sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Melukylän kevätvipinät to 11.4.13

Touholla ja tohinalla istahdeltiin satuhuovalle, jahka sen suoraksi sain. Jos aamuamme härnäsivät pienoiset ja laastarinarvoisetkin sormihaavat — ”satutäti, satutäti, katso, KATSO!” — etenkin Mion paha mieli. Kehotin kuitenkin Mioa istumaan ja liittymään joukkoomme — ja yhteisesti kaikille: Ei itku ole paha juttu! Silloin saa tihertää, kun siltä tuntuu — sitten huomaa, että olo onkin kivempi kuin ennen itkua :O

Lohduttajaksi hain ison nallen huovalle, sen viereen sai istua juuri Mio, miksei Valtterikin, joka ei ollut löytää omaa, sopivaa paikkaa ei millään.

Virittelin käsiini — ”Nokkahuilu!”, Essi osoitti, ja puhaltelin kenties jo lastenkin tunnistaman ”Melukylän tunnussävelen”. Huilukin sattui aamukäheälle tuulelle (liekö eilinen ahkerointini sen aiheuttanut ;), mutta kunhan lämpeni, soi! ”Anna minäkin koetan!”, pyysi ainakin Valtteri käsi ojossa, mutten keskeyttänyt, vaan lurittelin juuri ne pari, kolme säettä, jotka kuuluivat kertoon.

Melukylän kevätjengi

”Tänään käydään katsomassa kevättunnelmia Melukylässä — siellä, missä vierailimme joulun jälkeenkin. Muistattekos?” Silmäparit napittivat takaisin, mutten voinut olla vissi, kuka muisti, mitä muisti. Niin kerrattiin heti kirjamme MELUKYLÄN KEVÄT (6. painos, suom. Kerttu Piskonen, WSOY 2000. orig. Vår i Bullerbyn, 1965 AB Rabén & Sjögren Bokförlag) kansikuvasta, ketkä siellä asustivatkaan: Liisa, Riitta, Riitan pikkusisko Anna, isoveli Naku ja pikkuveli Saku — ja vielä kuka..? Osoitin tomerana seisovaa poikaa, jonka sitten muistuttelin Olliksi. ”Entäs Ollin musta koira — nimeltään..? Mu-us.. ” ”Musti!” muisti Janika 🙂 ”Ja sitten on tietysti vielä pikkusisko Ke-erss… ti! Kersti, muistattekos.”

Itse tekstihän alkaa samaan tuttuun, kertaavaan tyyliin kuin Astrid Lindgrenin Melukylä(kirja)set aina: ”Minun nimeni on Liisa ja minä asun Melukylässä. Täällä on vain kolme taloa ja kuusi lasta…”

Toki laskimme, kannen kuvasta, ensin isot lapset — Essin säestäessä etuäänessä numerot —, sitten lisäsin ja pystysormin demosin, että oikeastaan seitsemän — se pikkuinen Kerstikin! Ja juuri Kerstiin kertoja-minä eli Liisa ensinnä keskittyy: ”Ollin mielestä ei koko Melukylässä olekaan mitään niin ihmeellistä kuin Kersti. Vaikka kauhea työ hänen paimentamisessaan on. — Sitä tenavaa vahtimaan tarvitaan melkein koko koululuokka, sanoo Anna.”

Kerstin myötä Liisa sukeltaa kertomaan, miten hauskaa ja kaunista keväällä on, kun ”Pihoilla kasvaa lumikelloja ja krookuksia ja pääsiäisliljoja ja tulppaaneja —” Tässä kukkien luettelun lomassa muistuttelin lapsille narsissin usein kullankeltaista ja tulppaanin punaista, kruunumaista ulkomuotoa. Kuvat näistä kelpo kukkasista olisivat tietysti olleet poikaa, etenkin kun ei niitä ihan vielä näy ulkosallakaan, mutten ollut moisia haalinut ulottuvilleni kevätflunssassa :O ”—” Jälkimmäisiä kukkastuttavuuksia, ”ketojen miljoonia valkovuokkoja ja sinivuokkoja”, löytyi onneksi suloisesta kimpusta, jonka Ilon Wikland on piirtänyt oheen. Kysyinkin, kennellekäs tällaisia vuokkokimppuja kerätään. Ariana ehdotteli ensinnä ”perhosia”, mutta kun utelin uudelleen, Essi keksi, että ”äidille”. Vaan toki ne perhosetkin ansaitsevat kukkasensa, se on totta.

Tiedät hyvin, ettei niihin saa koskea! b soft

”Kersti pitää kukkien poimimisesta. Hänen äitinsä on kuitenkin sanonut, että hän saa poimia ainoastaan ketokukkia eikä tulppaaneja joita kasvaa pihanurmella. Mutta minäpä näin eräänä kevätpäivänä, miten Kersti repi maasta melkein kaikki äitinsä tulppaanit, ja silloin minä huusin: — Anna olla! Tiedät ihan hyvin, ettei niihin saa koskea! — Saapas, intti Kersti. — Nämähän ovat ihan kamalasti ketokukkia.” Liisan repliikkiä ei juuri muuttanut omasta kertojanäänestäni, miksi olisikaan: Liisahan tarinaa kertoo. Mutta Kerstin tuli puhua verkan tomeraan pikkutytön ääneen, jotta pääsimme syvemmälle jyvälle, että Kerstillä oli omaa päätä, jollei uhmaa ja oma sananparsi, puhetapa.

Ennätin kääntää sivua ja päästä vauhtiin, mutta sitten oli hilppastava hakemaan takapenkeille kirjavarkaisiin livahtanut Lenni takaisin, ja anella kirjalaarilla koukkivat sankarit Mikael ja Miokin satuhuovalle, satusemme pariin. Jaa-a, eivät tahtoneetkaan… eivät olleet ihan varmalla (mukamas?) tahtoneet alun pitäenkään, tulivathan sisään tokaisten, etteivät tahdo..!

Riitta ja Anna ja minä panimme Kerstin pikku kärryihin j lähdimme vetämään häntä

Liisa jatkaa, kuinka Riitta, Anna ja hän panivat Kerstin kärryihin ja veivät laidunhakaan, jossa loputtomat kukka-apajat, ja jossa Kersti sai poimia rajattomasti. ”Kersti poimi muutaman kukan, mutta sitten hän ravisti päätään ja sanoi: — Ei nämä ole ihan niin hyviä ketokukkia kuin ne toiset.” Niinpä niin ja tässä ei ”satutädin” ajatuksen kilpajuoksua voi välttää, sillä Kerstin ja tyttöjen välinen tilannehan rinnastuu juuri siihen, mikä satuhuovalle istumisessa toistuvsti kiikastaa: olisi parempi ja vallankin kivempaa kaivella omaa kirjaa ja selata sitä omaan tahtiin… vaikkei juttu ihan tarkalleen tuumittuna olisikaan juuri niin päin..! Vai OLISIKO? Kerro, hyvä kuulijani, annahan tulla!

Seuraavalla aukeamalla viivähdetään ”tyttöjen leikkituvassa”, jonka kuvailulla Liisa aloittaa. Minun kerrontaani hämmensi nyt paitsi pikkupoikien karkuretket, isompien tyttöjen nahistelu pehmohylkeen suosiosta takahuovalla. Kirjavarkailu loppui — valitettavasti — siihen, että avasin Lennikarkurille oven, jonka raosta päättivät paeta myös sankarimme M & M.. ): Mutta Viljami, joka etsi yhä paikkansa, olikin vallannut istuimeni. Nostin toisen pikku tuolin ensimmäisen rinnalle ja istuin siihen pitäen samlla varun, että ”apulaiskertoja” varmasti sinnittelee anastamallaan tuolilla ja viksusti 🙂

pikku siili round

”Kersti pitää eläimistä. Kun me siinä parhaillaan istuimme pöydän ääressä ja joimme mehua, niin…” osoitin piirroskuvaa ja kysyin lapsilta, mikä tulla piipersi esiin ruohikosta. ”Siili!”, tiesi Essi jälleen ensinnä. Ja kun ja tietysti ”Kersti halusi heti taputtaa sitä.—”, tälläsin kämmeneni liioitellulla liikellä alas, siiliin muka.  Älä, se pistää, varoitti Riitta.” Lasten katseet olivat naulattuina minuun, myös Lotan, jonka kysymys eläimestä oli herättänyt jälleen kuulosalle. ”Mutta Kersti oli päättänyt taputtaa siiliä ja hän taputti. Sen jälkeen hän purskahti itkuun ja kiukutteli meille.—” ”Miksi?”, kysyin. ”Mitä siilissä on niin, että..” ”PIIKKEJÄ”, vastasi ainakin Essi ja Janikakin samaan henkäykseen O;

Seuraavassa aukeamakohtauksessa ovat Melukylän pojat taas mukana, sillä neuvokkaat tytöt menevät haan ojalle katsomaan poikien kaarnavenepuuhia, jotta Kersti rauhoittuisi. Satulapset eivät olleet kuulleet kaarnaveneistä, siis selityksen paikka: ”Kaarnavene tehdään puun kaarnasta, kuoresta, ja siihen voi veistää reiän, johon pannaan tikku — ja siihen tikkuun tuohenpala purjeeksi. Sellainen pikkuinen kaarnavene voi purjehtia kevätpurossa ihan kuin oikea vene!” Osa lapsista mutisi epäluuloisena, mutta nyökytin vakuudeksi päätäni. Kommellusta tarinassa sattuu, kun Kersti pyllähtää ensin istualleen ojaan, ja juuri kun Saku pääsee sanomasta: Pikkupenskat pitäisi lukita keväisin sisälle — sillä heti kun maassa on yksikin märkä läiskä, niin siihen pyllähdetään istumaan”, Saku itse liukastuu kivellä ja lentää istualleen ojaan. Ujjui, juuri noin sitä sattuu ihan oikeassa elämässä..! ” — Kyllä pikkupenskat pitäisi lukita keväisin sisälle. Sillä heti kun maassa on yksikin märkä läiskä, niin siihen pyllähdetään istumaan”, nauraa Olli puolestaan 😉 Arvaahan sen: ”Sitten Olli lähti kotiin Kerstin kanssa, ja Kersti parkui koko ajan, niin että koko Melukylä raikui.”

Olli lähti kotiin Kerstin kanssa

Näin arkiset, Astrid Lindgrenin oman lapsuuden virittämät, pienet tapahtumat muuttuvat aidon, mutta sittenkin kuvitteellisen Liisa-tyttösen kertomina suuremmiksi jaettaviksi — liki vuosisata jälkeenpäin hoksattaviksi.

”Keväällä on märkää vähän joka puolella.” Ja kun Liisa kertoo, miten pojat joskus kahlaavat ojassakin, herättelin taas satulapsia itse tuumimaan, mitä silloin saappaaseen menee. Aprikoivien katseiden ja soikeiden huulien edustalta kuului viimein tuttu, tarkka tytönääni: ”VETTÄ”;) ”Välistä me kävelemme riukuaitaa pitkin. Kerran tuli vastaan eräs täti ja näki meidät aidalla. Hän luuli, että kävelimme siellä sen takia, etteivät jalat olisi kastuneet. Hän ei käsittänyt meidän kävelevän aitaa pitkin vain siksi kun se oli meistä hauskaa.”Riukuaita” vaati myös selityksensä, joka kuului kutakuinkin näin: vinoista puun riu’uista eli rimoista koottu aita, joka pitää karjaeläimet haassa — ja toimii oivana lumiesteenä talvimyrskyissä. ”— Kuka on sanonut, että pitää kävellä vain tietä pitkin?” Tähän Nakun tuumaukseen vastaa Saku: ”Varmasti joku aikaihminen”, johon Liisakin yhtyy. Suhahdin, että ”Niin minäkin sillä me aikuiset olemme monesti melko… hölmöjä!” Ja sekös satulapsia hihitti.

Ja jokunen varsakin

Seuraavaksi päästään lämpimään tallin tunnelmaan, kun Liisa kertaa, miten paljon eläimiä heillä Melukylässä on. Mainitut elikot kävimme satulastenkin kanssa läpi, vuoroin niin, että kysyin: ”Mitäs se hevonen sanoo? Ja mikäs sen hevosen lapsen nimin onkaan?” tai ”Mikä sanoo kröh-röh..?” Porsas-sian sananparren Lotta korjasi oikein kunnon röhkäisyksi, jota sitten kaikki koettivat soveltaa 🙂 ”Mikäs sanoo Mmä-hä-hää?” Entä mikä on lampaan lapsi? Mää, mää ka-rit-saa..!” ei ollut ihan satulasten kielenkärjen ulottuvilla, mutta tämänkin nimen olivat taatusti kuulleet ja varmaan sitä käyttäneetkin. Kaikki tuli kerrattua ja matkittua — pienenpieniä kanan tipusia myöten. ”Pä-hääsiäistipusia!” tirskui Kaapo yhdyssanavihjettäni.

Huokauksella astuimme seuraavan aukeaman herkkään laidunidylliin:Jos kyllästyt syöttämään sitä, minä voin kyllä auttaa sinua b soft

”Eräs kevätaamu oli aivan ihana. Minä sain isältä ikioman karitsan. Sillä tuolla karitsalla ei ollut omaa emoa.” Hetken puntaroin, josko selittäisin tähän jotain… Mutten sittenkään keskeyttänyt jännitettä, kun ei kukaan lapsista kysynyt, miksei sillä ollut tai missä sen emo oli. Melukylässä tapahtuu (orig. Mer om oss barn i Bullerbyn, Svensk filmindustri, 1987) elokuvaversion käsikirjoituksessahan tämä tilanne dramatisoidaan pidemmälle: karitsa on itse niin heiveröinen, että isä meinaa sen kuolevan. Mutta Lisa itkee karitsan kehnoa jamaa (ennenaikaista, mutta todennäköistä kuolemaa) niin kovin, että isä päättää antaa hänen yrittää ruokkia sen kuntoon. ”Minä sain olla sille emona. — Sinä saat syöttää karitsaa aivan kuin vauvaa, sanoi isä.” (Tirskuntaa;)

Karitsa saa Liisalta nimekseen Pontus — ja vaikka Liisa vannoo, ettei kukaan kyllästy syöttämään karitsaa, hän yllättyy mokoman ahneudesta: ”en minä silloin tiennyt, että karitsat ovat melkein aina nälissään. Välistä kun minä lämmitän maitoa Pontukselle, se tulla kipittää keittiöön katsomaan, eikö maito ole jo lämmintä. Mutta siitä meidän kissanpentu ei pidä, sillä sen mielestä karitsan paikka ei ole keittiössä.” Niin tarkastelimme ensin kisunpennun elkeitä: ison katin lailla se köyristää selkää ja pörhistää karvansa, kun se pelkää outoa, isoa, valkeaa elukkaa reviirillään. Kysyin Lotalta, miten sen kissa tekee, kun se vaikkapa leikkiessään vaanii ja uhittelee. ”Sen häntä heiluu..!” Pohdin, että taitaa kissa häntäänsä viuhtoa, jollei ihan koirankivasti heiluttelekaan. Vaan pelätessään se voi myös nostaa hännän kaarelle karvat pörrössä.

Mutta siitä meidän kissanpentu ei pidä, sillä sen mielestä karitsan paikka ei ole keittiössä

Lisäksi tutkimme, mitä kaikkea tupakeittiön kalustoon kuuluu. Löytyihän sieltä: ”sanko”, ”nappu-kauha”, ”halkopuita”, ”paistinpannu” liedellä ”kattilan” kera, likainen ”rätti” tai ”pyyhe” kaalinkeräkin… ”HYI”, sanoi Lotta, ja sai kuoron hyi-hyitä aikaan… Ikkunan ääreltä löytyi vielä mehua pullossa sekä keksejä tai pullasia.

Seuraavalla aukeamalla juostaankin Sakun toimesta karkuun vihaista pässi Iivaria, jonka vuoksi Liisa ei uskallakaan mennä hakaan Pontusta ruokkimaan. ”Pässin” selitin kiemurasarviseksi uroslampaaksi, jolla voi olla äkäisen puolensapitäjän maine. Tarinassahan Saku kehuu ensin, että hänpä uskaltaa ja menee hakaan tuttipullo ”aseenaan”. ”Silloin Iivari tuli häntä vastaan vihaisen näköisenä. — Älä luule, että minä pelkään sinua, sanoi Saku. Ja samassa hän kääntyi ja pinkaisi pakoon minkä kintuista pääsi ja Iivari perässä.” Päästyään täpärästi aidan toiselle puolelle turvaan hän vielä toistaa pelkäämättömyyden uhouksensa, johon isoveli Naku äkkää ilkkua: ” — Et ainakaan tällä puolen aitaa.”

Liisa kertoo isän auttaneen lapsia selviämään Iivarin kanssa — mutta pojatpa pyristelevät kilpasille siitä, kuka uskaltaa — ja mitä: ”Naku sanoi Sakulle: — Et sinä enää ole rohkea! — Varmasti olen, intti Saku. — — Minä uskallan hypätä puuliiterin katolta, kehui Saku. — Uskallan minäkin, sanoi Naku. — Ja minä kanssa, lupasi Olli.”

Ja niin kaikki kolme hyppäsivät alas liiterin katolta

Tästä, kenties jo aiemminkin harrastetusta lajista, selvitään kolhuitta — muttei se riitä: ”Sitten Saku sanoi: — Minä uskallan ratsastaa sonnilla.” ”Meidän sonnin” Liisakin myöntää niin kiltiksi, ettei koko maassa moista: ”Se seisoi liekaan sidottuna karjapihassa eikä räpsäyttänyt silmäänsäkään, kun Saku kiipesi sen selkään. ”— Hahaa, uskallan minäkin nousta sen selkään, sanoi Naku. — Ja minä, sanoi Olli.” Tästäkin, ensituntumalta kyseenalaisesta rodeosta, selvitään vielä ehjin nahoin ja pilke silmäkulmassa: eiväthän pojat oikeastaan edes ratsasta, kun ei sonni räpsäyttänyt silmäänsäkään, saati liikkunut, kuten Liisa kuvailee ;).

vasikkaNäytin myös sivun kulmalla töllöttävää lehmilasta ja utelin satulapsilta, mikä se sitten on tämmöisen, ”lehmän poikasen” nimi. Kaikki kuusi jäljelle jäänyttä lasta kyllä katsoivat vuoroin kuvaa ja minua kiinnostuneena, mutteivät jaelleet ehdotuksia. ”VA..SIK..KA..!” Selvitin vielä varmuuden vuoksi, että vasikan emo on siis ”lehmä-äiti” ja isä juurikin ”sonni”.

Mutta se, mitä tästä poikien uhittelusta seuraa, saadaan tietää seuraavassa kohtauksessa, jossa: ”— Riitta sanoi: — Minä uskallan kävellä navetan katolla.” Näytin oitis huimaa kuvaa katonharjan korkeuksissa taiteilevasta tytöstä. Ei tainnut yksikään satulapsi silmäänsä räväyttää. ”Navetan päädyssä oli tikkaat, ja toden totta: eikös Riitta vain lähtenyt kiipeämään ylös tikkaita. Mutta juuri kun hänen piti ruveta kävelemään katon harjalla, hänen äitinsä sattui vilkaisemaan keittiön ikkunasta, ja silloin hän aukaisi ikkunan ja huusi: — Oletkos sinä tyttö järjiltäsi! Alas ja heti!” Tähän kauhistuneen jollei äkämystyneen äidin repliikkiin sain itsellenikin yllätykseksi ladattua jotain sellaista, että jähmetyin sekunneiksi kuulastelemaan, miten ympäristö mahtoi reagoida… Ei hiiren hiiskaustakaan. ”Ja silloin Riitta laskeutui tikkaita kipin kapin”, jatkoin reippaasti perään kertojanäänellä.

Mutta juuri kun hänen piti ruveta kävelemään katon harjalla

Ei siis tästäkään ”rohkeuden tempauksesta” onneksi koidu kummempaa vahinkoa, korkeintaan empaattinen nolouden tunne — luonteva ja oikea! Mutta kun Liisa vielä kertoo pikku Kerstin leikkineen rohkeaa vetämällä kissaa hännästä, olivat satulasten ilmeet vähintään epäluuloiset. Edes pikkutytön repliikki ” — Minä uskallan tarttua kissaa kahvasta” ei herättänyt hymyjä. Aprikoinkin ääneen, taisivatko Melukylän lasten kevätleikit mennä tyhmyyksien puolelle. Kellään meistä ei ollut tähän vastaan sanomista.

Niinpä tarinamme Liisa, eläinten ja oletettavasti juuri oman kissansa ystävä, kieltää Kerstiä samaan tyyliin kuin Riitan äiti vasta kielsi Riittaa. Riitaa ei synny, päinvastoin: kun Riitta kysyy, onko vielä rohkeita jäljellä, Saku vastaa heidän kaikkien olevan aika rohkeita. Tällainen sanailu jos mikä kertoo siitä sittenkin terveestä maalaisjärjestä, huumorista ja yhteissoinnusta, joka Melukylän elämää niin metkasti kiikuttaa 🙂

Onneksi Melukylän lapsijengiläiset tajusivat itsekin, että moinen kilpa oli viisaampaa lopettaa —  leppoisampaan leikkiin. ”— me ruvettiin leikkimään kuurupiilosta Mustin kanssa. Se koira on mahdottoman viisas ja löytää aina menipä mihin piiloon tahansa.” Tässä kohtaa kertautuu vielä koiran haukku, kun Musti ”louskuttaen” ilmoittaa löydöstään, jotta kylän eläinlauma varmasti täydentyi. ”— Kerstikin oli mukana leikissä. Hän asettui parin metrin päähän Mustista ja peitti käsillä silmänsä.” Vikka satulapset seurasivat kiinnostuneina kerrontaa ja kuvaa, ei seuraava täydennyskään saanut heitä reagoimaan tilanteen huumoriin: ”Kersti luuli, ettei Musti silloin pystynyt näkemään häntä. Mutta Mustipa ei käsittänyt, että Kerstikin leikki piilosta eikä etsinyt häntä tippaakaan.”

Oletteko vallan villejä, lapset

Viimeisen sivun ilakointi osoittautui ansaituksi päätökseksi sekä tarinamme lapsikuusikolle että kuunteleman jääneille satulapsikuusikolle (joille olin uskoutunut, että en minä tahtoisi ketään ulos laittaa, toivoisin niin kovasti, että jokainen lapsi tahtoisi kuunnella yhteistä satua):

”Mutta sitten alkoi hämärtää, ja isä tuli sytyttämään tulen lehtikasaan, jonka me olimme haravoineet kokoon meidän pihalta. — Saadaan pieni kevätnuotio, sanoi isä. — Eläköön! me huusimme.” Toistin jälkimmäisen huudahduksen vielä toisenmoisella äänellä, ennen kuin: ”Tulen loimu oli niin kaunista, ja me tanssimme ja hypimme valkean ympärillä ja leikimme intiaania ja huusimme ja ulvoimme niin, että se kuului yli koko Melukylän.” Pyysin satulapsia huutamaan, kuten intiaanit huutavat, ja läpytin kämmenellä huuliin ”sotahuutoa” ho-ho-hottaen, jota lapset osasivat matkia. ”Hii-o! Hii-o-ho!” inkkarit voivat huudahdella myös, ja tämä sai viimein lasten pehmeitä nauruntärskeitä vastineekseen. (Toivonpa, että karkurisankaritkin kuulivat nämä metkat tanssiin kutsun huudot, olihan se viimeinenkin Valtteriviikari saanut livahtaa ovesta toisaalle — liki huomaamatta.)

Oli aika jättää Melukylän lapset piirun verran villimpiin, mutta taatusti yhtä iloisiin tunnelmiin kuin joulun jälkeenkin. Miten kevyttä elo voikaan parhaimmillaan olla!

varpuspojat

Viimeisen sivun varpustipuille sanoimme hei vaan Kaapon tahtoessa tarkistaa, montako veikkosia oli. Essin ja parin muun tyttösuun avustuksella se oikea lukujärjestys löytyi. Siihen sopi kuulastella aina soittovalmiista LAULAVASTA LINTUKIRJASTA peipposen liverrystä, pajulinnun lurittelua ja talitiaisen titittelyä , joista ainakin ensimmäisen ja jälkimmäisen muutama satulapsi tuntui tunnistavan.

satuhuopajengi 2 B c soft

Niin kuin olin suunnitellut, että kävisimme piilosille kirjastossa, aikaa ei jäänytkään..! Tällä kertaa puuha-ajan puute meni paitsi sadunkertojan bussia hitaasti körötelleen kuskin, myös vekarasankarien kalastelun piikkiin :/

Mainokset

One comment on “Melukylän kevätvipinät to 11.4.13

  1. Pikku Pia
    13/04/2013

    Ja sadunsuikkaaja miettii, miettii — MIETTII ankarasti, MITEN saisi ”kolmenneljän sankarin pikkujengin” talttumaan satuhuovan äärelle, satusen äänelle, ensi kerralla (ja sitä seuraavalla :O)…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 13/04/2013 by in huhtikuu 2013.
%d bloggers like this: