sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

RATIKKA KARKAUSMATKALLA ti 8.10. & to 10.10.2013

Helsingin viikonloppuretken huumassa ja viimeviikkoisen Miten kuvitukseni ovat syntyneet − luentosarjan viimeisen kuvittajatapaamisen vaikuttamana nappasin Virpi Talvitien hurmaavasti taiteileman, Annina Holmbergin runoileman hurvittoman tarinan juuri tälle satutuntiviikolle. Tällä kertaa jännitin sitä, miten paikoitellen monitulkintaiset tai vaikeatkin sananparret mahtaisivat pienimmille maittaa, mutta koskapa aihepiiri oli kaikille jokseenkin tuttu ja tarinan hahmoissakin monta bongattavaa, ajattelin jälleen kerran, että parempi piirun verran vaikeampi ja mielekkäämpi kuin helppo ja tyhjempi teksti. 14Niin KARKAUSYÖN RATIKKAMATKA (WSOY 2010) sai pompata saturepusta (toimeen juuri hankitusta ja toivon mukaan ikuisesta työkaverista 😉

Nekalan kukkaspalleille hakeutuivat tällä kertaa kaksivuotias Onni ja siskonsa, nelivuotias Vilja sekä entuudestaan tuttu Veikka-poika. Kun nimenvaihtokierros oli tehty ja satumatka juuri aluillaan, ropisi paikalle vielä neljä eskarilaista, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa, viiden ja kuuden vuoden ikäinen setti. Matkaamme sai kernaasti tulla!

”Karkausyönä kaikki on ylösalaisin”, kiikutin kirjan aukeaman ylhäälle lasten eteen ja käänsin hitaasti ylösalaisin todeten tosin: ”vaikkei nyt olekaan virallinen karkausyö, se sellainen, eräänlainen vuoden ylimääräinen yö, joita ei joka vuoteen mahdu”. Ensimmäisellä sivulla tapasimme öisen seikkailun päähahmon eli ”Ratikan”, jonka arvelin olevan sen verran vieraampi ilmaisu tamperelaismuksuille, että venytin sen oitis ”raitiovaunuksi” eli junan tapaiseksi veturivaunuksi, jossa istuvat kuski-kuljettajan lisäksi matkustajat. Ratikkahan ajaa raiteita pitkin kaduilla — joku satulapsista oli varmaan moisen nähnyt, jollei sellaisella ajanutkin.

16 B croppedTarina jakautuu ”Suuren kaupungin” — näin sen satulapsille syötin — eri osissa tapahtuviin kohtaamisiin, jotka on puettu runomuotoon. Ensimmäinen kuuluu näin:

Tällaista alkuhehkutusta miljöön tunnelmasta ei voi kuin koettaa paisuttaa ”aamuvenytyksen” kaltaisella, vapauttavalla riemulla. Ratikan repliikin imitointiini en ole tyytyväinen, mutta mekaanisen kulkuvälineen äänen työstöstä ei tälläkään höyläsuulla ole vielä kunnon kokemusta, joten… jokin ”matalankäheä” hönkäys sai sellaista paikata. Uusintaluennalla osasin sentään vakuuttaa lapsikuulijani näiden ymmyrkäissilmäisistä katseista päätellen 😉 Luotettuni triangeli sai puolestaan kajauttaa alapalkistaan sopivan tuomiokirkon kellon äänen, ja tekstin tarkennukseksi lisäsin: ”keskiyön”, joka sai lapsikatseet ja korvakuulot takuulla nauliintumaan kerrontaan.

”Lentävien satulasten” mukanaolon vahvistamiseksi annoin halukkaiden kilauttaa triangelia vuorollaan. Jännää!

Toisen aukeaman KATAJANOKAN aavistin olevan kuivimmasta päästä nuorelle kuulijakunnalle, onneksi se siis heti alussa, kun huomiot luonnostaan joltisenkin herkkinä. Kuva on mustavalko- ja sinisävyinen, siten ”tieteellinen”, joskin hämäränhyssyn ja oikean raitiovaunun loisteputkivaloa mainiosti jäljittelevä. Haastavaa on kerronnan käyttämä sanasto:37 cropped soft

Mutta jos on itse mitä kiinnostunein aiheesta ja pyrkii höystämään tilannetta ”Mantan kiekauksella” ynnä hevosten hirnauksilla, elävyys on taattu! Ennen kuin hummien tuumia kuultiinkaan, osoitin ikkunan ohi kopistelevaa hevospatsasta, tammaa varsoineen — kotoisin siis Varsapuistikosta, kysäisin lapsilta: ”Mitenkäs ne hevoset liikkuvatkaan ja miltäs se kuulostaa?”. 38 cropped softTaputin kämmenillä reisiin ensin kaksitahtista ravia, sitten, veikkeivät nekalalaiset lapsikädet vielä arvanneet mukaan ravaamaan, vaihdoin kolmitahtiseen laukkaan, johon mennessä ainakin Vilja jo taputtaa-koputteli samaan tahtiin. Ravivaihdon kautta palasimme takaisin tekstiin, joka sekin oli hieman hummaantunut: ”Ratikka höristi korviaan. Tämän tapahtuman se tahtoi nähdä.” Entäs Lentävässä? Satuhuovan pojat ja nuorin Netta tädin sylissä lähtivät HETI mukaan tapuravaamaan, eikä laukanvaihdossakaan kauaa emmitty 🙂

Patsaiden levittäytyminen ”jäälle Casinon eteen” sai pelkistyä pelipaikan mainintaa vajaaksi (moisesta luolasta ei mielestäni lastenkaan tässä kohtaa tarpeen viisastua 😉 Mutta se, että ”patsaat valmistautuivat paljastamaan salaisuuksia” ja että ne yksi kerrallaan ”— kertoivat asioita, joita vain patsaat havaitsivat” otettiin satutunnilla tarkasta todesta, jollei kuuliaalla kunnioituksella. Tätä olisi toki voinut jäädä vielä märehtimään, mutta jatko toivottavasti avitti sellaisenkin lapsen ymmärryksen raiteille, joka oli niiltä luiskahtaa: ”Ratikka kuunteli ihmeissään. ’Minäkin kuulen kaikenlaista’, se mutisi. ’Mutta nämä ovat oikeita salaisuuksia.’” Painotin jälkimmäistä sanaparia. ”Se tajusi, että salaisuudet oli pidettävä salaisuuksina ja sinetöi vihreät huulensa.—” 19 BFiksua: tekstimmekin vakuuttaa vaikenemalla salaisuuksien sisällöstä! Tarunkertojanakin siis harppasin pienoisella tauotuksella kommentoimaan jälkimmäisintä toteamusta, jotta ratikka-raitiovaunuthan on usein maalattu vihreiksi 🙂 Lentäville kuiskasin koko salaisuuksien salaisuuden tauottaen tarkkaan, lapsia kutakin silmiin katsoen. Kun vielä sinetöi huulensa ja vie etusormen varoittaen suun eteen, kaikki olivat mukana salaisuutta vartioimassa. Elias kysyi rohkeimpana, mitä se salaisuus oli (= sisälsi), mutta kunhan kuunteli kappaleen loppuun, ei enää uudelleen udellutkaan O:

Isoveljensä taas ihmetteli, miksei joka ikkunasta näkynyt patsasta ja oliko kuvan väki todellakin Ratikan kyydissä.

Ratikan katse ja mieli halajavat niin ikään toisaalle — seuraavalle aukeamalle, meren ääreen:

20 B cropped

Huikea talvijään piiri avautui sivun käännöllä. Utelin, kuka tunnistaa, mitä löytyykään meren satamasta. ”Laivoja!” nokkela kuusivuotias poika tiesi, joten ruoppasin reippaasti perään (harvakos yhtäkkiä tietäisi, mistä kysymys tarkalleen voi olla!): ”Meren jäädyttyä näillä laivoilla murretaan jäätä..” KAPPAS: Veikkapa lausui ”MURTAJAA” omalta palliltaan, isompien välistä! Hienosti tiedetty: ”jäänmurtaja”-laiva! Ja toden totta, murtajillakin on ikiomat nimet, kuten tarinan ihan aidotkin: ”Tarmo kihalsi Sisun, joka intti sinnikkäästi haluavansa morsiusseppeleen.—” Hyvät (Pyhät) ja hyssykät, jo on karkausyöllä metkat meiningit, jollei mahtavat mainingitkin!

Panoraamakuvassa näkyy taiteilija Talvitien ”syvän työstön” jälki, moinen ei voi syntyä muutamassa sekunnissa vaan ahkeran, tekniikkaa vaativan aherrusrupeaman tuloksena. Olen tunnistavinani vahaliidun elementin jäljen.. Vaan arvaatkos Sinä, miten moiset liitujään railot ovat syntyneet paperille? Moisen luomiseen = elävän, lohkeilevan jääpinnan toisintamiseen tarvitaan paitsi niksit, taito :O Hätkäyttävää.

Seuraavankin aukeaman laajakuvitus ansaitsee näytille pääsyn kokonaisuudessaan. Lumoava on tunnelma ja varsin aito, tällaistahan TÖLÖssä on, haravalla koottavasti, kengänkannalla tallattavasti.

21 BAlareunan kappaleista poimintoina ensin tämä: ”Ratikka seurasi Sisua puiden reunustamalle kujalle. Jäänmurtaja oli kuullut, että Hesperiankadulla asui hevoskastanja, joka varisteli oksiltaan hölynpölyä ja sai kaupungin nauramaan.”  (Olin hilkulla hakea taskuun jääneet, Tokoinrannasta poimimani hevoskastanjat lasten eteen, mutta jatkoin sittenkin eteenpäin, sillä tekstin kulku tahtoi kantaa, ja kerrottavaa riitti vielä monta aukeamaa.) ”Kun karkausyö katkaisi talven selän, kevät räjäytti värinsä päälle.” Uhh, hieman karskilta kuulostaa mainitakaan tuota uuden vehreän kauden alun ihanaa aikaa, kun vasta olemme räpistelemässä lahkeitamme vasta menneen kesän monenkirjavalta väripaletilta. Semminkin täsmentyi karkausyölle annettu sija vuoden kulussa uudelleen ja perusteellisemmin. ”Puistojen juhliessa karkausyötä kastanja hymyili sydämenmuotoisilla lehdillään ja antoi sataa. Ratikka puisteli vaunujaan ja hihitti höytyvien kutitukselle. Jäänmurtaja solmi seppeleensä.”  Näin selviää taannoin talvi-ilmassa aprikoimani: hevoskastanjastahan ne höytyväiset leijailevat, kun puut siemeniään matkaan lähettävät, jotta kastanjasuku jatkaisi eloaan. Toivonpa, että edes yksi tarun kuulijoista tämän omakseen otti, liittäen mielessään omiin kokemuksiinsa kastajahaituvain sateesta. Ehkäpä mukana olleet saattajat, Onnin isovanhemmat tai Veikan äiti — tai kirjaston Marke-täti?

Toisaalta: näin syksyn väreissä kylpiessä tuo laajakuva voisi kuvata alkusyksyäkin, vihertävät ja kellertäväthän sen kastanjain lehvät kuten vasta naapuripuistoissakin. Osoitin puiden oksille, jotta satulastenkin katseet ne varmemmin kohtaisivat. Niinpä seuraava pikku kohtausjakso, jossa murtaja kutsuu ”hullun hortensian” ja ”hysteerisen hyasintin” hääkimpukseen, tuntuukin näin syyshortensiain kukkiessa kauneimmillaan jopa luontevalta. Vaan miltä hortensia näyttääkään karkausyön aikaan? Muistatkos sinä, seuraajani, sen talvista, kuivan kevyttä vaatimattomuutta? Lentävän satulapsia tuosta talventörröttäjien suurimmasta kukinnosta muistutin, ja ”hyasinttia, joulun tuoksuvaa kukkaa”, kaivelin heidän kokemuksistaan niin ikään. (Lukalla kuulemma sellaisia keltaisia kukkia koti-ikkunalla 😉 ”’Tulkaa kukikseni’ se [jäänmurtaja] pyysi, ja hyasintti nyökkäsi. Jäänmurtajan kimppuun pääseminen hiveli sen itsetuntoa. Hortensiakin oli onnessaan.” Jäänmurtajan ääntä en liioin osannut tuhdisti tavoittaa, mutta jos kyseessä kerran oli ”leidi-laiva”, kantavalla äänellä tehty tarjous sai kelvata.

”Töölössä pöllysi ja täysikuu kätteli tähteä./ Liikennevalot tirskuivat, ja vaskinen kirkon kello kalisi nauraessaan./ Merenlahdella joutsen toitotti kutsuvasti./—” Tästä, verkkaisemmasta kappaleesta, saatoin lisäkuvittaa taivaan kuun liikettä kurkottamalla korkealle kädelläni. Kellojen kalinaa kilkatin triangelilla nopsaan; Netta sai sen toisaalla tehdä, vuorollaan. 13 B croppedJoutsenta taas saimme kuulla toisen luotettuni, LAULAVAN LINTUKIRJAN, ääni-cd:n joutsenilla, joiden töräykset saivat kaikki satulapsetkin uudelleen höristämään korviaan. Oli aivan paikallaan todeta, että lähijärvelläkin oli vasta kesällä tavattu joutsenpari, vaikka pesänsä ja poikueensa taisivat tehdä jollekin sisemmän maan järven rannalle..!

Olkoonkin, että lintusten lauluäänet juuri nyt kovin satunnaista herkkua, seurasi tarina Ratikkaa LINNUNLAULUUN. (Olisikohan tätäkin Töölönlahden lätäkön rantaa pitänyt avata enemmän..? Kun ei kukaan kysynyt, vaan kuulijat tuntuivat luottavan ratikan menoon ja sanansaattajan tahtiin, etenin tekstin mukaan: ”Ratikka katsoi alas jään jähmettämään mereen. Sen peilissä kuvastuivat vanhat puuhuvilat kutsuvine kuisteineen ja houkuttelevine torneineen. Parvekkeet ja katot olivat täynnä pääskysiä, ja ilmassa hyppeli hippiäinen.” 4039

Siinäpä vilisteli paitsi puuhuvilain kattorivi eläväisinä kuvajaisina meren pinnalla, monituiset täkäläisten pikkulintusten nimet! Ja vaikka taannoisen aukeaman lopulta napattu Ratikan mieliteko veden alle, ”meren suolaiseen syliin”, ja aprikointi siitä, miltä tuntuisi olla sukellusratikka, todettiin kumpaisessakin kuulijakatraassa hassuksi hölynpölyksi, jollei mahdottomaksikin, osoittautui päähahmon seikkailijaluonne todeksi viimeistään tässä: ”Kiskot kiljaisivat — skriik (jokseenkin surkeasti sadunkertojan tehosteella) —, kun Ratikka otti vauhtia ja loikkasi. Se syöksyi hyiseen veteen, mutta vastassa ei ollut julma kylmyys, vaan syvä sininen ja huikea turkoosi.—”

Kerronnan ynnä kuvan ”kukkivat lumpeet” tunnistivat Vilja ja Olavi jetsulleen. ”Sukellusratikka liikkui veden alla ketterästi. Se kääntyili kuin käärme ja pyörähteli kuin hyrrä, teki uppopallopullahduksia ja tuhahteli kuplia kulkiessaan. Vedenalainen maailma saatteli sen sisään huviloihin, joiden ovet olivat tavallisesti suljetut. Se ihastui kierreportaisiin, joita ajeli ylös ja alas.” Jehei, tässä olisi ollut oivempaa demonstroida oikealla pienoisratikalla ”vesikäärmeen” liikkeitä ja hurjasteluita ”portaissa”, mutta kun ei mokomaa ollut (Veikka oli tosin fiksusti tuonut mukanaan metrojunan tunneleineen kaikkineen, kun raitiovaunua olin alustavasti kysellyt), sai käsivarteni jälleen kerran toimittaa tarinan liikkujan ja liikkeen virkaa. 42Vanhojen talojen kierreportaissa olikin keplottelemista kenelle tahansa, saati ratikalle — mutta tästäkin metka hahmomme näyttää selviävän ongelmitta: ”Västäräkki ja käki hyppäsivät sen kyytiin, mutta peippo komensi ne takaisin kööriin. Konsertti alkaisi kohta.” Toimivasti on kerrontaan sekoitettu totta ja tarua, järjestetäänhän juuri Linnunlaulun kulttuuripiireissä niin soitanta-, laulelo- kuin lausuntamatineoitakin. Tässä erityisöisessä tapauksessa olisi kaiketi osuvinta käyttää nimitystä ”valvojaiset” [sadunsuikkaajan omaa sisältöhöpinää, blogitoim. huom. ;] ”Salissa tarjoiltiin kahvia. Ratikka maistoi myös simaa, jota sinitiainen tuputti. Se oli kuulasta ja kuplivaa.” Pulahdukset ja kuplivat juomat pistivät kielen pulputtamaan ja kannustin niin viinikkalais-nekalalaisia kuin lentäväisiäkin kokeilemaan, miten se veden/juomanpulputtelu onnistuu — millä värkillä etenkin. Pojat taisivat innostua kokeilemaan, ja paitsi vesileikit kylpyammeessa, ”mehupilli” löytyi omien kokemusten sanalaatikosta 🙂

43 BMoista ”Linnunlaulun bördikööriä eli lintukuoroa piti toki kuulastella mainitulta cd-parilta lisää. Kas, kun en iltakenraalissani ollutkaan noteerannut kaikkia monituisista tekstin lintusista ja jouduin hieman sukkuloimaan eri ääninäytteiden välillä, jotta saimme kaikki mainitut kuuluville. Ainakin talitintin ja peipposen sirkuttelujen kohdalla huomasin lasten kasvoista tunnistavaa ahaa-elämystä. Ja ne pari pienintäkin vekkulia, jotka tässä vaiheessa hakivat ajoittaista vaihtelua käymällä saattajan luona, sieltä korvin tarua kuulemassa, hakeutuivat uudelleen uteliaina kuulijakatraaseen, likemmäs kerrontaa.

Linnunlauleloisten hätyyttämänä siirryimme seuraavaan tapahtumaan, ”lahden toisella puolella korviaan hieraisevaan oopperaan”, joka tuumaa näin:23 B

Hienoista kuulijain nujuamista ja malttamattomuutta skarppaamaan sopi mäjäyttää karkauskirjalla lattiaan, ihan napakan keppeesti vaan, ja suullakin ”PAM!”-auttaa, kun se Ooppera-mokomakin rohkaistuu paiskaamaan mahtavan olemuksensa meren lahteen. Kuvasta ei ollut ihan helppoa hahmottaa Oopperan suoranaista muodonmuutosta, mutta kun piirsin ”ex-rakennuksen” ääriviivaa sormellani ja utelin toistamiseen, mitä se muistutti, keksi eskarityttö sen kalaksi, toki 😉 Eskaripoitsu taas tahtoi tietää, mitä linnut lauloivat, johon tuumasin: ”Joka linnulla kuuluu olevan ihan oma sävel…”, jolloin toinen eskaripoika kertoi osaavansa soittaa nuoteista, kun on muskarissa opetellut. Vasemmanpuoleisen sivun nuottirivistöt tulivat näin oivasti ongituiksi pinnalle — ja toivottavasti tunnistettavammiksi myös muille. Päättelin, että böördikööri eli lintukuoro on siitä metka, että se tuntuu soivan hauskasti yhteen, vaikkeivät kaikki samaa säveltä tulkitsekaan. Vihjasin kuuntelemaan metsän, puistojen lintusia: niiden laulut eivät korvaa säikäytä koskaan (ajatellen lähinnä niitä laulavia, ei rääkkyviä, raakkuvia saati räkättäviä yksilöitä ;O

Lentävässä otettiin satuhuovalla sinnittely tosissaan alusta asti. Olavi kysyi heti, saakos tänäänkin tanssia, mutta ennen kuin aioinkaan vastata, kutsuin kaikki kuusi satulasta asettumaan huovalle, kuten satua kuunnellessa kuuluu. Netan otti oma hoitotätsy syliinsä, jottei enää toistamiseen kiljahtaisi, karkailisi ajankulukseen, osasihan nuorin tytöistä sopivassa rauhassa kuunnella ja jopa tuottaa hienoja oivallussanoja kirkkaaseen ääneen. Ei tanssia tiedossa, e-hei: Eliaksen penkille livahduskin sai jäädä vain hetken kokeiluksi. Kun sitten aloitin, tahallani äärimmäisen salaperäisellä äänellä, kertoen terveiset Suuresta Kaupungista ja juuri tämän tarinan kautta, laukaisi se vanhin satupoika kannen vuoristoradalla keikkuvan olennon ”käärmejunaksi”. Kauppatorin kuvan avulla sitten selvitettiin, mikä ko kulkuneuvo oikein on, junanmoinen muttei sittenkään ihan sellainen, ja että karkausyönä, toden totta, oli moisen vuoro irrotella ihmisiä vailla 😉

Fiilis olikin maittava, kun vekarat, täsmälliset säännöt saatuaan, pysyttelivät tarinan helmassa ja kiinnostuivat ihan joka aukeamasta! Tänäänkin oli siis apu oiva parin vrk:n takaisesta ”ensiaamun” lausunnasta, kun tunsin, missä kohdin elävöitän, höystän kerrontaa, jotta se varmemmin pitäisi lapsoset muassaan. Katsekontakteja unohtamatta.

46 BHyppäämme Ooppera-kappaleen jälkeiselle aukeamalle: ”HU-HUU, ratikka saapuu hautuumaalle, Hietaniemeen..!”, jota kannustan ääneen lukijaa matalanmyhkäisesti kertomaan. Eivät tenavaikäisetkään keskellä kirkasta aamua niin pelkureita ole, etteikö voisi syventää tarun tapahtumaa asiaan kuuluvasti ;O Kädelläni elehdin hautakumpuja pitkin tapaillen ja kuun sai nopsin lapsi bongata piirroskuvan taivaan äärestä. Elias sen ekana löysi ja nimenkin muisti — hautausmaan laitaa reunustavien puiden takana piilottelevaa Ratikkaa unohtamatta! Samainen pikkumies tunnusti myös nähneensä unta aaveista! Taisikin olla aikamoinen mielikuvitusonkija, tämä poikanen, sillä juuri hänhän hihkaisi edellisen aukeaman ”Oopperan” nähtyään: ”KALA!”, kun taas muut tutkailivat kuvaa hiljemmin itsekseen.

Ja jos eskarilaispoika ja toinenkin osasi avittaa ikivanhoihin hautakiviin kaiverrettujen nimikirjaimien tavaamisessa, en nuoremman ryhmän kohdalla edes aikonut kysäistä asiaa, vaan luin hitaasti nimen, ammatin kerrallaan. Vaan voi brigadööri, enhän moisen tittelin merkitystä muistanutkaan tarkistaa, vaikka se ensimmäiselläkin kerralla epäselväksi jäi ;/ (TÄSSÄ se nyt on: ”arvoltaan majurin ja everstiluutnantin välillä oleva pelastusarmeijan upseeri”[Nykysuomen sanakirja; WSOY 1970].) Metkoja, nuo vanhanaikaiset nimet, kivan kimurantteja ääneen sanoa — ja herättävät paitsi kunnioitusta, hillittyä hilpeyttä, ja sopivat hymyilyksi hyiseen haamuiluun.45 B

Liikuttava on kappale tää: ”Ratikka katseli aaveiden karkeloa kauempaa. Se ei pelännyt, mutta ei halunnut mukaankaan. Outo haikeus valtasi sen mielen hautausmaalla, jonka kauneus oli syvänsävyistä ja synkkää./ Hitaasti ja huomiota herättämättä se kääntyi kannoillaan ja suuntasi kulkunsa kohti heleämpiä seutuja.” Vasta toisella lausuntakerralla sain tähän parteen puhuttelevamman sävyn, ja lisäys ”siis: valoisampia paikkoja kohti” tuntui tärkeältä, myös.

ULLANLINNAN kukkulalle oli suorastaan riemukasta nousta: aukeama helmeilee eri värejä, semminkin yön kajon mietoja, mitä lukuisampia eläinhahmoja. Niitä tunnistettiin kilpaa sekä Nekalan että Lentävän satulasten toimeksi. Kuulijat ryhmittyivät kirjan ääreen kiinni, jotta näkisivät ja löytäisivät: vaikkapa ”Muodottomaman mopsin Munkkiniemestä”, ”Rotevan rotan Rööperistä”, ”Sulo-Siilin Suomenlinnasta” tai ”Keimailevan ketun Kumpulasta” — monista muista kotoperäisistä elukkapersoonista puhumattakaan! Ne olivat kuulemma kokoontuneet ”Ullanlinnaan juhlimaan karkausyötä. Oli tehty paljon työtä, jotta jokaisella olisi paikka pitopöydässä.” Ah ja HAA: nythän hidasälyinen suikkaajakin sen vasta tajuaa: eläinkunta juhlisti tuota taikayötä kuten ihmismielet ja –kerma itsenäisyyttään sinä tiettynä joulukuun alun iltana..! Yhtä lailla tarkkuutta vaativaa oli tunnistaa, mitä kukin juhlavieras sai mussuttaa; etenkin Lentävässä jälkimmäinen juttu sujui antoisasti. 25Olavi tunnisti rotan ”luumut”, oravan ”omenan” ja etanan ”kurkun”, Luka taas perhosen naminvärisen ”retiisin”. Sivun kulmassa myhäilevän, uhkean kissahahmon todellista lajia piti tovit tuumailla… Isoveli heitti parikin rohkeaa arvausta, josko tiikeri tai jopa leijona, kunnes teksti avitti loppulauseellaan: ”Kurvikas kissa söi kiinankaalia ja Ratikka — RRRRRa-par-pe…” koetin avittaa ”raparperia” keksimään, sillä se oikea, raparperipiirakka, olisikin ollut jo papukaijamerkin arvoinen löytö.

Tarmokkaalla etutassujen taputuksella reisiin saattelimme kukkulan laella kopistelevan poliisiratsurivistön paikalle ja ”cityhirvi” jonon perässä tunnistettiin. Nekalassa muistivat sorminukkejänö ja kierosilmäinen kisunkin mukaan karkeloon, jotka Lentävässä unohtuivat repun taskuun hyllylle…

KÄPYLÄ olikin sadunkertojalle tuttu, vanhojen puutalojen ja lapsiperheiden kotipaikka. Alustus osoittautui hyväksi kumpaisellekin ryhmälle: Nekala-Viinikassahan on hieman samanmoinen asujaimiston henki, ja Lentävässäkin tenavien luontevaa napata ”koti” sanasta kiinni. ”Se tuli kotiin!” Elias päätteli heti aluksi. Ratikka saa, uskokaa tai älkää, tutustua vastaan köpötteleviin, lapsosten askartelemiin käppyräisiin käpylehmiin”, joihin törmää Käärmetalon kulmilla. Käpylehmät kertovat kuuluvansa isojen pihapiirien ”siisteissä sikaloissa” ja ”näteissä navetoissa” käyskelevään käpyeläinlaumaan. Ja kun Ratikka kuulee, että käpyläläiset pääsevät kävelylle vain karkausyönä, se tarjoaa auliisti kyytiä ”Taivaskalliolla”. Tihih! Tuota kallion nimeä olisi toki voinut availlakin, mutta koskapa se on harvinaisempi nähtävyys ja todennäköisesti tuntematon lapsille, en moiseen takertunut.47

Tähän kohtaukseen sopisi tietysti käpyeläinlauman askartelu, mutta tarpeiden ja ajan puutteessa (aamun taruretkemme on monipolvinen ja aikaavievä!) kannustin vain kumpaakin satulapsilaumaa väsäämään moisia tilaisuuden tullen, kuten vanhempansa ja isovanhempansakin ovat aivan taatusti tehneet ;O

”Taivaanrannassa kajasti jo. Alkoi aamuyön viimeinen karkelo./ Liikennevalot villiintyivät, lyhtypylväät yltyivät pyörimään ja kivijalat halasivat toisiaan. Talot tanssahtelivat ja torit porisivat, hölynpöly pöllysi muuallakin kuin kastanjoissa.”

Saavuttiin ratikka-madon mukana KALLIOON, joka toisaallakin jo mainittiin ”kukkivaksi”. Ensinnä oli pyssättävä ihmettelemään metkoja ”talojen kivijalkojen” talssahtelua kuvituksen ylälaidassa. Jos eskarilaiset moisen mielikuvitushuvituksen hyväksyivätkin hissuisesti, katsoi Olavi tuohtuneena jalkaterien riviin, ja kun samaan aikaan utelin, tiesivätkös, että kaikilla taloilla on omat ”kivijalat”, joilla seisovat, totesi, ettei moisia ollut. Oli oikein selventää, että nimitys tismaa oikean talon perustaan, jota ilman tulisi kylmää ja märkää lattialla ;O48 B

Elias osoitti silmiään pyörittelevää ratikkaa omatkin silmänsä samaisella tolalla kummastuksesta, johon oli vastattava: ”Johtunee kokonaisen yön valvomisesta..!” Ja niin seuraa sadunsuikkaajan lempparikohtaus. Saihan siinä heittäytyä enemmän tai vähemmän ❤ romanttiseksi <3, pussata muiskauttaa monen sekunnin pituudella satulasten ihmeeksi 😉 Ihanaisinta on, että moinen romanttinen kohtaus johtaa toiseen, kun Ratikkamme heltyy tulipunaisen Amarylliksen surkean pyynnön edessä ❤ <3… ”Amaryllistä” avasin toteamuksella: ”Teidänkin kotonanne on varmaan kasvanut moinen joulukukka — joita voi vielä karkausyön talvitunnelmissa kukkiakin”. 49

Tästä oli huimaa hypähtää aukeama eteenpäin ja tunnistaa, minne ratikkakäärmeemme olikaan päässyt, vieläpä tulipuna-amarylliksen kera! Elias senkin tunnisti, tarkkasilmä, ensinnä kaikista viikon satulapsosista ja vihjeittä varmana O: ”VUORISTORATA!”. (LINNANMÄELLÄ) ”Ratikka tajusi, että kukillakin oli tunteet. Se oli pitänyt niitä vain silmänilona, mutta tavattuaan puut, linnut, aaveet, eläimet, käpylehmät, patsaat ja muut karkausyön vaeltajat se ymmärsi, että kaupungin henki syntyi juuri tunteista.” Voi sydämen jysäys, jospa oisin osannut tään jotenkin lapsille vieläkin tarjoiltavampaan muotoon pyöräyttää… mutten, en kumpaisellakaan kerralla. Ehkei tätä ajatusta oikein voikaan kuin painottaa äänellä, tahtia säästämällä.. Kädenkin voisi sydämelleen — tai vieruskamun sydämelle — painaa. Ensi kerralla sen teenkin 😉

51 B”— Töölöläisen hevoskastanjan kaipuusta./ Linnunlaulun visertäjien riemusta./ Hietaniemen haamujen haikeudesta./ Munkkiniemeläisen mopsin murjotuksesta./ Cityhirvien hilpeydestä./ Käpylehmien levollisuudesta./ Patsaiden vallattomuudesta./ Ratikan ja Amarylliksen rakkaudesta.” (Roomalaisen runoilijan Vergiliuksen runojen paimentytön mukaan [Otavan uusi sivistyssanakirja, Kaarina Turtia, 2005] 😉

Viimeisen aukeaman turkoosinsinitaivolle ne onnelliset, tunteelliset, rakastuneet sitten karkausyönsä viime tunnilla viipottivat. Ja taivaanrannassa hohteleva ”tähtikin” löytyi, kun sitä yhteisvoimin tiirattiin. Venus ”vaahdosta syntynytkö” se lienee, aamunkajon ensimmäinen nousukas..?52 B

Upealta näyttää tuo, viimeisen parren paljastama Iso Kaupunki eli HELSINKI. Samoja taivaan ja talvenselän värejä olen havainnut ympärilläni näinä lukuisina kuulaina syysiltoina, joita olemme suopealta säänhaltijalta tänä vuonna saaneet seilattaviksemme. Siksikin valitsin tämän tarun — vuodenajan kaihonkauneuden ja kuvituksellisen kukkeuden hurmassani 🙂

Voi satulapsosiani, jotka aamuväsyinä vielä kärvistelivät huovalla: kaksikesäinen Ellen kyyryssä, haukoteltuaan makiasti ainakin pari kertaa, Saana, joka pisti etusormensa korviin jo aiemmin ja sen huomattuani vaikenin ja kysyin tylleröltä, josko kerroin (innoissani) liian kovalla äänellä vai… Oliko satumatka ihan liian pitkä? Pienoista pilkettä olin havaitsevani tytön tummissa, luottavaisesti takaisin katsovissa silmissä, ja niin koetin hillitä ääneni voimakkuutta. Luka taas olis kellunnut selällään paljaalle lattialle loikomaan ainakin kerran aiemmin, jolloin eläinten bongaus oli saanut hänetkin palaamaan messiin. Lopulta poika löytyi jälleen tuonnempaa, kuvakirjahyllyn tyköä – tarunkertojaa katsellen… KIITOKSEN & kehuset satulapseni ansaitsivat jaksettuaan semminkin karkausyön aamuun asti Ratikan vinhassa kyydissä!

Kun Lentävän lapset jo pukivat, pomppasivat pikku satuelukat repun taskuista sormiini ja vaativat päästä huikkaamaan hei-heit. Toki kiidin lasten luo ja sekä kissat ”Kissmet” että ”Kierosilmä” että ”kanipupu-Jussu” kumarsivat kaikille yhdessä ja erikseen. ”Jussu” kävi korvanpäillään koskettamassa ”pupujen tapaan” joka lasta nenänpieleen 🙂

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 14/10/2013 by in lokakuu 2013.
%d bloggers like this: