sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

KUJEILEVA NOKKELA, AHKERA VIKKELÄ ja melkein… ti 1.10. & to 3.10.

… UTELIAS PETTERIKIN..!

Oho: kyläkirjaston aulassa odotteli jo vaaleakutrinen tyttö mummeineen – ja kunhan pääsimme naulakoille ja satuhuoneeseen asettautumaan, tupsahtivat paikalle Selja ja Karlo äitinsä kanssa. Kukkapallit siroteltiin, rekvisiitta saturepusta esiin, ja se tärkein, satukirja, avattiin.

35Koskapa ollaan taipaleella talvea kohti ja paikalliset oravatkin on nähty täydentämässä ruokavarastojaan, kertoi satummekin: ”Mistä?” Näytin näppärästi tanssahtelevan oravan piirroskuvaa sivulla. Karlo tunnisti ”oravan”, jo vain: NOKKELA-oravasta ja vieläpä VIKKELÄSTÄkin. Satu kuuluu brittiläisen, edellisen vuosisadan vaihteen luomisvoimaisen  satukirjailija -kuvittajan Beatrix Potterin eläinsatujen kokoelmaan PETTERI KANIININ SATUMAAILMA (Otava 2012, kolmas painos; orig. The Tales of Peter Rabbit, the centenary edition published 2002 © Frederick Warne & Co.), jonka sadunsuikkaaja oli löytänyt aarteekseen loppukeväällä, silkalla suomen kielellä.

Toviksi jään pohtimaan, antaako sadun nimi aiheen tuumavisalle. Tahtooko se sanoa: ”Tämä satu kertoo oravasta, joka on sekä Nokkela että Vikkelä” – vai kertooko se kahdesta oravasta, toinen Nokkela, toinen Vikkelä?

B. P:n koko tuotannon kattava kirja esittelee kompaktisti kunkin tarun synnyn ja syntypaikan, jonka jälkeen itse tarinat pyörähtävät käyntiin, näin:10 B

Siinähän se otsikkokin selviää, ja kerronnalle ihanteellisesti on sadun luojatar kuvittanut pienen akvarellivinjetin joka kappaleen oheen, joita eri-ikäiset lukijat voivat tutkailla. Tässä ollaan jopa romanttissävyisen taiteen äärellä!

Seuraavaksi esitellään oravien vastahahmo: vanha pöllö Ukko Ruskea (Mr Brown, I suppose..?) ja sen asuttama ontto tammipuu, joka sijaitsee saaressa metsäjärven keskellä. Satunpa tietämään, että moisia, salaperäistä kunnioitusta herättäviä puita on etenkin Englannissa – maassa, jossa uusi satutyttömme, kolme ja puoli vuotta nuori Freija, on kuulemma asunut melkein yhtä monta vuotta :O. Tammia on siis juuri siellä, missä kirjailija on tarumme tehnyt. Perään vilautin lapsille oikean tammenlehvän aaltoilevareunaisia, kellastuvia lehtiä. Nehän ovat omalaatuisen näköisiä, helppoja tunnistaa.

”Eräänä syksynä kun pähkinät ja pensaiden lehdet tulivat keltaisiksi ja kultaisiksi, Vikkelä ja Nokkela ja kaikki muut pienet oravat lähtivät metsään ja saman tien järven rantaan.” Sekä Karlo, Senja että Freija istuivat palleilla aloillaan, mutta vain tovin: siinä missä S. kohta puikki lomitsemme ja välillä äitinsäkin luokse, hiukan vanhemmat nujuuttivat kukkapalleilla edestakaisin (pallit mokomathan suorastaan vaativat että niillä keinutellaan!). Potterin somat piirroskuvat eivät tuntuneetkaan niin kiintoisilta kuin olisin voinut toivoa, mutta keskittynyt kerronta piti satulapset selvästi kuulolla.

12 BSeuraavan kuvan hienoutta herättelinkin Karlon likempää katsomaan: ”Millä oravat matkasivat Pöllösaareen pähkinöitä keräämään? ”Kaarnaa..”, kuului hieman epävarma vastaus – mutta sehän oli juuri kelpo ehdotus. Siinä missä ihmiset rakentelevat lauttoja puiden rungoista tai pitkistä laudoista, kepeät oravat voivatkin käyttää puiden kaarnaa :O Ja melaksi riittää keppi tai tikku! ”Jokaisella oravalla oli pieni säkki ja airo ja he levittivät häntänsä purjeeksi.”

Jo ensi esittelyllä olin kiskaissut oheen kompaktin kokoisen, ehkä liiankin pölhämystyneen näköisen pöllökäsinuken, joka sai odotella vuoroaan kirjan takaa kurkkien, kun tarina jatkui:

14 croppedOravakuoron äänen oli hyvä olla kimeämpää lajia, suun etuosassa pyöriväistä (oikeasti toki vain yhden oravan ääntä, mutta miten sitä nyt olisi suunsa monistanut tällaisessa akustisessa ja kaiken kukkuraksi intiimissä pikku esityksessä, jossa kuulijat ovat likimmillään kertojan nutussa, kaukaisimmillaan muutaman metrin päässä ;). Mutta kun itse tarun päähahmoksi nousee se mainittu Nokkela, oli yleisystävällisen oravan ääni korotettava vielä erityisemmäksi, kun: ”— Hän pomppi ylös alas kuin pieni kirsikka ja lauloi: ’ Arvaa tämä arvoitus, Ukko Ruskea!/ Oli pieni Nokkela, sillä hännän töppänä. Pennin saat jos arvaat, etkä ala puskea/ sarvillasi sarvipöllö vanha höppänä.” Nokkela sai kimi-kämättää hieman kovempaa ja ainakin nenäkkäämmin, ärrätkin rullata kielen päässä normaalia pitempään – oikean oravan katkonaista sätkätystä imitoiden. Se sopi mainiosti.

Moinen, nokkelakin ulosanti ei sentään saa herra Ruskeaa piittaamaan kuje-Nokkelasta yhtään – vaan sulkemaan silmänsä ja ottamaan nokoset. Hmm, nyt on myönnettävä, että jotenkin tarina nielaisi kertojankin sisäänsä niin, etten joutanut muistaa pysähtyä ”sarvipöllö”-yhdyssanaa mutustelemaan, satulapsille avaamaan. Toisaalta: kuulijain osittainen puuhastelu kukkapallien kanssa ajoi minua pitämään jännää tahtia yllä – eikä kumpikaan vanhemmista lapsista kysellyt sarvien perään, joten… (menköön!)

Seuraavan sivun aukeaman aloittaakin kookkaampi kuva pulskia säkkejään paluumatkalle lähettävistä oravista, muttei sekään kutsunut kuulijoitani tarkkaamaan kuvia sen suuremmalla halulla. Niinpä jatkoin tarinaa reippaasti kuin kurre käpynsä kätkee:15 B

Ahkerat – ja varmaan hieman pähkinähullutkin – oravat saapuvat siis eri tuliaisin, mikä kertoo koko yhdyskunnan ( – suvun tahi perheen?) ajattelevaisuudesta: annetaan lahja, josta saajan oletetaan pitävän. Pähkinänkerääjien ei ole tarkoitus hyötyä pöllön reviirin tarjonnasta röyhkeästi, saati varkain (ja tässä meillä ihmissuvulla on edelleen oppimista, jo silkan luontomiljöön jaon kannalta). Vaan Nokkelapa, tavaton, hyppii ja tanssii pöllön edessä kutittaen tätä nokkosella ja laulaen pilkkalaulua: ”Ukkoseni, ukkonen!/ Mik’ on tämä? Nokkonen?/ Ainakaan ei kukkanen./ Arvaatkohan? Tokko sen/ oivaltaa voi Ukkonen/ tyhmä niin kuin rukkanen/ ja karvainen kuin nokkonen.”  Tarkensin, että nokkonenhan on se sellainen rikkakasvi, yrttikasvi, jonka varsi voi polttaa – jolleivät lehdetkin – ei siis mikään mieluisa kutittaja :O Noin röyhkeästi siis toimii Nokkela – muusta oravajoukosta poiketen ); . Vaan Ukko Rukeapa ei ole moksiskaan, tai ei ainakaan näytä sitä, mitä todella tuumaa tahi tuntee, vaan havahtuu siepaten lahjamyyrän ja vieden sen taloonsa, tammipuun onkaloon.

Siinä missä toiset kurret vilistävät keräämään pähkinöitä kaikkialta saaresta, Nokkela jääkin tiiraamaan pöllöherran oven avaimen reiästä ja laulamaan lisää: ”Pöllö paistaa, pöllö haistaa!/ Miltä vanha myyrä maistaa?”, omalla, kärkevämmällä19äänellään, tietysti, kunnes ryhtyy keräämään tammenterhoja ja pelaamaan niillä noppaa! Koppasin kouraani yöllä lähipuistosta poimitut terhot, joista jaoin joka lapselle oman tutusteltavaksi. Myös ”tyvikuppeja” ihasteltiin ja todettiin terhojen sopivan niihin tismalleen.

”Kolmannen päivän” alkujaksossa oli rehellistä täsmentää sormilaskurilla (yks – kaks – kol – jne) hieman harvinaisempaa lajia edustavien ”rautakalojen” tuhtia määrää. Orava-veli Vikkelä saa tässä kehun, tuohan se kalalahjan muiden kuuden oravaisen ”kapteenina” – kun taas Nokkela, ”—jolla ei toden totta ollut tietoa sievistä tavoista, ei tuonut lahjaa ollenkaan”. (HÖ!) Juostessaan joukon etunenässä se vain laulaa: ”Kuinka monta tilliä huojuu järvessä?/ Montako pajupilliä kasvaa pajupuussa?/ Montako kollin killiä laulaa maaliskuussa?” Voihan nenäkäs, tekee mieli tölväistä tähän: niin metkalta kuin moinen kuulostaakin, mahtoivatko satulapset napata säkeiden merkityksiä – enkähän minä, tarua innolla eteenpäin jouduttaessani, vaivautunut seisahtamaan ja avaamaan – etenkin ”tilliä” ja ”kollia”, jotka aavistan vieraammiksi nimiksi, jollei käsitteiksikin..! Toisaalta: pysyimme kiinteästi tarinan kulussa ja kerronnan tarjoamassa rytmissä – pähkinänkeruupäivien jatkumossa.

Ukko Ruskea tuntee arvonsa, eikä välitä tälläkään kertaa Nokkelan pilkasta: se sulkee ensin toisen, sitten toisen silmänsä pitäen näin kiinni yksityisyydestään 😉 Pöllönuken ymmyrkäiset, voikukkainkaltaiset silmät piti siis koettaa piilottaa tämän notkeitten siipien suojiin vielä tässä vaiheessa tarinaa, eihän ollut yö eikä tarkan saalistuskatseen aika :O

Seuraa neljäs päivä uusin ahkerin elkein ja lahjoin, joita täytyy ihailla; vaan Nokkela pistää entistä paremmaksi omalla sarallaan eli ivalaulunsa jalostuksessa:

22 BLoin vähintäänkin närkästyneen katseen satulapsiin: olikos tuo nyt Nokkelaltakaan laitaa, kun tuhlaa aikansa mokomaan?!

Viidentenäkin päivänä toistuu edellisten päivien rituaali, toki omin höystein, uusin lahjoin, ja varsin kekseliäin: ahkerat ”serkkuoravat” tuovat herra Ruskealle todellisia metsän mellejä eli metsäkimalaisen pesähunajaa. ”Mettämehisen” pallerokennoja tarkattiin siinä missä Nokkelan tanssilaulua kuultiin lisää – eri variaationa: ”Mikä on kultaa ja silti juoksee/ vaikka Ukko Ruskean pöllöluolan luokse,/ kultaa ja kimaltavaa kimalaisen karvaa,/ makeaa ja… mitä hei?/ Hunaja sen arvaa.” Pomppivalla kämmenelläni ja hyppelehtivällä sormiparillani demonstroin marionettimaista oravakuomaamme, ja nukkepöllö sai lotkaista hunajaa siivellään nokkaansa ”nam”, ohimennen. Eikä Nokkelaamme huoleta tulevat, kylmemmät tai muutoin niukemmat ajat: kun toiset edelleen täyttävät säkkinsä pähkinöillä, mitä tekee mokoma? Se ”— istui laakealla kivellä ja pelasi keilaa metsäomenilla ja vihreillä kävyillä”. Osoitin kuvaa ja kysyin, Karlon huomion napatakseni, mitä kannolla näkyi jne. Poika tunnisti ”kävyt” kyllä.

Sinänsä nerokasta, täytyy myöntää – ehkä voisimme ihmisinäkin kokeilla omenaa keilakuulana ja kuusenkäpyjä keiloina, metsäminikeilauksena!24

Saapa vielä kuudeskin päivä, kuulemma lauantai, siis arkiviikon viimeinen työpäivä. Katsastin kuvaa ja pyysin Freijaa tarkistamaan vuorostaan, mitä oravilla on tuliaisiksi tuoda. ”Muna” se oli, mutta minkä tutun linnun, kun oli noin sileä ja vitivalkea? Kotkotin hieman vihjeeksi, josta Karlo ensin muisti ”kanan”. Olivatpas oravat, ne ahkerammat, nokkelia ja näppäriäkin! Lienevätkö hakeneet munan kanalasta – maatilaltako ”lainanneet”..?! Mutta Nokkela… on toista maata kuin toverinsa, se: ”— juoksi etunenässä nauraen ja ilkkuen: ’Oveton aitta täynnä ruokaa,/ Ruskea vanhus oksalla huokaa:/ Vikkelät oravat, minulle tuokaa/ makoisa aitta täynnä ruokaa.’ ” Siinä missä toiset oravat pääsevät sopuisasti Ukon luokse tuliaisherkkuaan luovuttamaan ja saavat pöllön näin avaamaan toisen silmänsä, Nokkelapa käy entistä nenäkkäämmäksi:

25Poukkoileva kämmeneni varsineen, sormineen sai koettaa kimpoilla yhtä lailla kuin Nokkela mahdollisesti taisi 😉

Eikä tämäkään vielä Nokkelalle riitä, se nimittäin laulaa lisää: ”Häntä purjeena tuulta vastaan,/ oksat airoina ainoastaan/ seilasimme järven selkää,/ kukas tuhmaa pöllöä pelkää!” , levittää häntänsä ja lentää viheltäen pöllön pään yli! Näin piti toki sadunkertojankin kättään lennättää ja viheltää.27 B

Että kokeiliko tämä, ilmeisesti ikään kuin murrosikäinen, tai ainakin sangen huomionhaluinen veitikka rajojaan, jollei Ukko Vanhan sietokykyä? (Olisiko se saattanut lyödä vetoa jonkun toisen nokkelan oravan kassa siitä, saako se tempuillaan Pöllön reagoimaan – tai jopa suuttumaan..?) Vai tahtoiko se näyttää, että saaliseläinkin saa olla ilkikurinen saalistajaa kohtaan..?

Jonkin pöllönmielen sietokyvyn pisteen tämä nokkela kurre nyt saavuttaa, sillä: pidin taukoa kerronnassa, katsoin lapsiin – korjasin pöllönuken käteeni ja lennätin sitä edestakaisin päittemme yläpuolla, kunnes pysäytin seisomaan lasten katseitten eteen kumpainenkin siipensä ristissä rintaa, puoliksi päätä vasten.

”Ja kun he sitten varovasti palasivat takaisin, peloissaan vikisten, Ukko Ruskea istui porraspuullaan aivan hiljaa, silmät ummessa, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut./ * * * * * / Mutta orava Nokkela oli hänen liivintaskussaan!” Taisin hieman selventää omin sanoin edellistä, ennen kuin jatkoimme seuraavan sivun tappiotilanteeseen:

28

Tuota oli hiukan hankalaa esittää yhden pöllönuken turvin, mutta saatoinhan roikottaa oravaa ilmassa kädelläni – mukamas – ja napsauttaa sormillani ”niks naks” – ja vielä uudelleenkin, kun ei ensimmäinen kerta antanutkaan ahaa-oivallusta Freijalle siitä, mitä tapahtui. Karlonkin huomio tanssahteli puoliksi lastenkirjahyllyn puolella, sillä kun viimeisen kappaleen luettuani osoitin kuvaa ja utelin, mikäs puun oravista olikaan Nokkela – jonka Freija tunnisti – ja miksi sen häntä oli tuollainen, Karloa täytyi vielä pakittaa takaisin traagiseen kohtaan, Freijankin avustuksella: ”Sen häntä taittui!”.

Loppulause, niin tavattoman tuttu, mutta toimiva: ”SEN PITUINEN SE”, sopi vallan mainiosti päättämään tämän, työtä ja kelpo tapoja arvostavan, mutta myös vaaraan usuttavaa leikkimieltä aprikoivan oravasadun yhtä napakasti kuin pöllö saaliinsa nappaa. Kun sadun on suomentanut itse proosan ja lyriikan haltija Eeva-Liisa Manner, enpä ihmettele, miksi Nokkelan lorulaulut pomppivat niin luontevasti kuin ovelan, oikean oravan äänteet antavat olettaa ;O

29

Seuraavaksi otin lasten runokirjaklassikko PEGASOKSEN esille (toim. Kaarina Helakisa; Otava 1980 ) ja sieltä tuttuakin tutumman, Immi Hellénin sanoittaman laulukyriikan ”kotimaisille kurreille”: ”Kas kuusen latvassa oksien alla/ on pesä pienoinen oravalla —”, jonka laulelin mukavaan tahtiin, sopuisalta korkeudelta lapsillekin, leikiksi viittoen, kannustaen mukaan vaan. Viimeisen säkeistön tuuditukseen Freija sitten taivuttikin omat kätensä.

Hurjaa, etten saanut kaiveltua mielensopukoista edes kahta säkeistöä kokonaisena tästä, lapsena lauleskellusta, kielelleni – oravalaulu oli siis hapertunut päästäni pois :O Onneksi mainittu klassikkokirja kuuluu kyläkirjaston vakiovarustukseen! Moista pikkuopusta kehaisin saattaja-mammojakin hyödyntämään, sisältäähän se lukuisten nimirunoilijoittemme parhaita tuotoksia.

Varalla oli vielä toinenkin taru, se kirjan ensimmäinen eläinturina eli tarina PETTERI KANIINISTA, jonka päähahmon nimeä paksu satukirja kantaa. Jaksoivatkos lapset sitä kuulla, aikaa ollen sopivasti? Freija totesi heti ”joo”, mutta Karlo puisti päätään. Sovittiinkin, että Karlo voisi katsastaa kirjoja, josko kuitenkin kuuntelisi toisella korvalla… Näin tehtiin , ja Seljakin tuntui pysyttelevän sadunsyrjässä: pienten kätösten pitävä ote nappasi erässä vaiheessa sadunsuikkaajan tunikan helmasta kiinni 😉 Ja Freijahan jaksoi kuunnella ja osallistua kommentein. Välillä kyselin myös Karlolta, mitä Petterin karkuretkellä tapahtui; poika kulki mukana kuulolla.

3 BKunhan tämäkin satu oli kerrottu ja sen opetuksenpoikanen löydetty, askaroitiin omat satuvihkoset, joiden etukanteen etsittiin ikioman nimen ensimmäinen kirjain. Ensin muisteltiin, että nimi koostuu kirjaimista, siinä missä muutkin sanat – vaikkapa minun nimeni: kolmesta kirjaimesta, joiden ensimmäinen on ”Pee”. Piirsin sen ilmaan. Samoin kaiveltiin esiin Karlon ”Koo” ja Freijan ”äFfä”, jotka lapset saivat itse hahmotella valitsemalleen väripaperille, ja jotka leikkattin irti vihkon kanteen liimattaviksi. Puuhasipa äiti oman ”äSsä”-kantisen vihkon Seljallekin  🙂 Vihkon sisälle sopii piirrellä joka sadusta merkittäviä asioita!

1 BLentävän satuhuovan hulmahdettua, kahdeksan tutuksi tulleen satulapsen istahdettua odottavin katsein, elein, alas, aloitin samaisen oravasatusen, syksyn ahkeraan varastojen täytön aikaan sopivan, kera. ”Alkulämmittelyä” Petterin tarinalla pohdin tovin jos toisenkin, mutta päättelin, että se miedompana, silkkana kertovana ja toteavana tekstinä, replikoimatta lainkaan, saattaisi puuduttaa – ja lasten pidättely aloillaan monipuolisemmin toteutettuun tarinaan mennessä kuivahtaa, kadota – niin, ettei oikein kumpikaan satu tulisi kuulluksi kunnolla.

Jos vaikka kolmivuotias Mikael kertoi ensinnä, äärimmäisen selkeällä äänellä, että oli tuonut mukanaan ”pupun ja puhelimen”, melkein jo vaihdoinkin satusen toiseen, mutten, en semminkään – vastasin vain: ”Hyvä juttu: niin toin minäkin pupujussin, koskapa se toiseen satuseen kuuluu”.

Täysin oravapalkein siis lähdin kertomaan, ja suuri onni oli, että takataskussa yksi aito kerrontatuokio, joten koin osaavani painottaa oikeita kohtia ja hieman oikoa tai varioida tekstiä niissä kohdin, joissa lapset meinasivat karata aatoksiinsa tai todellisuuteen.26

Kotvaset vilkkaimmat veljeksemmekin malttoivat aloillaan; etenkin Olavia kiinnosti kuunnella, mitä Nokkelalle ja Vikkelälle tapahtuisi. Mutta pian nuorempi, pienempi veli keksi piiloutua satukirjahyllyn alle, sopivasti kolmisyksyisen pojan mentävään koloon. Siellähän sai olla, kunhan kuunteli – vaan ennen pitkää teki veljen mieli mennä sinne toista kurkkimaan – ja siten kolmannenkin vanhemman, isomman pojan.

Toisiinkin sai toki ottaa nätisti kontaktia, mutta kovempiääniseen häsläykseen piti puuttua ja vinkata takaisin huovalle aloilleen kaikkia. Tultiin – mutta sitten taas mentiin… Ja pikku Netta, hetkiset istuskeltuaan, kirjan kuvia ja pöllönukkea tarkasteltuaan, ryhtyi peräkkäisille tutkimusretkilleen lavuaarille, kirjahyllyille – ja etenkin niille ”tabu”-penkeille, joille ei sitten kenenkään, ei edes pienimmän eikä nuorimman, suotu kiipeilevän :/ (Kun se kolmaskin kerta oli huomautettu hellemmin, ja kirkuminen, mekkala sittenkin jatkui, oli sanottava hei-heit sekä pikkuveljelle että tyllerölle tältä satukerralta.)

Pöllö-nukke sen sijaan kiinnosti satuhuopalaisia alusta loppuun. Hieman edelliskertaa myöhemmin toin, tarkoituksella, ”Ukko Vanhan” mukaan kuvioon, eli kolmannella sivulla, jossa oravat tuovat pöllölle  ensimmäisen päivän lahjaksi kolme hiirtä. Koetin myös pitää leiskuvat pöllönsilmät visummin siipien piilossa kuin aiemmin – onnistuen, kaiketi, sillä myöhemmässä vaiheessa silmän raottelujen yhteydessä taisi Venni huomauttaa napakasti, kun keltasilmä näkyi väärässä kohdassa 😉31

Tammenlehvälehdet kiinnostivat juurikin pikkuveli Eliasta sekä tyllerö-Nettaa, ottivat ihan käteenkin heiluteltavakseen, ja terhosia jaoin muutamaan kätöseen tutkailtavaksi. Pojathan noistä etunenässä kiinnostuivat, ja kun Venni äkkäsi kysyä, ”Mitä on sen sisällä?”, kyseli kohta kamunsa Mikaelkin samaa. ”Tammen siemen” sai toistua vastineena, kelpasihan se. Ja ne ”tyvihattuset”, niitäkin sovitettiin terhoihin, tai terhoja ”tyvikuppeihin”, ihan miten päin tahtoikaan 😉

Nokkelan nenäkkäänkimeät puheenvuorot, rallattelulorut ja pilkkalaulut kokosivat niin ikään Lentävän lasten aistit kirjaan ja taruumme – siis juuri ne samaiset villikkomielen elkeet, jotka kutittavat meistä kai ihan jokaista aina silloin tällöin, kuten toisilleen puolituttujen satulasten joukossa, satuhuoneessa, kun kaiketi piti koettaa esittää ja saada joko ”lapsilaumasta” tai tilanteesta – hoitotädin ja äidin katseen ulottumattomissa – irti mitä saattoi…

On nimittäin varmaa: kukaan näistä lapsukaisista ei  tahdo kertojaa tai satua uhmata, sitä jallittavaa viikarimieltä ei vain tahdo pystyä vastustamaan..! No mutta: nehän ne on, se tuuli ja se tarmo, jotka Nokkelankin ihan taatusti metkuilemaan pistävät, ei mikään paha sisu, ei pöllön mielen suututtaminen tai pahoittaminen, vaan: omien kykyjen ja rajojen kokeileminen, jopa venyttäminen :O20 B

”Hunaja” osoittautui tutuksi ja käytetyksi herkuksi Lentävän poikain joukossa: Olavin kotoa löytyi hyvää ja paljon, Mikael oli syönyt mummon luona ja olikos se Luka, jonka mummulasta löytyi hunajaista hyvää niin ikään 😉 Tarun metsäkimalainen” ja oudot, palleroiset hunajakennot, herättivät jonkin verran ihmetystä, joten kerroin, että taitavat metsämettiset osasivat muotoilla kennonsa moisiksi – liekö sijoittavat ne maahan, kannon juureen vaiko vallan puuhun..

Mutta niin kovin kuin yritinkin selventää tarinan viimeisen aukeman – joltisenkin liian hatarasti sanoin kuvattuja – tapahtumia, tahtia, ”oravakättä” ja pöllönuken lentoja hyödyntäen, ja vaikka monet katseet olivatkin kohdistettuina juuri tarinan kurjaan (ehkä hieman kivuliaaseenkin ;O) käänteeseen eli ”niks–naks” -hännän taittumiseen, eipähän se vanhinkaan poika osannut sanoa, mikä viimeisen piirroskuvan oravista oli se Nokkela (tahi miksi), osoitti vaan komeimman hännän kera kiipeävää (– josko se oli se veli Vikkelä, se?)… Pakitin siis koko kuulijajoukon huomion hetkeksi takaisin edelliseen jaksoon, jossa se Nokkelan häntä niks-naksahtaa, ja selvensin muutamin avittavin sanoin tapahtunutta. Johan löytyi nysähäntä-Nokkelakin kuvasta.

Kaikeksi onneksi löytyi, eli edelleen, opetuksen saaneena. Tokko yhtä nenäkkäänä? Varmaan ainakin nokkelampana!

30 BONNEKSI meillä on luonteessamme tuota villikko-vikkelää, nenäkäs-nokkelaakin, nehän antavat eloomme kommervenkkiä, kiherrystä, hauskuutta ja viihdytystä! Eihän tästä kivaa, josko yhtään mitään, tulisikaan, jos ihan kaikki kokoaisivat uutterasti pähkinöitä vaan… Vai tulisiko..?!

Ei, Petterille emme menneet kyläilemään, vaan tyydyimme laulamaan, viittomaan, kuuntelemaan ”Kas kuusen latvassa oksien alla”, jonka taisin melkein jetsulleen niin kuin lyriikkakin kuuluu. ”Pakkasten paukunnat” ja ”tuulten laukat” hutmittiin poikien kanssa riemukkaasti, kuusenlatvan tuudituksien vennompaa liikkettä tapailtiin niin ikään.

Sellaista se on, oravilla: välillä kuin huvipuiston vuoristoradalla, välillä kuin ihanaisesti havulinnassa keinutella… Ollapa kerran orava ;O

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 04/10/2013 by in lokakuu 2013.
%d bloggers like this: