sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Ruma ankanpoika muka to 28.3.13

Seitsemän vilkasta satuvintiötä tupsahti satuhuoneeseen, jahka huopa lattialla ja kaikki sadunkertojalla valmiina. Toivesadun aika täyttyi (oman kirjahyllyni asukilla) kuvituksensa puolesta ehkä kaikkein kauneimmalla kirjaversiolla kaikkien tuntemasta RUMASTA ANKANPOIKASESTA (suom. Martti ja Sirkka Rapola, Otava 1995) Kaarina Kailan herkän allegorisin akvarellein. Taisin hankkia tämän kirjan lahjaksi itselleni melko pian sen ilmestymisen jälkeen, lukion lopulla. Ja juuri tämän kirjan kuvitus luotaa kovin syvälle tarun ytimeen: nuoren yksilön kasvun vaikeuteen, omaksi persoonalliseksi itseksi kasvuun nöyrtymiseen, hyväksytyksi ja vahvaksi pyristelyyn.

Lapsiin koin virittää uteliaan salaperäisen mielen, jotta rauhoittuisivat. Näytin ensilehteä, jossa eteerisen tyylikäs kasvokuva kirjailijasetä H.C. Andersenista. ”Tämän tarinanhan on kirjoittanut kuuluisa sadunkertoja nimeltään Hans Christian Andersen. Hans on – tanskalainen – miehen nimi.” Kirjan alkaa lumoavalla maaseutuidyllin kuvauksella – ja siellä tepastelee haikara ”pitkissä punaisissa sääryksissään puhuen egyptiä”.

haikara asteli siellä pitkissä punaisissa sääryksissään

Kierrätin kokeeksi kuvaa lasten katsottavaksi ja utelin, mahtoiko tämä haikarapoika olla sittenkään (vain) haikara..? ”Poika..!” hymyili Lotta, johon nyökkäsin, ”Taitaa olla haikaraksi pukeutunut poika”, sillä tahdoin johdattaa lasten ajatusmaailmaa juonen ja kuvituksen yhteisulottuvuuteen.

Maaseutumaiseman ihanuudessa tarkennetaan lähemmäs: ”Auringonpaisteessa kylpi vanha kartano, jota ympäröivät syvät kaivannot, ja muureilta vesirajaan saakka kasvoi suuria hierakoita, niin korkeita että pienet lapset mahtuivat seisomaan niiden alle.” Hierakoiden aavistin olevan lapsille outoja, joten katsastimme niitä FLORAsta Suomen suurkasvio I opuksesta (WSOY 1987), jossa varsin komeat piirroskuvat kirkkaanvihreistä tatarkasvien kuninkaista. ”HYII!” totesi nelivuotias satutyttö, kun näytin kämmenellä, miten korkeiksi ne voivat kasvaa, aina istuvien lasten pään yläpuolelle, ja miten niiden siemenet lentävät kuivuttuaan ruskeina tuulessa kuin hiutaleet. ”Eipä siinä mitään inhottavaa – vaan silkkaa hienoutta!”, totesin puolestani. Hierakoiden alta löytyy semminkin se pesäpahanen, jossa: ” — kökötti nyt ankka pesässään. Hänen oli määrä hautoa ilmoille pienet poikasensa, mutta hän oli työlästymäisillään koko puuhaan, sillä se kesti kovin kauan, ja hänen luonaan kävi harvoin vieraita.—” Jo näistä näytteestä huomannee, että ilmeisen tarkkaan suomennokseen pyrkivä kerronta on vivahteikasta ja pitkää, joten tiesin, ettei kerronnasta tulisi helppoa.

1 B

Onneksi mukana on lintujen repliikkejä, joilla saa kivasti lasten huomion teräväksi ja mielen hilpeäksi: ”piip, piip”, sanovat munista kuorituvat pienet ja ”Knar, knar”, narisee emo. Koetin siis pienenkimeää piipitystä ja kaikuvampaa aikuisen linnun knarrrrrrria, ja niin utelias piipitys kuin rullaava ärräkin viehätti lapsikuulijoita. Osoittautuikin oivemmaksi istua lasten kanssa alhaalla kuin tuolin korkeudessa – jotenkin tähän pieneen, mutta tänään kevätauringon kutituksesta entistä eläväisempään ryhmään oli saatava ote ankkaemon tomeruudella. Ja ankkaemon toitottavaa ääntä säätäen jatkoin: ”’Olette kai te nyt kaikki tässä.— ’Ette. Kaikki eivät ole tässä. Suurin muna on vielä tuossa. Kuinka kauan tätä kestää!’ —” Mutta emohan ei hellitä, ennen kuin se suurinkin on haudottu niin hyväksi, että se rikkoutuu – vaikka tällä välin ehtii eräs ”vanha ankka” käydä ihmettelemässä suurta munaa todeten sen kalkkunan munaksi ja kehottaen hautovaa emoa jättämään sen hautomatta.

voi, kun yksi muna odotuttaa kovin kauan

Käyttelin aluksi impulsiivisesti, sitten tahallisemmin ns. hämmästyneitä tahi haltioituneita huokauksia, joilla oli aluksi jonkinasteista vaikutusta reilu parivuotiaisiin vilpertteihin, jotka kupisivat pystyyn huovalta. Isoimmat tyttökaverukset taas vetelivät toisiaan hihoista (tmv), ja huomion kääntäminen tarinaan oli koetuksella. Kuvia mm jötikkämunasta ja kohta koko pesueesta näytin toki niin pian kuin ne tekstiin sujahtivat – kuitenkaan liikaa ennalta paljastamatta.

” ’Piip, piip’, sanoi poikanen ja kierähti esiin. Se oli suuri ja ruma. Ankka tarkasteli sitä: ’Onpa se kauhean suuri ankanpoikanen —. Kukaan noista toisista ei näytä tuollaiselta. Mutta tokko se sittenkään on kalkkunanpoika.’ ” ”Ruman ankanpojan” piip sai olla kovempi, sen satulapsetkin hyväksyivät, vaan seuraava emon repliikki herätti ainakin Lotan närkästyneen katseen, ja muutama huhahdus kuului muista suista: ” ’Veteen sen on mentävä, vaikka minun täytyisi itse potkaista se sinne.’ ” Luonnon laki tämäkin, selitin lapsille; emo ja sisarukset ja isäkin saattaa pukata hitaan pentunsa jaloilleen tai veteen tai minne nyt kulloinkin on tarve, sillä eläinmaailmassa on opittava selviämään mahdollisimman pian. Ja niin ankkaemo vie perheen läheisen kaivannon partaalle ja polskahtaa itse edellä poikasen toisensa jälkeen seuratessa. Kaikki osaavat lipua ja polkea vedessä kuin kokeneemmat tekijät konsanaan. Hämmensin käsillä ”vettä” ankanpoikine poljentoa imitoiden. ”Ruman” onneksi se osaakin käyttää koipiaan niin kauniisti, että emo toteaa sen ylpeänä omakseen, ei kalkkunaksi ollenkaan. Varmoin mielin emo viekin pesueensa esittelykierrokselle.

”Niin he sitten saapuivat ankkatarhaan, jossa parhaillaan vallitsi hirveä meteli: kaksi ankkaperhettä tappeli ankeriaanpäästä, jonka sittenkin vei kissa.” Ei auttanut kuin kiihdyttää ääntä ja kuvailla ”ankerias” käärmeenmoiseksi kalaherkuksi käsin ilmaan piirtäen, kun ei kukaan lapsista arvannut edes ”kolmen pisteen vihjeellä”: ”Mikähän se voisi olla, olette syöneet sellaista soppaa..?” Tarhan ”vanhalle ankalle esittäytyminen” häiriintyi, kun jouduin paimentamaan poikavintiöitä alas penkinselkämyksiltä, jonne nämä olivat kiipeämässä. Tällä kertaa karkurien nouto ja välipaloina lukeminen sujutteli, jäin sitten itsekin eri puolelle huopaa istumaan ja kertomaan kuvailemaan vanhan ”punaista nilkkariepua”. Ankkaemon äänellä sopi myös tositilanteeseen jatkaa: ” ’Rientäkää, älkää kävelkö jalat yhdessä! Hyvin kasvatettu ankanpoika pitää jalkansa hyvin erillään kuten isä ja äiti. Kas niin, nyt notkistakaa kaulanne ja sanokaa: knar.’ ”

Mutta samaan aikaan toiset ankat arvostelevat ankkaemon pesuetta ja etenkin sitä yhtä: Kas niin, nyt saamme moisen pesueen lisää, aivan kuin ei meitä muutenkin olisi tarpeeksi. Ja hyi, miltä tuo yksi näyttää, häntä emme suvaitse.’ Ja heti yksi hanhista pyrähti siihen ja puri häntä niskaan.”

sitä purivat, tönivät ja pilkkasivat sekä ankat että kanatTaisi olla tässä vaiheessa, kun näytin lapsille lisäksi muutaman kiiltokuvan hanhista ja kalkkunasta, jotka oli tähän mennessä tarinaa mainittu moneen kertaan. ”Mun ystävälläni on fasaanilelu!”, sanoi pikku Saana, joka ei vielä koskaan aiemmin ollutkaan uskaltautunut kommentoimaan ääneen toisten aikaan (ja tahtoo istua aina ihan vasemmalla puolellani, juuri ja juuri huovan vasemman helman sisäpuolella). ”Fasaani onkin korea lintu! Saapa nähdä, tuleeko tarinassamme sellaista vastaan..”, vastasin.

”Rouvalla on kauniita lapsia — Kaikki kauniita paitsi yksi. Se ei ole onnistunut. —”, sanoo vanha riepunilkkainen ankka puolestaan, mutta emopa puolustaa ja jopa kehaisee poikaansa: ”’— Vaikka hän ei olekaan kaunis, niin hän on luonteeltaan peräti hyvä, ja hän uikin yhtä sievästi kuin kuka tahansa noista muista. Hän makasi munassa liian kauan, siksi hänestä ei tullut  oikein sopusuhtainen.’ —” Ja ehkä huvittavinta, mutta samalla totisinta on, että ankkaemo teilaa ulkonäön merkityksen, etenkin kun kyseessä on poika-ankka. ” ’— Uskon, että hänestä tulee voimakas. Kyllä hän selviytyy.’ ”

Ankkatarhan nuoriso ei kuitenkaan ymmärrä erilaisuutta vaan ankanpoika saa osakseen tönimistä ja pilkkaa. Hetki aiemmin vilauttamani allegorinen kuva oli herättänyt kysymyksiä: ”Miksi nuo tekevät noin? Mitä ne tekevät..?”, ja sai nyt kiertää satulasten katseiden kohteena uudelleen – vastauksena.

kalkkunakukko, joka oli syntynyt kannukset  jalassa ja sentähden kuvitteli olevansa keisariSeuraavien päivien kerronnassa, kun sekä kalkkunakukko että omat sisaruksetkin ilkeilevät ja pörhistelevät ”rumalle ankanpojalle”, sai ääneni kiihtyä ja huoli ”ruman” tolasta kuulua. Koetin niin ikään elävöittää käsin esimerkiksi lentoon pyrähtävää pikkulintujen parvea ankanpojan paetessa. Itse ankanpojan ääneksi olin päättänyt mahdollisimman ”luonnonselkeän, aluksi aran äänen”, joka pukeutuu sanoiksi ensi kertaa tässä ja näin: Se johtuu siitä, että olen niin ruma’, ajatteli ankanpoika ja ummistaen silmänsä hän jatkoi juoksuaan.—”.

yksinpä hänen omat sisarensa olivat hänelle ilkeitä

Voi, tämä kohtaus jos mikä osuu varmasti yhden ja toisen nuoren kokemaan kipupisteeseen. Syyksi toisten ilkeydelle, kateudelle tai vallantavoittelulle on haetaan enemmän tai vähemmän kuvitelluista epäkohdista tai paisutelluista heikkouksista. Tämä jos mikä tekee niin kipeää :O Ja voi: pikkupojat kiipeilivät taas orrellaan penkinselillä, enkä enää voinut sallia moista – enhän ollut sallinut sitä aiemminkaan ): Mion nappasin syliini ja koetin jatkaa lukua, mutta sinnikkäästi kuin villihanhen poika hän keplotteli itsensä alas huovalle, eikä kutittelusta ollut muuta apua kuin veitiikkahymy. Vintiöt saivat valita joko huovan ja sadun tai – oven ja poistumisen. Kaksi valitsi lähdön, Venni empi ja kömpi ja – päätti istua Essin viereen = hieno päätös!

Nyt alkoi cd-soittimesta kantautua Cantus Arcticus, Melankolia, 2. osa konsertosta linnuille ja orkesterille (op. 61, säv. Einojuhani Rautavaara), sointeja lintujen äänin, ja satulapset saivat viimein vastauksen aiempiin kysymyksiinsä: ”Mitä kuunnellaan? Miksi otit soittimen?” Mainiosti tuo äänimaaisema sopiikin seuraavien kappaleiden tunnelmaan, kun ”ruma ankanpoikanen” havahtuu unestaan suurella suolla, sorsien asuinsijoilla:

”Aamulla sorsat havahtuivat. Ne katselivat uutta toveriaan. ’Mikäs sinä olet miehiäsi? — Oletpa vilpittömän ruma. — Mutta mitä se meitä liikuttaa, kun et vain pyri vävyksi perheeseemme.’ —” Sääliksi kävi ”rumaa ankanpoikaa”!

sinne hän jäi yöksi nukkumaan, niin väsynyt hän oli

”Hän kellui siellä yhteen menoon kaksi päivää. Sitten sinne ilmestyi kaksi villihanhea, tarkemmin sanoen hanhikukkoa. ’Kuules, kaveri’, ne sanoivat. ’Olet niin ruma, että sinut on pakko hyväksyä. Liitytkö seuraamme ja rupeatko muuttolinnuksi?’ —” Hanhikukkojen äänen sopi käydä vallan ilkeänkavalaksi, joten tunnelmasta tuli aika kaamea, kun Melankolian sävelkin voimistui pahaa enteileväksi.

ilmestyi kaksi villihanhea, tarkemmin sanoen hanhikukkoa

Yht’äkkiä löin käsiäni yhteen kaksi napakkaa iskua, sillä tarinassa kajahtavat luodit ”Pau, pau!”  tainnuttaen villihanhet kuolleina maahan – niin, että niiden veri punaa veden. Laukauksia ja käsien iskuja satoi lisää: ”Ankara ajo oli käynnissä. Metsästäjiä väijyi suon ympärillä, muutamia kyykötti ylhäällä puiden oksilla, jotka ulottuivat pitkälle kaislikon yläpuolelle.” Ja kun ”Suomudassa rämpivät ajokoirat: lompsis lampsis. Kaislat ja ruo’ot taipuivat joka puolelle.—” oli sadunkerronnan ja –kertojankin ikään kuin vaanittava itse soisessa metsästystunnelmassa, lasten lomassa huovalla. Mukanahan satulapset seurasivat, kuten seuraavassakin: ”— silloin ilmestyi hänen [ankanpoika] eteensä kauhean suuri koira: kieli pitkällä ja silmät julman kiiluvina se sovitti ammottavan kitansa aivan ankanpoikaan kiinni, näytti teräviä hampaitaan ja – lompsis, lähti matkoihinsa hotkaisematta lintua.”

ankara ajo oli käynnissäVaanin muutaman satulapsen kasvojen eteen, pienoinen pilke silmäkulmaan palaten – ja helpotuksen takasi vetäytyminen jälleen pystyyn. ” ’Jumalan kiitos’, huoahti ankanpoika, ’olen niin ruma, ettei koirakaan huoli minua purra!’ ” Hengenhätä tuntui likeiseltä, ja kun kävin kyljelleni sykkyrään huovalle ja kehotin lapsiakin piiloutumaan kuin ankanpoika silloin, kun luodit viuhuvat yli ja metsästäjät ampuvat ruo’ikossa, kävivät kaikki jäljelle jääneet piiloon alas makuulle. ”Ja sitten se makasi oikein hiljaa haulien sihahdellessa kaislikossa ja laukauksen seuratessa laukausta.”

Kun ankanpoika vihdoin uskaltautuu liikkeelle päivän joudettua monen tunnin mittaan, se päätyy illalla pienen mökin luokse. Kallistelin vastakkaisten kämmenieni muodostamaa ”mökin katoa” jokaiseen neljään suuntaan löytäen tasapainon sittenkin keskelle: ”Hökkeli oli niin kehno, ettei se ollut osannut ratkaista kunneka kaatua, siispä se oli jäänyt pystyyn. ” Mutta ankanpoika nokkelana pujahtaa toiselta saranaltaan riippuvan oven raosta tupaan. Tuvan lavastus ja asetelma ovat niin mielenkiintoiset, että avasin piirroksen lapsien katsottavaksi heti:

2 B

”Siellä asui vanha eukko kissoineen ja kanoineen, ja kissa, jota hän kutsui Kuomaseksi, osasi köyristää selkänsä ja kehrätä, jopa säkenöidä – mutta vain silloin, kun sitä silitettiin vastasukaan. ––” Tämän virkkeen aikana oli otettava katsekontakti Lottaan, jolla kuulemma oma kissa, ja pyydettävä tyttöä kehräämään kuin kissa. Mutta kun ei Lotta tainnutkaan, Venni taisi matkia eppuna perässäni (itse en harmikseni osaa imitoida kissan kehruukurinaa mieliksi asti ollenkaan) ja ”vastasukaan” korjasin ”vastakarvaan” silittäen kunkin lapsen olkavartta alhaalta ylös. Essi ryhtyi pyörittämään käsiään vimmattua vauhtia ja puhui kehräämisestä. ”Ihan totta, hienosti ajateltu!” Kerroinkin satulapsille, miten villaa tosiaan kehrätään ”rukilla”, isolla pyörällä, ja se hurisee vähän samaan tapaan kuin kisu. ”Kanalla taas oli hyvin pienet, matalat jalat, minkä vuoksi sitä sanottiin – Töpöjalkatipaseksi.” Kun tuota nimeä oikein painotti ja samalla läpytteli kämmenillä huopaa, ilahdutti tämä kanamainen nimitys tuplasti kaikkia 😉

Tuvan ahneensorttista eukkoa koin puolestaan matkia tekstikuvauksen mukaan niin aidosti kuin… ”’Mitä kummaa’, sanoi eukko ja tirkisteli ympärilleen, mutta hän näki huonosti ja siksi hän luuli ankanpoikaa lihavaksi ankaksi —” Tässä oiva kevennyksen mahdollisuus (ja aivan verrattava Elefantti Antin yhyttämän Lyhyenlännän miehen reaktioon)! ” ’Tämäpä mieluinen saalis’, hän puhui, ’nyt saan ankanmunia, jollei tämä vain ole urosankka. Täytyypä tutkia.’ ” Mene, tiedä, loksahtiko jonkun satulapsen ajatuksissa tässä kohdin, että voi, poikahan se on – toisaalta, komiikkaahan tämä parempi tietämyksemme asiasta kuin eukolla, suo ;O entisestään. ”Ankanpoikanen otettiin kokeiltavaksi kolmen viikon ajaksi” – ja niin sormilaskuri kävi toimeen taas – ”mutta munia ei tullut.” Oletettavasti lapset tiesivät syyn…

Kerronta heittäytyy toviksi sarkastiseksi: ”Ja kissa oli talon herra ja kana rouva ja ne sanoivat aina ’me ja muu maailma’, he kun luulivat yhdessä muodostavansa toisen puolikkaan, vieläpä päällisiksi paremman puolikkaan.” Etusormi- keskisormiparilla koetin konkretisoida tätä pikku-isoa problematiikkaa – mutta väliäkö sillä, miten hyvin tämä perusti, sillä: ”Ankanpojasta tuntui että asiasta saattoi olla toistakin mieltä —”. Sujuvasti pomppiva dialogi syntyy ensinnä kissa Kuomasen kokeillessa ankanpojan köyristely- ja säkenöintikykyjä, sitten kanan kuulustellessa ankanpojan koko olemuksen. ”Ja ankanpoika kökötti loukossa pahantuulisena. Siinä sen mieleen juolahtivat ulkoilma ja auringonpaiste. Sen valtasi ihmeellinen halu päästä uiskentelemaan veteen, eikä se lopulta malttanut olla sanomatta sitä kanalle. ’Mikä sinun on?’ kysyi kana. ’Sinä et tee mitään, siksi saat moisia päähänpistoja. Muni tai kehrää, niin ne menevät ohi.’—” Mitenkäs tuotteliasta ja siitä kiitettyä kanaa olisi voinut saada ymmärtämäänkään, että kasvava ”ankanpoika” kaipasi kauas vapauteen – omille siivilleen?

Kun tarussa kuvataan syksyn tuloa, lennätin kämmentäni ikään kuin lehdet kieppuvat ilmassa. ”Pilvistä riippui raskaita rae- ja lumilaahuksia, ja aidalla huuteli korppi viluissaan: ’krong, krong!’ ” Minun suustani se tuli ennemminkin ”krook krook”, mutta tuskin ennätin vihjaistakaan, kun Essi toisti ja sitten muutama muu perässä niin, että meitä korppeja oli hetkessä monta. ”Oikein palelsi, kun sitä ajattelikin. Ankanpoikaparalla ei totisesti ollut hyvät oltavat./ Eräänä iltana, juuri kun aurinko painui ihanasti mailleen, ilmestyi järvelle suuri parvi isoja, kauniita lintuja. Ankanpoika ei milloinkaan ollut nähnyt niin kauniita. Ne olivat hohtavan kauniita, ja niillä oli pitkä, norja kaula.” Mahtoiko kukaan satulapsista ajatuksissaan kuvitella näiden lintujen todellisentuntuista ulkonäköä? ”Ne olivat joutsenia, ne ääntelivät ihmeellisesti, levittivät komeat pitkät siipensä ja lensivät pois kylmiltä seuduilta lämpimämpiin maihin.”

Katsoimme maalausta tanssivista siipiveikoista:

ilmestyi järvelle suuri parvi isoja, kauniita lintuja

”Ne kohosivat niin pyörryttävän korkealle, ja rumapieni ankanpoika tuli niin kumman alakuloiseksi. Se pyörähteli vedessä kuin ratas, kurkotti kaulansa korkealle ––”. Tässä vasta muistin, että minullahan oli muutamia piirrosluonnoksia mukana itsellänikin. Uitin ensimmäisen tilanteeseen passelin linnunpoikasen lasten editse oitis ”— ja huusi etääntyville niin kovaa ja oudosti että itsekin säikähti.” Pohdin ääneen, millaisellakohan äänellä ”ruma ankanpoika” mahtoi huutaa, ja koetin siten eräänmoista uikausta jos toista. Koettiko joku lapsistakin samalla..? Ihan kuin olisi.. ”Oi, noita ihastuttavia lintuja, onnellisia lintuja se ei voinut unohtaa, ja sitten kun se ei enää niitä nähnyt, se sukelsi pohjaan saakka —.”viimein se väsyi, se oli aivan liikkumatta

Kylmän talven kuvailussa oli luotettava pitkälti lasten omaan tekstin tulkintaan, sillä vaikka olin jo hytistellyt, oli esim. ”yö yöltä kapenevamman avannon” havainnollistaminen mahdotonta. Ja siihenhän se ankanpoika alituisesta jaloilla melomisestaan huolimatta väsyy ja – jäätyy. Seuraavana aamuna talonpoika sattuu paikalle, potkaisee puukengällään jään rikki ja vie linnun kotiinsa emännälleen. Onneksi ”ankanpoika” virkoaa, mutta kun lapset tahtovat leikkiä sen kanssa, se pelkääkin näitä huonojen kokemustensa varjolla ja syöksyy ensin maitovatiin, sitten pakoon huutavaa huitovaa vaimoa voipurtiloon ja vieläpä alas jauhopurnuun – tässä seisahduin selittämään purtilon purkiksi ja purnun vadintapaiseksi. ”Vaimo huusi ja hosui sitä hiilihangolla—” Tiedättekös, mikä se hiilihanko on?” Eiväthän lapset tienneet, joten ”takan tulipesän hiilien sekoitukseen käytettävä, metallinen sauva” sai käydä selityksestä (kun ei tullut takataskuun laitettua ;). ”— ja lapset juoksivat toistensa yli ottaakseen ankanpojan kiinni —. Onneksi ovi oli auki, ankanpoikanen syöksyi ulos pensaikkoon vastasataneeseen lumeen. Siellä se makasi kuin tainnuksissa.”

Tuosta sekamelskaa seuraa ytimekäs kuittaus – hyppäys talven muiden surujen ja kurjuuden yli, kunnes:

”Se makasi suossa ruoikossa kun aurinko alkoi jälleen lämpimästi paistaa. Kiurut lauloivat, oli kaunis kevät. Silloin se äkkiä kohotti siipensä.” Leivitin käteni siiviksi sivuille ja löin niillä ilmaa. ”Ne kahahtivat lujempina kuin ennen ja niiden voima kantoi sen kauas pois.” Kehotin lapsiakin koettamaan – ja koettihan muutama rohkea..! Kiihdytin ääntäni: ”— ennenkuin se oikein tiesikään, se oli suuressa puistossa, missä omenapuut kukkivat, missä sireenit* tuoksuivat ja niiden pitkät vihreät lehdykät taipuivat polveilevien kaivantojen ylle.” Jotain niin maagista tässä kerronnan huipentumassa on, että vaikka itse teksti ei ylimittaisesti hehkuttele mitään, pystyn kaikin aistein, aivan sielunsykkyrääni asti, kuvittelemaan tuon keväisen ihanan puiston, johon ”ankanpoika” on vihdoin päätynyt. ”Ah, olipa täällä kaunista, oli keväisen raikasta! Ja aivan tuosta tiheikön kätköstä sukelsi näkyviin kolme kaunista valkoista joutsenta. — Ankanpoikanen tunsi nuo uljaat linnut ja sen mielen valtasi kumma kaiho./ ’Lennänpä noiden kuninkaallisten lintujen luokse!—’ ” Ihan totta. Vaikka ”ankanpoika” samalla aavistaa joutuvansa uljaiden lintujen lyömäksi, sen sisäinen kaipuu parveen, kaltaistensa luokse, antaa sille rohkeutta ja ”— se lensi veteen ja ui uljaita joutsenia kohti. Nämä näkivät sen ja ampaisivat höyhenet pörhössä sitä vastaan. ’Surmatkaa vain minut’, sanoi tuo eläinparka, painoi päänsä vedenpintaan ja odotti kuolemaa.” Hieman minua näitä syvääluotaavia parsia ääneen lausuessa hirvitti, miten satulapset mahtoivat ne kokea, mutta tilanne oli rauhallinen ja turvallinen, olinhan aivan heidän vieressään satuhuovalla – ja vasta äskettäin joutunut kaappaamaan karkuri-Vennin tuokioksi syliini penkin päähän. (Kevyehkön satukirjan kanssa voi todellakin liikuskella hieman eri kohtiin lasten keskuudessa ja sitenkin saada aikaan paitsi järjestystä, elävyyttä tarinaan 🙂

”Mutta: mitä se näki kirkkaassa vedessä?” Kysyin samaa satulapsilta: ”Mitä näkyy lampivedessä, kun sinne katsoo?” Essi veikkasi kiviä, no niinkin, ja kun muilla ei ollut ehdotuksia, vihjasin tyynestä, peilikirkkaasta vedestä. Kukaan ei arvannut lisää. ”Mitä näkyy peilistä, kun katsot sinne?” Ei vieläkään ehdotuksia, vaikka lasten kasvot kyllä kertoivat ajatusrattaiden raksuttavan. ”Kun illalla harjaatte hampaita ja katsotte peiliin, mitä siellä näkyy..?” utelin aina vaan hymy huulilla. ”Minä!”, Lotta hymyili takaisin. Ja niin näki nyt ”ruma ankanpoikakin” tarun kohtauksessa ”— oman kuvansa, mutta se ei ollutkaan enää kömpelö, tummanharmaa lintu, ruma ja inhottava…” Katsoin lapsiin ”— se oli itse joutsen.” Niin joutsenenpoika saakin isojen joutsenten seurueen ympärilleen, ja nämä jopa hyväilevät sitä nokillaan.

he viskelivät leipää ja jyviä veteen, ja pienin heistä huudahti

”Puistoon tuli muutamia pienokaisia, he viskelivät leipää ja jyviä veteen, ja pienin heistä huudahti: ’Tuolla on uusi!’/ Ja toiset yhtyivät riemuun: ’Kas, tänne on tullut uusi! —’ ” Koetin eläytyä tähän puistolasten iloon ja etenkin poikasen, lausua repliikit eri äänin, vaikka vaikealta se tuntuikin pitkän kerronnan jälkeen. Satulasten mielenkiinto ja kirkkaat silmäparit vakuuttivat kuitenkin siitä, että tarina viestitti onnellista hetkeä. Pyysin satulapsiakin toistamaan näitä sadun lasten huudahduksia, mutta sen sijaan he tuntuivat odottavan, etten turhaa rikkoisi omaa kerrontaa, puuhastelivat sen sijaan huovalla alati kuunnellen. Saana lähti kirmaamaan edestakaisin kuin sadun lapsi konsanaan (sen sallin, kun sopi tilanteeseen eikä aiheuttanut häiriötä). ”Ja he taputtivat käsiään ja kirmasivat ympäriinsä, he juoksivat kutsumaan isää ja äitiä, veteen viskeltiin leipää ja leivonnaisia, ja kaikki he toistivat: ’Uusi on kaunein! Niin nuori ja ihana!’ —”

Viimeisen sivun kuva ja tekstikappale jääköön Sinulle, lukija, löydettäväksi, mutta vihjattakoon tässä, että se koskettaa taatusti kokemusmaailmaasi…

Lopuksi kuuntelimme Laulavan lintukirjan (Juhani Paatela & WSOY 1996) cd-äänitteen joutsenen trumpettitöräyksiä ja parven siipiparien läiskyvänläpsyvää lentoonlähtöä – OI, ne pistivät ihon kananlihalle ;O. Luontovalokuva-kortista varmistimme vielä, miltä oikea laulujoutsen, maamme kansallislintu, näyttää.

Satulapsille jutustelin vielä akvarellikuvien lapsihahmoihin palaten: ”Tämä tarina voi ihan yhtä hyvin kertoa meistä ihmislapsista. Olemme kaikki niin erilaisia – yhdellä pehmeä kiharatukka, toisella pitkät ja tummat suortuvat – kolmannella nöpönenä, neljännellä vihreät silmät …” Kävimme läpi vähän jokaisen satulapsen erityisiä, kauniita piirteitä. ”Ja juuri se onkin niin kivaa, ettemme olekaan kaikki samanlaisia. Eihän siitä mitään tulisikaan, jos kaikki näyttäisivät vaikkapa – sinulta!” Saati sitten sadunkertoja-minulta 😉 Satulapset hymyilivät yhtä mieltä. Voimme iloita siitä, että olemme niin erilaisia, mutta voimme ja tahdomme kuitenkin olla yhdessä – sen sijaan, että hylkäisimme toisemme kummallisuuden vuoksi.

Sen pituinen se! Venni hihkui hoitotädin luokse kirmatessaan: ”Kiva satu! Oli kiva satu!”

6 B oval

Soittamatta jäi Le Carnaval des animaux – Eläinten karnevaalin osat: Poules et coqs – Kanat ja kukot, sekä Le cygne  Joutsen (säv. Camille Saint-Saëns), jotka olisivat ryydittäneet tarinaa taustalla kuultuina aivan taatusti. Ei vain ollut hollilla sellaista äänitettä, josta olisin saanut ne nopsaan kuuluville :/

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 31/03/2013 by in maaliskuu 2013.
%d bloggers like this: