sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

… TAIKATALVEA! to 7.3.13

Iltaa kohti maalispakkanen kiristyi, tuuli kävi vihuriksi ja tuiskutti lunta. Taikatalvi jatkui niin ulkona kuin ajatuksissa – ja kun seuraava aamu valkeni liki pilvettömin taivain, paistoi aurinko kevättä enteilevää valoa. Vaikka monta uutta satua odottaa jo vuoroaan, oli eilen kesken jäänyt toinen luku syytä saattaa loppuun: emme olleet vielä seuranneet Muumipeikkoa varsinaiseen päämäärään eli uimahuoneeseen sisälle asti.

Tove Janssonin akvarelli tarinaansa Taikatalvi

Tove Janssonin akvarelli tarinaansa Taikatalvi

Kymmenkunta satulasta kävi  innoissaan satuhuovalle, jota oli ehtinyt talvilomalla tulla jo hieman ikävä. Ensin kertasin: Muumipeikko oli vaeltanut etelää kohti metsän kautta ja kohdannut siellä – kenetkäs? Katsoimme kuvaa, jossa Muumipeikko istuu Tuu-tikin kanssa lumilyhdyn äärellä. Olimme eilen hidastaneet kohtaan, jossa Tuu-tikki ja Muumipeikko vaeltavat yhdessä hedelmätarhan halki, ja saapuneet meren rantaan. Sieltä nyt tähtäsimme Tuu-tikin perässä laituria pitkin uimahuoneeseen. Taidemuseon Muumilaakson puodista löytynyt piirroskuvakortti täydensi matkatunnelmaa  sillekin kolmivuotiaalle tytölle, joka ei eilen ollut Muumilaaksossa.

Muumipeikon havainnot uimahuoneen luota vievät hänet suloisiin kesämuistoihin:

” – Täällä minä aina sukelsin —. Vesi oli aivan lämpöistä ja minä uin yhdeksän vetoa veden alla.” Köheänhöhiseväksi jämähtänyt Muumiääni oli taas tarpeen, ja perään ryhdyin uida vetelemään sammakkoa etukäpälilläni pyytäen lapsiakin uimaan. Yhteensä yhdeksän vetoa yhdessä puhkuttiin, moiselta määrältä se tuntui! Kaapo oli eri innoissaan hetken uintiretkestä.

mot den förtrollande paviljongen

Lapset alkoivat tästä kohdin tohista ja nahista omiaan huovalla: Osa tosin piti vierustoveria kädestä, mikä maadoittikin oivasti monituisesti ensimmäisenä huovalta karanneen vekkulin paikoilleen, mutta houkutti vierustytön turhan hanakkaan kaverin hypelöintiin.

Jahka tarinassa on luotu silmäyksiä uimahuoneen yksityiskohtiin Muumipeikon silmin (mm. katseenvangitsijaan, kumiseen hemuliin, jota ei koskaan saa puhallettua ihan täyteen), ja todettu, että ”huone oli jollain salaperäisellä tavalla muuttunut”, saatoin keskittää lasten huomiota riisumalla päästäni ”Tuu-tikin tupsubaretin”, jota olin pitänyt jo eilen, ja ripustaa sen tuolin kulmaan, sillä:

”Tuu-tikki riisui lakkinsa, ja se kiipesi heti seinälle ja kävi riippumaan naulaan  – Tuollaisen hatun minäkin tahtoisin, sanoi Muumipeikko.  – Sinä et tarvitse ollenkaan hattua, sanoi Tuu-tikki. Sinä voit heiluttaa korviasi niin että pysyt lämpöisenä.—” Lapsista oli hauskaa katsoa pehmo-Muumin vipajavia korvia ja, kas kummaa: vielä ”kaksi villasukkaa käveli yli lattian ja asettui Muumipeikon eteen. Samassa syttyi tuli kolmijalkaiseen rautakamiinaan ja joku alkoi soittaa hiljaa huilua pöydän alla.”

Nyt olisivat olleet lisäkädet sadunkertojalle paikallaan, miksei lisärekvisiittakin, mutta koskapa näin ei ollut, saivat villasukkia demonstroida vain ohitse kipittävä keski- ja etusormiparini. ” – Mutta mitä varten häntä ei näy? Kysyi Muumipeikko. – He ovat niin kainoja, että ovat muuttuneet näkymättömiksi, Tuu-tikki selitti. Kahdeksan pienen pientä päästäistä jakaa talon minun kanssani.” (Päästäispienenpieniä villasukkia ei – ihme kyllä – ole varastossa.) Oiva sormilaskun paikka tarjoutui tästäkin, ja kunhan kummallisuudet uimahuoneessa jatkuvat padan alkaessa kiehua ja lusikan hämmentäessä lientä, hämmensin kivistä puurokulhoa oman mummuni ruusupäisellä sokerilusikalla (ajatellen ruususista tykkäävää Muumimammaa). Tällaiset demot saivat kivasti hyssyttelevät ja osin karkumielisetkin lapset seuraamaan tarinan antia. Tänään oli useampikin pikkumies liikekannalla ja oman katselukirjan nouto sivulaareista houkutti vähän väliä.

Onneksi tarinan paikoitellen vangitsi kuulijat ihan omallakin taikavoimallaan: ”Kerro minulle lumesta, sanoi Muumipeikko —. Minä en käsitä sitä. – En minäkään, sanoi Tuu-tikki. Sen luulee olevan kylmää, mutta jos siitä tekee lumitalon, on talo lämmin.” Vaikka tässäkin taisi tulla keskeytys jonkun pikku kirjavaras-karkurin vuoksi, ei auttanut jäädä änkyttämään; Tuu-tikki sai aprikointinsa lomassa käskeä pikkukarkurit takaisin vakaan matalalla äänellään. (Melko vakuuttavanakin, voin nyt kokemuksesta todeta.) ”Sen luulee olevan valkoista, mutta toisinaan se on punertavaa ja toisinaan sinistä —” , johon isompi satutyttö lisäsi vielä: ”Se voi olla keltaista!” 🙂 Jatkoin: ”Se voi olla hyvin pehmeätä ja se voi olla kovaa kuin kivi. Mikään ei ole varmaa.”  Lumen eri mahdollisuudet kuvastuivat lapsien silmistä. He varmaankin ajattelivat niitä lumituttuuksia, joita olivat kokeneet itse.

Mutta seuraava dialogi Muumipeikon ja Tuu-tikin lievästä väittelystä uimahuoneen omistajuudesta keskeytyi jälleen kirjavarkaan pyydystykseen – pelastustoimenpiteeseen, johon tomerat pikkutyttökuulijani olivat vaivihkaa erikoistuneet. En kuitenkaan jäänyt sitä kertaamaan, vaan ”lautasellinen kalakeittoa” eli puurokulhoni sai liukua varovasti ilmassa pehmo-Muumin eteen.

den osynliga väsenAloin lappaa keittoa sokerilusikalla Muumin kuonolle ennakoiden Janssonin lakonista riviä: ”Muumipeikko söi liemensä”, joka on oikeastaan vain sivutoiminto uusien toverustemme keskustelun jatkumolle. ” – Miten sinun päästäisesi ovat oppineet lentämään? hän [Muumipeikko] kysyi.  – Nojaa, sanoi Tuu-tikki. Ei pidä kysellä kaikkea. Ehkä joku haluaa säilyttää rauhassa salaisuutensa. Älä huolehdi niistä äläkä lumestakaan.”

Seuraavaksi Muumipeikko keskittyy mielessään uimahuoneen kaapin sisältöön: siellä riippuu hänen vanha ja tutun turvallinen kylpyviittansa, jonka värin ja yksityiskohdat hän tarkalleen muistaa. Nukenvaatteitteni joukosta oli sattumoisin löytynyt virkatut, siniset liivit pehmo-Muumin kokoa, jotka ripustin tuolin toiseen kulmaan. Lapset seurasivat tätä hiiskumatta. ” – Tuolla me pidämme kylpyviittoja. Äidin viitta on kauimpana perällä.” Kun Tuu-tikki kuitenkin kieltää Muumipeikkoa avaamasta kaappia koskaan ja penää lupausta, ei Muumipeikko suostu moiseen. ”Hänestä tuntui äkkiä, että oli aivan välttämätöntä avata tuo ovi ja katsoa, olio hänen kylpyviittansa kapissa. Tuli paloi nyt kamiinassa niin että putkissa kävi kohina. Uimahuone oli aivan lämmin ja huilu jatkoi yksinäistä säveltään pöydän alla.”

Tämän perään vihelsin ensimmäisenä kielelle tullutta säveltä (Melukylän hilpeänhaikeaa tunnusmelodiaa ;), ja aprikoin ääneen pienenpienen päästäisen huilun saattaneen kuulostaa sellaiselta (jospas omistaisin sellaisen, soittelisin useinkin baaripöydän alla :O). ”Vihellät!” totesi Kaapo hymyssä suin.

Kunhan näkymättömät jalat ovat kantaneet lautaset pois, Muumipeikko toteaa nukkuvansa yön kotona ja saa Tuu-tikilta varmuutta matkalleen: ” – Se on hyvä —. Kuu ei ole vielä laskenut, niin että kyllä sinä löydät tien.” Muumipeikkomme käy uudelleen taivaltamaan kuutamon hiljaisuuteen – muttei ehkä enää niin yksinään kuin ennen Tuu-tikin kohtaamista. Semminkin hän on näkevinään ”suuren kömpelön Mörön laahustavan taivaanrannassa”, ja tuota Mörön olemusta pysähdyimme toviksi kertaamaan. Lapset muistivat nähneensä sen lipuvan ohitsemme eilen. Mutta onneksi Muumipeikko ei pelkää nyt, vaan saavuttaa ”nukkuvan talon” ja ryömii avonaiselle kattoluukulle.

Sisällä talossa on lämmintä, tuoksuu muumipeikolle ja helisee kristallikruunu, jonka kuulemme jälleen tuulikellon tapaan. Muumipeikon äidin taas todetaan mutisevan itsekseen, joten mutistelin ”puuroapuuroa” ja ”ruuuusuja”, joiden arvelin kuuluvan äidin ajatussanavarastoon. Ja kun tarinan Muumimamma nauraa ja kierähtää lähemmäksi seinää, kehotin lapsiakin naureskelemaan kuin uninen Muumiäiti. Muutamat koettivatkin jo silkasta ajatuksesta, ja jokunen kierähti selälleen huovalle tai lattialle. MUTTA: ”Minä en kuulu enää tänne, Muumipeikko ajatteli. Enkä sinnekään. Minä en tiedä mikä on valveilla oloa ja mikä unta.” Tässä kohtaa, varmaankin jo väsynyt, Muumipeikkomme kokee paitsi paikattomuutta, osittaista luovuttamista, jollei irrottautumista ja: itsenäistymistä. Hän ylittääkin juuri unen maan rajan: ”— hän nukahti heti paikalla, ja kesäiset sireenit* levittivät ystävällisen, vihreän varjonsa hänen ylitseen.” (* suomennoksessamme käytetään ehkä monenkin korvaan kukkahassulta kuulostavaa i:tä y:n sijaan 😉

Muumiäidin imitoinnista oli sukeutunut jonkinmoinen hajaannus satuhuovalla ja sen liepeillä. Pikkuveikka lykki itseään kiiruusti loitommalle pepullaan, kun ei isoveljen komento enää auttanut. Tänään kovaäänisemmän isovelikullan komensinkin vaikenemaan visusti, ja ottamaan paremman paikan huovalta, kun kurottauduin lykkijän perään kaapaten tämän syliini. Nyt en antanut periksi vaan pidin hyvällä Lenni-poikaa sylissäni, kun jatkoin kerrontaa:

”Nyt oli Muumipeikko saatettu takaisin taloon nukkumaan – vaan samaan aikaan toisaalla herää… kuka?”

Lilla Mys sovpåseproblematik

Kierrätin lapsille kuvaa pikku Myystä, jonka ilahtuneet äänet tunnistivat jälleen: ”MYY!”

”Pikku Myy makasi ja kiukutteli repaleisessa makuupussissaan. Illemmalla oli alkanut tuulla ja viima puhalsi suoraan luolaan.—” Mutta kun tuli Myyn repliikin vuoro, olin köhisätmöhistä muumiäänellä koko virkkeen (tämän sysään katraani hajaannuksen syyksi :O): ”– Hei, vanha sisko, huusi pikku Myy ja paukutti Mymmeliä selkään.” Ei auttanut kuin ottaa rooli haltuun ja taputella pikkuveikkaa sylissä olkapäille ikään kuin pikku Myy herättäisi hänetkin (joka vaikutti hieman nolon ja poissaolevan oloiselta, muttei varmaankaan pannut moista asemansa kohotusta tuolin korkeuteen pahakseen, kun ei alkanut tekotihertää kuten aiemmilla syliehdotuksillani ;). Ja itse asiassa tarinan siskokin nukkuu vain). ”Nyt minä alan jo suuttua — kun kerrankin olisin tarvinnut sisarta.” Myyn kimakka ääni hahmottui, mutta yhtä lailla osaa huopalaisista kyllästyttää ja liikututtaa.

Olinko tehnyt väärän valinnan, kun päätin illalla jatkaa noidutun uimahuoneen luvun loppuun? Olisiko lasten kiinnostus ollut taatumpaa, jos olisimme sukeltaneet aivan muille satumaille? Sen ainakin tunsin, että kahtena peräkkäisenä aamuna ei ehkä kannata jatkossa samalle poppoolle (samaa satua) jatkaa, vaikka se tarun jännitteen ja tunnelman jatkumon kannalta suositeltavaa ja ihanteellista olisikin. Totesinkin lapsille: me jatkamme Muumipeikon talvitarinaa siihen asti, että saamme saatettua hänet sopivaan paikkaan.

”Nyt saatte nähdä!” Irtosihan se oikea pikku Myy äänihuuliltanikin. Kun pikku Myy liukuu rinnettä alas, oli syytä muistaa, miten rohkeasti tuo pikkutyttö oli eilenkin laskenut, kokonaista kuusi kertaa, luolasta alas vuorenrinnettä. Ja niin tarkistimme talvilaakson karttaa ties kuinka monennen kerran paikantaaksemme sekä rinteen että luolan että Muumitalon että uimahuoneen – että… ”Mörkö!” samainen, isompi satutyttö huomasi pienen, mutta pistävänmustan hahmon pohjoisella puolella laaksoa, vuorten juurella. Ja Kaapoa askarruttivat kirjainten muodostamat sanat ”Yksinäiset Vuoret”, joita ei hänkään ihan vielä tunnistanut. Kartan tutkailu osoittautui niinkin kiinnostavaksi, että pisimmät ja vanhimmat nousivat seisomaan aivan pienilehtisen romaanin ääreen, eikä muille ollut jäädä näköväylää ollenkaan.

Lapsia uudelleen aloilleen järjesteltyäni hyppäsin epähuomiossa kappaleen yli. Ja kun ei Myyn uusi liuku – vaikka jäätä pitkin aina uimahuoneen ohi – , pitänyt enää karkureita huovalla, päätin keskittyä vain lopputarinan mahdollisimman keskittyneeseen resitointiin.Ulvoin niin sudenomaisesti (kuitenkin satuhuohehilllitysti) kuin kurkusta lähti. Vain muutaman pää kääntyi minua kohti, mutta vaitonaisemman miljöön tämä sai sentään aikaan. ”Sudet ulvoivat kaukana Yksinäisten Vuorten välissä.  – Nyt on tosi edessä, pikku Myy, hän virnisti itsekseen pimeässä. Hän tunsi nenässään, että tästä meni jostakin tie Muumilaaksoon.” Panostin pontta ja tempoa ja näytin viimeistä pikku kuvaa:

Huii..

”Hän oli niin pieni, etteivät hänen jalkansa jättäneet lainkaan jälkiä lumeen.” Satulapset kysyivät: ”Näytä, näytä! Missä?!”, joten vein sivun likemmäs vuoron perään. Loppuun lisäsin vauhtifanfaariksi äskettäin yli hyppäämäni: ”Ulkona oli autiompaa kuin maailman lopussa —. Lumi lakaisi suurina, harmaina viuhkoina jäätä. Ranta katosi pimeyteen, sillä kuu oli laskenut.

– Nyt sitä mennään—”!

Toinen luku päättyy pikku Myyn vinhaan vauhtiin kohti kolmatta lukua ja Taikatalven tarinan jatkoa, jonka satulapset saavat kaikin mokomin lukea itse tai yhdessä vanhemman lukijan kanssa.

Viimeinkin lapset saivat luvalla siirtyä värittämään tarinan tärkeitä sivuhahmoja Muumilaulujen soidessa. Kovalla tohinalla he ryhtyivätkin puuhaan, ja jokainen tiesi heti, minkä hahmoista tahtoi värittää eläväksi. Kuuntelimme Taikatalveen liittyvät Tuu-tikin talvilaulun ja Kuolleen kurren laulun (san. Tove Jansson, säv. Erna Tauro) sekä Mörön valituslaulun (san. Tove Jansson, säv. Mika Pohjola), jonka mörkömäinen valittelu havahdutti eritoten Vennin matkimaan ja ääneen huomauttamaan – pilke silmäkulmassa, hymy suupielessä. Essikin vakuutti tietävänsä, ettei Mörköjä ole oikeasti, johon oli kommentoitava: ”Mörön voi kuvitella kohtaavansa silloin kun pelottaa – ja sitten sen voi unohtaa, niin pelkokin unohtuu”.

Hahmogalleriaan, olkaapas hyvät!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 08/03/2013 by in maaliskuu 2013.
%d bloggers like this: