sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

MÖÖ & PÖÖ to 25.4.13

Kevään viimeiselle satutunnille tupsahti neljä uskollista lasta, kaksi tyttöstä, kaksi poikasta. Poikaveljeksillä oli kourassa ja taskussa käpytuliaisia, jotka sopivat erinomaisesti tunnin alun tuokioomme:

Kokoonnuimme poikkeuksellisesti ensin pöydän ääreen, askarteluhuovalle. Taustalta kuuntelimme Antonio Vivaldin niin tuttua Kevät-allegroa, vuodenaikojen ensimmäistä ja hehkeintä. Näillä eväillä esittelin viime kerralta pois unohtuneen ”Nuuskamuikkusen repun” — kummi(tus)tätini tyttären lapsuuden hiihtoreppusen — ja kertauksena kerroin viime sadun lyhennelmän. Seurasimme siis Nuuskamuikkusta keväisessä koivumetsässä, kevään säveltä etsimässä. ”Kenet Nuuskamuikkunen siellä tapasikaan?” Tytöt eivät virkkoneet mitään, joten poikienkin tiedoksi totesin hänen tosiaan tavanneen sen pienen ötökän, jolle antoi nimeksi Ti-ti-uun — aivan kuin keväisen laulunluikauksen 🙂 Kaapon ja Lennin silmät seurasivat kiinteästi, omaksuen, ja vielä varmistin Ti-ti-uun kaivertaneen nimensä kaarnalle, jollainen löytyi nyt ”Nuuskamuikkusen repusta”. Ja löytyipä sieltä kokonainen rantakivikaartikin: olihan Nuuskamuikkusen kevätpuroon tipahtanut kivi ja muuttanut sen säveltä ratkaisevasti. Potentiaaliset kevätkivet sirottelin alustalle ja kehotin lapsia valitsemaan mieluisimman omaksi kiveksi koristeltavaksi. ”Siihen voitte piirtää tai kirjoittaa vaikkapa oman nimen!” Janika totesi, ettei vielä osaa kirjoittaa, Kaapo taas kehaisi osaavansa. Vastasin, että ”oma puumerkkikin” kävisi päinsä, kuten Ti-ti-uu teki. Malliksi toin isomman musan, johon olin hahmotellut keväät ensi vuokkoja, sini-violettivivahteisia.

Viitteenä edelliskerran Melukylän kevääseen rakentelin satulapsille vielä taannoin tekemäni kaarnaveneen uuden komean tuohipurjeen kera — tosin en voinut kiinnittää purjetta puukon puuttuessa ;)! ”Tällaisella purjeella kaarnavene seilaa puroissa kuin oikea vene!” Kaapo vaikutti uskovan sen tällä hyvin.

Veljekset kävivät ensinnä käsiksi kivipariin, Janika perässä — Saana harkitsi pisimpään, ennen kuin poimi okrankuparisen, englantilaisen rantakiven. Ihan totta: tähän tärkeään hetkeen olin uhrannut taannoin poimimiani Englannin kanaalin ”rantapebbleja”, silkosen sileitä, mukana toki muutama graniittinen suomalainenkin löydös 😉 Vivaldin jälkeen vaihdoin taustalle Igor Stravinskin Kevätuhrin, jonka alkuarkojen sävelten jälkeen tahti ja instrumentit vaihtuvat niinkin hurjiksi ja voimakkaiksi, että tuumin bassojen kovaa jyminää kummeksuville satulapsille kevään puhurien tuulevan, sadekuurojen piiskaavan. Tai: ehkä moiset sävelet ovatkin jylhien jäävuorien liikkeitä, kun ne risahtelevat halki, vyöryvät veden pintaa tai koskea alas..!

Näin omat riimukivet, merkkikivet valmistuivat, pikkuhiljaa siirryimme satuhuoneeseen, huovalle.

Kevätuhrin pauhu sai vaieta, kun totesin: ”Kevätmytelillä voi olla viisainta vetäytyä sisätiloihin. Nyt mekin käymme erään kaksikon kotiin…” Näytin Magdalena Hain nasevan nokkelasti tarinoiman MÖRKÖ MÖÖ JA MIKKO PÖÖ -tarukuvakirjan takakantta. Jep, kerrankin syy toimia perin nurinkurisesti ja aloittaa kirjanen ei ainoastaan perästä päin vaan jopa ylösalaisin ;O, kiitos Saana Nyqvistin nokkelan taiton ja pirteänselkeän kuvituksen, joka suorastaan kiskaisee mukaansa sisäsivuille ja tapahtumasta toiseen!

Mikko Möö oli aika tavallinen...Aloitin siltä toiselta aukeamalta, jolla alkoi tapahtua, jolla luki (sillä tämä metka kuvakirjanen ei kerro sivunumeroita, ei niiden paikkaa eikä järjestystä ;): ”Mikko Pöö oli aika tavallinen pieni poika, joka asui perheensä kanssa aika tavallisessa, kaksikerroksisessa talossa.” Havainnollistin vaakakädellä kahden kerroksen asetelmaa ja näytin aukeaman kuvaa villisti viipottavasta poikulaisesta:

Koiperhosen” selitin (vastaukseksi mahdolliseen satulapsen mykkään kysymykseen) sellaiseksi harmajan yökköperhosen moiseksi, jonka toukat tykkäävät majailla vanhoilla ullakoilla ja villavaatekomeroissa ja natustella pienenpieniä reikiä ihmisten vaatteisiin — ush, että niitä siksi inhotaan. (Tunnustin, että minullakin oli moisia ötököitä toisinaan vanhan vaatekomeroni asukkeina ja pahulaisina reikätyöläisinä, eikä niitä reikiä meinaa kestää parsiakaan, kun niitä on niin monta!).

Mikko käytti päivänsä kuten...Seuraavaa kappaleparia tuntui luontevalta uhoten lausua, olihan Mikko melkoinen taituritemppuilija ja metelinmoinen samalla kertaa. Kun Janikalle tuli vessahätä, siunaantui hetki aikaa sadunkertojan puntaroida, josko uskaltaisi vielä joskus kärrynpyörää heittää — tai edes kuperkeikkaa, jonka ainakin satupoikaset myönsivät osaavansa. Tahdoin koettaa… mutta hui, miten se olikin kammottavaa! Vaikka satuhuopa oli lämmin ja tiivis, sen verran ohuinen, että ajatus selkänikamien rutinasta kovaa lattiaa vasten ei houkuttanut yhtään. Lopulta kuperkeikkasin — ”väärinhän” se meni, vasemman olan kautta helpottaen. Mutta sentään 😉

”Mutta yhtä asiaa Mikko Pöö pelkäsi. Mikko ei halunnut mennä yksin kellariin. Siellä oli pimeää ja pölyistä ja portaiden alla asui jokin kammottava!” Lenni nopeimpana kuvan tulkkina huikkasi jo, että ”Silmä, mörkö!” näkyvissä, kun kiepautin metkaa aukeamaa hetkeksi lasten näkyville. Sitten rapisuttelin kirjanselkiä hyllyllä… niinpä Saanakin tahtoi koettaa niiden ritirätiratinaa: ”Ja kerran… voi kauhistus… kerran Mikko näki pimeydessä keltaisen, kiiluvan silmän. Ja toisen. Ja KOLMANNEN!”

Mutta yhtä asiaa...B

Töpötin kämmenilläni lattiaa ennen kuin jatkoin: ”Mikko vilisti portaat ylös eikä pysähtynyt, ennen kuin oli turvassa omassa sängyssään”, ja ravautin sormiparillani kuvitusrappusia ylös.

Seuraavan aukeaman kuvaa panttasin jonkin aikaa rintaani vasten ja katsoin vuorotellen joka satuiikkaa silmiin, kertoen: ”Eräänä iltana Mikko Pöön äiti käski Mikon hakea kellarista perunoita. Äidillä oli kova kiire ruuan laitossa, eikä Mikon auttanut muu kuin mennä.” Hakkasin nyrkillä rintaani, josta kantautuikin melkoinen kumina. ”Mikä siellä Mikon rinnassa kumisi?” kysyin, ja kunhan avitin: ”SSyd..” ”Sydän!” Kaapo vihdoin jatkoin suu muikistuen. Ja jahka Janikan askeleet täpöttivät satuhuoneen oven taa ja päästin hänet sisään, saatoin hieman pakittaa — jännityksenkin lisäämiseksi.

Eräänä iltana Mikko Pöön äiti...B

Istuuduin oven puolelle satuhuopaa, huokasin ja jatkoin: ”Mikko huokasi syvään ja päätti olla aivan erityisen rohkea poika.” Keskeytin ja läpytin kämmenillä laukkarytmiä lattiasta. ”Mutta silloin hän kuuli alakerran vessan suunnalta…” ”Mikäs se tällä lailla laittaakaan, utelin ja katsastin lasten kasvoja, josko joku näyttäisi arvaavan. ”Kloppoti kloppoti kloppoti klop..!?” Josko joku satulapsi jotain aavisteli, ei sittenkään arvannut kakaista aavistustaan ulos. ”Muistattehan..? Heppa, hevosethan ne laukkaavat tällä lailla..!” ”Kloppoti kloppoti klop, ne lähestyivät Mikkoa kloppoti klop…” Ja kun sivu kääntyi, oli taas viskattava kirjanen syrjään ja läppästävä kämmenet yhteen — juuri kellariin astuessa:

”KLÄPS! Pimeydestä loikkasi esiin olento, jolla oli pyöreä, karvainen ruumis ja pitkät, letkumaiset kädet, jotka vispasivat villisti sinne ja tänne…” Onneksi teksti oli yksiselitteinen, eikä sanan, parin tai niiden järjestyksen vaihtuminen ollut ollenkaan haitta, kun koin viskoa kättäni ja toistakin sinne ja tänne kuten tuo ”olento” konsanaan. ”Se mätkähti Mikon jalkojen juureen ja tuijotti häntä kolmella valtavalla, keltaisella silmällään.” KLÄPS_ Silloin pimeydestä loikkasi...b

Janika toisti jälkimmäiseen, että ”sillä oli kaksi silmää”, jolloin siristin silmiäni, osoitin sormellani ja laskin ääneen: ”Yksi, kaksi — KOLME silmää”, ja näin huomasimme, että ”olennon” oudon olemuksen kertaus itse tekstissäkin oli oleellinen. Toisin uskon, että tämäkin satutyttönen olisi osunut oikeaan, jollei olisi kävässyt välillä vessassa 😉

Seuraavan kappaleen ja paljastavan lauseen saat sinä, lukija, itse rohkaistua kohtaamaan, kunhan pyörähdät tähän kuvasatuun — tai mieluiten oivaltaa tämän postauksen jatkosta…

…Sillä vaikka oltiin nyt keskiaukeamalla, ei jatkettukaan eteenpäin — vaan kiepautin kirjasen ylösalaisin (jälleen) ja aloitin toisesta, kenties etupäästä — ainakin etukannemmasta (ainakin violetimmasta ;), jonka jälkeiseltä, järjestyksessä toiselta aukeamalta: ”Erään talon kellarissa, portaiden alla, asui keltasilmäinen Mörkö Möö.” Nyt piti ääneni kulkea oudonmoisena kurkku-kitalakimöngerryksenä, kuitenkin sanoiksi aivan selkeänä. Näytin aukeamakuvaa, jota Janika jo kommentoi ahkeraan:

Erään talon kellarissa asui...B

”MUURAHAISIA! Siinä ON muurahaisia!”, mutten katkaissut kerrontaa: ”Sillä oli pyöreä, karvainen ruumis ja pitkät, letkumaiset kädet ja jalat. Kun se heilutti niitä edestakaisin, se näytti hieman suurelta, karvaiselta lukilta.—” Toki, TOKI myllersin samalla käsiäni niin letkumaisesti kuin vain saatoin, eikä siinä auttanut muuta kuin möngertäämyllertää tekstin kulkua eteenpäin samaa — ilmeisesti mörkömöömäistä — tahtia vaan. Vierussivun tekstin paljastus mörön elämän puuhista on ratkiriemu: ”Se pesi hampaansa vessaharjalla, pissasi lavuaariin ja huuhteli kasvonsa pöntössä. Se ruokki hyppyhämähäkit ja mylläsi kellarin sotkuun.” Tällaisenmoiseen makeaan elämänmenoon ainakin pikku-Lenni sulautui oitis hieman mölisten ja käsiään viskoen, eikähän muillakaan vaikuttanut olevan mitään moista vastaan 😀

Tarkaten — lasten katseet todistivat sekä hetkittäistä hämmennystä että vakavaa totisuutta, semminkin jännän hurmaa ja huumorin pilkettä. Enkähän itsekään ollut ihan hirviön vakava…

Seuraava aukeama eli seuraava askel tästäkin suunasta satukirjaamme edeten vie vuorostaan Mörkö Möön arkaan sisikuntaan: ”Mutta yhtä asiaa Mörkö Möö pelkäsi. Yläkerrassa, aivan sen pään päällä, eli jokin kammottava…” Katsoin satulapsiin: ”Mikäs, tai kukas siellä asuikaan..?” ”Päivisin, kun Mörkö Möö yritti nukkua, ylhäältä kuului kauheaa meteliä ja käkätystä. Siellä SURISTIIN ja PÄRISTIIN ja huudettiin…” Herkesin otteeni kirjasta ja HULULULULULUTIN kuin intiaani sotaan lähdössä konsanaan, jolloin Kaapo inspiroitui heiman hulululuhuluttamaan mukana.

Meteli ja Käkätys tuli joskus...

Tämän sivun kuvan toivoin avaavan satulapsinelikolle yläkerran asukin henkilöllisyyttä — jalkojen ja raitapaidan ainakin… mutta kukaan ei vielä hiiskahtanut, jos tunnistikin.

Kolmannen aukeaman eli kolmannen kohtauksen myötä Mörkö joutuu Mikon tarinan tapaan kohtaamaan pelkonsa: ”Eräänä iltana, kun Mörkö Möö oli juuri herännyt yön ensi varjoihin, se lähti piilostaan ojentelemaan pitkiä, letkumaisia jalkojaan.” Tähän luontevasti loppusointuisaankin kerrontaan sopisi liittää vaikka kokonaisen voimistelutuokion, jollaiseen Lenni koki osallistua matkimalla liikkeitäni 😉 ”Silloin se kuuli portaista askeleita.” Läpsytin jälleen käsiäni lattiaan, mutta nyt niin kuin pikkupoika saattaisi töpistellä rappuja alas: aluksi vauhdikkaasti — sitten, äkkiä, hidastaen tahtia ja volyymia.

Eräänä iltana...”Meteli ja Käkätys! Mörkö Möö pinkaisi juoksuun kohti piilopaikkaansa, mutta sen oikea jalka lipsahti sivulle ja sen vasen jalka lötkistyi keitetyksi spagetiksi. Sen kädet vispasivat ilmaa niin, että seinällä roikkuva lukki luuli äitinsä tulleen käymään.” Tiedäpä häntä, poimivatko lapset jälkimmäistä huumorinmurustelua, mutta ainakin spagetin oletan herättäneen hilpeyden heidän parissaan. (Väkisinkin tupsahtaa mieleeni taannoinen juniori, sarjakuvasankari Ville Vallaton tuosta Metelin ja Käkätyksen menosta..!) Ja kun ”Mörkö Möö kaatui karvaiseksi kasaksi portaiden juureen” lötkistyin seljälleni huovan liepeelle jatkamaan sille keskiaukeamalle, jota kohottauduin kohta esittelemään kokonaisuudessaan:

Silloin Mikko Möö tiesi...B

Tuo, viimeinen lause — sehän on tismalleen samaisen oivalluksen arvoinen kuin kirjasen toisesta päästä (ylösalaisin) aloitetun satusemme vastaavan aukeaman viimeinen, ainoastaan Mikko Pöön tilalla on nyt Mörkö Möö.

ÖHHÖHHÖÖÖÖÖÖ ;O! En jäänyt odottelemaan lasten kommentteja, sen verran ahkeraan vaistosin heidän pienen, mutta aktiivisen ajatuskoneensa ratkovan kuvituksen, kerronnan, kuvitellun, toden ja oivalluksen siksakkia. Taisipa tähän Janika vannoa, ettei heidän kellarissaan asunut mörköä, johon nyökytteli jokunen muukin satulapsipää.

Totesin ykskantaan: Mörkö Möö oli niin tottunut mörköimöisyyteen, että nähdessään Mikko Pöön luuli sitä HIRVIÖksi siinä missä Mikko Pöö oli tottunut mikkopöisyyteen että koki tämän HIRVIÖksi :O

Vaan KUMPIKOS on tarusemme päämörkö? Kirjan nimihän kuuluu A) MÖRKÖ MÖÖ, B) MIKKO PÖÖ… Ja kuitenkin minun teki ennen muuta mieli avata kirja Mikon päästä, olkoonkin, että kirjastonhoitaja oli läntännyt sinne ne inhat arkistointi- ynnä kooditarrat :O (No ensinnäkin ”sääntöjen rikkomisen” kivuuden vuoksi, toiseksi ehkä myös tutumman mikkopöisyyden eli ihmisnäkökulman ja/tai turvallisemman aloituksen vuoksi…)

Ehdotin satulapsille piiloleikkiä, eikä tähän ollut satulapsilla mukisemistakaan. Kerroin säännöksi, jotta he menisivät piiloon sillä aikaa kun lasken hitaasti kahteenkymmeneen, ja kun huikkaan että ”TULLAAN!” pysyvät piiloissaan hiljaa. Kun sitten huomaan jonkun, sanon ”MÖÖ!” ja löydetty vastaa ”PÖÖ!” (tai toisinpöin). Asia selvä? Lapset lähtivät vilkkaasti toisaalle, tosin sain hätistellä ainakin Janikan isoon kirjastoon, sillä satuhuone, vaikka onkin huisin tilava, ei käy piilosta ollenkaan (näkeehän sen joka sopen yhdellä katseella 😉

Jokunen kikatus antoi sadunsuikkaajamörölle vainun lähimpään pöydänaluspiiloseen — josta bongasinkin kokonaista kolme satulasta. Kun hihkaisin ”MÖÖ”, sain vastineeksi silkka käkätyskirkunaa, johon osallisena sekä Janika, Kaapo että Lenni, jälkimmäisin kirkkaimmin ja kimeimmin. Saana taas löytyi hyllyn alta — eikä tämän tytön ilmekään värähtänyt mokoman, tutun sadunsuikkaajan mööstä 😉 Toinen kierros oli must(ikka), ja neuvoin lapsia pysymään hiljempaa piilossaan. Veljesten hoitotäti sai vähän avittaa… ja nyt löytyikin ensinnä Saana toisen hyllyn alta tossujensa paljastamana. Loput satulapset pitäytyivät paitsi äskeisen, toisaalle sijoitetun tietokonepöydän alta. Käkätys ja kirkuna kuului aivan vastauksena sille, mitä ”Mörkömme Möö” joutuu kuulemaan ”Meteliltä ja Käkätykseltä” :O Kolmaskin kierros hoidettiin yhtä innolla, jonka jälkeen sadunkertojakin pääsi piiloon Janikan rohjetessa etsijämööksi. Toiset satulapset löytyivät ensinnä — kesti yllättävän kauan, ennen kuin pikku etsijämöö porhalsi ohitseni Lennin seuraamana. Sehän olikin pikku apumörkö, joka ekana käännähti ja huomasi satutädin kirjakärryn takaa. Viimeisen etsinnän suoritti Kaapo. Janikan seurasi satutätiä viereisen aikuisten hyllyn päätyyn ”patsaaksi”. Uteliaisuus ja malttamattomat jalat koituivat kuitenkin satutytön kohtaloksi ja apumörkö Lenni kekkasi liikuskelevan tytön ensin — ja sitten kirkaisten meikäläisenkin.

Loppuleikki hyvin, kaikki hyvin! Aika rauhoittua ja palkita villit satuviikarit vapunetiäismehulla ja karnevaalikekseillä askartelupöydän äärellä. Aika kiittää suloisesta satuseurasta, toivotella

satuista, mansikan makuista, linnunlauluista, leikkisää ja

hyttysenhyninää KESÄÄ!

🙂

Mainokset

One comment on “MÖÖ & PÖÖ to 25.4.13

  1. Marko
    01/05/2013

    Ihana arvostelu/lukukokemus kirjasta. Pikkuisilla tuntui olleen hauskaa 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 27/04/2013 by in huhtikuu 2013.
%d bloggers like this: