sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Hu-huu – hu-Huu-uu – hu-Huu! to 4.4.13

Kuuden satulapsosen kanssa tänään kokoonnuimme – ei ainoastaan kuuntelemaan ja kertomaan, vaan…:

Huhuilemaan ja kutsua kukkumaan pirteäpilkkuista, silkosen sileää ja kerrassaan täydellistä huuhulinnun munaa, joka kieppui vallan vallatonna karkumatkalla. Sadunkertojan satuvisiitti kotikirjastoon oli poikinut mukaan satutaituriemme Hannele Huovin kertoman ja Kristiina Louhen kuvittaman HU-HUU – KUKA SIELLÄ? Tammenterho-kirjasen Tammi 2011), jonka piti ensinnä olla ”jälkkärisatu”, mutta kun siitä kotiharjoituksissa kovin innostuin, eikä kuulolla tänään ollut montaa isompaa satutyttöä, päätin kertoa alkusaduksi.

File0002

”Kaukana, kaukana Huuhumetsän Huuhuvuorella on huuhulintujen pesä. Isä-huuhu on rakentanut pesän ruohomättääseen, eikä sitä helposti huomaa. Pesä on päältä vihreä ja hapsuinen, mutta sen sisäpuoli on sinistä untuvaa ja pehmoinen kuin huuhulinnun rinta.” Näin perinteisen viehättävästi satunen alkaa, ja tällaiseen kerrontaan on mitä mainiointa yhdistää ripaus salamyhkäistä tunnelmaa. Lasten mielenkiinnon uupumista en juuri epäillyt, sopihan kivanoloisia ja värikkäitä piirroksiakin joka sivulle, ja pyrin näyttämään kuvan aina tismalleen oikeaan aikaan tekstin toisteisen dramatiikan rinnalla. Käteni eleillä oli erittäin tärkeä tehtävä tänään, sillä en ollut keksinyt mukaani mitään oheisesineitä, en lintulelua – ja mikäs sen kummempaa kuin havainnollistaa ”untuvan pehmeyttä” sormenpäitä yhteen hieraisten, ”rintaa” oman rinnan silauksella, jne.

”Kun aamuaurinko kurkisti huuhujen pesään, huuhu-äiti tunsi, että nyt se saattaisi munia munan. Se istahti untuvapesään, katseli taivaalla liitäviä pilviä ja pyöräytti munan. Munassa oli pirteitä pilkkuja, se oli silkosen sileä ja täydellinen kerrassaan.” Jälkimmäisen, tekstissä taattuun tahtiin toistuvan parren viitoin myös ahkeraan aina samoilla merkeillä, ja ennen pitkää Kaapo alkoi tapailla silkosen ”sileää” ääneen juuri ”sileäpintaisen munan” viittomamerkkini turvin.

File0003

Huuhu-äidin pyöräyttämä munanmoinen osoittautuu kohtaus kohtaukselta aikasmoiseksi villiviikariksi; yhä uudelleen se alkaa ”väristä ja täristä, liikkua ja kiikkua, pomppia ja pyöriä” – kunnes se karkaa pitelijänsä ulottumattomiin. Moista tärinää saatoin niin ikään viittoa käsin, miksei pyörintää ja pomppujakin, jotta jännittävää liikettä piisaa. Hauskinta, jollei salaperäisintähän on, että kyseessä on silkka MUNA, jonka ei itse asiassa pitäisi olla vielä edes eläväinen, tunteva ja kokeva olento..!

Äiti-huuhun ja isä-huuhun kaksitahtihuhuiluille olin kehitellyt hieman oopperalaulumaiset kurkkuhuudot, vuoroin nousevat, vuoroin laskevat, ja näitä ripottelin kimaran silloin, kun tarinassa huhuiluja kuultiin. Jottei kerronnasta olisi tullut ”töpön tautologista”, huhuilin juuri ennen kuin tekstissä sanottiin ”hh ja hh huhuilivat” 😉 Näin pyrin yllättävämpään dramaturgiaan.

Seuraavan aukeaman piirroksesta pidän ehdottomasti eniten:

File0005

Keskeytin viimeisen lauseen ja kysyin satulapsilta, kuka tunnistaa… Onneksi Janikalla oli hoksottimet tarkkana: ”Jäniksen!” kuului kotvan kuluttua selkeästi lausuttuna, jota saatoin jatkaa adjektiivi-nimikkeellä ”jääräpäinen”.

Onneksi tarinan huuhunmuna on eläväisempi kuin tavallinen kananmuna: se pelastaa itsensä sitä maistamaan erehtyvän jäniksen käpälistä kuullessaan vanhempiensa huhuilua: ”Silloin muna jänis jääräpään sylissä alkoi väristä a täristä. Se pomppasi pois jäniksen käpälistä ja lähti vierimään polkua niin sukkelasti, ettei jänis pitkillä kintuillaan mitenkään pysynyt sen perässä. Muna vieri tiheään pajukkoon ja solahteli ja vilahteli oksien lomassa oikein taitavasti.” Tällaista vauhtitekstiä on IHANAA kertoa ja elävöittää omin elein, viittomin, ja lapset seurasivat aivan taatusti mukana!

Avukseen – jollei turvakseen – istumista maadoittamaan pikku Lenni hiippaili jo hetkeä aiemmin hakemaan isoa pehmonallea. Kävinkin sen hälle sieppaamaan ja ojentamaan – ja toiset halukkaat, myös isommat, saivat jakaa pehmohylkeen kimpassa. Mukavaa, että näiden isojen satuhuoneen pehmoasukkien seurasta on muutamalla kerralla jalostunut tarpeellista ja hyödyllistä O;

File0008

Jahka muna pysähtyy lepäämään, se joutuukin Kettu Keikkuhännän syliin – ja siitä selvittyään, jälleen isä-huuhun ja äiti-huuhun huhuilujen herättämänä, muna vierii eteenpäin: hippiäisten oksan alitse. Jos Ketulle kuului omansa, viekkaanahne ääni, hippiäisen ääni soi kimeän hentoisena. Pyysin satulapsia piipittämään hippiäisrepliikin perään, ja piipata taisivat kaikki suut kokeilla.

Kun koreankutsuvan, vieläpä ohi vierivän huuhunmunan bongaa oksalla vaaniva Niilo Näätä, kerroin tarkkaan tekstin mukaan, jopa kavalan ahneella äänellä – aina siihen asti, kunnes näätä juuri hyökkää, jolloin käänsin aukeaman kuvan lapsille.

Mutta mutta: yhtä nopsaan kuin näätä oli loikannut munan kimppuun, huuhunmuna vaistoaa vanhempiensa kutsuhuuhut:

File0006 b

” – Hu-huu! Hu-huu!/ Näätä kiipesi ketterästi puuhun, muna värisi ja tärisi näädän kainalossa ja sitä oli vaikea pidellä. Ja niin kävi, että muna luiskahti näädän kainalosta ja molskahti… – ”Minne se molskahti?”, kysyin. Turkoosi vyöhyke kuvan alaosassa ei käy mielestäni niinkään itsestään selvästä elementistä, mutta melko napakasti Essi vastasi: ”VETEEN!”. Hyvin osasi tämä nelivuotias tulkita tarinaa ja kuvaa :O

Kun sitten tapailin veden virrassa kelluvan munaan liikkeitä ja luin edelleen, tuoksivat vieruskaverini keskenään niin, että päätin tarkistaa vanhemmalta nuharilta: ”Mikä siellä vedessä vaanii?!” Katsottuaan vasta paljastamaani kuvaa tyttö ehdotti silmät pyöreinä ”KROKOTIILIA” *, jolloin käänsin kuvaa toistenkin puoleen, jolloin kuului ehdotus ”HAIkal…” – ”HAUKI-kala”, korjasin kaikille uudelleen, ja koetin havainnollistaa ”hauen” leukojaan aukovalla kämmeneni profiililla, peukalo alaleukana (vanha varjokuva, jota olen käytellyt ”kalana” ennenkin ;). (*) ”krokotiili”-havainnossa ei ole sinänsä mitään vikaa, onhan kuvitushauki melkoisen… noh, omaperäistä näköä, ja olimmehan kauden aiemmilla satutunneilla tutustuneet ainakin yhteen krokotiiliin ja toiseen alligaattoriin, krokon lahkolaiseen :O)

File0009 b

Kämmenellä lattiaa tömistellen saatoimme ennakoida seuraavaa tapahtumaa ja aukeamakuvaa: kaksi pikkukaverusta – kuvittaja Louhen tyylille niin tunnusomaisen moista – astelee rantaan. Yhdessä tutkimme, mitkä välineet heillä on mukanaan kalan pyydystämiseen, ja samalla Essi sai jakaa kokemuksensa mummin (mökillä?) käytetystä ”haavista”, jolla oli napattu kala 🙂 ”Ongenvavan” tunsi moni muukin satulapsi. Mutta vaikka pojilla ei tunnu olevan aietta munan ahmaisemiseen kuten aiemmin kohdatuilla luontokappaleilla, munamokoma alkaa taas väristä ja täristä. Tämän toistumistaan toistuvan tapahtuman saivat lapset nyt vuorostaan todeta ääneen, kun tärisytin kuvitteellista silkosen sileää ja pilkullista ja täydellistä kerrassaan huuhunmunaa kädessäni ja jätin virkkeen kesken. Lenni innostui tärisyttämään kätösiään yhtä tahtia 😉

Pojat äkkäävät jättää munan haaviin tärisemään ja saavat kiikutettua sen äidilleen näytille: File0010

”Kaupungin pomon” kasvot jäävät – hieman ehkä aikuismaailman arjen tolaa parodioiden – vallan näkemättä, mutta repliikkeihin saatoin ladata jotain, noh ”uhkeanpuhkeaa”, jonka uumoilen kuuluvan yhtä lailla pormestareille kuin johtajille kuin pulleille (?!) kuninkaillekin: ” – Mikä suuri onni! Mikä harvinainen löytö! kaupunginjohtaja sanoi ja hymyili leveästi. Hän silitteli munan kiiltävää pintaa. – Miten pirteitä pilkkuja, miten silkosen sileä, se on kerrassaan täydellinen muna!”

Mutta: vaikkei tässäkään kohtauksessa ennätetä edetä uuden ”tuttavuuden”, s.o. munan kohtaaman hahmon tahdon suuntaan ainakaan vaaran asteelle, tapahtuu tismalleen kuten aiemmin: ” – Hu-huu! Hu-huu! Ja huuhunmuna alkoi väristä ja täristä, se hyppäsi kaupunginjohtajan käsistä ja alkoi vieriä ja kieriä ääntä kohti.” ”Minne muna lähti? Mitä ääntä kohti..?” utelin lapsilta. ”Ketkä sitä munaa huhuilevatkaan?” Kun ei kukaan vastannut, avitin: ”Isä-huu…” ja sittenhän ainakin Essi ja Kaapo jo jatkoivat huuhu-äidin verran, ja pienemmät toistelivat kumpaakin vahempaa. Toden totta, muna pyörähtää kaupunginjohtajan hyppysistä lattialle ja vierii alas portaille…

File0011 b

Pian pienimmät pojat Mio ja Lennikin saivat tunnistaa pienenpieniä, sinisiä, keltakypäräisiä poliisi- ja pelastusmiekkosia kuvasta. Kukkuraksi pyysin vielä ”sanomaan kuin poliisiauto”: ”UU-aa-UU-aa”, jonka Kaapo korjasi ”VII-uu VII-uu!” ja muut ulvoivat samoin ääntein 😉

Sitten tapahtuu se, mitä joku tarinan uus’lukijakin on varmaan ohimennen pelännyt, vaikka varsinaiselta ”joustomunalta” tämä vilkasluontoinen huuhunmoinen onkin: ”Silloin muna hyppäsi portaalle! Se pomppi ja hyppeli, kieri ja vieri – mutta voi! Kiviset portaat olivat liian kovat: —” Osoitin kuvaa ja kysyin, mitä sattuukaan. ”RIKKI!” huoahti Janika. ”— munasta murtui kuori. Porras portaalta munakuori murtui yhä pahemmin. Siitä irtosi pieniä palasia ja suuria palasia ja —”

File0012

Kun kaupunginjohtaja vielä toteaa, ettei kukaan voinut enää sanoa, että munassa oli pirteitä pilkkuja, se oli silkosen sileä ja täydellinen kerrassaan, olivat satulasten katseet vähintäänkin vakavat. Melkoiseksi munanmoiseksi sankarimunamme kuitenkin osoittautuu, sillä se jatkaa vieläkin vierimistään. ”Se kuuli nyt selvästi isän ja äidin äänen. Huuhulinnut juosta junksuttivat kohti munaa ja muna vieri ja kieri kohti huuhuäitiä ja isää. Lopulta muna tupsahti suoraan —” ”Minne?” Kierrätin kuvaa lasten edessä, ”Kenen syliin se munaparka..?”, johdattelin, ja jokunen satulapsi tiesi jatkaa: ”Syliin!”. ”Äidin syliin!”, nyökkäsin. ”Äidin… syliin..!”

Äiti-huuhun sointuvan huolelliseen kysymykseen ” – Hu-huu! Kuka siellä?” piti vastata niin söpönsomalla ja vienolla äänellä kuin suinkin: ” – Hu-huu! Minä täällä!, sanoi huuhunpoikanen.” Tässä jo osa lapsistakin huhuili. Kun tekstissä katsastetaan huuhunpojan olemusta, naputin huuhunpoikaa ja utelin lapsilta, millaiset sen höyhenet ovat, mitä niissä on, ja kunhan vastaus löytyi munanmoisista pilkuista, etsin kuvailusanaa nokalle. Sen Kaapo tovien johdattelevan viittomisen ja ässän suhinän avulla muisti ”sileäksi”. Mikä parasta: ”se oli kaikkien mielestä kerrassaan täydellinen pieni huuhunpoika”.

File0013 b

Satunen päättyy rauhaan ja hyvään tahtoon, kun kaupunginjohtaja osoittautuu luontoihmiseksi ja käskee poliiseja ja palokuntaa saattelemaan huuhuperheen turvallisesti kauas Huuhumetsän kaukaiselle Huuhuvuorelle ”— sillä luontoa piti kaikkien suojella”. Mekin heilutimme huuhuille, kun ne junksuttivat, nyt tosin kiireetöntä tahtia pois näköpiiristämme. Pyysin lapsia vielä vastaamaan pikku huhunpojan äänellä: ”Hu-huu!” ja niin huhuivat kaikki 😉

Miten *SÖPÖ* tämä tarunen, kerrassaan täydellinen omassa huuhumaisessa mainioudessaan 😉 File0014 b

Kuuntelimme vielä Laulavan lintukirjan cd-levyltä (WSOY 1996) helmipöllön kukukukuuta ja käen kukkuuta, jonka moni satulapsi tunsikin ja kukkuutteli perässä. Kaapo kysyi, minkä kokoinen se huuhu-pöllö on. Kuvittelisin, että huuhut ovat isompia kuin oikeat, pilkulliset helmipöllöt, ja näytin suunnilleen 30 cm:n korkuista olentoa, jonka poikaset ovatkin kuvitteellisen huuhunmunan eli kahden kämmenen kokoisia pehmopallosia.

Oikeitten lintujen perään leikittiin satulapsille uudentuntuinen kansansävelmämme Jo nouskaa – hyväksi havaitusta Niina Bellin toimittamasta laululeikkikirjasta PIENET SAMMAKOT ja muita eläinlauluja (Tammi 2008) -, jonka leikkielkeet pyysin kaikkien matkimaan perässäni. Musiikkicd:n lurina auttoi oivasti, kun ponkaisimme lattialta ylös jaloillemme monen monta kertaa musiikin tahtiin ennen ”vaaran” ja ”päivän pilkotuksen” viittomia:

”Jo nouskaa lapsi-kullat, on käki kukkunut!/ Ja tuolta vaaran päältä jo päivä pilkottaa./ :,:Jo nouskaa, jo nouskaa,/ on käki kukkunut!:,:/ :,:Kuk-kuu, kuk-kuu, kuk-kuu kuk-kuu kuk-kuu!:,:”

Kukkuumme kaikuivat taatusti muuallekin kirjastoon, kun käytimme kämmeniämme kaikutorvina ;O

Muistathan sinäkin, lukija, mitä käen kukunta kevä(tkes)ällä tietää – ja miksi ne kukkuut lasketaan?

Lopuksi satulapsoset muovailivat **KOREITA** huuhun – tai kevätkäen  – tai vaikkapa pääsiäisenjälkeisen kanasen munasia.

Huuhugalleriaan, s’il vous plaît :O

P.S. HU-HUU vastaukseksi Lentävän ainoalle oikealle kirjastosedälle, joka toivotti KUK-KUU jo ainakin kolme viikkoa sitten, kun satutuntimme loppui :O

Mainokset

3 comments on “Hu-huu – hu-Huu-uu – hu-Huu! to 4.4.13

  1. Pikku Pia
    06/04/2013

    P.P.S. Tämä satukirjanen ei jää viimeiseksi Tammenterhoksi satutunneillani.

    • Pikku Pia
      06/04/2013

      P.P.P.S. Ai mikä oli se varsinaiseksi Hu-huhtikuun ensisaduksi aikomani?
      Arvaapas: liittyy linnunmunaan, klassikkoaarre 70-luvun lopulta..!

  2. Mariko
    17/07/2013

    Ihana tarina ja ihana kuvitus : )

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 06/04/2013 by in huhtikuu 2013.
%d bloggers like this: