sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

LORULÄHTÖJÄ ti 24.9. & to 26.9.13

Arvaa, jänskättikö sadunkertojaakin tänä aamupäivänä, kun odotin satulapsia saapuviksi kyläkirjastoon. (Viikko sitten oli kohtalo kurja: viesti tuokioista ei ollut napannut onkeensa ainoatakaan saturakasta, saati vanhempaa.) Valmistautuminen Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun, tällä kertaa maalais- ja mielikuvitusaiheisten, lorusten kanssa kuitenkin piti: Veikka ja äiti-Maija tupsahtivat paikalle ensin – ja kunhan saatiin pikkukukkapallit lastenhuoneen lattialle, liittyivät joukkoon viisivuotias Karlo sekä puolitoistavuotinen Selja äiteineen. Mainio tiimi.26 B cropped

Aloitettiin AURINGOLLA JA KUKOLLA, aamun kunniaksi: ”Taivas on suuri sininen teltta/ ja teltassa asuu aurinko./ Auringolla on punainen heltta,/ ja nyt se taisi kiekua jo!” Kämmenkehräni jouti pyörähtämään ylemmäs, ilmaan kuin aurinkoinen ikään – ja koskapa tässä lorussa hieman narrataan sillä, mikä juju kuuluu millekin lorun hahmolle, kyselin säkeiden väleissä lapsilta, olikos näin – vaiko toisinpäin.. Pilke Karlon silmäkulmassa kertoi, että hassuttelusta oltiin jyvällä, kun ekan säkeistön perään kukonkiekausta matkin. ”Ei, kukkohan se kiekaisi/ ja punainen heltta heilahti./ Nyt se nousi katolle jo./ Ei, sehän olikin aurinko!” Maija Karman piirroskuva selvensi lorusen kaksikon, jos vihjekiekaisuni eivät sittenkään olleet uskottavia. Toden totta: vaikka meillä tänään verhona harmaata pilvikangasta, kannatti toivoa, että aurinkoinen vielä pilkistäisi taivaan telttaan..!Aurinko ja kukko

Innostuinein katsein ja korvin kuunneltiin aloituslorua myös Lentävän satuhuoneessa, jahka seitsemän poikaa ja kolme tyttöstä istuivat huovan liepeillä. ”Kukkokiekuuni” sai ainakin Vennin ja Olavin ihan kohta äkkäämään, että nyt on kyseessä ”K” eikä ”A” – vaan kun se aurinko tosiaankin nousee katolle – ja ylikin (ainakin se kehrä, jota kämmenelläni korkeammas kurkotin), ei se ollutkaan ihan niin varma juttu. Tarkkuutta vaatii tämä, sinänsä yksinkertainen vekslausloru ;O

Seuraavaksi tutustuttiin KISSA KRUMELUUHUN, jota sai vanha musta käsinukkekolli esittää – olkoonkin, että se piskuisempi, liki peukunkokoinen, ja siten lorussa kuvailtuun päähahmoon tismaavampi piirroksen kirjokinuli, ”silkkiturkki” ja ”ruusunnuppusuu”, olikin valkoisempi. Seljaa käsinukkekolli viehätti heti, eivätkä pojatkaan moista pelänneet. Kissa KrumeluuTältä kuulostaa ja näyttää krumeluurinen kisulyyrillinen kokonaisuus – jonka jälkeen, etenkin hyvin eriskummallisen havainnollistavaa hiiripuuta tarkasteltuamme pohdimme, onko moista puuta ihan oikeasti olemassakaan.. Karlo tuumasi, jottei – mutta itse olen mieltä, että lepakoilla voisi hyvinkin olla oma puu, josta roikkuvat ylösalaisinkuvan hiirulaisten lailla. Veikka muisti nähneensä lepakkoja riippumassa Kroatiassa asti :O Ja kyllä niitä täälläkin täytyy päivisin roikkua, ehkä ullakoilla, ehkä vajoissa. Missä ne muuten lepäilisivät syyskesän iltamyöhän lentokierrosten väliajoilla?

Lentävän satulapsia musta nukke-Krumeluu viehätti ainakin yhtä paljon kuin Nekalassa. Mikael, 3 vee, kertoi jotain tärkeää kissanpojista, joita oli kohdannut, ja Veeti lisäsi sen oman, meille taannoisesta tutunkin, koiransa samaan juonteeseen. Eliaksellakin oli kissakokemuksia – vaan millaisia..?

Kissan piirrospuussa kasvavia kohteita olikin tämän joukon vaikeampi omiksi, lorun mukaisiksi tunnistaa… Olavi veikkasi vuoroin heinäsirkkaa, hyttystäkin, eikä vihjeeni ”mitä se kissa saalistaa?” antanut riittävää vihjettä. Tarjoukseni hiiristä kuitenkin hyväksyttiin mutinoitta 😉

Kolmanneksi poukkosimme mukaan KELVOTTOMAN RIIKA-tytön päivittelytuokioon: ”Ai ai Riikaa,/ laiskaa lehmipiikaa!/ Kuules karjasukua,/ se itse pitää lukua:/ ammun, ammut, ammuu —”. Sivun laidan kurkkivista karjankasvoista tunnistettiin ”lehmää”, ja ekan tavun verran ammuin itse karjankielellä ennen säkeen ammuhetkeä. Riikan karjaa

Kun toisessa säkeistössä Riika-mokoma ”ajaa karjan suohon ja – itse syö sen ruohon”, vaikutti tosiaan siltä, että tämä hassunhulttio lehmipiika ansaitsikin nuhtelun. ”Suon” olemusta oli erikseen maisteltava: Veikka tiesi sen heinäiseksi ja äidin sieltä hakeneen mustikoita. Sadunkertojana ja hämäläismetsän tarpojana jos kenä tiesin, että suolle kannattaa mennä kumisaappaissa, sillä siellä on märkää ja pehmeää sammalta, joka voi upottaa. Eikä sinne keskelle oikeastaan kannata mennä ollenkaan, sillä koipi voi upota – jollei koko ukko! Mutta: ”— jo Riika rämpii suossa./ Etsii varmaan siikaa/ ja särpimeksi maitoa!—” Siika-kalaako, todella? ”Se vaatii paljon taitoa!” Ja varmasti; en olen koskaan kuullut kalaa suolta napattavan…

Lentävän satuhuovallakin pojat tiesivät Riikan karjan ammujen olevan lehmiä ilman muuta, ja oma ammunta oli ainakin Veetille ihan helppoa. Muita ei ammuminen inspiroinut, mutta onneksihan lorukarja tekee niin säkeen verran, taivuttaen 😉 Olavi veikkasi, että suolta löytyisi perunaa, joten sadunsuikkaajana olin velvoitettu oikaisemaan moisen, jostain vikapaikkaan lennähtäneen mielikuvan oikeampaan: kultaiseen hilla-marjaan tai mustikkaan, jolloin Luka lisäsi joukkoon vielä mansikoitakin.

Riika suossa

Hieman hajamielinen tai omaperäisellä tavalla roolinsa ymmärtänythän tuo Riikka lopultakin taisi olla – ennemmin kuin laiska! Eipä siis kannattanut enää moittimaan jäädäkään.

Vertailun vuoksi oli hypähdettävä monta sivua eteenpäin PIKKU PAIMENEEN, jonka säkeiden väliin koetin pienen pientä mä-ä-ä-kätystä lisäillä. Kuvan poukkoavan elukan totesi Karlo lampaaksi, joten lisäsin, että karitsa onkin sen lampaan lapsen nimi. Mukavaa, kun piskuisin kuulija Seljakin pistäytyi sadunkertojan ja lorukirjan äärellä omine kultakutreineen (jotka näyttivät juurikin samanmoisilta kuin piirroskuvan Laritsalla ;). Pikku paimen

Viimeisen säkeistön: ”Silloin pikku Laritsa,/ pikkuruinen Laritsa,/ keltakutri,/ suppusuu,/ kultapää./ Silloin pikuinen Laritsa/ kultapää/ heti hyssytti lammastaan” jälkeen oli tärkeää saada vastaus kysymykseeni: ”No oliko se Laritsa-tyttönen, hyvä paimen?”. Veikka hymyili myöntäen.

”Lammas” löytyi mä-ä-äkättäjän lajiksi Lentävän satulapsosillekin – kunhan barrikadiksi siirretyille penkeille, hieman vahingossa, karannut Eliaskin saatiin uudelleen oikeille aloilleen. Kädet puuhkassa tämä pikku karkuri semminkin jäi lorua kuuntelemaan, ja vannoi, ettei sanoisi eikä nauraisikaan enää… Kunhan lorunen oli liruteltu ja muitten satulapsosten tarkkaavaisten katseiden perusteella myös kuunneltu, sain hieman vaatimattoman, mutta myönteisen hiljaisuuden vastineeksi kysymykseeni kultakutrisen Laritsan piikataidoista.

Niin vaihtui käteeni kollinukkea piskuisempi ja varmaan nuhruisempikin keltaturpa, joka hieman hämmensi pikku Veikkaa olemuksellaan, kun sen kasvojen likellä käytin ja utelin ammutellen, mikä tämä sitten mahtoikaan olla. Varmaan oli ”ammunpojan” ilmaisussani toivomisen varaa, sillä ”lampaasta” ei ollut nyt kysymys – vaan ”vasikasta”. Toiseen käteen oli kokeiltava ujuttaa mustanpuhuva kissanukke, olkoonkin, että lorun nimen mukaan kyseessä KIRJAVA KISSA JA KIRJAVA LEHMÄ.

Kirjava lehmä ja kirjava kissa croppedTämän veitikkavaljakon omassa lorussa selviää, että piikatyttöhän se siinä lurittelee lypsytoimensa ohessa, jotta lehmällä ”valkea maito” ja ”huiskiva häntä”. Jälkimmäistä sai silkka kädenvarteni heilaus imitoida. Oikeastaan tämän voi mieltää jonkinasteiseksi karjankutsu-perinnettä jatkavaksi loruseksi, sillä lehmityttöhän ihan selvästi kannustaa omaa työmotiiviaan ”minulla kasvaa lypsämisen taito” (siinä missä lehmällä häntä), ja tuumaapa hän ”juottamisen taitonsakin” kasvavan siinä missä kissalla kielen!

Kisulin latkivaa kieltä jäin vielä ääneen puntaroimaan, olinhan itse jo pilttinä nähnyt, miten tuiki mieluusti pikkukisu juoda lipittää kieli liki rullalla maitoa lautaselta. ”Varsinkin tuoretta lehmänmaitoa!” kehuin lapsille, ”lehmät kun ovat niin eteviä maidontuottajia!” Ja sekin muistui mieleen, että maidosta saadaan jugurttia, jäätelöä… ja ”VIILIÄ”, Karlo lisäsi. Nami, niin, ja juustoakin siitä tehdään.

LYPSYMATKALLA, puolestaan, sekä se kirjava kissa että se kirjava lehmä sitoivatkin selkäänsä lorumielikuvituksen siivet – lentäen puiden latvuksissa ja liitäen pilvien pieltä aivan hulvattomasti – piioista, hännistä, kielistä ja maidoista piittaamatta! Arvaatkos, minne ja miksi? 8 BSamalla kun käsinukkekolli kurkotti ylös taivaannapaa kohti, laskettelin lorun tahtiin: ” – yöllä kun olen jo nukuksissa,/ ne lypsävät punaista kuuta/ tuodaksensa minulle/ antaaksensa minulle/ juottaaksensa minulle…” Katsoin satulapsia. No mitä? Sen saa kukin lorun äärellä itse päättää tarkalleen tai jättää päättämättä, sillä viimeinen säkeistö liihottaa loppuunsa toistaen edellisen käänteisenä variaationa: ”ne lypsävät punaista kuuta,/ yöllä kun olen jo nukuksissa/ lypsävät lehmä ja kissa”. Vasikkanukke ja kollinukke saivat vielä lypsää suihkia päidemme yläpuolella ilmassa, kuten kokeneet lypsäjät ikään, ja paljastin, itsekin vuohenlypsyä nuorena harjoitelleena, että lypsäminen voi olla aluksi vaikeaa, mutta kun sen taidon oppii, se sujuu ja on oikein kivaa 🙂

Jotain monisorttista kellervässä vasikkanukessa toden totta on, sillä Lentävällä huopamatolla ei sen todellista olemusta tunnistettu senkään vertaa (hiireksikös ainoa lapsenmieli aprikoi?). Kuitenkin se kävi lehmän pojasta näillekin satulapsille, jahka oikea asiayhteys selvisi 😉 Kunhan kissa ja lehmä, kumpikin siis kirjava, lähtivät lentoon loruparin toisessa osassa, sitä nukkien liitoa kelpasi jokaisen seurata! Kisu-mustastahan oli saatu pitää huolta sylissäkin, kun se ei ollut lorun pääosassa: paijaamaan pääsi ensin Veeti, sitten Netta, nuorin ja useimmille lorusanoille vielä vieras, sitten Olavi veljineen. Netta kuitenkin malttoi vieroksumatta istua kotvaksi syliini mukaan tai puuhailla hiljaa itsekseen ihan likellä meitä muita. (Pienestä palikkapalapelipuuskasta en kerro enempää kuin että se pakattiin takaisin salkkuunsa, kun ei peliin karannut isompi lapsi osannut puuhaa sovussa jakaa :/)Lypsymatka

Näistä maalaiseläimistä oli luontevaa jatkaa ”kylätielle” lorulla KILIPUKIN UUDET VAATTEET. Nukkepukkia ei ole sadunsuikkaajan tallissa, mutta onneksi Karman eri-vekkuli piirrospukki hoiti esikuvan tehtävän erinomaisesti. Saattaja-äidin naurunpurskaukset irtosivat viimeistään, kun pukki toitottaa toisen säkeistössä arvon nimensä, kuuluuhan se olevan oikein aatelisperää! Satulapsissa moinen nimilorutus-lorunimitys pisti tarkentamaan niin kuulokorvaa kuin sitä seuraavaa ajatustakin.

Viimeisen säkeistön myötä päästäänkin kuulemaan, kokeilemaan uudelleen tämän sorkkaeläimen ääntelyn taipumista onomatopoeettiseksi: ”(Ja karvahattu päässä/ heinäkuisessa helle [tämä passeli määre oli lisättävä!] säässä,/ mutta kun on järki jäässä/ mää-mää-kreivi-määssä,/ niin ymmärtää sen kyllä!)

Kilipukin uudet vaatteet

Matalammalla painolla mutta sitäkin kuuluvammin ne vuohet taitavat noin yleensä ottaen omaa, viisastakin päätään muulle maailmalle ilmentää.

Vuohiherra von Der Ferron ääni kantoi huomattavasti vakuuttavammin uusintakeikalla. Ihastusta moinen ei herättänyt, mutta ehkä kummastusta ja ainakin satulasten hievahtamattoman mielenkiinnon! Lorusen perään Luka lisäsi pitävänsä karvalakeista ja sehän on poikaa, silkkaa, sulaa järkipuhetta: olemme aivan lakkiajan korvilla sään hupsahdettua kymmenkunta astetta viime viikkoisista viileämmäksi :O

Kuinkahan moni noteerasi, että lorupukkimme oli ruskea? Tätä samaista muotia noudatti  ehkä samaisella (ruskealla?) tielläkin , RUSKEA MIES, jolla osoittautui olevan kerrassaan kaikki kamppeet ruskeaa – vain hänen kampansa väri jää hienoisen arvoituksen varaan. No, sinä tiedät varmaan, minkä värinen kampa on, jahka lorun löydät ja luet. Miehen kaitseman lampaan värin ja heidän yhdessä loikkiman vuorensakin värin tulet näin myös tuntemaan – ja jollei näiden vuoksi ole muka mielekästä loruun tutustua, niin: et ikinä arvaa, montako ruskeaa hammasta tällä miehellä on (saati montako piikkiä hänen kammastaan on poikki), jollet ota lorusta kiinni ja tutustu ;)!

Lentävässä ”Ruskean miesin” ruskeutta käytiin läpi suorastaan perinpohjaisesti arvuuttaen, mitä tämän rusoa vaatekappaletta tai tavaraa mahdettiin kussakin säkeessä tarkoittaa. Lupaavia arvauksia paidasta kenkiin jouduin heittämään olan yli, jotta tilalle löytyivät ne juuri oikeat vaihtoehdot takista hampaaseen. Iloa oli myös kuvitella, että ”Hän kaitsi ruskeaa lammasta,/ joka ruskealla vuorella loikki”, etenkin, kun ei kuvanpoikastakaan ole lorukirjalla itsellään tarjolla vaan saa vaikkapa loikittaa kahta sormeaan ilmaan hahmottamallaan vuorella, korkeaakin korkeammalle huipulle asti – ihan kuin itse sitä villikkolammasta kaitsisi 🙂

Tähän mennessä uumoilin (= toivoin) satulapsilla olevan hiukan nälkä, kuten kaiketi ruskealla miesillä, ja jollei, sen herättelyksi piipahdimme harjakattoisessa tuvassaan jumittavien VILLEN JA VALLEN luokse kuokkavieraisille.

Ville ja Valle

V:n & V:n kompakti mutta semminkin kiintoisia yksityiskohtia sisältävä piiroskoto kiinnosti sekä Nekalan kukkaspallilaisia että Lentävän satuhuopalaisia; edellisen kerran tuntumaa selkeämmin koin kuitenkin demonstroida Villen kämmenellään kilistelemiä kolikoita jälkimmäisellä, lausumalla: ”rahaa, ehkä rahan ahneutta, jollei sentään –rakkautta”. Selkeämmällä ”MÖHÖ”-etuliitteellä johdattelin lapsia arvaamaan myös sen, mistä Valle toden totta piti (kiinni). Noo… itse sain sittenkin vastata ja säkeen sanaset loppuun saattaa.

Moisen rahasäkin kilinän ja paisuneen mahan ihmettelyn jälkeen oli käännettävä korvat liedelle, jolla pihistä pihahteli jo aika lailla. KATTILAN JA PERUNAT muistan itsensä lorutätitaituri Kunnaksen pussautelleen sellaisella rytminpuuskinnalla estradiltaan, että koetin pistää kattilan pihistelemään ja pottuset polkkaamaan ja kolkkaamaan, jollen jopa rokkaamaan niin metkalla menolla kuin suinkin. Tepsien: satupoikaset katselivat ja kuuntelivat silmät höröllään ja korvat suurempina, jo vainen!

Tätä tuttuakin tutumpaa lorukielihumppaa kannustan ihan joka iikkaa kokeilemaan vaikka kerran viikossa – tai ainakin kerran kuunkierrossa –, tavalla tai toisella, tositilanteessa kuin loruleikissäkin ;O

File0014KATTILAN suhinat, pihinät ja puhinat ynnä perunoiden polkat, kolkat ja laukat keittelin uudestaan semmoisella paineella, kuin Lentävän tässä vaiheessa herpaantuneessa lapsikatraassa vaadittiin. Kannattihan se, sillä etenkin poikalapset, joita joukossa eniten, seurasivat kattilarokkia alusta loppuun mielenkiinnolla.

Hassu juttu, etteivät piirroksessa pomppivat, itujalkojaan nostelevat perunat sittenkään tulleet tunnistetuiksi – eivät, vaikka ”perunoita” oli jo ehdotettu aiemman lorun esittämän toiminnan kohteeksi ;O Oikean kattilan voisi lisätä tähän lausuntaan mukaan, mutta toistaiseksi silkka mielikuvituskannen kohottelu kädellä ja muka-kattilaan kurkistelu loivat tarkkaavaisen keittohetken.

Moinen kuumanlainen meno herätti sopivasti SYVÄJÄÄDYTETYN HANHEN jälkiruoaksemme: ”Pakastettu hanhi/ suli tullen henkiin./ Hyppäs ulos kaapista/ professorin kenkiin,/ kulki pitkin katuja/ lueskellen aapista —” Ohops: eipäs mokomaa liukasräpylää näkynyt koko kirjassakaan! Siispä hyppäytin piskuisen kiiltokuvahanhen esiin, joka sitten vaihtui vaatetettuun hanhirouvaan ”professorinnaksi”. (Tihih: tästä kiiltsuhanhesta olisi varmaan loru-Kirsikin kiitollinen, kun oli näin edistyksellinen naaras, jollei jopa emansipoitunutkin.) Hanhet”Aapisen” totesin, pikkupojille varmistukseksi, aakkosten eli kirjainten omaksi kirjaksi, ja ”Kirjailijasetä Andersenin satuja” toivon tulleen ymmärretyksi ainakin tuttujen ”satu” & ”kirja” –termiensä avulla.

Mutta voi könkkölän köö: Lentävän keikalle eivät nämä kiiltsuhanhettaret sattuneetkaan mukaan! Mikä vahinko: Venni kysäisi ihan heti nimen kuultuaan moista näytille, ja olen vissi, ettei ”hanhilintu” ole kovin tuttu alle kouluikäisille lähiölapsille 😦 Kuvien korvaukseksi jouduinkin vaakkumaan ja vaappumaan kolmin verroin, ja olisin antanut pennin jos toisen, jos olisin tiennyt edes osapuilleen, miten ihan oikeaa hanhea imitoida! Ainakin vaappusvaakkuminen piti lasten aistit avoinna – seuraavaan jujua odottamassa.

Tällä lorutien kierroksella ja sen antamalla varustuksella olimme hyvinkin valmiita kohtaamaan itsensä HERRA PII POOn ikiomalla taika-aukemallaan:Herra Pii Poo

Taikuriherran lorutarua elävöitin ripottelemalla ensimmäisen säkeistön taikaherkut esiin kuvaillen kutakin hieman paisutellen, ja jokaisen, pontevan ”hii hoo!” -huudon niittasin tomeralla tennarin kannan polkaisulla lattiaan. Ennen kuin taikuriherran vespa lähti liikkeellekään, huruuttelin sen mukamoottoria, ja oikean sivun piirrosta jatkoin ”tsuhu tsuhulla” ja ”tuut tuuttauksella” niin, että Veikka ihan heti tiesi, mikä kone salakavalasti pyyhälsi mukaan kuvaan :O Tämän lorun rytmiä kelpaa varioida yllättävästä hengähdystaukoon – edelleen töpäkästä vaaralliseen – ja edelleen uuteen, hämmästystaukoon. Koetin kuitenkin pitää vain juuri sen verran hiljaisuutta yllä kuin asiantilan tarkkaus vähintään vaati, jottei toiseksi viimeisen säkeistön petaama ja kolmannessa laukeava dramaattinen tilanne olisi kääntynyt liian traagilliseksi.

Onneksi siis lorutarun päättää tutunkuuloinen säe huutoineen 🙂

Onnen omiaan olivat Herra Pii Poon Hii hoot ja taiat nostamaan lorukimaran huippuunsa myös uusintalausunnalla. Teki mieleni nousta huovalta seisomaan ja taikoa ne monet herkut satulasten silmien eteen taikuriherran lailla. Arvausleikkinä se toimikin tällä kertaa, samalla tietysti lasten omien hoksottimien propellina. ”Potkulaidan tapaisella vespalla” huristeluani seurasivat kiinteät silmäparit alhaalta huovalta ja ”junan” tunnistivat monet pojat. Tyttösten huomiota tämä esitys ei kuitenkaan enää saanut pitelemään takamuksillaan, joten neidit odottelivat seisten sivummalla, kun poikien kanssa vielä kerrattiin, miten risteyksissä ihan kaikenlaisissa, niin teiden kuin rautateidenkin, oli tuiki tärkeää seisahtaa ajoissa ja katsoa kumpaankin suuntaan kerran, toisen & kolmannen. Vasta sitten, kun ketään ei tule kohti, mennään eteenpäin. ”Tai sitten käännytään!” toisti Elias sen, mitä veljensä oli äskettäin hoksannut.

Kissantassu croppedSatulapsoset vaikuttivat juuri sopivan alttiilta lorutuokion viimeiselle, ehkä hellimmälle löydölle: ”Kerran kissalta jäi tassu,/ unohtui jonnekin – en tiedä minne./ Sen löysi jostakin Lissun Lassu/ ja jätti kasvamaan sen sinne.” Kollikissa nyökäytteli mukanani, kun avasin lorun tassun olemusta pehmoisenmoiseksi, harmahtavaksi pikku kukaksi, joka voi kasvaa polun pielessä, usein kuivalla maalla. Sekin on pehmoinen kuin kinulin tassu ja siinäkin on monta pompulaa ihan kuin kisulla anturaa.

Uteliaina kuuntelivat kaikki satulapset Lentävässäkin sen, minne musta kissanukke oli ”tassunsa jättänyt”, ja miksikä se sittenkin osoittautui, se lorunkissantassu”. Tästä pienestä, vaatimattomasta mutta herkästä kukkaslopusta olivat tytötkin varmaan tyytyväisemmät. Jokainen sai vuorollaan katsoa piirroskukkaa ihan likeltä, kun tahtoi.

Kiitoksin lopettelin loruttelut näin – jotta Nekalassa jäi hyvä vartti aikaa piirrustaa upouusilla satuliiduilla somanvärisille satupapereille niitä juttuja ja jujuja, joita olimme kohdanneet ja jakaneet.

Lentävän innokkain olisi muovaillut satupöydän päässä, mutta kannustin sinnikkäästi kaikkia piirtämään, PIIRTÄMÄÄN verryttelyiksi tällä kertaa 😉 Totta kaikki piirsivät, joku ehtien kummallekin puolelle Herra Pii Poon taikapaperia :O – vain suikkaaja ja hoitotädit tyytyivät seuraamaan sivusta, kommentoimaan ja: napsimaan seuraavat piirrosvalokuvat:

Olkaapa hyvät, satulapsoset, kaikki – kuullaan taas ensi viikolla.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 29/09/2013 by in syyskuu 2013.
%d bloggers like this: