sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Kevätlaulu-uu to 18.4.13

Tämän tarinan lukua oli sadunkertojan mieleni odottanut jo monta viikkoa. Taru vaati tulla kerrotuksi, Taikatalven pariksi, jollei päätökseksi. Jahka satulapset oli saatu huovan tuntumaan, muistuttelin, että olimme jättäneet Muumipeikon tutustelemaan talveen, osin yksinään: odottamaan ehkä parasta ystäväänsä. Ketä? Kuka oli lähtenyt vaeltamaan..? Katsoin Millaa, joka oli ollut muutaman satutunnin verran toisaalla, suoraa silmiin. Hän muisti, kaveriensa säestyksellä: ”Nuuskamuikkunen”. Käänsimme katseemme ja satukirjamme, Björn Landströmin kuvittaman kokoelman OLIPA KERRAN, lehden Tove Janssonin KEVÄTLAULU-taruun (suom. Laila Järvinen).

Istuuduinkin suoraa päätä lasten eteen huovalle, en ollut tuntenut oloani oikeaksi tuolilla istuessani, olkoonkin, että olivat pienehköä kokoa ja kauniit, tummansiniseksi maalatut puutuolit.

”Tyynenä ja pilvettömänä iltana huhtikuun loppupuolella Nuuskamuikkunen tuli niin kauas pohjoiseen, että varjonpuoleisilla rinteillä oli vielä lumiläikkiä./ Hän oli vaeltanut kaiken päivää halki koskemattomien seutujen ja kuullut koko ajan muuttolintujen huutelevan päänsä yläpuolella./Nekin olivat tulossa etelästä kotiin./” Tällaisella kuvausjaksolla pääsimme heti sinne, missä Nuuskamuikkunen nyt vaelsi, ja jos osoitin ns. ”pohjoiseen” sormellani, osoitin kohta vastaavasti juuri vastakkaiseen l. ”etelän” suuntaan, ja selvensin satulapsille, että Nuuskamuikkunen on siis palaamassa aivan päinvastaisesta suunnasta kuin linnut keväällä saapuvat.

Jo näissä tyynen suorasukaisissa virkkeissä ja etenkin niiden jaottelussa eri kappaleiksi on tunnistettavissa se Janssonin muumikirjain kerronnalle tuttu, verkan etenevä tahti, jota kelpaa niin lapsen kuin aikuisenkin seurata.

”Kulkeminen oli ollut kevyttä, sillä selkäreppu oli melkein tyhjä eikä ollut huolta mistään. Nuuskamuikkunen oli tyytyväinen metsään ja ilmaan ja itseensä. Huominen ja eilinen olivat yhtä kaukana, mutta juuri tällä hetkellä aurinko helotti koivujen välistä kirkkaan punaisena ja ilma oli vilpoinen ja leuto.” Sisikuntaani hieman hirvitti jo etukäteen, miten satulapset malttaisivat kuunnella tällaisia kovin kuvailevia kerronnan osuuksia, siksi pyrin kaikin keinoin eläytymään itse kertojan rooliin, tapahtuman tilanteeseen ja Nuuskamuikkusen tuntemuksiin. Varmuutta sain lisää siitä, että lapset tuntuivat pysyttelevän mukana juonessa, jopa vahvemmin kuin ennen — osin juuri siksi, että olin heidän kanssaan tarinassa = satuhuovalla :O Nuuskamuikkusen ”selkäreppu” olisi ollut oiva rekvisiitta, muttei minulla ollut nyt sellaista vaan olin osin tietoisesti valinnut ”nakun”, rekvisiitattoman esityksen tänään.

Pidin tauon. Jatkoin: ”Tämä ilta on laulun ilta, ajatteli Nuuskamuikkunen. Uuden laulun, jossa on yksi osa odotusta, kaksi osaa kevätkaihoa —” viimeistään tässä katkaisin kerronnan aprikoidakseni lapsille, että ehkä kesän odotusta, ehkä kaihoa… ikävää talven lopusta — ehkä ystävän ikävää, sellaisen, jota ei ole tavannut pitkään aikaan. ” — ja loput vain hillitöntä hurmaa siitä, että saa vaeltaa, olla yksin ja viihtyä oman itsensä seurassa.” Nämä olivat niitä oleellisuuksia, joista juuri tässä tarussa on kysymys, ja siksi katsoin satulapsia tavan takaa, tiukasti silmiin. Olen varma, että ainakin osa heistä ymmärsi, tai ainakin koetti, koetti kovasti, sillä lasten ilmeet olivat tyynen vakaita.

Mio oli hivuttautunut kirjalaarille ja napannut katseltavakseen ”erään Muumikirjan”. Kävin supisemaan pojalle, että saisi pitää kirjaa, muttei sitä nyt luettaisi, kun sopimus on kuunnella yhteistä satua, ”Jookos?!” Mio katsoin minuun kurttuisten kulmiensa alta kuin Pikku Myy ja tämä tilanne toistui vielä tuonnempa ainakin kaksi kertaa, sillä eihän se kiintoisa Muumikirjanen pysynyt vain pidossa vaan aukeni yhä uusilta lehdiltä, mitä pidemmälle Kevätlaulumme ennätti.

”—Sen täytyi saada kehittyä, kasvaa kauniiksi, siitä piti tulla niin iloinen vakaumus, että kun hän vain koskettaisikin huuliharppuaan, äänet hyppäisivät heti oikeille paikoilleen./Jos hän ottaisi ne esille liian aikaisin voisi tapahtua, että äänet asettuisivat poikkiteloin ja antaisivat hänelle vain puolikelpoisen laulun tai häneltä menisi koko halu —” Essi tarttui ”huuliharppu”-sanaan ja totesi, että hänelläpä on huuliharppu, johon Janika lisäsi, että hän oli toivonut sellaista. ”Hieno toive!” sanoin, ja kun siihen vielä Mikaelkin sanoi kirkkaaseen ääneen, että ”minullakin on huuliharppu!” ja Vennikin kuiskien tapaili huuliharppuun liittyvää, päätin, että ensi kerralla jokainen, jolla on huuliharppu, voisi tuoda sen mukanaan. (Näin jälkeenpäin myönnettäköön, että minäkin olen toivonut moista harppua, muuten ilmeisesti tarpeeksi, sillä en ole sellaista saanut hankittua sitten lapsuuden ”alumiinisen lahjaharpun”, jolla muistan vedelleeni lukuisat omintakeiset veisut 😉 Hyvä juttu: lapsilla oli tuntuma Nuuskamuikkusen soittimeen, eikä selityksiä tarvittu! ”Sävelet ovat vakavia asioita, varsinkin jos niiden on oltava sekä iloisia että surumielisiä samalla kertaa.” Kerronnan kuvailevuus jatkui, joten sitä koetin konkretisoida, värittää lasten mielenkiinnon ja ymmärryksen ylläpitämiseksi.

Kun saavuimme kohtaan, jossa Nuuskamuikkunen tuntee sävelensä varmuudella ja kuvittelee sen jopa paremmaksi kaikista aiemmista tekosistaan, avitti aiemmalta taikatalviturinoinnilta tutuksi tullut muumipeikonköheä ääni lapsia eläytymään: ”— tultuaan Muumilaaksoon hän soittaisi sen joen yli vievän sillan kaiteella. Ja Muumipeikko sanoisi heti, että jopa on hieno laulu. Aivan hirveän hieno.” Ja jahka Nuuskamuikkunen aprikoi lisää: ”Muumipeikko. Se suri ja kaipasi kauheasti, se odotti kotona odottamistaan, ihaili häntä ja sanoi: tietenkin sinun täytyy olla vapaa. Sehän on selvä, että sinun täytyy lähteä tiehesi. Totta kai minä käsitän, että sinun on toisinaan saatava olla yksin”, sai peikonköheys jatkaa. Kaikki lapsenkatseet kohdistuivat kertojaan 🙂

” — Oijoi, sanoi Nuuskamuikkunen ja lähti taas liikkeelle. Oijoi. Se on niin tunteikas, se peikko. Minä en saa ajatella häntä. Hän on hyvä peikko, mutta juuri nyt minun on päästävä ajattelemasta häntä.” Nuuskamuikkusen ääni taas pysytteli hyvin lähellä omaa, tietoisesti matalaa kertojanääntäni, mutta tiettyä sävyeroa hain juuri Nuuskamuikkusen parteen, vaikken ollut ennakoltakaan aivan vissiin sovellukseen päätynyt. ”Tänä iltana minä olen yksin lauluni kanssa, eikä tänään ole huomenna.Nyt näytin sitä keväänkaihoa piirroskuvaa, joka satuversion ensi aukeamalla, ja jota lapset jo kovin kurkkivat kirjan selän yli:

1 B

”Viimeinen punainen auringonsäde oli sammunut puiden välissä, ja kevään hämärä hiipi esiin verkalleen ja —” ”Minkä värisenä?”, kysyin, ja Memmu vastasi veikeästi hymyten: ”Sinisenä”. ”Ihan totta: keväällä, kun aurinko painuu mailleen ja alkaa hämärtää, on maagisen sinistä”, kerroin ja katsoin lapsesta toiseen. ”Silloin voin nähdä vaikka jänösen!”, johon Memmu tai Milla lisäsi nähneensä juuri aamulla rusakon pihalla.

”Puro oli mainio./Ruskeana ja kirkkaana se tanssi menneenvuotisten lehtiläjien yli ja viimeisten unohtuneiden jäätunnelien lävitse, pyörähti sammalikkoon ja syöksyi suin päin pieneen vesiputoukseen, jossa oli valkoinen hiekkapohja.” Tätä kyllästelin juoksuttamalla kämmentäni ja kättäni puron poukkoavaa menoa tapaillen, ja jotta satuinen jännite kohottautuisi, lisäsin ”vitin valkoisen hiekan”. Koetapa, lukijani, itse kertoa seuraava mahdollisimman eloisasti: ”Väliin se lauloi duurissa kuin hyttynen ja väliin se yritti vilkuttaa suurelta ja uhkaavalta. Sitten se kurlasi kurkkuaan lumiveden tilkkasella ja nauroi kaikelle.” Aikas nannaa, vai?

Sitä mieltä on Nuuskamuikkunen: hän päättää, että puron on tultava mukaan hänen säveleensä, ehkä kertosäkeeseen.

Kun Nuuskamuikkunen kohta ryhtyy valmistamaan itselleen päivällistä ja nuotiota sen lämmittämistä varten, kerrattiin, mitä hänen kuusen alta etsimänsä ja hyvässä lykyssä löytyvät ”sytykkeet” voivat olla. Memmu ehdotti ”puita”, joka osuikin melko liki, mutta juuri risut, oksat, kuivat lehdet, kaarnanpalat ja tuohi ovat niitä etevimpiä sytykkeitä, joita ilman voi nuotiopuiden tulelle saanti olla vaikeaa. Ojensin käteni: ”Hän ojensi käpälänsä — ja juuri silloin joku parkaisi ja livisti kuusien alle, ja kauan aikaa kuului pientä kirkunaa, joka loittoni metsään päin.” Ujutin kirkaisut juuri ja juuri niin, että ne livistivät ilmoille ennen toteamusta. Lapset myös vastailivat niihin. ”Jaa jaa, sanoin Nuuskamuikkunen itsekseen. Kaikenlaista pikkuötökkää ja mönkijää joka pensaassa. Sehän on tietty. Kummallista, että niiden täytyy aina olla niin hermostuneita. Kuta pienempiä, sitä pahemmin säikkyvät.” Tämän kappaleen tapahtuma antaa ennakkovaroituksen tulevasta käänteestä — ja paljastaa Nuuskamuikkusen jokseenkin yhdentekevän, sättivän asenteen pikkuolentoja kohtaan.

Kun tarinamme päähahmo kannon nuotioksi sytytettyään ja liemensä hörpittyään kuulastelee rauhassa säveltään, hän polttaa ”piipullisen”. Utelin satulapsilta, tokko tiesivät, mikä piippu(nen) on. ”Savupiippua” ehdotti niin Essi kuin Janika kuin Vennikin, tarvittiin siis lähikuvaa Nuuskamuikkusesta piippu suussaan sekä selvennystä puisesta ”pikku piipusta”, johon laitetaan eräänlaista ruohoa sytykkeeksi — josta tupruaa savukiehkuroita ja jota polttelivat etenkin entisinä aikoina vanhemmat henkilöt tahtoessaan rauhoittua tai mietiskellä. Sellaiseen piipullinen kuulemma auttaa. Mutta myönsin, etten juuri suositellut moisen polttoa kellekään, onhan se vähän sama juttu kuin tupakan tupruttelu, ei niinkään terveellinen juttu. Satulapset eivät kyselleet enempää.

”Mutta huuhtoessaan kattilaa Nuuskamuikkunen huomasi mönkijän. Se istui veden toisella puolella juuren alla ja muljotti häneen pörröisen otsatukan alta.” Koetin havainnollistaa kerrontaa harottaen kourallista sormiani ”otsuriksi” edessäni, sitten pystyyn nostamieni etu- ja keskisormen ”silmäparilla”. Olikohan tämä se pikkuolento, joka oli hetkiä sitten kirkuen livistänyt pakoon Nuuskamuikkusen kättä?

”Kaksi kainoa silmää tukkatöyhdön alla. Juuri sen näköinen henkilö, jota ei tarvitse ottaa huomioon.”

Jollei ihan vielä, ihan kohta ainakin Venni tahtoi nähdä, miltä tarun olento näytti, mutta pyysin malttamaan vielä hetken aikaa oikeaa kohtaa. ”Nuuskamuikkunen ei ollut huomaavinaan koko mönkijää.

— hän otti piippunsa ja sytytti sen hitaasti. Pölläytteli hienoja savupilviä öistä taivasta kohti ja odotti kevätlauluaan. /Mutta sitä ei tullut.” Voi, pennin tai centin tai vaikkapa triljoona olisin antanut, jos minulla nyt olisi ollut oman isäni piippu tallessa, satulapsille näyttää :O Tämän arvokkaan hetken kuvailusta voin vain uumoilla, että kirjailija Jansson oli joko nähnyt likeisesti jollei itsekin siemaillut mietintäpiippua. ”Sen sijaan hän tunsi mönkijän silmien seuraavan kaikkea, ihailevan kaikkea mitä hän teki, ja vähitellen hänelle tuli ilkeä olo.” Kuiskasin lapsille, että ihan totta Nuuskamuikkunen tunsi! Toisen kiinteän katseen kohteena olo voi olla… tukalaa!

Kun ”mönkijä” luiskahtaa esiin juuren alta, oli taiottava esiin se useampia variaatioita harjoitellessa vaatinut ”pikkuolennon” kimeän aaltoileva ääni: — Toivottavasti en säikäyttänyt sinua? Tiedän kuka olet. Sinä olet Nuuskamuikkunen./ Ja sitten pieni elukka painui suoraan veteen ja kahlasi puron yli. Se oli liian suuri puro niin pienelle mönkijälle ja vesi oli kylmää. Pari kertaa se lipesi ja tuiskahti nurin niskoin veteen, mutta Nuuskamuikkunen oli niin pahalla tuulella, ettei tullut menneeksi edes auttamaan.” Näin monisyinen kerronta piteli lapsosia mukana juonessa kaikkia muita paitsi Mion & Mikaelin kaksikkoa, jotka vuoroin keikkuivat kirjalaarilla kirjaset kourissaan tai heidät sieltä pois patisteltuani kiipeilivät penkkien selustoille.

pikku elukka

”Lopulta rantatörmälle ryömi kurja ja rimanohut olio, sen hampaat kalisivat ja se sanoi: — Hei. Olen hyvin onnellinen saadessani tavata sinut./ — Hei, sanoi Nuuskamuikkunen kalseasti./ — Saanko lämmitellä nuotiollasi? jatkoi pikku elukka koko märkä naama säteillen. Ajatella, että minusta tulee Se, joka on kerran saanut istua Nuuskamuikkusen leiritulella.—” Liikuttavan rohkea, jollei Nuskamuikkusen mielestä liki röyhkeä, on tämä ”salainen ihailija” ;D ja tilanteen nurinkurinen tola vähintäänkin selvä: Nuuskamuikkunen ei laulunsäveltä odottaessaan voisi vähempää kaivata vieraan, pienen olennon lievästi tunkeilevaa tuttavuutta.

Oikeastaan tämä kohtaaminen rinnastuu siihen hetkeen, kun Muumipeikko taikatalvella saapuu Tuu-tikin nuotiolle, tosin heidän ”parittomuutensa”, vierautensa laji on ihan toinen eihän peikko tunne Tuu-tikkia entuudestaan eikä toisaalta kokene olevansa alakynnessä tahi katso tapaamaansa henkilöä ylöspäin. Eikähän Tuu-tukilla tunnu olevan mitään sitä vastaan, että saa seuraa Muumipeikosta, päin vastoin: hän ottaa peikon saapumisen ja juttusille ryhtymisen aivan rentona, asiaan kuuluvana — toisin kuin Nuuskamuikkunen kevätmetsässä varta vasten hakemassaan yksinäisyyden leppoisuudessa tunnelmoidessaan.

”Mönkijä ryömi lähemmäksi, laski käpälänsä selkärepulle ja kuiskasi juhlallisesti:/ —Täälläkö sinulla on huuliharppusi? Onko se täällä repussa?/ On, sanoi Nuuskamuikkunen aika ynseästi. Hänen yksinäisyyden sävelensä oli kadonnut, koko tunnelma oli pilalla. Hän puri piippuaan ja tuijotti koivujen väliin näkemättä niitä.” Vaihto uteliaan pikkuelukan ystävällis-viattomasta kimityksestä Nuuskamuikkusen lakonisen ylimalkaiseen vastineeseen onnistui nappiin. Ja etenkin kun mönkijä jatkaa häpeilemättä pulinaansa, jaksoivat lapsosetkin kuunnella aivan mainiosti.

Nuuskamuikkunen ei kuitenkaan ole täysin tyly, saati välinpitämätön: ” — No, mikä sinun nimesi on, kysyi Nuuskamuikkunen. Ilta oli joka tapauksessa pilalla, niin että tuntui yksinkertaisimmalta sanoa jotakin./ — Minä olen niin pieni, ettei minulla ole nimeä, vastasi mönkijä innokkaasti. Ajatella, ei kukaan ole sitä ikinä aikaisemmin kysynyt.— Luuletko — voi sentään jos voisit — tarkoitan, olisiko siitä kauhean paljon vaivaa, jos keksisit minulle nimen, joka olisi minun eikä kenenkään muun? Nyt, tänä iltana?” Nuuskamuikkunen vetää hatun silmilleen, jolloin ”jokin” lentää pitkin terävin siivin puron yli ja huutaa surullisesti ja pitkäveteisesti metsään: ”Ju-juu, ju-juu, ti-uu…” Tämäkin elävöitettävää niin aidosti kuin suinkin. Janika etuäänessä vastasi kaikuna huuteluuni. Tällä ylilennolla, jonka Nuuskamuikkunen myöhemmin osoittautuu näennäisestä välinpitämättömyydestään huolimatta kuulleen, on myös tulevaa ennakoiva tehtävä.

Mönkijä jatkaa rupatteluaan ihailunsa kohteelle kuin ”ystävälleen”, sen puheen pulputtelu muistuttaa oikeastaan padostaan purkautuvaa kevätpurosta. Ehkä siksi Nuuskamuikkunen ei siitä kimpaannu, ei liioin hätistä pientä pois. Retkistään hän ei kuitenkaan suostu toiselle puhahtamaan: ” — Mahtaisitko viitsiä… Sinä olet matkustanut niin paljon…/ — En, sanoi Nuuskamuikkunen. En nyt. Ja hän ajatteli katkerana: Miksi ne eivät koskaan voi antaa minun olla rauhassa retkistäni?! Eivätkö ne käsitä, että jos minun on pakko ruveta niistä kertoman, niin lörpöttelen kaiken säpäleiksi.”

Pidin tauon, kunnes: ”Pitkän aikaa oli aivan hiljaista, sitten yölintu huusi jälleen.” Tapaillin edellistä ohilentäjän ääntä: ”Juj-juu, ti-uu, ti-ti-uu!” ”Silloin mönkijä nousi ja sanoi vaisulla äänellä: — Niin, minun on kai lähdettävä tästä kotiin. Hei./ — Hei, hei, sanoi Nuuskamuikkunen onnettomana. Kuule. Muuten. Se nimi, joka sinun piti saada. Sinä voisit olla Ti-ti-uu. Ti-ti-uu, käsitätkö, iloinen alku ja monta surullista uuta lopussa.” Tällaiseksi, soivaksi kutsumanimeksikö Nuuskamuikkusen sävelkorva taivutti tulevan kevätsävelen ideaa? ”Pikku elukka tuijotti, ja sen silmät loistivat keltaisina tulen valossa. Se ajatteli perusteellisesti nimeään, maisteli sitä, kuunteli sitä, ryömi siihen sisään, ja lopulta se käänsi kuononsa taivasta kohti, huusi hiljaa oman uuden nimensä, niin surullisena ja hurmaantuneena, että kylmät väreet kävivät Nuuskamuikkusen selkää pitkin.” En ole enää vissi, missä kohta katkaisin kerronnan vai katkaisinko sittenkään, ennen kuin kohotin oman kuononi kohti kattoa ja ti-ti-uutin suruisen hyvästihuudon.

Toki titiuuaus sai satulasten huomion osakseen, jopa kuvakirjalaarilla keikkuvien veikkojenkin, mutta heidän huovalle kutsunaan se ei todellakaan toiminut. Koskapa Mio oli herjennyt jo suht’ äänekkääseen kilpalaulantaan satukirjansa kanssa, oli kilpaileva kirja napattava pois (kuten hetkiä aiemmin kaikki kolme, neljä pehmokuvakirjaa, jotka Mikael peräjälkeen kaiveli satuhuovan viereiseltä hyllyltä hyppysiinsä). Mutta kun pikkuveikat kirmasivat kapusivat jälleen penkinselille, oli avattava satuhuoneen ovi. Kohta kumpikin vilahti raosta pois kuin pienet metsän elukat konsanaan. ” — Äh, sanoi Nuuskamuikkunen ja potkaisi nuotiota. Hän kopisti piippunsa tyhjäksi. Lopulta hän nousi ja huusi: Hei. Tule takaisin./ Mutta metsä oli ääneti.” Ajatella, että pienen, äkkiseltään mitättömän mönkijän tapaaminen sittenkin hellyttää — ja vaikuttaa jopa liikauttaneen Nuuskamuikkusen yksinäisyydessä kylpenyttä sydäntä ❤

Huokasin, ennen kuin jatkoin kuudelle uskolliselle satutyttöselle ja yhdelle satupoikaselleni: ”Hän istui jälleen ja kuunteli puroa ja hiljaisuutta ja odotti säveltään. Mutta sitä ei tullut. Hän tiesi heti, että se oli muuttanut niin kauas, ettei hän enää tavoittaisi sitä. Ehkä ei koskaan.” Tämän kertomuksen kohdan rauhaa emme olisi saavuttaneet, jos pikkusankarini olisivat telmineet penkkien nojilla. ”Hänen päässään surisi vain mönkijän innokas ja kaino ääni, joka puhui ja puhui ja puhui.” Juuri naulan kantaan, tuumin, ja totesin ääneenkin, että tiedättekös: minustakin tuntuu monesti, että kun olen keskustellut hyvän aikaa aivan tiiviisti ystävän tai ystävien kanssa, en meinaa rauhoittua pitkään aikaan heidän lähtönsä jälkeen. Niin hienoa tai tärkeää juttelu toisten kanssa voi olla! Satulapset katsoivat minuun — toivottavasti ymmärsivät piirun verran. Ja kun Nuuskamuikkunen sitten heittäytyy selälleen kuusenhavuille, kävin pitkäkseni selälleni satuhuovan laitaan — satulapset ripotellen perässäni.

”Seuraavana aamuna Nuuskamuikkunen jatkoi matkaansa. Hän oli väsynyt ja pahalla tuulella ja ravasi pohjoista kohti katsomatta oikealle tai vasemmalle, eikä hänen hattunsa alla ollut pienintäkään säveltä.” Jahka jatkoimme taas istualtemme, saatoin juoksuttaa sormipariani ilmassa kiiruusti ”oikealle”. Mikäkös syynä moiseen? No tietenkin: ”Hän ei voinut ajatella muuta kuin tuota mönkijää. Hän muisti joka sanan, minkä se oli sanonut, ja kaiken mitä hän itse oli sanonut, ja toisteli niitä kerta kerran jälkeen, kunnes alkoi voida pahoin ja väsyi niin, että täytyi istuutua.” Tässä vaiheessa satulapset alkoivat selvästi herpaantua (itse asiassa jo tarinan alkupuolella Essikin totesi: ”Minun maha murisi jo, arvaas mitä se tarkoittaa..?!”). Isoimmat tytöt vehtailivat ”omiaan”, joista me muut emme saaneet selvää, saati piitanneet, mutta koskapa kikattivat yhdessä niin äänettömästi ja kuitenkin ottivat katsekontaktin minuun liki aina kun vain heihin katsoin, en virkannut mitään. ” — Mikä minua oikein vaivaa, Nuuskamuikkunen ajatteli kiukkuisena ja päästään pyörällä. En koskaan ennen ole ollut tällainen. Minä olen varmasti sairas.” Omatunko vaivasi Nuuskamuikkustamme? Vai pienen, auliin ihailijan —läheisen nälkä? ”Lopulta matkateosta ei tullut mitään. Iltapuolella Nuuskamuikkunen teki täyskäännöksen ja lähti kulkemaan takaisinpäin.” Tässä oli tietysti tärkeää vaihtaa sormiparin kipityssuuntaa äkäseltään ”vasemmalle”. ”Hetken kuluttua hänen oli parempi olla.” Ja arvaahan sen, sillä Nuuskamuikkunen palasi siihen koivumetsään, jossa oli kevätsäveltään kuulastellut, pikku mönkijän tavannut ja Ti-ti-uuksi nimennyt! Näytin siis uudelleen ihanan sinihärmää Landströmin maalausta ja huhuilin Nuuskamuikkusena: ” — Ti-ti-uu!— Ti-ti-uu!”

2 B softja kun yölinnut vastaavat hänelle, oli niiden kaiku toki omansalainen, linnunmainen, johon satulapsilla oli mahdollisuus osallistua — niin teki ainakin Janika 🙂

Nuuskamuikkunen kulkee metsää ristiin rastiin, kunnes hämärtää ja taivaalle kohoaa uusi kuu — juuri sellainen oikealle kaartuva sirppi, joka juuri nyt loistaa iltataivaalla, huhtipuiden paljaiden oksien yläpuolella. ”— Nuuskamuikkunen seisoi sitä katsellen.  Hän oli aivan herpaantunut./ — Minun täytyisi toivoa, hän ajatteli. Nythän on uusi kuu.” Ajatella, taas: vaikka hänen tapanaan on toivoa uutta säveltä tahi tietä, hän toivookin löytävänsä Ti-ti-uun. Ja kun Nuuskamuikkunen vielä pyörähtää ympäri kolme kertaa, hän kohta mentyään metsään kuulee rapinaa pensaissa. Nuoremmat tytöt olivat pompanneet sivuhyllylle kosketuskirjaa hypelöimään, jolloin kutsuin heidät kiiruusti palaamaan satuhuovalle: tarinan loppumetrit ja tärkein osa on juuri tulossa! Palasivat paikoilleen.

” — Ti-ti-uu, Nuuskamuikkunen huusi hiljaa, olen tullut takaisin puhelemaan kanssasi./ — Ai. Hei, sanoi Ti-ti-uu ja kohotti päänsä pensaista.” Huomaatkos, että Ti-ti-uun puhe on nyt saanut toisen luonteen? ”Sepä hyvä, nyt voinkin näyttää, mitä olen tehnyt. Nimikilven! Katso! Siinä on oma uusi nimeni. Se riippuu oveni yläpuolella, kunhan saan oman talon.” Jatkoin kyllä samalla ailahtelevan kimeällä monkijän äänellä, mutta se sai nyt kaikin mokomin pulputtaa voimakkaammin ja itsetietoisemmin.

Katsoimme ”kaarnanpalaa”, jonka kuvittaja on aidosti maalein muovannut ja johon on raapustettu riimumainen puumerkki. ” — Aika siisti, vai mitä. Kaikki ovat sitä ihailleet. / — Hyvin hieno! sanoi Nuuskamuikkunen. Ja sinäkö aiot laittaa oman talon?”

nimikyltti ovalSelviää, että Ti-ti-uu on muuttanut pois kotoaan ja alkanut elää oikein tosissaan: ”Se on hurjan jännittävää! Käsitäthän, silloin kun minulla ei vielä ollut nimeä, juoksentelin vain ympäri ja nuuhkailin noin vain ylimalkaan, ja tapahtumat lentää räpyttelivät ympärilläni. Ne olivat milloin vaarallisia, milloin varattomia, mutta ikinä ei mikään ollut oikeata, ymmärrätkö?” Kertoja ei kommentoi Nuuskamuikkusen aatosvastinetta; en liioin saanut satulasten katseista selkoa mönkijän viestin perillemenosta, mutta tuntumamme sen ajatuksenjuoksuun tuntui säilyvän. Varmistuksen — helpotuksen — saimme perään: ” — Nyt minä olen minä, ja kaikki mitä tapahtuu merkitsee jotain. Sillä mitään ei tapahdu noin vain ylimalkaan, kaikki tapahtuu minulle, Ti-ti-uulle. Ja Ti-ti-uu näkee asiat noin tai näin —  ymmärräthän mitä tarkoitan?/ — Totta kai ymmärrän, sanoi Nuuskamuikkunen. Sehän on hauskaa.”

Kun Ti-ti-uu ryhtyy penkomaan pensaissa, ryhdyin minäkin kuopsuttamaan etukäpälilläni ilmaa, ja hetkessä seurasivat satulastenkin kiivaat käpälät kaivamaan mönkijän pesää, omaa kotia varten. ” — Tiedätkö mitä, sanoin Nuuskamuikkunen. Menen sittenkin tervehtimään Muumipeikkoa. Minusta melkein tuntuu kuin hiukan kaipaisin häntä.” Tämä on aikas paljon Nuuskamuikkusen sanomaksi — mitä mieltä olet itse? Mutta Ti-ti-uu on niin touhuisaan, että huikkaa vain ”Ai?— Muumipeikkoa? Niin, tietysti”, oikeastaan yhtä lakonisesti kuin Nuuskamuikkunen aluksi vastaili mönkijän jutustelunlämmittelyyn ;O Ja vaikka Nuuskamuikkunen jopa tarjoutuu soittamaan tai kertomaan juttuja, monkijä Ti-ti-uu toteaa olevansa juuri nyt kiireinen — ja vilahtaa kanervikkoon, josta tosin huudattaa terveiset Muumipeikolle.

”Täytyy pitää kiirettä, että ennättää elää, minulta on mennyt kovin paljon aikaa hukkaan!”pikku elukka b soft

Täytyy ihan seisahtua toistamaan tämä pienen elukan tarkka toteamus-oivallus. Miten hienosti ja kohdalleen se sopiikaan meidän monen elon tolaan. Älä siis jää liian kauaksi siihen satublogin ääreen: hush, pois, elä omaa elämääsi!

Lopuksi Nuuskamuikkunen laskeutuu mutisten selälleen sammalikkoon, ja niin teimme mekin. ”Ja hänen kevätsävelensä alkoi liikehtiä jossain hatun alla. Siinä oli yksi osa odotusta ja kaksi osaa kevätkaihoa ja loput hillitöntä yksinolon hurmaa.”

Tästä tunnelmoinnista herättelin lapset piirujen verran kevyempiin tunnelmiin laulamalla ja leikittämällä heille sen ensimmäisen kevätlaulun, jonka olin oppinut naperoikäisenä melko likellä Lentävän kirjastoa:

Kevättuulen (säv. J.N. Lahtinen, san. Siiri Lampén), josta ohessa tarinaamme osuvimmat säkeet:

”Kevättuuli se mulle niin hauskasti/ joka puuta ja pensasta soittaa./ Pihapolkuja pitkin se hyppelee,/ taisi juostessa minutkin voittaa.

Kevätsatehella vainen niin lysti on,/ että loiskis ja läiskis mä astun./ Kevätpuronen kun myllyä pyörittää, enpä huoli, vaikka mä kastun.”

Vaivihkaa varmemmin sen leikkivät, nämä keväisen herkät satulapset.

Mainokset

One comment on “Kevätlaulu-uu to 18.4.13

  1. Pikku Pia
    20/04/2013

    P.S. Ensi satutunnilla tarkataan viime tarinoiden kaarnat, tuohet — ja vaalitaan omat pikku kivet kevätpuroille!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 20/04/2013 by in huhtikuu 2013.
%d bloggers like this: