sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Maalauspuuskassa mammantaina 12. toukokuuta 2013

Tulihan se toukokuun odotettu sunnuntai, viikkoja valmisteltu. Muumilaakson eteisaulaan katettiin askartelupöydät, ja lattialla seilaavien pienten veneiden huomaan saattoi asettautua sekä sadunkertoja kimpsuineen että paikalle saapuneet: kolme pikkutyttöä äiteineen ja pikkupoika isänsä kanssa.

Kun kaikille löytyi hyvä istuin, tytöille etumaisesta veneestä, pojalle taaimmaisesta, ja kun vähän vielä säädettiin, jotta taaemmaskin syntyi näköyhteys, aloitin:

”Tänään kuulemme tarinaa taiteilija Tove Janssonin kirjoittamasta ja kuvittamasta MUUMIPAPPA JA MERI -romaanista (neljäs painos, suom. Laila Järvinen, orig. Pappan och havet, WSOY 1965). Tässä kertomuksessahan isä, Muumipappa, vie koko perheen kaukaiselle saarelle, jolla nousee korkea majakka.” Näytin ensimmäistä piirroskuvaa:

sjökartan

”Kuudennessa luvussa, kun perhe on viipynyt saarella jo kauan aikaa, ja on alkanut tapahtua kummia asioita, äiti, Muumimamma, tulee levottomaksi, jollei pelokkaaksikin.” Kun etuveneen tyttöystävykset pongahtelivat reippaanlaisesti kirjaa kohti, oli vielä tehtävä selväksi, että istutaanpa aloillaan, jotta kaikki muutkin näkevät. Kilautin triangeliin kerran.

”Seuraavana päivänä äiti kaivoi kovasta hiekkamaasta neljä villiruusupensasta. Ne olivat kiertäneet juurensa kivien väliin melkein pelottavan sisukkaasti ja levittäneet lehtensä kallion yli nöyräksi matoksi.” Näin päästiin tunnelmaan, jossa kaukaisella saarella (muistatkos: Pikku Myyn vain kärpäsen liaksi luulemassa tahrassa oltiin. Kun äiti hetken pohdittuaan ryhtyy hoitamaan ruusujaan, tulee Muumipappa paikalle — taputin lattiaan niin kuin tämän askeleet mahtaisivat kuulua. ” — isä tulla tömisti silmät mustina kiihtymyksestä ja huusi: Musta lampi! Se hengittää! Tule kiireesti katsomaan! Sitten hän kääntyi ja juoksi kiireesti takaisin”, papan matalanköheä ääni, joka löytyi suht’ helposti maaliskuisten muumipeikkoäänten pohjalta, sai vuoron. Lisää töpinää ja vielä kiivaammin askelin, kun äitikin hyppää jaloilleen ja seuraa isän jäljessä ”ymmärtämättä mitään”. Vanhemmat menevät katsomaan lammenpintaa, joka kohoaa ja laskee hitaasti — jota kuvitin kohoavan ja laskevan käteni tahtiin.

Kun paikalle kiiruhtaa Pikku Myy, saatoin tämän kimeällä äänellä havahduttaa sen pienimmän ja toisen isomman tyttösenkin kuulolle, jotka olivat herkässä livahtaa sivummalle. ” — Jahhaa, hän sanoi. Nyt alkaa tapahtua. Saari on tullut eläväksi. Sitä olenkin epäillyt jo kauan.” Mutta isäpä toteaa vastaan: ”Älä ole lapsellinen —. Eihän saari voi tulla eläväksi. Meri on elävä… Hän vaikeni ja löi molemmat käpälänsä kuonolleen.” Tarinan — ehkäpä saaren — salaperäinen ”jokin” raottuu näin kuulijoille. Äiti tarttuu tilaisuuteen kysyäkseen, mitkä hätänä, mutta isäpä ei myönnä tietävänsä vaan lähtee otsa rypyssä vaeltamaan kallion yli. Niin äiti jääkin yksin tuijottamaan mustaa lampea: ”Nyt minusta tuntuu — että on aika tehdä kunnollinen hauska huviretki jonnekin. Eväskori mukana.”

Muumimamma käy pakkaamassa kaiken tarpeellisen ja tekee jotain, tavallaan kiellettyä: lyö gong-gongiin silkasta impulssista. Tätä ääntä sai hoitaa vanha kunnon triangelini, jota kilkauttelin kiivaammalla tahdilla, kovemmin lyönnein. Toinen tytöistäkin tahtoi soittaa, joten taisin antaa parin viimeisen kilauksen vuoron hänelle. ”Hän seisoi ylhäällä ja näki kaikkien ryntäävän majakalle eikä hävennyt ollenkaan vaikka tiesi, ettei saaren gong-gongia saanut käyttää muuhun kuin hälytykseen.” Kun toiset kiiruhtavat paikalle, äiti tekee ylänäkökulmastaan oivan huomion: muumipeikko ja isä näyttävät isoilta päärynöiltä 😉 Älkää hätäilkö —. Ei täällä pala. Mutta me lähdemme huviretkelle niin pian kuin mahdollista. Huviretkelle, toisti isä. Mutta kuinka voit…” Muttei isän poikkiteloisen oloinen vastaus auta: äiti on päättänyt, että retkelle mennään, ja niinhän tehdään.

Perheen vene nimeltä ”Seikkailu” hinataan ”suurin ponnistuksin mustasta lammesta”. Sen varmistin lapsille olevan kutakuinkin edessämme olevan museoveneen moinen.  Sitten saimme kaikki koettaa soutaa ”näkymättömin airoja” perheen soutaessa vastatuuleen ”isoimmalle luoteessa olevalle luodolle”. 15 cropped(Nyt jälkikäpälään tuntuu, että tuo ”luoto” olisi taatusti kaivannut selitystä, mutta kun en sitä valmistellessani ollut lapsille kaiketi oudommaksi tunnistanut ja kerrontatilanteessa sain juuri tuolla hetkellä kilpailla tyttöäänen kanssa, keskityin jatkamaan.) ”Toiset istahtivat väristen märälle kalliolle, ja äiti rakensi kivien väliin tulisijan ja keitti kahvit.” Äidin askareita keskityinkin nyt demonstroimaan mukanani tuomin rekvisiitoin: asetin pienet ”rantakivet” värikkään pöytäliinahuivin jokaiseen neljään kulmaan ja levitin sille muutamia kuppeja, lautasen, pienen kermakannun — sekä sen virkatun, sinisen ”kylpyviitan”, joka kuului pehmomuumilleni — olihan pehmo jälleen tukimaskottinani). Huomaa: ”Hän [äiti] toimi täsmälleen samalla tavalla kuin ennen oli ollut tapana”, kertoja noteeraa.

29 B

Näin äiti tulee entistä hilpeämmälle tuulelle: ” — hän puhui koko ajan jokapäiväisistä pikku asioista, penkoi koria, valmisti voileipiä.” Kappaleen viimeinen lause: ”Ensimmäisen kerran hänellä oli käsilaukku mukanaan”, mahtaa myös olla merkittävä. Eikö äiti sitten ollut ottanut sitä aiemmille retkille (saaresta pois tai ylipäätään) — koskaan..? Mitähän tämä perimmiltään, kirjailijan/ kertojan mielestä mahtaakaan merkitä..? Onko Muumimamma enemmän varuillaan, varautunut johonkin, kenties isompaan, tunteeko olevansa enemmän tilanteen rouva? Vai tunteeko kokevansa — joko majakkasaarella vietetyn jakson, tai — elämänsä murrosta?

utflykten på skären”Kun kahvi oli valmista, alkoi sataa tihuuttaa.” Näytin lapsille jokseenkin surkuhupaista kuvaa tilanteesta, jossa perhe on ”huviretkellä” keskellä kaljua luotoa kuin rykelmä pieniä päärynöitä. Jokunen tihahdus taisi kuulua yleisön joukosta… ”Luoto jolle he olivat tulleet oli pieni ja paljas, siellä ei kasvanut ruohonkorttakaan, ei edes levää tai puunsälpää ollut kertynyt sen koloihin — se oli yksinkertaisesti harmaa ei mikään, joka sattui pistämään esiin vedestä.”

Muumiperheen istuessa siinä kertoja toteaakin heidän näkökulmastaan ”tuntuneen äkkiä siltä kuin jokin olisi asettunut paikoilleen”. ”He alkoivat jutella toistensa kanssa kaikenlaisesta mitä päähän pälkähti, mutta ei merestä tai saaresta eikä Muumilaaksosta.”

Jahka äidin on aika pestä astiat ja pakata ne taas, kokosin astiaston takaisin huivin kätköön. Sitten isä menee vesirajaan nuuskimaan tuulta. Sitä hieman nuuskinkin, ennen kuin totesin isäpapan päättäväisellä äänellä: ”Eiköhän lähdetä kotiin ennen kuin tuuli kovenee. Aivan niin kuin hän oli entisaikaan sanonut kaikilla huvimatkoilla.” Näin isä, Muumipappakin, aivan kuin astuu askeleen takaisin siihen, vaikkapa turvalliseenkin, mitä hän on aiemmilla huvimatkoillaankin tehnyt.

Perhe saapuu myötätuulessa kotiin ja ”Seikkailu” on vedetään hiekkarannalle. Kilautin triangeliin, pidin tauon, ennen kuin jatkoin: ”Heidän tullessaan kotiin saari oli muuttunut, he tunsivat sen kaikki, vaikkei kukaan puhunut siitä eikä tiennyt mikä oli toisin kuin ennen. Mutta muutos johtui siitä, että he olivat lähteneet hetkeksi tiehensä ja palanneet takaisin.” Mikä mainiointa: perhe käy majakkaan päästyään pelaamaan palapeliä, ja isä nikartelee lieden viereen pienen keittiöhyllyn. Tämän viimeisen lauseen aikana ”nikkaroin” sen pienen hyllyn ilmaan ja asetin paikoilleen — lasketellen lauseen siten miten sen satuin muistamaan. Kuulijain katseet seurasivat.

Vaikka tässä kohtaa kerrontaa on taitekohta, jakson vaihdos, ja tytöt olivat jo toistamiseen kysyneet: ”Saadaanko me askarrella ihan mitä halutaan?” ja olin vastaillut myöntäväisesti, oltiin saavuttu vasta varsinaisen, valitun ”jujun” äärelle. Jatkoinkin, kaiketi puoliksi ulkomuistista, yleisöön huolestuneen katseen heittäen: ”Huviretki teki ehkä hyvä perheelle, mutta äiti itse tuli apealle mielelle.” Toden totta: aamukahvin jälkeen, yksin jäätyään, äiti aprikoi ensin ikkunan takana kasvavaa kuusamaansa (jonka selitin pystykasvuiseksi pensaaksi pienin, värikkäin kesäkukin ja kuulain pikku syysmarjoin), sitten ”kosmoskynää” (jonka totesin jättävän liilanmustan jäljen, joka ei lähde itkemälläkään), jota on jäljellä vain nysä ja senkin tarvitsi isä tehdäkseen merkintöjä vahakantiseen vihkoonsa. Tulos? ”Äiti nousi äkkiä ja meni majakan ullakolle. Tullessaan takaisin hän oli löytänyt kolme pussia verkkoväriä, ruskeata, sinistä ja vihreätä, tölkillisen venemönjää ja kaksi vanhaa sivellintä.” Nämä kaikki värit ja välineet oli hyvä laskea pystysormin vuorotellen (ja olisihan minulla ollut ne kaksi pensseliä mukanakin, mutta jostain syystä ne olivat jääneet askartelupöydän alle, käsieni ulottumattomiin)…

Nyt kysyn Sinulta, lukija, mihin ihmeeseen ”verkkoväriä” käytetään?! Itse verkkoja koskaan kokematta voin vain uumoilla, että verkkojen merkkaamiseen, mutta miten ja miksi tarkalleen ottaen..? Jos tiedät, kerro ihmeessä :O

Miksikö Muumimamma moiset värkit alas kantaa? ”— Äiti alkoi maalata kukkia majakan seiniin. Niistä tuli suuria ja voimakkaita, sillä siveltimet olivat isot, verkkoväri imeytyi suoraan kalkkiin ja näytti syvältä ja läpikuultavalta —  ” Tätä kaikkea kukkeutta kuvailin hahmottelemalla kukkasia eteeni, ilmaan, ja kyllä, minusta ihan oikeasti näytti, että ne kukkaset alkoivat siihen puhjeta ja kuulijatkin niitä hahmottivat. ” — voi, niistä tuli ihmeen kauniita! Tämä oli tuhat kertaa hauskempaa kuin halkojen sahaaminen. Kukka toisensa jälkeen puhkesi seinään, ruusuja, kehäkukkia, orvokkeja, pioneja… Äiti melkein pelästyi nähdessään, miten kauniisti hän osasi maalata.” mamma målar som hon gillar

Jos nyt oltiinkin saavuttu erääseen tarinan kohokohdista, ei ollut vielä syytä hellittää, vaan jatkaa sitä, mitä Muumimamma vielä maalasi ja mitä olisi tahtonut maalata, jos vain olisi ollut keltaista väriä: ”Kaikkein korkeimmalle olisi pitänyt saada…” ”Mitä tuonne ylös voisi maalata? Tänä aamunakin se hieman jo paisteli..?” utelin lapsilta, jotka kyllä tuijottivat minua silmiin, mutteivät äkänneet ihan juuri ”— aurinko paistamaan”..! Ja niin täysin äiti uppoaa uuteen puuhaansa, ettei ole vielä sytyttänyt tultakaan lieteen, kun perhe saapuu aamiaiselle.
Pehmomuumini oli päässyt Muumilaakson pörrömuumien kanssa pikkutyttöjen tiukkaan syliin, joten nopsaan kaivoin se sieltä esiintymisvuorolleen. ” — Äiti!” se sai köhähtää, kun tarinan Muumipeikko huudahtaa. ” — Mitä pidät? kysyi äiti tyytyväisenä viimeistellessään varovasti mehiläisen toista silmää. Sivellin oli aivan liian iso, täytyi keksiä, mistä saisi tehdyksi uuden.” Tämänkin maalauksen tein kämmenellä ilmaan, tehokkaasti, sillä lapsia se kiinnosti etenkin kun ”suttasin”: ”Pahimmassa tapauksessa mehiläisen saattoi sutata pois ja tehdä sen paikalle linnun”, ja ”hujautin” lentävän linnun siivet tilalle.

— Se on näköinen, sanoi isä. Minä tunnen kaikki nuo kukat. Tuo on ruusu. — Ei, sanoi äiti loukkaantuneena. Se on pioni. Se punainen, joka kasvaa portaiden edessä.” (Tunnustetaan: tätä dialogia treenasin usean kerran ja onneksi, sillä viimeinkin se tuntui luontevalta 🙂 Toivonpa, että äidit ja isä kuulivat selkeästi ja nappasivat huumorin. ” — Saanko minä maalata siilin! huusi pikku Myy.” (Huomaa: Pikku Myymme ei sittenkään pyydä, vaan käskee..!) ”Mutta äiti pudisti päätään. — Ei, tämä on minun. Mutta minä voin maalata sinulle siilin, jos olet kiltti.” Jälkimmäinen vuoropuhelu toimi kuulijoitani keskittymään hiljentävänä, ja tästä pidän vielä enemmän kuin edellisestä repliikkiparista: sen voi uskoa saavan aikaan äidin toivoman tuloksen.

Tätä samaa ”äidin solidaarista logiikkaa” sain käyttää sadunkertojanakin, sillä tytöillä tuntui olevan hienoista kilpaa siitä, kumpi sai napattua rekvisiittaani, joko huopaisen ruusun, tai, kumpi sai soittaa triangelia. ”Mä en ole saanut soittaa ollenkaan!” Painoin kyllä mieleeni tämän, enkä unohtanut, vaikka keskityin kerrontaan. Onneksemme, ja kaikkien romaanin lukijain, perheen aamiaisesta sukeutuu hyvin iloinen.

Lukuni päättyi isän vakavaluonteiseen toteamuksiin, mm: ”— Saat lainata minulle hiukan tuota punaista mönjää, sanoi isä. Maalaan matalanveden merkin majakkakallioon ennen kuin vesi nousee taas, sillä aion ruveta vakavasti tarkkailemaan veden korkeutta.—””— Tahdon tietää onko meri todella pahansuopa vai täytyykö sen vain totella.” Ja vaikka papalla on tässä melkoisen pohtivat repliikit ja välissä tekee vain äiti yhden kysymyksen ja muumipeikko toisen, yksisanaisen, jaksoivat kaikki kuunnella tarkkaavaisesti. ”Hän sai hiukan punaista mönjää kuppiin ja lähti aamiaisen jälkeen maalaamaan vedenkorkeusmerkkiä.”

Koska kuulijat olivat vielä selvästi tarinankerronnassa sisällä, kysyin: ”Jatketaanko vielä tarinaa — vai mennäänkö maalaamaan..?” Tytöt totesivat ihan tismalleen samaan aikaan: ”Jatketaan tarinaa!” ”Mennään maalaamaan!” joten virnistäen nousin ja kuulin pikkupojan olevan maalaamiseen valmis. ”Koska emme ole kaukaisella saarella emmekä majakassa, emme maalaa seinään, vaan rantakiviin. Saatte valita oman kiven tai kaksi ja maalata sitä, mistä kovasti pidätte — mikä on nyt tärkeää!” Eivätkä kuulijat tarvinneet enempää kehotusta, kaikki löysivät hyvän kiven tai kaksi ja sonnustautuivat pian askartelupöydän ääreen. Omat koristelemani nyrkkiin sopivat kivet sulautuivat melko täydellisesti lattian raakoihin kiviin, mutta ehkä nekin saivat pienen inspiksenlisän liikkeelle, josko joku niihin malttoi vilkaista.

Väreinä käytimme Muumilaakson temperavärejä: tummansinistä, vihreää, kirkkaankeltaista, purppuranpunaista, kultaista ja hopeaista, sekä vitivalkoista akrylliväriä, joita kaikkia oli tarjolla pienillä astioilla. Sen verran hulppeasti maalia tarttui lapsosten pensseleihin, että musat oli hyvin pian värikuorrutettuja. Kokonaisvaikutelmasta tuli siten hyvin ekspressiivinen. Vanhemmat, etenkin isompien tyttösten äidit, malttoivat keskittyä pikkutarkempaan maalausjälkeen huomattavasti niukemmalla värimäärällä ;O

Kurkkaapa lempparikivigalleriaan!

17 B cropped

Lopuksi lapset saivat vielä leikkiä pehmomuumiperheellä, soudella laakson veneillä, valloittaa ison massiivimamman nurkkatuolissaan, soitella triangelilla ne viimeiset ”gong-gongin jäähyväiset” kanssani, ennen kuin koitti

aika kiittää ja kannustaa kaikki löytämään kesällä lisää pohdittavaa, touhuttavaa Muumipappaa ja merta.

Mainokset

4 comments on “Maalauspuuskassa mammantaina 12. toukokuuta 2013

  1. Pikku Pia
    14/05/2013

    Aprikoinpa, oliko se kesä 2005 vai 2006, kun kuuntelin tätä seesteisen viisasta tarinaa (lapsuuteni teeveen satusetänäkin esiintyneen 🙂 Lasse Pöystin lukemana Radio Yle 1ltä..? Tuolloisen kesävieraani, seuralaiseni, suomenlapinkoira Rosan kanssa vaihdoimme muutamia tarinaan liittyviä merkittäviä tuumia helteisinä kesäaamupäivinä..

  2. Päivitysilmoitus: Kesäretki Klovharun saarelle | Meriharakka.net

    • Pikku Pia
      14/02/2016

      Kummelskärin kartta on siis ilmeinen malli Muumipapan, sittemmin koko muumiperheen majakkasaarelle.
      Voi miten mieluusti kertojana, jollen yksityshenkilönäkin matkaisi kerran noille toden & fantasian sijoille, ts. Pellinkiin helmasaarineen!

  3. Päivitysilmoitus: Trip to the Moomin Island (Klovharu) - Meriharakka.net

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 14/05/2013 by in rientola 2012 alkaen.
%d bloggers like this: