sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

PERIN ERIKOINEN − mutta MIKÄ?! to 5.9.13

Kesäisen lämpimänä aamupäivänä olin hilkulla heittää satuhuovan kirjaston edustan nurmikenturalle, siinäpä oiva sija satusellemme. Vaan hiukan liian kosteanviulea oli varjoinen metsävierus, joten päädyimme kuivempaan satuhuoneeseen. Pitkän loman jälkeen sadunnälkäisiä lapsia istahti huovalle kokonaista kymmenen, olkoonkin, että yksi poikanen ja tyttövauva äiteineen vain tuokioittain viivähtäen.

Kun nimikierros oli tehty (sehän on mustikka tauon jälkeen, etenkin kun katsoimme toisiamme myös ihan uusiin silmiin!) tuli sadun nimen vuoro: PERIN ERIKOINEN MUNA (Schildts & Söderströms 2012). Viisivuotias (?) Waira-poika tunnistikin ”munan” ennen muita saati sadunkertojaa, joten satuvalinta lienee luettu hänelle jo aiemmin..

14

”On ihanan lämmin kesäpäivä. Minä ja siskoni Elina leikimme tapamme mukaan hiekkaleikkejä, äiti ottaa aurinkoa ja lukee dekkaria ja isä ja Freija vilvoittelevat vedessä —”. Kirjankuvittaja ja sittemin myös kuvakirjailija Christel Rönnsin tarina alkaa juuri sellaisesta kesäidyllistä, jonka totta vie moni meistä kokee parhaimman lomaolon takeeksi. ”Dekkari” taas kuulosti niin kummalta, että sen selvennykseksi lisäsin salapoliisitarinan tai jännitysjutun.

Tarinan pääosassa on pieni, mustatukkainen tyttö, vaatimattomasti vain ”minä” − sehän tuntui kelpaavan satulapsillekin. Isosisko Elina on niin ikään tiiviisti mukana juonessa, eräänlaisena minäkertojan tukikeppinä. Sopuisasti siskokset tuntuvat tilanteet taklaavan kuten minän ”varjo”, Freija-koirakin, jota kertoja arvostaa nimenomaan nimeltä mainiten. Äiti ja isä toimivat taatuissa sivurooleissa, ketään tai mitään ei jätetä sikseen.

”Mutta sitten tapahtuu jotakin perin erikoista. Löydän hiekasta jotakin tosi jännää. —” 1Sen satulapset saivat kaikki tarkistaa kuvan perusteella ”MUNAksi”. Erikoiseksi tilanteen tekee paitsi se, että muna on ISO, se ettei munia nyt joka päivä löydy uimarannan hiekasta − vai? Äiti kuitenkin pitää munan kauniista pinnasta ja ottaa sen empimättä rantakoriin; on aika mennä laittamaan ”lounasta” (öhö, tämä kaksimerkityksinen sana lipsahti lapsille selittämättä, täytyypä muistaa ensi kerralla!).

”Onko se linnunmuna?” minäkertoja aprikoi ääneen, johon (kuulemma) biologiaa opiskellut isä vastaa empimättä ”Ei”, olkoonkin, että lisää: ”— ei mikään lintu muni noin suuria munia, paitsi ehkä strutsi, eikä Lappohjan kylässä lisäsin selittävämmäksi muodoksi ole strutseja”. Outous ”biologian, eläin-, kasvi- ja eliötieteenmoisen, tarjosin lisätuikkuna lapsille ja kysyin, tunnistiko kukaan ”strutsia”. Vastineeksi sain silkkoja hiljaisia katseita. Kun ei tieteellistä ei mielikuvituksellista kuvaa tuosta kopean ulkomuodon omaavasta linnusta ollut hollilla, ponkaisin pystyyn vakuuttaen, että se voi olla näinkin korkea, pitkin jaloin ja runsain höyhenin vyötäisillä − muistuttaa balettitanssijaa. Kehotin lapsia etsimään linnun satutuokion jälkeen tai viimeistään kotona, vaikkapa televisiosta tai jopa tietokoneelta. (Tällaisia varovaisia kannussammakoita kirjan parista tekniikkaan voinee päästellä poikkeuksena säännöstä..!)

2 cropped soft

Jahka äidin kauniiksi koriste-esineeksi ottama muna on levännyt pari viikkoa olohuoneen ikkunalaudalla, siis osapuilleen neljän käden sormien verran päiviä, näytin, ”— eräänä aamuna… Minä ja Elina nousemme ylös ennen äitiä ja isää, kun kuulemme Freijan vikisevän alakerrassa. Alhaalta olohuoneen lattialta löytyy suuria sirpaleita”. Jännitys tiivistyi, satulapset seurasivat intiimisti aukeamaa ja kerrontaa. ”— Muna on mennyt rikki!” Kieputin kättäni nopeasti edestakaisin kuten Freija ravaisi hurjana ympäri olohuonetta, ja muutamin piippauksin (kehnonlaisin…) tapailin sitä jotakin, mikä munasta on karannut sohvan alle. 3 part”Munassa on sittenkin ollut asukas.” Näytin kuvaa lapsille: ”Mikä ihme munasta kuoriutui..?” ”Kala”, Evu tykkäsi − mutta Venni mielsi koiraksi.

”Kohta me kaikki katselemme, miten erikoinen pikku otus syö maksamakkaravoileipää ja juo vähän maitoa, jota äiti on pannut lautaselle sitä varten.” Paniikkia tämä pieni, sanoisinko ”makkarasiilin moinen” otus ei sadun perheessä herätä, saati pakokauhua, vaan ihmetystä, kummastusta ja etenkin jonkinasteista sympatiaa sen sijaan. (Miten onnekas tämä otus onkaan, josko se vielä arvaakaan?!)

” ’Sen nimi on Koi-Koi’, minä sanon, ja se on kaikkien mielestä hyvä nimi. ’Mutta isä, mikä eläin se on?’ ” Isän hölmistyneen takeltelevan vastauksen saat tahtoessasi itse lukea tästä herkusta satukirjasta 😉

Perheenjäsenten on tyytyminen epätietoisuuteen, eikä se oikeastaan tunnu heitä haittaavan lainkaan: ”Kun perheessä on neljä ihmistä ja yksi koira, ei siinä yksi pieni Koi-Koi paljon tunnu,” minäkertoja huikkaa. (Huomaa: tässä vaiheessa otus on vielä pieni ja, jokseenkin, suloinenkin 🙂 Hauskaa perheellä näyttää ainakin Rönnsin lennokkaan piirroskuvan perusteella olevan.4 Ja KAS: kun annoin lasten etsiä otuksen kuvasta, se löytyy äidin jalkaan kiertyneenä kuin… käärme konsanaan. Lapset eivät kieltäneet, eivät puoltaneet matelijaehdotustani, mutta mielenkiinnon taruun se vahvisti.

Kun siskokset leikkivät Koi-Koin kanssa ”Lääkäriä”, kuten Waira totesi, liki mieluummin kuin nukein, oli tärkeää tarkistaa, miten: tarvittiin ensiapulaukkua, tai -kaappia, josta löytyy sideharsoa ja pumpulia ja haavan puhdistusainetta ja laastareita, sen sellaista. Tuumin, että varmaan joka kodissa on sellainen ensiapua avittava laukku tai hylly (mutta ainakaan Vennillä ei sellaista kassia kuulunut olevan..). Tai ehkä jo vessapaperikin riittää jossain hätätapauksessa..? Mutta mikä oikeastaan rauhoittavinta tarinamme kertoja-hahmon ja omituisen otuksen kannalta: ”Äiti ja isä tottuvat pian Koi-Koihin. Alkaa tuntua siltä, että Koi-Koi on aina ollut osa meidän perhettä.”

Äitiä otuksen laji (rotu, identiteettikin, kenties..?) kuitenkin vaivaa siinä määrin, että perheen naiset yhteisvoimin tutkivat niin kotihyllyn eläinkirjat kuin kirjastonkin tietokirjoja. Tuloksetta − Koi-Koin kaltaista ei löydy! Äitiä arvoituksellisuus ärsyttää: ”Minun täytyy saada selville mikä ihmeen eläin se on. Mitä jos naapurit kysyvät, ja minä vain seison siinä hoomoilasena!—” Jälkimmäisen parjauksen totesin heti perään ”hölmöläiseksi”, sillä tuo kirjantekijän käyttämä (satunnaiselta kadunhuikkaajalta tunnistamani) nimitys ei vain voi avautua taaperoikäisille (ja sitä paitsi se kalahtaa pahan kerran tarukielikorvaani tyylirikkana). Kun äiti keksii, että ”luonnontieteellisestä museosta” on vastauksia löydyttävä, työskenteleehän siellä ”harvinaisten eläinlajien erityisasiantuntija”, suuntaa hän sinne otuksen − hitusen jo kasvaneen − ja tyttöstensä kanssa.

5Missiomatkan viihtyisäksi kulkuneuvoksi todettiin yhdessä ja erikseen ”Juna!” ja Koi-Koi oli jälleen tärkeää löytää piirroskuvasta. Hmm… kun tässä itse tutkailen otusta ikään kuin luonnontieteellisin silmin, huomaan, miten se tuntuu sulautuvan vaikkapa juuri junan verhoilujen värimaailmaan. Siis tämänkin olennon kehityskulku lienee kehkeytynyt ympäristön vaateiden mukaan, kun sille on sukeutunut noin oivallinen suojapeite…

Vaan voih: vaikka professori, joka näyttää erittäin professorilta (viisaalta), huudahtaa otuksen ”äärimmäisen intressantiksi” ja ”mitä mielenkiintoisimmaksi” ja ”ennenkuulumattoman 6merkilliseksi”, hän toteaa: ”— tällaisia eläimiä ei todellakaan ole olemassa”. Äiti miltei mykistyy, mutta kun professori jatkaa: ”Tämä näyte on aivan ehdottomasti sisällytettävä kokoelmaamme”, äiti taitaa alkaa saada tarpeekseen: hän on huomannut, ettei museossa ole yhtään elävää eläintä. Viimeinen tikki on professorin peljästynyt tokaus: ”Eläviäkö? Ei, ei toki, sehän voisi olla vaarallista”, joka saa äidin nappaamaan Koi-Koin ja tytöt mukaansa ja − marssimaan ulos.

Museovisiitin aikana lähetin satulapsille pienne luupin, siis eräänlaisen suurennuslasin, tutkittavaksi, jotta saivat katsella, vaikkapa omaa peukkua sen läpi kuten erityisasiantuntijat konsanaan. Yhtä moni tutkailikin luupilla yhtä jos toista ulottuvillaan kuin jätti kokeilematta ollenkaan.

Kotona jälleen keskitytään seuraamaan Koi-Koin ehtymätöntä ruokahalua ja sen mukaista koon kasvua:

7

Kuvat kertoivat satulapsillekin samaa tarinaa, ja herkkusuun syöntiä teki melkein mieli matkia − halukkaat rohkenivatkin näin perässäni tehdä.

”Kaikki mitä Koi-Koi tekee on jollain lailla isoa ja tilaavievää.” Vaikka seuraava aukeama tuntui itsestäni ihan riittävän havainnoitavalta ja hauskalta, eivät nuorimmat satupoitsukat enää malttaneet pysyä aloillaan huovalla: oli karkailtava kerran kirjalaarille, toisen penkeille kiipeilemään, yksi toisen perään, kanssa tai jälkeen. Pikku Evu-tyttökin oli ketterästi mukana penkkiratsastustuokiolla, mutta kun sinnikkäästi huomauttelin, että satuhuovalla vielä jonkin aikaa sadun kulkua jatketaan, palailivat kaikki vuoron perään paikoilleen  − pilkettä silmäkulmistaan kadottamatta.16 B

” ’Koi-Koi syö meidät vararikkoon!’ äiti valittaa epätoivoisena. Enää Koi-Koi ei saa maksamakkaravoileipiä, vaan puuroa ja juureksia — ”, siis kuitupitoisempaa eli jokseenkin terveellisempää sapuskaa, selitin, jahka olin pyörtänyt äidin epätoivonpuuskasta minäkertojan tyynempään suhtautumistapaan. ”Mutta Koi-Koille se on ihan sama, sillä ruuan kanssa Koi-Koi ei nirsoile” (otuksesta saisi siis itse kukin meistä ottaa opikseen ja sassiin). Yhtä lailla kiintoisaa on, että tyttäret havaitsevat vanhempien mielenkiinnon Koi-Koin ulkoiluhuoltoon hiipuvan, ja kertojaminä epäileekin otuksen pii-pii ja kaakkusmäärän aiheuttavan heissä häpeää. ”— Mutta meistä se on vain hupaisaa.” Hyvä, tytöt − niin oikeastaan sadunsuikkaajastakin − sekä siitä pikkutytöstä, joka jaksoi vielä tarkata mukana.

Seuraavan aukeaman alkuun mennessä satulapset tuntuivat kaikki hyörivän huovan laidoilla tai juuri ulkopuolella; olihan eräs äitikin mennyt pikkusisko-vauvoineen ulos ja sen myötä isompi pikku siskokin sai ikäväpuuskan… Evukin taisi hetkeksi karata kirjaston puolelle. ”Isosta eläimestä lähtee mahtavat lemut ja mahtavat äänet”. Sadunkertojanapa nipistin sormillani nenän ”kiinni” ja keskityin jatkamaan entistä pontevammin.

”Toinen juttu on Koi-Koin kuorsaus. Eikä se ole mitään pikku korahtelua. Se on moottorisahakuorsausta. Isä sanoo, että se pitäisi voida muuntaa energiaksi.” Viimeinen kappale toimi napakammin, houkuttimena yhteiseen koikoikuorsauskuoroon, ”energiaa”  taas koetin vahvistaa puristamalla nyrkin ja koukistamalla käsivarren, josko jollekulle tuttu voimanmerkki hauis jännittyisi. Yksi lapsi toisensa jälkeen palaili takaisin kirjan ääreen, ainakin hetkellisesti :O

Otuksen jättikasvun repostelua jatketaan vielä kolmannen aukeaman verran, edelleen havainnollisesti ja kekseliäästikin, MUTTA: lasten jännitekyky ja omakin tiimalasini kaipasi tässä vaiheessa kipeästi käännettä kohti loppuratkaisua.

8

Ilahduttavana huipennuksenkaltaisena kääntyikin seuraava sivu kuvineen, saatesanoineen: ”Mitä isommaksi Koi-Koi kasvaa, sitä hauskempaa meillä on. Kylän lapsista on ihanaa leikkiä Koi-Koin kanssa. Ratsastamme sillä, painimme ja leikimme. Koi-Koi on kuin jättimäinen villi koiranpentu.” Melukylämäinen fiilis on korvin, koivin aistittavissa tästä metkasta yhteismenosta hetimiten! Vielä vaan maltoimme hetkesi kohdistaa huomiomme otuksen kuonoon”, joka muistuttikin ”possua” kuten Waira ilmaisi. Kärsämäinenhän se mokoma olikin! ”Sen kuono on lämmin ja kostea, ja sen karhea turkki kutittaa paljaita sääriämme.”

Sittenhän, kuin negatiiviksi päivän värikkyydelle, se tarun loppu alkaa: ”Yöllä emme ole yhtä iloisia…” Hidastin tahtiani, katsoin satulapsia yksi kerrallaan, yhdessä. 9”Meitä huolestuttaa, missä Koi-Koi on.” On käynyt ilmi, että Koi-Koi livahtaa öisin itsekseen ulos..! ”Öisistä retkistä tulee yhä pidempiä. Pelkäämme, että jonakin aamuna —” Arvaatkos, mitä..?

”Ja sitten koittaa se aamu, jota olemme pelänneet. —” Koi-Koi ei ole tullut kotiin. Vanhemmat toimivat kovin, kovin tyypillisen aikuismaisesti: ”Pitäisiköhän soittaa poliisille ja kertoa, että Koi-Koi on kadonnut?”, äiti pohtii, ja ehtii vastaamaan itse: ”Juu, ei, ei se sittenkään käy”, ennen kuin isä vielä pöhkii: ”Odotetaan huomiseen, kyllä se vielä tulee takaisin”. (Tulee tunne, että jos minä olisin tuon tarun mamma tai jopa pappa, lähtisin edes itse otuksen perään nuuskimaan, onhan vastuuta perheenjäsenestä kannettava oman pesän ulkopuolellakin :O). Vaan Koi-Koi ei enää tule takaisin, joten vanhempien on silitettävä lasten pettymyksen karvaa niin, ettei se muuttuisi turhan takkuiseksi kaipaukseksi. 10 cropper partTässä kohdin oli oivaa osoittaa satulasten katseita kuvaan jäljelle jääneestä karvakamusta: Freija-koirasta 😉

Viimeisellä aukemalla nautitaankin siitä tutusta mutta ihmeellisesti laajemmasta, muuttuneesta kotitilasta, joka huokuu muistoja otusystävän läsnäolosta. Kertojaminässä herää uusi, toiveikas ajatus: ”— Olen varma, että Koi-Koi asuu jossain missä sillä on tarpeeksi tilaa. Olen varma, että se on onnellinen.”

Hymyilevin mielin päättyi tämä rikas, hauska ja surunkaihoisakin tarina uuden ja oudon hyväksymisestä joukkoon juuri sellaisena kuin sille on suotu. Tarina huolenpidosta ja joustamisesta ja − luopumisesta. Kerrassaan loistavaa, että juuri tämä kirja on saanut paistatella julkisuuden auringossa ansaittuaan itselleen Finlandia junior -palkinnon viime vuonna! Todentuoksuinen ja sittenkin mielikuvitusta kutittava satu mihin tahansa arkipäivään.13 B

Satulapset saivatkin lähteä omaan tahtiin kirjalaareille tai saattajiensa luo, kellään ei ollut kiirua pois. Waira tahtoi kuulla vielä loppujutunkin, joka löytyy ”sanomalehtileikkeestä” kirjan viimeiseltä sivulta, ja antaa olettaa, että Koi-Koin elämä todellakin jatkuu, toisaalla..! 18 cropped soft

P.S. Muutama satupoitsu kävi kirjalaarilla, mm. Venni, joka löysi koskettelukirjasta hienon, punaisen peräkärryn. Sillä olisi sopinut kuljettaa ainakin yhtä, isoa otusta :O

UUSINTASUIKKAUS ti 10.9.

PERINERIKOISESTA tarusta tapahtui Nekalan kirjaston lastenkirjojen puolella, jossa käynnistettiin syyskauden satutunnit muutaman vuoden tauon jälkeen.

Paikalle saapuikin puolituttu, varttia vaille kolmivuotias Veikka-poika äitinsä kanssa. Kun emme saaneet muita kuulijoita joukkoomme (aamuvirkkua kirjastonsetä Kallea lukuun ottamatta ;), satunen sai edetä juuri niin rauhaisaan mutta taattuun tahtiin kuin kuulijakaksikolle tuntui maittavan. Samoja tauotuksia ja lisäyksiä pyrin hyödyntämään kuin aiemmalla kerralla olin kokeillut; näppärästi pikkumies tunnisti mahtavan munan, junan, pikku pallon Freijan suussa muiden muassa. Ja jos välillä tekikin mieli pompata jaloille joustavalta, puhisevalta ”kukkapalikkapenkiltä” (sellaiset harvinaisuudet kyläkirjastossamme on :O), malttia palata ja kuunnella hiirulaisen hiljaa loppuun saakka löytyi kylliksi. Erikoisasiantuntijan tai ylipäätään tutkijan luupin unohdin aivan tyystin saturepusta, sen lupaan nyt ja tässä ottaa mukaan heti sopivaan seuraavan tarinaan!

Mutta reppuuni aamutuimaan sieppaamani Helmi saa kodin -kuvakirja (Otava 2002),  sadunsepittäjä Rönnsin tuotos sekin, tarttuikin reippaan juniorikuulijan kainaloon. Tuumittiin, että sen aika saa satutunnilla tuonnempana.

22 cropped soft

P. S. Sadunsaattajapaimenkoiraani Liitua tuli monin paikoin verrattua tarinan Freijaan, ja otus Koi-Koihin − tai toisinpäin. Sadunsuikkaajan varjo saa jälleen kerran kuulastella tarinaa kirjastojen edustalla ensi viikolla.

5 cropped oval soft

Kostea kuono löytyy likempää kuin arvaammekaan…!

Mainokset

One comment on “PERIN ERIKOINEN − mutta MIKÄ?! to 5.9.13

  1. Pikku Pia
    07/09/2013

    Kirjantekijä Christel paljasti Koiramme-lehden (1/2013, Suomen Kennelliitto) haastattelussa Freijan esikuvaksi hänen & perheensä ensimmäisen hovawart-paimenkoiran, toisille nuuskuttelumaille taannoin juosseen. Sille ja eräälle toiselle elolliselle olennolle tarukirja on omistettukin ❤
    Lieneekö kumpikin lainannut piirteitään myös Koi-Koille..?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 07/09/2013 by in syyskuu 2013.
%d bloggers like this: