sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

AHAA-hiffauksia Kirjakori 2012 -seminaarissa pe 22.3.13…

… eli Olipa ISO Ilo osallistua Lastenkirjainstituutin vuosittaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuden läpileikkaukseen pääkirjasto Metsossa.

Tervetulopuheenvuorot täyttivät sekä kotikaupungissani Tampereella sijaitsevan instituutin toiminnanjohtaja Maria Ihonen että kirjastonhoitaja Päivi Nordling, joka esitteli kiinnostavia tilastotietoja maassamme viime vuonna ilmestyneestä lasten- ja nuortenkirjallisuudesta verrattuna lähinnä aikaisempiin vuosiin sekä naapuriimme Ruotsiin.

Aamupäivän aloitti toimittaja-tiedottaja Jutta Setälä IBBY – International Board on Books for Young People -Finlandin arvostelukunnasta tarkastellen kuvakirjojen sisältöjä otsikolla KUVIEN JA SANOJEN YHTEISPELIÄ ja saikin minut innostumaan monesta ilmestyneestä ”pikku helmestä”. Yhdyin oitis Jutan toteamukseen kuvakirjan perusominaisuudesta: sana ja kuva ovat tässä lajityypissä yhtä tärkeitä, kokonaisuus vaatii kumpaakin toteutuakseen parhaalla mahdollisella tavalla. Näin kuvakirja on oikeastaan myös arvokas ”käsityö-esine”, jossa tekijöiden kekseliäisyys ja yhteistyö taidokkaasti toimivat. Toisin sanoin: yksi plus yksi onkin kolme :O Tuloksena kotikirjaston lastenhyllystä tarttuivatkin seuraavalla käynnilläni Essi Kummun kirjoittama ja Marika Maijalan herkän autenttisesti kuvittama Puhelias Elias (Tammi) ja sekä alusta että lopusta (puoliksi ”ylösalaisin” 😉 luettava Mörkö Möö ja Mikko Pöö (Karisto), Magdalena Hain kirjailema, Saana Nyqvistin kuvittama. Vielä Christel Rönnsin Det vidunderliga ägget’kin olisi sopinut tulla pääsiäislukemisiksi, jolleivät kaikki kappaleet olisi olleet pääsiäslainassa. MÖRKÖ MÖÖ...

Toisena puhujavieraana tulitti iskevään tyyliinsä kirjailija ja esitysdramaturgi Siri Kolu painottaen arvojen ja eriarvoisuuden esiinmarssia ilmestyneissä lasten- ja nuortenkirjoissa. Koulutunnillinen LEIREISTÄ, PELEISTÄ JA IHMISPELEISTÄ sujahti tuosta vaan, olihan Kolu koonnut kirjallisuuden erilaisiin ”minikoreihin”, joista saattoi päätellä aiheiden ja niiden käsittelytapojen monipuolisuuden ja kantaaottavuuden, esim: ihmisen vapaus ja ihmisoikeudet, brändäys, perheiden monimuotoisuus, lajityyppihybridit, monikerroksellisuus, valta- ja vallattomuus, erilaiset moraaliset ”kynnykset” – kaikki myös meidän aikuisten ajatusmaailmaa tällä hetkellä liippaavia ja etiikkaamme kyseenalaistavia. Kolun vertaus lasten- tai nuortenkirjasta metatekstinä, kokemusaitiona faktan ja fiktion välimaastossa, on oiva.

Kolun mukaan on myös syytä kuulastaa: Onko lapsella oma ääni – omassa piirissään, tässä maailmassa – aikuisten heille tuottamissa tarinoissa – heidän omissa tarinoissaan!?

Kiitos, Siri, koen hyvinkin, että kannustuspartesi ”Jokainen teko lähentää kirjaa lukijaan on…” omin sanoin: ”… konkreettinen askel oikeaan!”

Lounastauon jälkeen lasten- ja nuortenkirjallisuutta tutkiva kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen puhui KIELEN JA KERRONNAN TÄRKEYDESTÄ LASTENROMAANEISSA. Tämä aihepiiri jos mikä oli varsinaisen kiinnostukseni kohde, olinhan seurannut ”Rouva Huun” Lastenkirjahyllyä jo jonkin aikaa ja saanut hänen kirja-arvioista perustavanlaatuista tietoa sekä uutuuksista että vanhemmista lasten- ja nuortenkirjajulkaisuista. Kirjan kerrontaan eli kieleen pohjaan myös oman sadunkertojan tehtäväni ennen kuvaa, niin kovasti kuin kuvitus minua kiehtookin ja mitä mieluimmin soisin senkin aina antavan inspiroivaa lisäulottuvuutta tarulle. Halttusen mukaan lastenkirjan tulee ensisijassa toimia: innostaa lukuharrastukseen ja kantaa ääneen. Jo tässä on haastelias lähtökohta lastenromaanin kirjoittajalle. Entä miten sitten määrittää hieman kimurantti käsite lastenromaani – yleensähän puhutaan nuorten- tai aikuistenromaanista.

Romaani yhdistettynä lapsen lukemistoon onkin nykypäivänä jopa huvittava ilmaus, mutta ilman muutahan nuorimmillekin lukijoille tulee yhä tuottaa romaanin arvoista eli pidempää ja huolellisempaa, jollei monisyisempää painettua proosaa. Kun lapsuusajan mitta alati venyy ja paukkuu, voi tietysti lapsille suunnatun romaanin rajauskin häilyä – parhaiten sen rajannee kukin lapsilukija itse. Sadunsuikkaajan monenmoiseen mieltyväisellä asenteella varustettu varhaisteini kelpuuttaa lukemistoonsa vielä pitkiä satukirjojakin, aikuisten maailmasta ja kenties todellisuudestakin enemmän kiinnostunut kolmasluokkalainen ei ehkä lämpene enää ”kymmenen + ” -ikäisellekään räätälöidystä fantasiasta. Näin monimuotoisen ja alati varioivan yhteiskunnan kasvateille onkin toisaalta lukemattomat mahdollisuudet luoda yhä uusia ja vangitsevampia kertomusmuotoja, joissa hyödyntää nykyaikaa, tulevaa, menneisyyden moninaisia kerroksia :O ja – mielikuvitusta.

”Rouva Huun” ensimmäinen kritiikki kohdistui muutamien helppolukuisten sarjojen ikäluokkasuosituksiin, jotka saattavat vastoin tarkoitustaan työntää lapsilukijat – ja mikseivät heille asioivat aikuisetkin – luotaan. Riski on olemassa, mutta toisaalta esimerkiksi kirjalahjan ostoa ystävä- tai sukulaisperheen puolitutulle lapselle tällaiset suositushaarukat voivat olla kullanarvoisia – ja näin ruokkia lahjan saajaa, jollei muutoin niin ”sattuman kaupalla” tarinan sisällön ja kerronnan kohdatessa lukijan positiivisesti. Totuus kun tässä yltäkylläisen monimediasessa yhteiskunnassamme elävälle on, että jollei itse ole perehtynyt tiettyyn elon osa-alueeseen, on sen piiristä hyvän jyvän poimiminen vaikeaa, jollei mahdotonta. Kirjan markkinoinnilla onkin ankara rooli painetun kirjallisuuden merkityksien puolustamisessa ja levittämisessä.

Elias 1 B soft

Minua askarruttavimmaksi kohdaksi Heikkilä-Haltuselta nousi helppolukuisten romaanien uudelleen arviointi ja – käsittääkseni – paikkansa tässä ”korissa” todella ansaitsevien teosten vähäisyys, jollei puute.  Eikö Päivin mainitsemalle takavuosien Ullakkokirjasto-sarjalle (Tammi) ole tullut uusia vuosikertoja? Itse muistan lukeneeni satunnaisia ”helppolukuisia”, lähinnä hyväksi havaitsemani kirjailijan tuotantoon tutustuessani tai tiettyjen teemojen johdosta. Parhaiten näistä ovat sykäyttäneet sujuvasti sekä kuvaa että sanaa hyödyntäneet – kuten toimittaja-kirjailija Ulla-Maija Aaltosen helposti lähestyttävät ja lämpimin oivalluksiin perustuvat selkokirjat. Edelleen kriitikko peräänkuulutti suurempaa huomiota typografiaan, ladontaan, taittoon, kuvitukseen ja tarinan nivoutumiseen kokonaisuudeksi. ”Monissa kirjoissa kuvitus on pikemminkin taiteellinen lisäarvo sen sijaan, että se tukisi luetun ymmärtämistä”, hän toteaa instituutin Kirjakori 2013-julkaisussakin. Tämä on hälyttävää – mutta ratkaisujenkin uskoisin olevan aivan käsien ulottuvilla, kun katsastaa vaikkapa vain viime vuonna ilmestyneiden kuvakirjojen taidokkuutta! Miten kääntää kustantajien huomio helppolukuisen tuotannon merkitykseen ja saada heidät santsaamaan rohkeasti tähän ”koriin”? Jospa Lastenkirjainstituutti kutsuisikin ensi vuonna lasten- ja nuortenkirjain kustantamoiden edustajat paikalle paneelikeskusteluun, johon myös seminaarin yleisöllä on mahdollisuus osallistua kysymyksin (vaikkapa jo etukäteen 🙂?

Kriitikon suurennuslasi pyyhkäisi vielä ilmestyneiden lastenromaanien kielen kirjavaankin leikittelyyn. Onhan ymmärrettävää, että juuri äännevikojen käyttö repliikeissä voi aiheuttaa mielipahaa nuoressa lukijassa, jolla itsellään on ääntämishäikkää, tai kielen kikkailu ärsyttää aloittelevaa lukijaa, jolle silkkojen selkeiden sanojen virkkeetkin aiheuttavat päänvaivaa. Esimerkkeinä moisista kuultiin Kirsi Kurosen Kuituset ja unisieppari (Karisto) ja Veera Salmen Puluboin ja Ponin kirja (Otava).

On hankalaa kommentoida lukematta ko. esimerkkejä, mutta niiden lukukokemusten perusteella, joita minulla on nuorena lukijana ollut, ei ainakaan itsekseen l. sisäluvussa merkitse se, mitä ns. heikkouden lajia tarinassa käsitellään, jos se sattuu olemaan edes pääaihekaan. Romaanin dramatiikkaan ja uskottavuuteen kuuluu, etteivät hahmot ole täydellisiä; totta maar voi jollakulla olla puhevika tai ainakin oma puhetapa, kuten murre tai korostus – tai sitten hahmo on muutoinkin erikoinen. Jälkimmäisen ”omalaatuisen ilmaisun” oikeutuksen esimerkeistä kiinnostavimmaksi nousivat Magdalena Hain Kerjäläisprinsessa sekä Ville Tantun Tiikerisydän, joiden pariin toivon ehtiväni pian.

Parhaimmassa tapauksessa kielen oikut tai pikemminkin jekut tekevät lukukokemuksesta entistä intensiivisempää vaatiessaan tarkkuutta – ja antoisampaa, kuten kielellä ja käsitteillä leikittelevät lorut, joita tosin yleensä aikuinen lukee lapselle ääneen. Oivalluksiin vetoavaa kielenkäyttöhän harjoittaa runous useammin kuin vain toisinaan – ja onneksi kriitikko Halttunenkin muisti mainita vasta Runeberg-palkitun runoilija Olli-Pekka Tennilän kokoelman Yksikeltainen on kaksinkeltaista (johon instituutin hallituksen kirjailijavahvuus Tuula Kallioniemi vertasi Jarkko Laineen aiempaa leikittelyä..!) Huolellisuutta kirjan valinnassa on toki harjoitettava, jottei vinkkaa liian haastavaa lukua vasta-alkajalle, ynnä ymmärtäväistä, turvallista ilmapiiriä, mikäli kielellä innovoivaa kerrontaa luetaan ääneen ryhmässä. Seminaarivieraana osallistunut luokan – ja lukiopettaja osasikin vastata omasta ja ylipäätään opettajan näkökulmista, että varminta olisi opettajan itse lukea vaativa teksti. Itse näkisin, että keskustelun tulisi kuulua luentatuntiin mukaan niin, että nuorilla on mahdollisuus pohtia ”erilaisen kielen” tehtävää ja sitä käyttävää hahmoa, joko kritisoida tai nauraa sen hassutuksille :O

Ehdotus: opettaja lukeekin vain oudosti juttelevan hahmon repliikit – ja jottei tämä erottuisi tai katkaisisi kerrontaa (häiritsevästi), voisi muidenkin hahmojen repliikit jakaa eri oppilaiden luettaviksi, jotta saataisiin ns. näytelmän tai elokuvakäsikirjoituksen harjoitusluennan kaltainen, jollei kuunnelmanomainen, ryhmädynaaminen istunto 🙂 Onnistuessaan varmasti antoisaa, estoja poistavaa ja rohkaisevaa. Ehkäpä tällaisia dramatisoituja luentoja jo toteutetaankin..?

Mielen ja miksei kielenikin pintaan jäivät polskimaan Rouva Huun ehdotukset ikähaitarin väljentämiseen lastenkirjoissa(romaaneissa?): androgyyni tai ”iätön”, määrittelemätöntä ikäryhmää edustava sankari, kuvitus, joka vetoaa sekä lapsen että aikuisen makuun. Osuvia ja varmasti toimiviakin vinkkejä temmattavaksi. On kai tällaisia ”läpitutkimattomia” tai ”moneksi mahdollisia”, mutta menestyneitä sankareita mediassa esiintynytkin… lähinnä putkahtaa mieleen joitakin vanhoja sarjakuvasankareita tai eläimellisiä hahmoja… Kuvituksen vetoavuus laajaan lukijakuntaan on tietysti monivivahteinen juttu, sillä mukana ovat tässäkin taiteen lajissa maut ja mieltymykset. Itse myönnän, että niin viehättäviä kuin monet nykyiset lastenkirjasten tyylillisesti leikittelevät kuvat hahmoineen ovatkin, koskettavat ne harvoin niin syvälle kuin pääosin realistisempaan kuvastoon pohjaavat, 70- 80 –lukujen kuvitukset, joiden parissa olen lapsuuttani lukenut.ja MIKKO PÖÖ

Jalostaisin tästä helppolukuisten nuortenkirjojen kustannuspoliittista näkökulmaa: jolleivät resurssit tosiaan riitä, eikö edes mustavalkokuvitukselle voisi kuitenkin tietoisesti etsiä kekseliäämpää ja näkyvämpää sijaa näissä romaaneissa – aina niin pitkälle, että mustavalkoisuus unohtuu ja itse viivan yllättävästä leikistä tulisi se juoneen poimuileva juju?

Iltapäivän toisena luentona kuultiin osin hyviä, osin huolestuttavia, mutta toimintaan agitoivia uutisia tutkija Sari Sulkuselta Jyväskylän yliopistosta. Sulkunen kertoi neljäsluokkalaisten lukutaidon tolasta kansainvälisen PIRLS – Progress in International Reading Literacy Study -tutkimuksen valossa (tulokset Lastenkirjainstituutin linkeissä) Opetukseen hyvin sitoutuneiden pieni osuus vei maamme kymmenvuotiaat, potentiaaliset lukijat kv-vertailulistan hännänpäähän, joten tässä kohtaa olisi pohdinnan ja toiminnan paikka – eikä yksin opettajilla vaan meillä muillakin aikuisilla, jotka ajan nuorison esimerkkeinä ja mahdollisuuksien tarjoajina puuhaamme. Mietin, mistä moinen todella johtuu… Tutkimuksen laajuuteen ja yliopistotasoon luottaen oletan, että tutkimus on toteutettu mahdollisimman yhdenmukaisin välinein ja asetelmin kautta linjan, mutta toisaalta voisi kuvitella, että jossain toisessa kulttuurillisessa yhteisössä tutkimusmiljöö poikkeaa meikäläisestä niin, ettei vedenpitävää yhdenmukaisuutta ole ehkä saavutettu. Onko esimerkiksi koululaisten kummallakin vanhemmalla ollut yhdenvertaiset mahdollisuudet antaa suorasukaisia vastauksia? Voisi myös kuvitella, että tapakulttuuri ja tasa-arvoisuus vaikuttavat meidänkin lastemme vastausten laatuun: todennäköisesti koululaisemme ovat vastanneet kursailematta, ideaaleista piittaamatta, mutta tällainen ajattelu ei ehkä ole tapana joissain toisissa kulttuureissa, joissa asiat on tapana ilmaista kauniimmin kuin ne oikeasti ovatkaan. Mutta toki on ensisijassa syytä pohtia tulosten syitä.

Sulkunen haastaa – Kolun jatkeena – vihkosessa näin: ”Suhteutettuna kansallisiin tavoitteisiimme ja  jatkuvasti muuntuviin lukutaitovaatimuksiin kv-arviointien tuloksetkin näyttäytyvät vain keskinkertaisina. Kuinka sitten tukea lasten ja nuorten lukutaidon kehittymistä? Laadukkaalla kouluopetuksella on tässä tärkeä rooli, mutta jokainen aikuinen voi vaikkapa vanhemman, kummin, vaarin, kirjastontädin tai –sedän roolissa auttaa lapsia kehittämään lukutaitoaan tukemalla aktiivista ja monipuolista lukuharrastusta.—”

Nämä lukutaidon perusportaat muistettakoon:

LUKUTAITO KEHITTYY 🙂

SITOUTUMINEN 😯

OPETUS & KASVATUS :O

Jollen jo aiemmin tuumannut, tässä kohtaa kirjoitin muistivihkooni: Anna satulapsille useammin mahdollisuus maiskutella itse uusia sanoja, hassuja sanoja – outoja sanoja vapaaehtoisesti, yhteen ääneen, ketään erikseen esille (l. painetta) nostamatta. Jotta kielet kääntyisivät ja kielellinen ääntämys ja kielen käyttö voimistuisi – jotta mielenkiinto heräisi leikinomaisesti, lempeästi. Palkintohan seuraa, jollei itse onnistuneessa äänteen tai sanan tuotossa, kauaskantoisempana, kun samainen sana tai sen sisar tulee vastaan toisen, kolmannen (jne) kerran..! Tässä ja nyt lupaan kannustaa satulapsia toistamaan mahdolliset hokemat ja ainakin lorujen kertosäkeet – laululeikkien laulujen lailla :O

”Missä määrin vanhemmat onnistuvat tukemaan lasten myönteistä suhtautumista lukemiseen, sillä vaikka suomalaisvanhemmat pitivät itse lukemisesta verraten paljon, suomalaislapsilla oli kv-keskitasoa vähemmän varhaisia kokemuksia lukemisesta. Iltasatujen lukeminen oli meillä tavallista, mutta tarinoiden kertominen lapselle, kirjainleluilla leikkiminen, luetusta keskusteleminen, sanapelien pelaaminen ja sanojen kirjoittaminen olivat kv-keskitasoa harvinaisempia.—” toteaa Sulkunen Kirjakorin seminaarivihkosessakin. Minä kun kuvittelin, että sadut ja tarinat elävät vielä suullisessa ja siten arkisienkin tarinoiden muodossa, tehtävinä koulussa, (s-)kirjeinä kavereille..! Ruokapöytäjutustelujen ja iltatarinoinnin soisi kuuluvan perheen, olis se sitten minkälainen tahansa, yhteiseen laatuaikaan :O

LKI-lukupöllö

Edelleen: ”Suomalainen kouluopetus näyttää PIRLS-tutkimuksen valossa tieto- ja taitopainotteiselta — vain 15% oppilaista oli kiinnostunut lukemisen opetuksesta. Tämä oli kv-vertailussa kaikkein pienin osuus…”, Sulkunen viittaa kollegoidensa kanssa tekemään julkaisuun Enemmän iloa oppimiseen. Kansainväliset PIRLS- ja TIMSS-tutkimukset Suomessa (Jyu), päättäen: ”Ehkäpä olis aika muuttaa painopistettä lukemisen taidosta lukemisen iloon —”!

Testimateriaalina kouluissa on käytetty raikkaan oloista A4- vihkosta, jossa ensin selkeältä vaikuttava, muutamien sivujen pituinen kertova teksti muutamin piirroskuvin – sitten valkea sivu, jonka keskellä punaisena liikennemerkkinä STOP. Merkki seisauttaa tehokkaasti pohtimaan ja lisäneuvot sen alla vastaamaan erillisenä annettuihin kysymyksiin tekstistä. Toisena tekstinä on tietokirjallinen esitys – aiheena dinosaurukset  :*) -, jossa runsaammat ja mielestäni kiehtovammatkin kuvat, edelleen selkeällä ja sopivan kevyellä kappalejaolla per sivu. Lopussa seuraa jälleen kehotus seisahtua ja vastata kysymyksiin, mutta edellistä merkkiä kepeämmin. Yleisön joukossa kiertäneeseen vihkonen vaikutti miellyttävältä lähestyä, mutta aikaa paneutua ei ollut… Sulkunen huikkasi kertomaan, ideoita vihkosen parempaan toteutukseen. Totean tässä: yksiselitteisen tylyjen seisauskäskyjen rinnalla olisi oivaa ujuttaa myös tapakasvatusta, esim:

HUOMIO! Olet päässyt ensimmäisen osan loppuun.

OLE HYVÄ JA VASTAA NYT KYSYMYKSIIN. KIITOS!

Näinhän tehdään toisinaan aikuismaailmassa – eikä vain köksätunneilla 🙂 – kuten tässä Kirjakori –seminaarissakin: Jopa luentovieraat kiittelivät ja toivottivat jatkoja puheenvuorojensa lopuksi, valkokankaankin kautta!

Jälkimakupalana läpikotaisin naisvaltainen yleisö sai kuultavakseen vielä kolmen Kangasalan Pikkolan koulun yläluokkalaisen ”fact file”-esitykset lukukokemuksistaan. Vastauksia kysymykseen MIKÄ KIRJASSA KOUKUTTAA? ripottelivat sekä yhdeksäsluokkalainen Jussi Nieminen, seitsemäsluokkalainen Joona Jokilampi että Kalle-Emil Vesamäki suht’ selkein ja todentuntuisin esityksin siitä, millainen proosakirjallisuus vetoaa heidän makuunsa, mikä inspiroi ja mikä toimii. Pojat olivat valinneet kolme lukemaansa kirjaa, jotka kukin vuorollaan esitteli, paneutuen itselleen parhaiten osuneeseen. Jussin oli vienyt mennessään Maria Turtschaninoffin fiktiivinen, mutta aidoissakin tapahtumapaikoissa viilettävä Helsingin alla, jonka rakennetta, hahmot ja juonikuvion poika oli näppärästi eritellyt. Joona Jokilammen oli koukuttanut ehdottomimmin Damian Dibbenin Historian Vartijat –fantasiaromaani, jonka merkittävimpiä pääkohtia ja parhaita puolia poika kertasi niin ikään nasevalla powerpoint-heijastuksella.

Lisää esiintymiskokemusta kaivannutta esitystä enemmän minuun vetosi Joonan kirjallinen pohdinta Kirjakori 2012 –kirjasessa: ”Pidän lukemisesta todella paljon ja olen mielestäni melko taitava lukija, sillä olen lukenut ahkerasti jo pienenä ollessani. Lukiessa voi samastua toiseen maailmaan. Kirjan maailman voi itse luoda päässään toisin kuin elokuvan. Kirjailija siis antaa rakennusaineet.—” 🙂

Kahdeksasluokkalaisen Kalle-Emil Vesamäen esittelyt saivat kuulijat vähintäänkin hymyilemään. Tällä pojalla on paitsi vankat näkemykset, kursailematon ulosanti 🙂 Nörtti, Aleksi Dekourasin romaani, vei Kalle-Emilin pisteet kotiin hyvän huumorin ja hauskojen juonenkäänteiden ansioilla. Myös slangityyli ja (mahdollisesti) vain nuorille, nuorten maailmaan avautuvat aiheet, nostavat kirjan reilusti plussan puolelle. (Poika oli lukenut kirjan kahteen kertaan, ensin nauttien ja nauraen niin, että muukin perhe havahtui hepuliin, sitten keskittyen syvempäänkin sanomaan. Aidosti kutsuvaa!

Loppukysymyksiimme saimme luontevia ja toisiaan tukevia vastauksia:

Juonen on oltava mukaansatempaava ja jännittävä tai muutoin kiinnostusta ylläpitävä; uskottava, ei kuitenkaan liian monitahoinen; yllättävä, muttei jo tampattua mattoa alta kiskaisevia käänteitä sisältävä. Tästä johdan sen tutun ajatuksen, joka nuorille taidetta tuottavan olisi pidettävä mielessä: Lapsi ja nuori on otettava tosissaan, tässä mielessä yhdenvertaisena (aikuisen kohderyhmän edustajan kanssa), muttei vaadittava liikaa. Nuorta on kunnioitettava – leikkimieltä unohtamatta!

Hahmojen tulee myös olla uskottavia ja mukaansatempaavia, sukupuolella ei niinkään merkitystä.

Kansikuva herättää kiinnostuksen teokseen, mutta takakannen tekstilyhennelmä on varsinanen avain päätökseen lukea kirja :O

Elokuva on eri versio kirjan tarinasta – usein tuottanut pettymyksiäkin, sillä omat mielikuvat ovat elokuva(taitee)n tavoittamattomissa. Aina kun on mahdollista nämä pojat lukevat ensin kirjan ja käyvät vasta sitten katsomassa elokuvan. ”Elokuva tuo tarinaan toisen ulottuvuuden”, totesi Jussi asiantuntevasti.

Näinhän se on omien luku- ja elokuva-adaptaatiokokemuksienikin pohjalta – jo ja juuri nuoruudesta asti. Kukaan ei osaa luoda sellaista kotilähiötä TIINAlle kuin minä hänelle ja hänen kommelluksilleen kuvittelin varhaisteinivuosinani. Vastaavat, ikioman pään sisäiset mielikuvitusmaailmat eivät koskaan pyyhkiydy täysin pois, vaan säilyvät aina – ja alkavat elää ja rakentuvat edelleen, jos tartun vanhaan, inspiroivaan romaaniin. Vaikka teeveesarja Tiinasta oli mainio, etenkin sen päähenkilönä näytellyt tyttö, ei se korvaa omaa Tiinalle ja Juhalle luomaani maailmaa tai sen tapahtumia – itse asiassa en enää edes muista nuortensarjasta muuta kuin näyttelijäntytön kasvot ja temperamentin.

Esimerkkeinä pojat mainitsivat Harry Potterit, jotka ovat koukuttaneet kaikki kolme, Jussi vielä Tarun Sormusten Herrasta.

Joka poika myös tunnusti empimättä kirjoittavansa itsekin – mieluiten joko tarinoita tai asiatekstiä – jopa runoja :O Näin voin varmistua, että onnistuneet lukukokemukset ovat rikastuttaneet poikien omaa mielikuvitusta ja aktivoineet omaankin tekstin tuottamiseen.

LKI-logo

Kiitokseni sekä nuortenkirjallisuuden lähettinaisille että -pojille herkullisesta kirjakorillisesta! Tällä monen näkökulmalajin semmarilla rokkaa pitkään!

Mainokset

2 comments on “AHAA-hiffauksia Kirjakori 2012 -seminaarissa pe 22.3.13…

  1. Pikku Pia
    02/04/2013

    Vielä älähdän, jollen voihkaise: MISSÄ OVAT LASTEN- JA NUORTENKIRJALLISUUDESTA KIINNOSTUNEET MIEHET? Ne, jotka toimisivat ehkä ja varmaan motivoivempinakin, ainakin eri tyylillä kirjallista maailmaa nuorille avaavina akuis-esilukijoina, esimerkkeinä siitä, että lukeminen, siitä innostuminen, oman lukemisen ja kirjoittamisen kautta asioiden jäsentäminen ja havaintojen tekeminen voi ja kantaa hamaan aikuisikään saakka :O Eivät ainakaan tässä seminaarissa – vain LKI:n hallituksen puheenjohtaja Mikko Turunen esittäytyi pikaisesti alussa ( – ja taisi kohta lipua vaikuttamaan toisaalle)…

    • Maria Ihonen
      03/04/2013

      Joo, Mikko lipui opettamaan äidinkieltä ja kirjallisuutta lukiolaisille. Harmitteli kyllä, että työ haittaa usein harrastuksia.
      Kirjakoreissa on aikaisemminkin ollut harmittavan vähän miehiä. Esiintymässä ovat olleet ainakin Jani Nieminen, Markku Ihonen, Markku Töllinen, Niklas Bengtsson, Markku Karpio ja Jukka Laajarinne.
      Heti kun mennään sarjakuvan tai fantasiakirjallisuuden puolelle, miehet lähtevät paremmin liikkeelle (tämä rajoitus ei koske edellä mainittuja).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 02/04/2013 by in rientola 2012 alkaen.
%d bloggers like this: