sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Kettu ja koira to 22.3.13

Tämän aamun kerrontaa olin valmistellut kettujen ja koirien kanssa – tai ainakin kahden eri kirjastonhoitajan ja useiden viikkojen ajan. Hain ensimmäistä versiota TOPI JA TESSU -musiikkisadusta Walt Disneyn studioiden piirroselokuvan pohjalta (orig. The Fox and the Hound, Buena Vista Pictures Distribution Inc., 1981). Elokuvan tarina on yksi ihka ensimmäisistä pienen minun lumonneista piirroselokuvista, joka saa mielen mullinmallin vieläkin. Oma c-kasettikopioni ystäväperheen LP-levystä on visusti tallessa – mutta olin onnistunut hieman tärvelemään sitä  varhaisteini-iän nauhoitteluinnostuksessani. Onneksi kyseessä on vain n. puolen minuutin päälleäänitys, ja koska kaukolainasta metsästetty, ainoa ehyt musakasettikopio oli uudempi ja huomattavasti typistetympi, en lopulta tahtonutkaan käyttää uudempaa. Ennen kaikkea: vaikka Matti Ranin on kertojaäänenä ja miesroolissa kumpaisessakin versiossa, olen erottavani lapsiäänien eron, eivätkä tuoreemmat tunnu niin aidoilta kuin ne, joihin olen viisi-kuusivuotiaana tykästynyt.

Kerronnan tukena käytin sekä uudemman musiikkisatuversion kuvakirjasta, jossa on alkuperäisestä elokuvasta kopioidut, maalauksellisemmat kuvat, sekä Lasten oman kirjakerhon kirjaa(suom. Marja Alopaeus, Sanoma Magazines Finland Oy, 2007), jonka kuvissa toki täydellisesti tunnistettavat Disney-hahmot, mutta jälki sarjakuvamaisempi ja siten vähemmän realistinen. Alkuperäistarinan kirjoittajaksi löytyy heti elokuvan alkuteksteistä Daniel P. Mannix – kyseinen romaani löytyy (ainakin Valkeakosken) kirjaston aikuisten osastolta nimellä KETTU JA KOIRA (suom. 1968).

Olin tuhertanut lunttilapun, jonka mukaan tarkoitukseni lukea vuoroin kirjaa, vuoroin soittaa kasettia, jonka juonenkulku käy dramaturgisesti yksiin kirjan kanssa, mutta itse kerronnan yksityiskohdat poikkeavat paikoin paljoltikin. Olin tosin jo harjoitellessani tullut siihen tulokseen, etten numerojärjestyksen  mukaankaan tulisi käytännössä onnistumaan täydellisesti. Oli vain luotettava tarinaan, hienoon musiikkisadun version voimaan ja omaan kiinnostukseeni tuiki tutusta tarinasta.

Pakomatka 2

Kirjakerhon kirja: ”Eräänä kevätaamua muuan kettuäiti juoksi hädissään niittyjen halki metsästäjää pakoon. Se kantoi pientä poikasta suussaan ja etsi sille piiloa. Vihdoin kettuäiti löysi sopivan paikan ja laski pienokaisen maahan.—” Näytin piirroskuva-aukeamaa ja kytkin kasetin soimaan. Pikku Venni ei ollut ihan heti kasetin kerronnassa ajatuksella mukana, häntä kiinnosti enemmänkin itse nauhuri: istui sen viereen ja nousi vähän väliä ihmettelemään mekaniikkaa. Niin tenhoavasti Pöllömuorin (Rauha Rentola) ääni vangitsi kuitenkin muut lapset, ettei vanhan äänityksen tukkoinen rosoisuus tai taustahumina sinällään haitannut.

Tulkaahan avuksi 1 B

Pöllömuori ihmettelee hylättyä ketunpoikaa – ja välttääkseen kiusauksen ottaa sen itselleen hoivatavakseen kutsuu apuun lintuystävänsä Näpsä-varpusen ja Nakkeli-tikan. Yhdessä he keksivät juonen, jolla saavat läheisessä talossa asuvan Hilma-tädin huomion kiinnittymään orpoon ketunpoikaan – joka muutoin saattoi jäädä häneltä huomaamatta. Satulapset seurasivat uteliaina kuvasta, miten linnut vohkivat Hilma-tädin aluspöksyt ja viskaavat ne pienen ketunpennun päälle…Pöksyt lentävät b

Hilma-täti adoptoi ketunpojan empimättä ja – syöttää sille maitoa. Orpo ja hellyttävän *SÖPÖ* päähahmo saa toki katsojankin sympatian puolelleen. Juttelin lapsille, että niin ketunpojat, kissanpennut kuin koiranpennutkin juovat aluksi emon maitoa, ja joskus, jos äidinmaito loppuu, voi ihminenkin antaa niille maitoa. Ihan niin kuin mekin juomme pieninä paljon maitoa. ”Ja MEHUA!” lisäsi Kaapo.

Hilma-täti nimeää ketunpojan Topiksi – melko näppärä nimikäännös alkuperäisestä, englanninkielisestä Tod-nimestä (joka puolestaan juontuu siitä, että originaalielokuvassa täti lepertelee pennulle: ”You’re such a little toddler!” – ”olet varsinainen taapero/napero”).

Aatu tuo Tessun Pösön kotiin

Samaan aikaan naapurissa metsästäjä Aatu Remunen tuo kotiinsa ajokoiranpennun, jonka esittelee ylpeänä vanhalle metsästyskoiralleen   karkeakarvaiselle saksanseisojalle. (Muisto: omaa lapsikokemustani tästä elokuvasta on taatusti elävöittänyt ”toinen elämäni ensimmäisistä merkittävistä” koiratuttavuuksista, karkeakarvainen saksanseisoja Ringo. Hän oli vanhempieni ystävien omistama ja päivysti tarhassaan isäni naapurissa. Ringoa saattoi aina käydä moikkaamassa, vaikkei ihmisväki olisikaan ollut kotona. Positiviinen, tietyn hajuinen tapaus :)). Ajokoiranpentu on nimeltään Tessu ja osoittautuu oitis ahkeraksi nenänkäyttäjäksi, onhan se ajava lintukoira. Aatun vanha Pösö ei perusta pennusta, mutta hyväksynee sen reviirilleen vastaan panematta.

Tessu lähtee vainuamaan kiintoisaa hajujälkeä – ja törmää… Topiin, joka ennättää jo ääneen ihmetelläkin, mitä tämä oikein puuhaa. Osoitin kirjan kuvasta etusormella vuoroin kutakin kasetilla äänessä olevaa, jotta lapset varmemmin pysyisivät kärryillä, kumpi pennuista tai kuka muista hahmoista oli äänessä. (Hassuna yhteensattumana pikkupojat huomauttivat useaan kertaan komeasta ”laastarista” ko. etusormessani ;O. En kuitenkaan tuhlannut aikaa mokoman selittelyyn, vaan tarina sai jatkua. Pienoista omaa puuhaa puolestaan sukeutui huovan takanurkassa isojen lasten tahtoessa kaikkien pitää samaan aikaan jättinallea hyvänään.)

Pöllömuorin rakastettavan laulun Kun ootte ystävät (Best of Friends, säv. S. Fidel, san. R. Johnston, suom. Matti Ranin) aikana näytin vuoroin lähikuvia, vuoroin kokokuvia ketunpojan ja koiran viattomasta tutusteluleikistä, jonka päätteeksi kuullaan ikikaikuvat repliikit: ”  Sä oot mun kaikkein paras ystävä! – Niin sinäkin minun, Topi!” Kuitenkin Pöllömuori pohtii laulussaan  ennalta pahaa-aavistellen, ettei heidän ystävyytensä voi jatkua ikuisesti – mutta sitähän eivät eläinlapset vielä tiedä, eikä Pöllömuori tohdi heille paljastaa. Tokkopa tätä viestiä lyriikasta poimi moni satulapsikaan..?

Ystävysten leikkiä

Kertosäe:

”Jos maailma ei nyt estäisikään/ saisitte jäädä vain leikkimään./ Nythän kaikki sanovat, he säännöt rikkovat./ He eivät vain nää,/ nyt teidän onneanne.

Kun ootte ystävät,/ jaatte kaiken keskenänne./ Metsään tullut on syys,/entä ystävyys?

Keksiikö ken,/keinon sen./ Toivon, toivon!/ Kuinka käy?/ Kun ootte ystävät!”

Viimeistään – tai jo! – tässä vaiheessa ainakin eläin- ja luontorakkaan kokijan silmä kostuu. Satulapsille totesin musiikkisatukirjasen tekstin mukaan: ”Monet luulevat, että kettu ja koira eivät tule toimeen keskenään. Mutta Topi ja Tessu eivät tiedä sitä.”

Metsästäjä Aatu ei kuitenkaan salli Tessun kulkea omin kuonoin metsässä, vaan kytkee sen Pösön viereen, jonne Topi menee Tessua tapaamaan. Pahaksi onneksi Topi on hieman tyhmänrohkea ihmetellessään unissaan kuorsaavaa ja jahtiunta näkevää Pösöä liian likeltä – sillä Pösö vainuaa sen ja herää (nauha): ” – Se on… se on  kettu… KETTU!” Pösö ryntää  ketunpojan perään tynnyrikoppi kytkynarusta perässä rämisten . Seuraa kommelluksekas takaa-ajo, jossa Topi juoksee kanalan poikki pelästyttäen siivekkäät lentoon  ja  saaden Aatun suunniltaan niin, että tämä hätistää Topin ampumalla ilmaan.

Topi pääsee livahtamaan pakoon ja turvaan Hilma-tädin taloon, mutta tapaus sytyttää Aatun vihan kettua ja Hilmaa kohtaan. Hilma tietysti puolustaa kettuaan (kirjakehon teksti): ”Uskallakin säikytellä kettuani! Se on hyvätapainen lemmikki eikä menisi lähellekään kanojasi. Nyt ala laputtaa mailtani!” Satulapset pysyivät mukana silmät tapittaen – vain yksi pienimmistä pojista taisi livahtaa kirjalaarille, mutta hänetkin kutsuin oitis takaisin kuuntelemaan l. katsomaan kuvaa:

Sisäkettu...

Topi-parka joutuu viettämään enemmän aikaa sisällä teljettynä, jottei aiheuttaisi hämminkiä naapurissa. Ja kyllähän se hetken karkuri Miokin ihan huoahti, niin säälittävän viaton ketunpoika kuvassa on!

”Syksyn kylmien tuulten puhaltaessa…” Juuri tässä kohtaa päällenauhoitus ja siten kirkkaampi varhaisteinin ääneni kajahti parin repliikin verran nauhalta. Myös kuvakirjaparin ja nauhaversion alkutahdit eroavat siten, ettei kaikkia voi sovittaa mutkatta yhteen. Satulapset vilkuilivat soitinta, mutteivät onneksi virkkoneet mitään 😉 Kirjakerhon versio on positiivisempi ja seikkaperäisempi musasatukirjaa: ”Muutaman päivän kuluttua Aatu lastasi autoonsa ruokaa ja varusteita. Sitten hän komensi Tessun ja Pösön kyytiin ja sanoi: – On aika lähteä vuorille, pojat. Metsästyskausi on alkanut, emmekä saa hukata hetkeäkään!”

Metsälle b

Sittemmin kuvia Tessun kasvusta ja ajokoirakokeluudesta onkin yhteensä sarjan verran, jolla saatoin kuvittaa nauhalta kuuluvaa, luonnon laeista varoittavaa pöllömuorin laulua ”Koulutuksen puute”. Muutamin omin elein koin elävöittää pitkähköä, polveilevaa lyriikkaa, kuten ”etusormi-soosoolla” ja ”käsitussarilla” – jolla tähtäsin ihan taatusti ”kaakkoon”, satuhuovasta poispäin.

Kerhokirjan mukaan Topi palaa Aatun tilalle tarkistamaan, onko Tessu jo palannut, vasta metsästysmontaasin jälkeen: ”  Tessu on nyt täysikasvuinen, ihan niin kuin sinäkin. Koira ja kettu eivät voi olla ystäviä, koska ajokoiran kuuluu jahdata kettuja!” pöllömuori varoitti.” Melkoisen suoraa ja selventävää. Tessun äänen tunnistaa nauhalta nyt nuoren aikuisen ääneksi (Matti Olavi Ranin).

Hetken riemukkaampi ja remuavampi sävel saadaan, kun Tessu palaa körököröauton kyydissä Aatun iloluontoiseen lauluun yhteen ulisten. Kerhokirja: Se oli nyt iso, reipas koira, ja ylpeä, koska siitä oli ollut Aatulle niin paljon apua. Se oli jopa ylennettyvanhan Pösön paikalle etupenkille —.” Satulapsiakos nauratti tämä sävyn vaihdos kuvassakin, mutta kun sitten pysähdyimme tarkastelemaan, missä Pösö sai maata ja eritoten mitä sen alla oli kasassa, näyttivät lasten katseet kovin kummeksuvilta, kun selitin: ”Aatu on pyydystänyt koiriensa avulla eläimiä, joiden nahkat olivat lastissa. ”Turkis” ja ”nahka” osoittautuivat edelleen vieraiksi tälle sub-urbaanille 2,5 – 4 -vuotisryhmälle. ”Turkisvaatteet” avasi toivottavasti lisää näitä vieraampia seikkoja (joita olimme sivunneet tammitarinamme Atuk ja susi linnun- ja hylkeenpyydystyskohtausten yhteydessä).

Metsältä

Topi * lunastaa paikkansa piirun verran pääjuonta kannattelevampana päähahmona viimeistään nyt, kun hän osoittaa yhä rohkeaa uteliaisuutta ja menee tapaamaan Tessua – pöllömuorin varoituksista huolimatta –, kuitenkin yöaikaan. Nauhalta kuulimme Tessun aikuisäänen (Aaro Jaronen), joka varoittaa Topille suoran totuuden (musasatukirjanen): ” – Hienoa nähdä sinua taas, Topi. Mutta tiedätkö, sinun ei pitäisi olla täällä. Tästä voi tulla ikävät seuraukset. – Hyvä on. Halusin vain tulla tervehtimään. Olemmehan yhä ystäviä? – Topi. Ne ajat ovat ohi. Minä olen nyt vainukoira.” Eikä suotta, sillä Pösö herää ja haukkuu ulvoo Topin pakosalle Aatun yllyttäessä kummankin koiransa ”sen ketun” perään: Käykää kimppuun, pojat. Ottakaa hänet. Älkää hukatko jälkiä!”

Topi pakenee niittyjen halki piiloon halkopinon alle, josta Tessu sen huomaa – mutta päästää pentuiän ystävänsä menemään. Onni ei kuitenkaan ole Topin myötä – eikä Pösö poissa pelistä, ennen kuin:

Rautatiesillalla 1 B

Laumanjohtajan loukkaantuminen saa Tessun suuttumaan Topille – ja Aatun hyökkäämään jälleen Hilma-tädin talolle, jonne Topi on tälläkin kertaa paennut. ”Miksi se on vihainen?”, kysyi satulapsi tarkennusta. Selitin Tessun mieltäneen Topin syylliseksi siihen, että juna syöksi Pösön alas rautatiesillalta. Musasatukirjanen: ”Minä otan sen ketun vielä kiinni. Et voi pitää sitä lukkojen takana ikuisesti!” Hilma-täti tietää, että Aatu on oikeassa.”

Vaikka Hilma-tädillä on rohkeutta puolustaa kettuaan edelleen, saavat Aatun sanat hänet tekemään vaikean päätöksen (musasatukirjanen): ”Seuraavana aamuna hän vie Topin luonnonpuistoon, kauas metsään.” Jatkoimme kasetin kerronnan mukaan ja keskityin näyttämään osuvia kuvia mahdollisimman suotuisassa tahdissa lasten huomion ruoaksi. Hilma-tädin jäähyväislaulu on ainakin yhtä liikuttava kuin itse tapahtuma, kun hän hyvästelee ”ison, mutta sittenkin vielä orvon poikansa” selviämään metsässä omin kuonoin. Ja lapset vaikuttivat empaattisilta tilanteen, Topin, mukaan.

Yön ukkosmyrskyn ja yksinäisyyden – mutta myös vihaisen metsän asukin mäyrän ärrripurrien – jälkeen valkenee sittenkin uusi, toiveikkaampi aamu. ”Ja mitä pöllömuori onkaan keksinyt Topin pään menoksi?”, utelin satulapsilta.

Vanhempi naarasyksilö osoittaa, että metsästä voi löytyä myös jotain sellaista ihanaa, jota nuori kettu-uros ei ole ihan vielä osannut kuvitellakaan (musasatukirja): ”Topi tapaa suloisen kettutytön, jonka nimi on Kiki. – Topi, tiedän, että tulet rakastamaan tätä metsää. Tule, minä näytän sinulle ympäristöä. ” Satumusakirjasen teksti on toki vähemmän selittävää, onhan varsinaisen kerronnan vastuu nauhan kertojaäänellä ja repliikeillä muine efekteineen. Niinpä kirjakerhon kertova teksti tuntuu paikoin (ainakin aikuiseen korvaan) aivan liian tyhjentävältä tai alleviivaavalta (kuten tämän kettunuorten tapaamisen lyhyessä esityksessä.  Musasatunauhan pöllömuorin laulu lyriikoineen tukee taas elokuvaversiota, siinähän Topi ensin uskaltautuu kysymään tyttöketun nimeä – mutta esittäydyttyään käyttäytyy hieman kömpelösti saaden Kikin nakkelemaan niskojaan. Vain luonto ja ”luonnollisuus”, jota pöllömuori vakuuttaa ”Arvosta naista” -laulussaan, ovat valttia! Ja niin Topi keksii poimia Kikille kauniin kukan, jonka avulla voittaa tämän suosion.

Luonnon vetovoimaa

Kaapo ehdotti kysyvästi: ”Onko se sen äiti?..” Muut eivät arvanneet tuumiaan ääneen puhahtaa, joten taisin vastata hieman arvoituksellisesti: ”Hmm, tokkopa on..” Kuitenkin ajattelen, että kirjakerhon graafinen kuvan muoto, jonka varmistin lapsilta ”SYDÄMEKSI!”, antoi ainakin vanhemmille (tytöille?) kutinan siitä, mistä tässä kohtauksessa oli kysymys. (En voinut heti  vihjata ”ihastuksesta tyttökettuun”..!)

Viimeinen, muttei suinkaan vähäinen vaan loppuhuipennus tapahtuu vanhalla nauhaversiollakin ripeää tahtia: Aatu on nimittäin nähnyt, jollei vakoillut, että Hilma-täti vie ketun luonnonsuojelualueelle. Sinne hän Tessun kanssa suuntaa kostonhimoisena ansoineen. Voih, tässäkin kohtaa oli liki mahdotonta sovittaa nauhakerrontaa kuviin, saati painettuihin tekstiversioihin! Varmuuden nimissä näytin vuoroin kummankin kirjan kuvia ja kommentoin säästeliäästi nauhan jännitysmusiikin päälle. (Metsästäjä-Aatun tuikkaama, tukahdtuttava tulipalo kettunuorikon piilopesän suulle on onneksi poistettu näistä versioista.) Kun Topin häntä viistää ansaa ja kettupari pakenee, Aatu törmää takaansa nousevaan, jättimäiseen karhuun, ja seuraa mitä kauhein taistelu: Tessu hyökkää karhun eteen puolustamaan isäntäänsä, mutta karhu lyö koiran maahan. Topi kuitenkin kuulee Tessun ulinan pakomatkalleen kauemmas vuoren rinteelle ja ryntää ystävänsä avuksi – hyökäten karhun niskaan.

Lasten katseet kertoivat sekä hämmästyksestä, pienoisesta pelosta että hämmennyksestä, joten seuraava kirjakerhon kirjan aukeama sai selittää sarjakuvan lailla tapahtumista, joista nauhan ääniefektit antavat vain ilkeitä aavistuksia. Kertojaäänikin on typistetyn kiihtyvä ilmaisultaan. Siinä missä kirjakerhon painoksessa suorastaan herkutellaan jännittävillä tapahtumilla kokonaista kuusi ja puoli sivullista, on musasatukirjasen kuvaus hyvin niukka :O Kolmevuotias Janika huokasi:

Taistelu 1 B

”Pelott(av)aa..!”, eikä sitä käynyt kiistäminen: muistan etenkin  ihka aidon tuntuiset vesiputouksen kuohut ja karhun karjaisut hurjina kokemuksina elokuvateatterista asti.

Kohtaus päättyy liikuttavan lohdullisesti (musasatukirjanen): ”Topi onnistuu uimaan rantaan. Yhtäkkiä ilmestyy Aatu, joka tähtää kiväärillä häntä. Mutta nyt tulee Tessu, joka asettuu heidän väliinsä. – Tule pois tieltä, Tessu.”

Mutta ystävälleen sittenkin uskollinen Tessu ei suostu liikkumaan, ennen kuin Aatu laskee aseensa. ” – No, tule sitten, poika. Mennään kotiin. Tessu seuraa Aatua kotiin. Mutta se kääntyy, katsoo taakseen ja hymyilee Topille.—” Tosin kirjakerhon kirjassa ei tätä viimeistä yksityiskohtaa enää mainitakaan :O. Sen sijaan se paljastaa, että Aatu suuntaa Hilma-tädin talolle – ja kun Hilma huomaa, että Aatu nilkuttaa, ”hän vaatii saada puhdistaa ja sitoa tämän jalan. Pian he juttelivat kuin vanhat ystävät.—”

Loppukuvana jaamme toinen toistaan suloisemman maisemafiilistelyn kaikissa versioissa – niin musiikkisadussa kirjasineen kuin kirjakerhon kirjassa kuin itse elokuvassa – viimeisin toki vieden muassaan ”Oscarin” huikean näköalapanoraaman avulla. Musasatunauha: Sä oot mun kaikkein paras ystäväni! – Niin sinäkin minun, Topi!  Ja me pysytään aina ystävinä, eikö? JEP, aina!” Tämä lapsuuden satulaaksossa kaikuva dialogi on porautunut lähtemättömästi mieleeni (ja povaan pysyvän hamaan tulevaan asti <3).

Viileä kesäilta 1 B

Satulapset olivat kylläisiä – mutteivät kyllästyneitä lainkaan: ulkovaatteita pukiessaan kuuluivat juttelevan hoitotädeilleen, että tahtoisivat kuunnella vieläTopia ja Tessua lisää. Musasatu sattuikin löytymään erään tädin luota 🙂

*) Niin kuin elokuvan – ja alkuperäisteoksen eli kirjankin – otsikko toteaa: ensin ”Topin, ketun” ja – vasta toisena, mutta heti perässä – ”Tessun, koiran” ovat tarun päänäkökulmat – ja jokseenkin tunariluontoiset linnut ”Näpsä” ja ”Nakkeli” sinänsä huvittavine toukkajahteineen vallan toinen sivujuoni (josta ei tämänpäiväisillä materiaalieväillä pääse kovinkaan hyvin jyvälle, ja siksi en niitä tähän liitäkään). Hubailijaluonteet kokoontukoot elokuvan ääreen ;D

Elokuvaoriginaalista iMBD:ssä

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 23/03/2013 by in maaliskuu 2013.
%d bloggers like this: