähteistä, ja kutkuttavien piirroshahmojen karaktäärejä oli syntynyt jo monta 🙂

Mainokset

One comment on “…Taikatalvea… ke 6.3.2013

  1. Pikku Pia
    08/03/2013

    P.S. Sadunkertojapa löysi sen Muumilaakson originaalikartan: sehän on Muumitalon eteiskäytävän seinällä, suunnilleen keskikerroksen korkeudella. Onko Muumipappa piirtänyt sen nuoruutensa urheina päivinä? Vai kokeneemmalla ja siten tarkkanäköisemmällä isoisän iällään..?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 07/03/2013 by in maaliskuu 2013.
%d bloggers like this: