sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Viidakon Villeimmästä eteenpäin ja taaksepäin, Mökkiin metsässä päinvastoin to 14.3.2013

Satulapset odottivat niin nätisti, jotta ennätin satuhuoneeseen levittämään satuhuovan, ennen kuin arvasivat tulla sisään ja istahdella tutulle tantereelle. Vaan tutusta tupsahdettiin oitis viidakkoon: Marjatta Kurenniemen SATUUN ELEFANTISTA, JOKA EI TIENNYT KUMPI PÄÄ ON KUMPI PÄÄ. Syliini pomppasi koko sylin pehmoelefantti, josta tuli sadun Antti Fantti.

”Antti Fantti oli ihan tavallinen elefantti, jolla oli suuret korvat (tiedättehän, että elefanteilla on sellainen muoti), ja toisessa päässä sillä oli kärsä ja toisessa päässä häntä. Ja juuri se teki Antti Fantin elämän vaikeaksi.”

Syyksi selvisi se, ettei Antti Fantti oppinut muistamaan, kumpi pää on kumpi pää :O ”Kun se tahtoi upottaa kärsänsä veteen juodakseen vettä Kongo-joesta, se pistikin jokeen häntänsä. Eikä se lievittänyt janoa ollenkaan.” Tämän kuultuamme emme olleet lainkaan ihmeissämme, jos A. F. olikin surullinen elefantti.

3 soft

Kun samalla kuitenkin demonstroin pehmofantin nöyrällä avustuksella Antin hassunvaikeaa tilannetta, seurasivat kaikki lapset ilolla mukana ja tirskuivat melkoisesti.  Matkallaan Kongo-joen rannalla Antti Fantti pohtii: ” – Kuljenko nyt eteenpäin vai taaksepäin? Jos se, joka on menosuunnassa ensimmäinen, on kärsä, kuljen varmaan eteenpäin. Mutta jos se on häntä, silloin kuljen tietenkin takaperin, ja silloin en milloinkaan voi tulla sinne, minne aion mennä. Mutta mistä ihmeestä voin tietää sen?—” Tätä dilemmaa ratkaisematta Antti Fantti ottaa vuoroin neljä askelta tähän suuntaan ja neljä askelta tuohon suuntaan – edestakaisin joen juoksua, jotta ei vain missään tapauksessa kulkisi väärään suuntaan. No eihän hänen matkansa edistynyt moisella tapaa mitenkään – mutta satulapsilla oli hauskaa pehmofantin tallatessa eestaas ilmassa.

”Kun Antti Fantti oli viidennenkymmenennenseitsemännen kerran ottanut neljä askelta joen alajuoksun suuntaan —”, viitottiin kummankin kämmenen sormien voimin ensin viisi kertaa ne viisikymmentä, kunnes sormi kerrallaan nousi ylös melkein koko kahdentoista lapsen kuorona, jotta saatiin yhteensä seitsemän kertaa lisää – 😉 , ennen kuin”–– kömpi puunrunko ylös vedestä juuri Antti Fantin kohdalla.” Tutkimme Maija Karman akvarellia, josta valitettavasti on Kurenniemen kauneimpien satujen kokoelmakirjassa Pilvipaimen (WSOY nuorten kirjat, toinen painos, 1976) vain mustavalkoinen kopio – ja tottahan kaks’vuotias Mikaelkin tunnisti, mikä se ”Puunrunko” Oikeastaan oli: ”KROKOTIILI!”

Katseltuaan Krokotiiliä pitkään hännästä pyrstöön ja takaisin, Antti Fantti kysyy: ” – Mistä sinä voit sen tietää? – Minkä sitten? kysyi Krokotiili. – Kumpi pää on kumpi pää?” Krokon ääneksi kelpasi roheankrohea rähinä, jonka moista ei heti arvaisi kurkustani löytyvänkään – mutta ”tarve ei lue tapaa”, voisin kai todeta! Krokotiili onkin viksu ja vastaa: ” – Häntäpääni ei voi syödä.”

Satu elefantista, joka s.36 b

A. F. ei valitettavasti tule tästä viisaammaksi, ja unohdettuaan, mihin suuntaan oli viimeksi mennyt, hän paineli viidakkoon – kyhnyttämään selkäänsä puun oksaan, jona pehmofantillemme sai kuvakirjahyllyn kulma toimia. ” – Onko se aivan välttämätöntä?, kysyi Oksa.” Niukin naukin muistin kääntää kielenpääni oikeaan kohtaan, jotta ehdin söhisihistä, sillä: ”- kun Antti Fantti katsoi tarkemmin, se huomasi, että Oksa ei ollutkaan Ihan Oikea Oksa, vaan Jättiläiskäärme.” Katseltuaan tätä otusta pitkän aikaa päästä pyrstöön ja takaisin, Antti Fantti toteaa sen ”Hyvin Merkillisen Näköiseksi” ja utelee: ” – Oletko sinä pelkkää kärsää vai pelkkää häntää?”, johon saa sähisevänä vastauksena: ”Tietysti minussa on molemmat päät —”

Niin herkkua tämä fanttimaisen kummastelun aiheuttama sanailu on, että lainaan vielä seuraavankin replikoinnin, joka tuotti hersyviä tyrskähdyksiä lasten suista:” – Mutta mistä takapääsi alkaa? se kysyi. – Tietenkin siitä, mistä etupääni loppuu, sanoi Jättiläiskäärme harmissaan —” Kun sadunkertojan nenä alkoi vielä samaan syssyyn niiskuttaa, totesin niistettyäni: ”Onneksi muistin, mikä pää on nenänpää!” eikä lasten naurulle löytynyt rajaa, vaan jatkoivat vielä sanaleikkiä itsekin ;O

Mutta voih, Antti Fanttipa tuumaa olevansa Epäonnistunut Elefantti, kun ei kukaan halua selittää hänelle mitään, ja tuumaa itselleen parhaimmaksi paikaksi Viidakon Villeimmän sellaisen päättäen olla tulematta enää koskaan muiden näkyviin. Fanttiparka on tässä vaiheessa jo niin sekaisin, että tietämättä kumpi pää on kumpi pää, hän kulkeekin takaperin ja – tulee Suurelle Hiekka-aavikolle. Lapset jaksoivat kikattaa, eikä kellään ollut liikkeellelähdön tarvetta, mitä nyt pientä kaverin hypelöintiä tai satuhuovan ulkopuolelle ajautumista :O.

Lopulta käykin niin, että takaperin kulkiessaan Antti Fantti törmää: ”Autokorjaamo Ou-Keidas” -huoltoasemaan, joka omistajansa ”Lyhyenlännän Miehen” mukaan ”huolehtii kaikista alaan kuuluvista töistä nopeasti, huolellisesti ja halvalla.”

Tämä – ehkä hieman yllättävä – tarinan käänne herätti lasten kummastuneita katseita; itse asiassa itsekseni tarinaa ensi kerran sitten lapsuusaikojen luettuani en minäkään ihan heti uskonut, miten tämä mies huoltoasemineen nyt voisi liittyä viidakon Antti Fanttiin. Mutta näin tarussa semminkin tapahtuu – ja Mies, joka ei olekaan vain Lyhyenläntä, vaan myös aika lailla likinäköinen, luulee Antti Fanttia suunnattoman suureksi kuorma-autoksi ryhtyen korjaaman tämän vikoja, joita on paljon! Pysähdyin katsomaan lapsia vuorotellen selittäen, mitä se semmoinen likinäköisyys on miehiään-naisiaan, ja sehän kävi suht’ nopsaan sekin, olenhan itsekin samanmoinen, jokseenkin likinäköinen eli lähinäköinen, enkä hahmottaisi kauempaa esimerkiksi takaseinän kirjanselkienkin kirjaimia. Kukaan ei kysellyt enempää, mutta  tarkat lapsikatseet suuntautuivat minuun.

Seuraavasta tapahtumasarjasta tuli varsinainen loppukikatus: Kun Miehen kerrotaan luulevan Fantin kärsää uudenmalliseksi jäähdyttimeksi ja täyttävän sen vedellä, keksin viedä pehmofantin viereiselle lavuaarille ja laskea vettä sen kärsään, (Lotta kyllä supisi Kaapolle, etten Ihan Oikeasti täyttänyt sitä ;), ja iloksemme Antti Fanttikin tuntee olonsa mukavaksi, onhan sillä ollut kova jano. Kun Lyhyenläntä kiinnittää Fantin korviin ”suuntaviivat”, nipistin pehmofantillemme pyykkipojan kumpaankin korvaan. ”Tuulilasinpyyhintä vähän silmien alapuolella” sai toimittaa kitisten vipuava etusormeni – ja sitä kaikkein parasta korjausta eli ”punaista lamppua”, jonka Mies kiinnittää Antti Fantin häntään, korvata punainen rusettinauha (kirjastokoirani Liitun taannoinen näyttelymerkki)! Tällä varustuksella Antti Fantti pärjääkin jatkossa vallan mainiosti, tarvitsihan hänen ottaa selvää vain siitä, kummassako päässä punainen lamppu eli pehmomme tapauksessa rusettinauha on.

5 soft

Uhhuh, aikasmoinen urakka oli Antti Fantin matka, mutta palkinto ja saavutus Sitäkin Makoisampi!

Tämän taruhassun perään sopi Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen Satupuun NIMETÖN ELEFANTTI -lorurunottelu, joka alkaa näin: ”Olipa kerran elefantti,/ jolla ei ollut nimeä,/ mutta kärsällänsä se tahtoiruususta mettä imeä.”

Nimetön elefantti s.16 b

Eipä tullut ruusuja mukaan sadunkertojalle, muttei pehmofanttimme tästä ollut moksiskaan, vaan ujutti kärsänsä kuvittelliseen ruusunkukkaan tuosta vaan. Jos lapsikatraassa sukeutuikin nyt omaa supinaa ja kupinaa, ei se haitannutkaan – lorutellessa kertojakin taisi valahtaa pikku tuolilta lattiammas, kun pehmofantti mukanaan vei.

”Minkä se halulleen mahtoi/ vaikka se tiesi että/ ruusu on ruusu ja ruusun mesi/ on mettiäsen mettä.”

Maija Karman piirtämä hyrrjänhöveli mettiäinen muistuttaa pikemminkin herhiläistä eli kimalaista, mutta saduissahan tämäkin on mahdollista ;)

Maija Karman piirtämä hyrrjänhöveli mettiäinen muistuttaa pikemminkin herhiläistä eli kimalaista, mutta saduissahan tämäkin on mahdollista 😉

Oli syytä näyttää Maija Karman piirrosta kimalais-mettiäisestä – liekö ihan todellisen viidakkoruusun medenkerääjästä. Silmäpäätelmälläni ainakin isommat osasivat yhdistää mettiäis-sanan tuttuun mehiläis-pörriäiseen. Ja kun ruusunkukat sille elefantille nauravat: ”Onpas trumelunki!”,  haastaa tämä vastaan: ”Olen mitä olen –” ja kärsänsä kukkaan tunkee niin, että jokunen lapsi ihan pamahti nauruun.

Mutta ”Voi Nenänpää!” huudahtaisi ystäväni Anni (Terkkuja Annille!) – lastenkin ilonilmeet kutistuivat tähän: ” — Silloin se ruusu itki,/ itki ja itki myös elefantti/ kun kärsästä piikejä kitki.” Nypin kyllä kiivaasti kuvittellisia ”piikkejä” pehmo-fantin kärsästä, mutta sen verran empiviä katseita heijastui lapsien suunnalta vastaan, etten voinut olla ihan vissi, ymmärsivätkö tätä kivunkurista äksidenttiä, joka elefantille ruususta koitui. Lisäsinkin, että ”Näin voi käydä, kun ruususia nuuhkii – kärsänpää osuukin piikkiin..!”

Kirjan piirroskuvasarjan rinnalta köntysti pehmoinen fanttimme niin pitkälle, kuin käsivarttani vain piisasi, kunnes:

Nimetön elefantti s.17 c

” — unelmissa se joskus/ ruusuja haistaa salaa/ kuiskaten: Olen Trumelunki./ Voi kyynelten karvasvettä!/ Ruusu on ruusu ja ruusun mesi/ on mettiäisen mettä.”

”TRUMELUNKI..!” jäi trullaamaan ainakin kahden lapsen kielelle, mutten malttanut jäädä tuota enempää maistelemaan – vaan kerrottakoon tässä: Nykysuomen sanakirjasta (WSOY, kolmas painos, 1970) ei löydy moista, sen sijaan krumeluuri, kiemura tai koukero – tai turhamainen hepene, joka suikahti ensinnä mieleeni kotona lorutellessani. Taitaa siis olla lorunkertoja Kirsin ikioma kiemurakeksintö tämä norsumaisen onomatopoeettinen trööttäyssana :O

Olikin Elefanttimarssin, lapsuudestani kaikkein tutuimman, jollei hauskimmankin, aika. ”Kukahan aloittaisi ensimmäisenä Pienenä Elefanttina pehmofantin kassa?” Essi katsoi jalkojeni juuresta siihen malliin, että ojensin fanttisemme hänelle, ja ohjasin parin ulos huovalta marssimaan ympäri satuhuonetta taputuksen ja lauluni tahtiin: ”Yksi pieni elefantti maarssi näin, aurinkoista tietä eeteenpäin. Kooska matka oli haauska niin, pyysivät he mukaan yhden tooveeriin!” Hieman varovasti se ensimmäinen norsuneiti marssi tahdin mukaan, vain muutama lapsista arvasi laulaakin mukana. Eivätkö tunteneetkaan tätä tomeraa, jollei klassikonmoista norsumarssia? Kannustin seuraavaa lasta toiseksi elefantiksi ensimmäisen perään, jolloin nelivuotias stutyttönen ponkaisi rohkeaksi kakkoseksi. Lauloin ja taputin ja marssahtelin taas itsekin liepeillä, jotta pikkufantit varmasti pysyivät tempossa. Tähän peränorsuketjuun pestattiin kolmas… ja laulettiin, marssittiin – ja löydettiin neljäs… ja laulettiin ja marssittiin – ja viides… Laulu senkuin koveni ja kävi möreämmäksi, norsulapsiketju marssi itsenäisesti – vasta kun pääsimme kymmeneen, toinen alkupään norsutytöistä väsähti ja jäi huovalle kierroksen päätteeksi. Mutta kun meno vain jatkui, ja lopulta sadunsuikkaajakin liittyi elefanttiletkan häntäpäähän, palasi elpynyt tyttönorsukin uudelleen paikoilleen jonossa. Mukaan saatiin kaikkiaan YKSITOISTA FANTTIA – melkein kaikki pienimmät poikafantitkin, vain veljekset tahtoivat istua huovalla isoveikan vaikutuksesta. (Johan nyt jotakin: kun kerrankin sai liikkua ja suutaan suikata oikein kannusten kanssa …:O) Eipä tuo mitään, satuhuopa pysyi näin paikoillaan  yhdestä varmasta nurkasta – ja ehtihän pikkuveli osallistua jo ainakin yhteen marssikierrokseen 😀

Vaikka satuhuovalta oli ajauduttu ties minne, oli aikaa ja kärsivällisiä takapuoliakin sen verran jäljellä, että kysyin, kerronko vielä toisen hassunkurisen  satusen (oikeastaan aikomattakaan totella, vaikka joku olisi kieltänyt tai kieltäytynyt toista moista kuulemasta). Kunhan huopa oli ojennettu sykkyrämykkyrältä ja kaikki kutakuinkin kuopissaan, saatoin jatkaa Kurenniemen toisella kaunokaisella MÖKKI METSÄSSÄ. Puiden piiriin peräydyimme – seuraamaan tarinan kertojan, eli ikään kuin sadunkertojan, ystävää Maijakaijaa kävelyllään, jolla tämä näkee pienen, sammaloituneen mökin:

” – Hassuinta oli se, että mökki oli niin kummallisessa paikassa. Se oli männyn oksalla. Sekin olisi vielä jotenkuten menetellyt, mutta se oli männynoksalla ylösalaisin.

Mökki metsässä s.66– Tämän täytyy olla Hassun Päähänpiston kujeita, sanoi ystäväni Maijakaija itsekseen, sillä hän tunsi erittäin hyvin tuon valattoman keijun. – Päinvastoin, sanoi pieni ääni jostakin aivan läheltä. —” Katseltuaan mökkiä Maijakaija huomaakin pienen, merkillisen olennon istumassa portailla pää alaspäin häntä katsellen. ” – Kuka sinä olet? kysyi Maijakaija hämmästyneenä. – En ole nähnyt sinua koskaan. Päinvastoin, sanoi olento. Kyllä sinä minut tunnet oikein hyvin. Minä olen Hassun Päähänpiston serkku. Mutta et sinä meillä ole koskaan käynyt, intti Maijakaija.  Päinvastoin, olen ollut teillä monta kertaa, sanoi olento. En minä ainakaan ole kuullut ikinä sinun nimeäsi, sanoi Maijakaija. Päinvastoin, sanoi pikku otus. – Olet sen kuullut tänäänkin jo monta kertaa. Kuka sinä sitten oikein olet? kysyi Maijakaija.  Minä olen Peikko Päinvastoin.”

Tätä peikkoa sai jälleen norjalainen vuonopeikko esittää, ja kiikuttelinkin peikkoa jaloistaan pää alaspäin, kunnes se välillä tahtoi käännähtää jaloilleen ja osoittaa ilkikurisen virneensä oikeinpäin suoraa satulapsille. Suurin osa lapsista kyllä katsoi meitä tai ainakin kuunteli, vaikka parilla pienellä pojalla kova tarve selata käteen osuvaa kurkistuskirjaa sivummalla. Jos sitten kurkotinkin kiittäen noukkaamaan heiltä kirjan sivuun, en enää kauaa – pääasia, että olivat aloillaan, vaiti, eikä kukaan muu ryhtynyt huomauttelemaan.

Maijakaijaa ihmetyttää nyt se, mitä Päinvastoin tekee, ja peikko tietää heti olevansa päinvastoin ja että se on erittäin tärkeää. Maijakaijan väittäessä vastaan, peikko toteaa tietysti päinvastoin, sillä olihan Maijakaijakin toiminut juuri päinvastoin äitinsä tahtoa ja livistänyt porkkanamaata kitkemästä metsään. Seuraavaksi peikko kutsuukin Maijakaijan mökkiinsä, ja vaikka Maijakaija toteaa, ettei mahdu sinne:

”  Päinvastoin, sinähän olet jo täällä.” Maijakaija löytää itsensä seisomasta ylösalaisin mökin portailla, kunnes peikko käskee hänet sisään. ” — Siellä vasta merkillistä oli. Padat ja kattilat olivat vuoteilla, vuodevaatteet liedellä, kahvikupit penkillä ja matto katossa. —” Tätä kummankurisuutta konkretisoiden olin koonnut penkille pari kahvikuppia ylösalaisin ja yhden kermakannunkin – jonka onnistuin tuuppaamaan alas takapuolellani – ja se kilahti kahtia lattialle. Tämä sai parinkin pikkupojan pomppaamaan huolestuneena paikalle, mutta eipä hätää, kappaleet sai hetkeksi koottua, eikä pikku posliinimuruista ollut vaaraa. ”— Mutta juodaan nyt kahvia, sanoi peikko Päinvastoin. Hän kehotti Maijakaijaa istuutumaan pöydälle, ja sitten hän kaatoi kahvipannuun kermaa ja sokeria ja pani ne vuoteelle kiehumaan. Ihmeellistä kyllä pannu alkoikin porista. Sitten hän kaatoi Maijakaijalle ja itselleen teevadille sokerikermaa ja pani siihen pari kahvipapua ja tilkkasen vettä.—”

7 soft

Tällaiset hassunkurisuudet jatkuvat kahvinjuonnin edetessä, ja vaikka itseäni oli tarua kotona lukiessa vähintäänkin hykerryttänyt, eivät lapset kikatelleet vaan kuuntelivat varsin tarkkaavaisesti, jolleivät tosissaan. Totta: kerronnan osin sanalliseen, osin tapahtumiin nivoutuva leikittely, jota en voinut näyttää samoin kuin edellistä satua, vaati mielikuvituksen ja ajatuksenjuoksun yhdistämistä ynnä keskittymistä. Voi myös olla, että jos olisinkin aloittanut tällä sadulla, olisivat lapset olleet herkempiä tirskumaan ääneen, mutta Antti Fantti oli osaltaan ehdyttänyt nauruntarpeen.

” – Sinä olet ihan hassu, sanoi Maijakaija.  Päinvastoin, sanoi peikko. – Minä olen hyvin viisas. Aivan yhtä viisas kuin sinäkin.” Ja tästä alkaa Maijakaijan mieleen tulla ne hetket, jolloin hänen on tehnyt mieli tehdä jotain muuta kuin mitä hänen olisi pitänyt, siis päinvastoin: ” — kun äiti käski hänen mennä nukkumaan, hän päinvastoin ei ollut vähääkään uninen. Aamulla taas, kun äiti herätti hänet, häntä päinvastoin nukutti ihan hirveästi.” Kysyinkin satulapsilta, kuulostiko tämä heistä tutulta – ja sen selkeämpiä vastauksia saamatta jatkoin Maijakaijan havaintoon: ” – Kuule, peikko Päinvastoin, — Oletko sinä tosiaan käynyt meillä? – Joka päivä, sanoi peikko Päinvastoin. – Ja joka aamu ja ilta myös.” Tässä Maijakaijaa alkaa suututtaa, sillä hän tajuaa peikon syyntakeiseksi siihen, että häntä nukuttaa väärään aikaan ja että hän on niin usein tottelematon äidille.

Otin tässä kohtaa selkeästi Maijakaijan roolin ja tiuskin tämän vuorosanat vakavana peikolle kädessäni. Peikko taas sai osoittaa virneensä vuoroin minulle, vuoron lapsille – ja aina todetessaan päinvastoin, se saattoi kiepahtaa ylösalaisin tai takaisin jaloilleen. ” – Kyllä sinä olet paha peikko, sanoi Maijakaija ihan itkusilmin. – Minä en ollenkaan pidä sinusta. – Päinvastoin, sanoi peikko. – Kyllä sinä varmaan pidät minusta oikein paljon, ethän sinä muuten niin kiltisti tottelisi minua.” Täytyy ihailla tämän peikon sinnikkyyttä ja itsevarmuutta, jollei ihmetelläkin:  ehtiihän hän vaikka mihin, kun meidän kaikkien arkitouhuissa vierailee :O

Viimen Maijakaija huutaa: – Mutta nyt minä en aio enää totella sinua! – Uskallapas tulla meille, niin saat nähdä… Nyt peikko Päinvastoin suuttui.  – Ja sinut mokoman minä kutsuin mökkiini ja tarjosin vielä kahviakin! Tiehesi täältä niin nopeasti kuin olisit jo! Ja samassa Maijakaija oli poissa. —”  Niin päättyy ystävämme vierailu, mutta sen ansiosta Maijakaija rientää porkkanamaalle ja ryhtyy kitkemään mukisematta – puhumattakaan, että hän on koko sen päivän ihmeen kiltti.

Mökki metsässä s.70

Tätä metkuntotista tarinaa koetin jututtaa vielä toteamalla, että tällaista se elämä on varmaan jokaisella: tekee mieli tehdä toisin kuin täytyy. ”Ainakin minun luonani peikko Päinvastoin kävi ihan joka päivä kun olin pieni – ja toisinaan vieläkin.” Kaapo totesi, että häntäkin nukutti aamulla ja hän oli nähnyt ihan kummallisia unia. Voi, niin näin minäkin, ja havahtuessani silloin tällöin mietin, miten kummallisia me ihmiset olemme: ihan kuin tuhmia peikkoja hyvin usein.

Uuden ystävämme Maijakaijan ja sangen tutun peikkosenkin kunniaksi loruttelin vielä Kunnaksen KAKSI PAPUKAIJAA kahdesta kirjavaisesta papukaijasta Elinoorasta ja Fassiloorasta, täsmälleen samanlaisesta – ja koetin imitoida kumpaisenkin eleitä, kun: ” — näin voi tarinan alkaa:/ he ontuivat toista jalkaa,/ väliin oikeaa ja väliin vasenta,/ kuten kulloinkin miellytti astella.”

Kävellä klonkuttamaan en lähtenyt, mutta olkapäitähän voi myös ontua – nostaa ja laskea puolelta toiselle vuorotellen.

Elinoora s

”Kun he toistensa ohi kulkivat,/ he toisen silmänsä sulkivat:/ väliin oikean ja väliin vasemman,/ kuten kulloinkin tuntui sopivan.” Toisen silmän sulkeminen sujui – no, melko hyvin, ja toisen – paremmin? Pyysin lapsiakin kokeilemaan, ja näin tekivätkin. Itse asiassa moni kokeili jo oma-alotteisesti olkapäiden ontumistakin. Kysyin, tunnistivatkos vielä ”oikeaa” tai ”vasenta” puolta, ja nostin vuoroin ko. käteni ylös. Viisivuotias Memmu taisi jo kohottaa vasemman, tai oikean, ja kuiskuttaa sen kaverilleenkin, ja minä kuiskasin, että taisin tämän oppia, kun sain ensimmäisen rannekelloni lahjaksi ja kiinnitin sen vasempaan ranteeseen, kuten vanha tapa on. Fassiloora soft

Loppuun kiekaisin kuin papukaija ainakin:

”Ja Elinoora sanoi: Elinoora!/Ja Fassiloora sanoi: Fassiloora!”  Miksikö? Sen saat selville, kun luet Tiitiäisen satupuuta 😉

Advertisements

One comment on “Viidakon Villeimmästä eteenpäin ja taaksepäin, Mökkiin metsässä päinvastoin to 14.3.2013

  1. Pikku Pia
    22/03/2013

    Voi ANTTIFANTTIPEHMOELEFANTTI, maijakaijapapukaija ja vielä elinoorafassiloorakin: näitä alkusointuloppusointu-nimiyhdistelmiähän olisin suonut satulastenkin toistavan jatkeeksi :O Miksen tajunnut ja kannustanut??? Phyi sadunkertojaa!
    Vannon kautta kiven ja kannon: ENSI KERRALLA, kun lorukirjan kannen avaan!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 15/03/2013 by in maaliskuu 2013.
%d bloggers like this: