sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

TUULISPÄINÄ ti 15. & to 24.10.2013

Syysloman hiljaiseen tunnelmaan, rentoon mieleeni upposi oivasti Rolf Krenzerin kirjoittama intiaanitarina, jonka lumoavan kuvituksensa, Anatoli Bourykinen herkkää tyylittelyä perusteella satuhuoneen hyllystä huomasin. Teksti on sangen yksinkertaista kieltä, lauseetkin selkeitä ja lyhyenläntiä, mutta ehyitä – siis kuvakirjoista nyttemmin useimmin löytyvää, joka ei herkästi sadunsuikkaajaa inspiroi (mutta ymmärränhän toki, että lukemaan opettelevalle tai siitä haaveilevalle tällainen voi olla juuri omiaan 😉 Vaihteeksi moinen valinta paikallaan, ovathan satulapset vasta harjaantumassa oman äidinkielen käyttöön.17 B

Nekalan satutunnille ripotteli vaivihkaa kokonainen kuulijalauma: ensin siivoojatäti touhotti syysloman ovisysteemeistä, ollen sytytellyt kutsuvat valot valmiiksi, ja toivotteli moneen kertaan mukavaa tuntia, PALJON LAPSIA. (Lieneekö hänessä noiturin vikaa?!) Mukanani tulleen Veikan äiti kertoi kutsuneensa ystäviään, jotka luvanneet tulla. Vanavedessä saapuikin kolmivuotias Niko sen äidin kera, joka oli pirauttanut kirjastontätsylle, sitten nelivuotias Lenni isosisko Linnean ja pienenpienen pikkusiskon kera äidin saattamina. Vielä kiri isänsä edellä joukkoon nelivuotias Akusti sekä kolmivuotias isoveli Niilo, ykskaksvuotias pikkusisko Louna ja: äiti! Virittelin jo nokkahuilua valmiiksi ja kunhan jokaisen päällysvaatteet roikkuivat naulakossaan, kehotin lapsia istumaan joko lattialle, intiaanien tapaan, tai pikkukukkapalleille, kaareen likelleni.

Itsenikin, satuihin hullaantuneen, esittelin, jotta saatoimme siirtyä PIKKUVELI TUULISPÄÄn (suom. Heli Karjalainen, Lasten Keskus 1998; orig. Kleiner Bruder Wirbelwind) pariin kauas ruohostomaalle, aavalle preerialle, jolla intiaanit asuvat.

19Jo sisäkannen aukeaman intiaanien omia, käsityönä maalaamia kuvia jäljittelevät piirrokset tärkeää pysähtyä näyttämään kertoen, että niillä intiaanit kertovat tarinoita tapahtumista.

Tässä visuaalisessa tarussa teksti pikemminkin nöyrtyy kuvituksen juonta täydentämään, tarkentaen tai höystäen sitä, mutta veikkaanpa, että laajakuvamaiset, aukema toisensa jälkeen paljastuvat kohtaukset voisi käydä läpi silkkoihin kuviin ja niiden sisältämiin hahmoihin syventyen – ihan ikiomankin tarkemman tarinan sepittäen. Se ei ehkä osuisi edes kovin kauas siitä mitä kirjan kertoja on tuuminut ja muistiin merkinnyt. Eri yksityiskohdat, joihin ei satutunnilla, suurella joukolla ja jokseenkin etäällä pienistä silmäpareista, ole mahdollista ihan jokaiseen ohessa tutustua, mahdollistavat myös monen monta mainiota tutkailuhetkeä itsenäiselle lapsilukijalle tai vanhemman, sisaruksen kanssa juonenkulkua jakavalle.

20 B

Miljöö, aava ruohostomaa, ja siellä käyskelevät hevoset tulivat tunnistetuiksi ensiaukeamalta, niitähän preerian intiaaneilla on ollut tärkeinä tovereinaan. Päähahmoksi osoittautuu pieni intiaanityttö nimeltään Loistava Aurinko. Nimen täsmensin juuri sellaiseksi nimeksi kuin intiaanit toisilleen antavat: ne merkitsevät jotain – kuten vaikkapa loistavaa aurinkoa 😉 ”Tiipiit” jätin lisäämättä telttojen nimiksi, kun ei teksti sitä erityisnimeä käyttänyt sekään. Kunhan olin vielä selventänyt Suuren Puhvelin isäksi, päästiin kiinni tarinan ydinjuoneen eli hevosenlapsen loukkaantuneen raajan hoitoon. Isoveli sen varsan värin valkeaksi tiesi, aivan oikein – saattoipa olla jopa vaaleneva kimo, harmaanruskealle vivahtava, aprikoin.22 B

Hienoa ja totta, että se, joka osaa vahingoittunutta hoitaa, on juurikin Suuren Puhvelin vaimo eli nainen, jotka ovat (olleet) monien intiaaniheimojen todellisia lääkärin veroisia. ”’Tämä näyttää pahalta’, hän tuumi ja kääri jalan hellävaroen siteeseen.” Koetin löytää Loistavan Auringon äidille äänensävyn, isän matalasta äänestä selkeästi erottuvan – omaa ääntäni keinotekoiseksi muuttamatta. Jotain lempeän huomaavaista tavoittelin… ”’Varsa tarvitsee nyt hyvää hoitoa.’” Tämä virke, viimeistään, asettaa intiaanitytöllemme tärkeän mahdollisuuden: oman tehtävän.

”’Minä pidän siitä huolta’, Loistava Aurinko sanoi. Hän meni mukaan, kun isä lahti viemään varsaa toisten preeriahevosten luo.” Eihän teksti sittenkään ihan askel askeleelta kuvaa seuraa (tai kuvitus kerrontaa), vaan ajatus- ja tapahtumankululle jää mukavaa väljyyttä, kuten tässä kohtauksessa, jossa jokainen saa itse kuvitella tarkemman tapahtuman, jollei ota oitis tutkiakseen herkkää hetkeä hevoslapsen ja tytön välillä. ”Yhdessä he valmistivat varsalle pehmeän vuoteen ja laskivat sen siihen lepäämään. Toiset hevoset kirmasivat paikalle. —” Tässä pistin tapulaukaksi selventäen aiempien tuntien tapaan, jotta pollet ne laukkaavat tällaista tahtia – tai ravaavat tällaista, vaihtaen kakstahtiin, ja jos vain joku tahtoi mukana koettaa, sai ihmeessä sai ;O23 B

Utelin, tunnistikos kukaan ruoholla kurkkivaa eläintä, hieman myyrän näköistä vekkulia. Kukaan ei tainnut arvata, vaikka sekä aikuisten että lasten silmät tutkivat kuvaa tarkkaan. ”Luulen, että se on preeriakoira, sellainen utelias tapaus, joka voi asustaa maan alla, koloissa… Sellaisia nimittäin ruohostomaalla vilistää.” Kannustinkin kuulijoita tavalliseen tapaani tutkimaan, mitä ne preeriakoirat todella ovat. (Murmelien serkkujako?)

Ennen seuraavaa aukeamaa soitin huilusta lyhyen ja hilpeän intiaanien ”tanssilaulun”, jollaista olin ilokseni opetellut pitkin kesää, kun moisen vanhasta MUSIIKIN MAAILMA – Musica 5 – 6 (Musiikki Fazer, 1979) ala-asteen koulukirjastani löysin. Tässä kohtaa tarua olisi tosin voinut tyytyä nasevampaan ”metsästyskutsuunkin”, jollaista harjoitellessa kokeilin, mutta tässä tilanteessa se tuli ulos keppeeämpänä sävelenä. 24”Silloin varsa halusi nousta jaloilleen, mutta sen polvet pettivät./ ’Siihen sattuu kovin’, sanoi Suuri Puhveli ja silitti hellästi varsan päätä./ ’Kyllä se siitä, pikkuinen’, hän lohdutteli./ ’Minä jään sen luokse.’ Tyttö istahti varsan viereen ja silitteli sitä lempeästi./ ’Kyllä se siitä’, hän sanoi hiljaa.—” Näin tyttö osoittaa tarmonsa ja rohkeutensakin, sillä isä palaa takaisin kotiin  – telttaan, olettakaamme -, jättäen tyttärensä ulkosalle varsan ja muiden hevosten tykö. Luulenpa isän luottavan näihin hevosiin, osin kasvatteihinsa, joiden kanssa tyttö on syntymästään saakka saanut puuhailla ja oppinut niiden luona olemaan.

Tuossa kohtauksessa, samaisella sivulla, kerrotaan vielä seuraavasta päivästä, jota tyylitelty auringonkehrä huolehtivaisine kasvonilmeineen osin symboloi. Silloin äiti tuo Loistavalle Auringolle ”kuumaa keittoa” ja kyselee varsan vointia. ”’ Se nukkuu.’/ Äiti nyökkäsi. ’Anna sille vettä, kun se herää’, hän sanoi lähtiessään. ’ Voit huuhtoa keittokulhon purossa ja täyttää sen raikkaalla vedellä.’ ” Tässä olisi voinut demonstroida tilannetta oikealla savikulholla, mutten sellaista sopivaa (rikkuuntumatonta!) kotoa löytänyt… Onneksi seuraavan sivun hieno laajakuva näyttää lisäyksenä sen, mitä jo saattaa kuvitella:26 B

Voih: varsa tahtoo taas nosta jaloilleen (oiva paikka iloluontoiselle huiluttelulle, jonka ensi kerralla, totta vie, toteutankin), mutta eiväthän sen jalat vielä kantaneet. Kerrontaäänen madalsin vakavaksi. Loistava Aurinko toteaakin, isänsä lailla, lohdutussanat ”kyllä se siitä”. Niiden koen painollaan koskettavan paitsi varsaa, tyttöä itseään, joka tuntuu ottavan vastuunsa heikommasta vakavasti. Raikas, viileä vesi toimii tietysti vahvana virvoittajana, varsan innoittajana, saaden näin tytönkin helpottumaan: ”Kuinka hän ilahtuikaan, kun varsa joi ahnaasti. Se maistoi myös ruohoa, jota hän sille tarjosi.” Näin suburbian satulapsetkin oppivat lisää hevosten tavoista.

25Nyt luritin lyhyen metsästyskutsun, kertaalleen vain, vuorokaudenajan vaihdoksen merkiksi. ”Illalla äiti tuli taas ja sitoi varsan jalan uudelleen./ ’Se näyttää jo paremmalta’, hän sanoi iloissaan.” Tässä koin täsmentää lisäksi, että tietäväthän satulapsetkin: haavan side täytyy avata ja haava puhdistaa, sitten taas sulkea, jotteivät pöpöt pääse sisään :O. Kuulijajoukko hyväksyi tämän hiirulaishiljaa.

Osoitin iltaruskon kullanpunervaa piirrosmaisemaa ja aprikoin sen hämystä tähtien alkavan tuikkia – kuin myöhään edellisenä iltana, kun taivas oli aivan selkeä, juuri sellainen, mielettömän ihmeellinen syystaivas, jolta erottaa monenmonta tähteä. Mutta kun äiti kehottaa Loistavaa Aurinkoa tulemaan kotiin iltaruoalle, tyttö vastaa heti: ”’Minä jään tänne’ — ’Varsa tarvitsee minua.’” Hän saakin jäädä: vain äiti palaa mietteliäänä teltalle. Näin siis äitikin osoittaa tiettyä luottamusta tai ainakin ymmärrystä tilannetta kohtaan, jollei koe hienoista ylpeyttäkin siitä, että tyttärensä tahtoo vilpittömästi auttaa.27 B

Vaan annapas olla: seuraavassa kappaleessa selviää, että Suuri Puhveli tuleekin myöhemmin Loistavan Auringon luokse mukanaan lämmintä ruokaa ja kaksi huopaa (joita havainnollistin sormiparin pystyyn nostaen: ”’Mitä sinä noilla huovilla aiot?’ kysyi Loistava Aurinko./ ’Yöstä tulee kaunis’, isä vastasi ja tähysti taivaalle. ’Tähtikirkas yö.’” Ja niin isä levittää huovat maahan ja toteaa tahtovansa nukkua ulkosalla, mikä ensin hämmästyttää, mutta toki sopii tytöllekin. Mene, muista, maltoinko tässä huilulla lurauttaa, sellaiselle joka tapauksessa sopiva kohta, ennen kuin sivu taas kääntyy:

”Niin he lepäsivät vierekkäin tähtikirkkaan taivaan alla, ja isä kertoi tyttärelleen…”, osoitin kuvan taivaassa hohtavaa valkeaa ja kysyin, kuka tunnistaa, mistä. Niko sen ”kuun” arvasi ääneen aivan kohdilleen :)…”lukemattomista…” utelin taas, mitä taivaalta löytyy, mitkä siellä tuikuttaa, jolloin Niko osasi pelastaa kuulijat ”tähdillä”, kaikki, kun ei kukaan muu levollisesta tauostakaan huolimatta sitä arvannut ääneen pihahtaa, ”…ja Suuresta Hengestä, joka aikojen alusta on pitänyt kaikkea silmällä.” ”Niin kasveja, eläimiä kuin ihmisiäkin”, koin täsmentää, mutten vainenkaan tämän hengen tarkempaa olemusta (ken sen tietää, tuntee, paljon tietää :O)  28 BTytön varmistettua isältään, mahtaako varsa terveeksi tulla, ja saatuaan maltillisen vastauksen ”’Odotellaan vain aamuun’”, pääsin viimein lurittelemaan nopsempitahtisen, toistavan ”viljanpuintilaulun” huilullani. Sehän vaihtoi tunnelman ja tahdin seuraavaan sopivaksi:

Pääsimme nyt runsaammalla joukolla tapulaukkaamaan, väliin tapuravaamaan, jotta unikuvan ilo vahvistui! Kiitos, Maija, kun lähdit mukaan niin, että muutaman muukin käsipari, ainakin satulapsen, uskaltautui ;). Pistettiinpäs menoksi Loistavan Auringon ynnä kaunokaiseksi varttuneen, valkean hevoskuvatuksen kyydissä!

Kuinkas ollakaan: seuraavana päivänä varsa jo kykeneekin nousemaan jaloilleen. Ja seuraavan iltana isä käy jälleen tyttärensä tueksi varsan yövahdiksi. Eikä tässä kaikki: ”Myöhemmin äitikin tuli heidän luokseen./ Silloin isä meni vielä kerran takaisin teltalle ja toi äidillekin peitteen./ ’Täällä on kaunista’, Loistava Aurinko kuiskasi./ Hän lepäsi isän ja äidin välissä ja katseli yllään kaartuvaa tähtitaivasta./ ”Huomenna varsa on jo lähes terve”, äiti sanoi.—” 31 BTekstisivun viereisestä kuvasta tuntui tässä kivalta paussinaiheelta huomata tytön kädessään pitelemä, kenties unikaveri, jota kävin näyttämässä jokaiselle satulapselle vuoron perään, jotta saivat arvata sen olemusta. ”Kalaa” oli Niko tunnistavinaan, ”siiliä” Lenni, vaan sen verran kaarevassa asennossa tuo ylöspäin hyppyyn suuntaava eläinhahmo oli, että sen hevosmaisuus tuntui pinistä kuulijoista epäilyttävältä vielä siinäkin vaiheessa, kun totesin sen voivan olla joko jompi kumpi moinen tai, ihan totta: hevoinen ;O!

Oh, en malttanut soittaa huilua, katkaista kerronnan ravia, vaikka hyvin hyvin sävelkin tähän passaapi, kun: Loistava Aurinko pääsee uudelleen unen turvin kerrassaan unelmahevoseksi varttuneen varsan kyytiin! ”Varsa kyyditsi häntä joutuisasti kuin tuulispää yli niittyjen korkealle taivaankannelle saakka hohtavien tähtien keskelle.—” ”Tuulispäänä” voi nähdä myös tytönkin, jonka pitkiä hiuksia tuulenviima tuivertaa. Tämän hienon unikuvan kanssa ajattelin ääneen, jotta Loistava Aurinko taitaa toivoa niin kovasti varsan paranemista, että se ihan totta auttaa..! 30 BNäin sai ”tanssiinkutsu”-luritus toisen vuoronsa.

Niinhän siinä käy, että varsa kykenee kuin kykeneekin juoksemaan jälleen, seuraavan aamun koissa. Vaan: ”Nyt se ei osannut päättää, halusiko se seurata emoaan vai pientä intiaanityttöä.”

’Mikä sen nimeksi tulee?’ Suuri Puhveli kysyi./ Tyttö kohautti harteitaan. ’Miksi minun pitäisi antaa sille nimi?” hän kysyi/” Tässä dialogikappaleesta karsin ylimääräiset, repliikkejä selittävät lisäykset pois elehtien ja luottaen siihen, että tutut hahmot äänineen tulisivat tunnistetuiksi ilmankin.”Koska varsa kuuluu sinulle”, isä vastasi./’Minulle?’ Loistava Aurinko oli tuskin uskoa korviaan./ ’Minä lahjoitan varsan sinulle’, isä naurahti./’Sinä olet pitänyt siitä (niin – mustikka, luonteva vahvistukseni tässä;) hyvää huolta.”

32 BLoistava Aurinko tietääkin ihan pian jatkaa, jotta nimeksi tulee ”Pikkuveli Tuulispää”. Ja sinä, lukija-ystäväiseni, saat nyt itse hankkia tämän satukirja-ihanaisen ja löytää intiaanitytön vallan mainion selityksen sille, miksi nimipari muodostuvi juuri tällaiseksi 😉
Se kuvaa oivasti sitäkin, millä tavoin intiaani-ihmiset nimensä keksivät ja antavat, myös kumppaneilleen eläimille – kokemuksen viisastuttamina! ”’Kaunis nimi.’ Äiti nyökkäsi. ’Ja kun varsa on kasvanut suureksi, sinä voit ratsastaa sillä.’/ ’Jokaikinen päivä!’”

Loistavalla Auringolla on syytä nauruun: hänen toiveensa on toteutunut moninkertaisesti!

Viimeisen tekstikappaleen ”suloisen lämmintä oloa” jatkoin vielä omin sanoin, kutakuinkin näin: ”Niin me kaikki voimme tuntea, kun hoidamme ystävää – tai sisarusta, äitiä tai isää – tai eläintä, vaikka omaa lemmikkiä, terveeksi.”

18

Eikös vaan? 🙂

Loppusäveleksi sopi intiaanien pentagoninen eli viisiasteinen ”Kenelle tuuli laulaa” -kehtolaulu, jonka ensin soittelin huilulla, sitten laulelin ensimmäisen säkeistön verran:

”Kenelle tuuli laulaa?/ Kenelle tuuli laulaa?/

Tuuli omaa tuudittaa./ Tuuli omaa tuudittaa./”

Tunnusteltuamme ”viisvuotiaan” mokkasiini-tossuja, joko puhvelinnahkaisia tai kaniininkarvaisia (tod. näk. kumpaisiakin), sekä intiaanin nahkaista, helmin koristeltua hapsuvyötä, ryhdyimme maalaamaan kuultua ja kuviteltua vesiväreillä. Ihka aito intiaanimusiikki Ritual Mesa – Native Flute Ensemble -äänitteeltä sai säestää helistimin, huiluin, rummuin ja jännin efektein…

Lumoavanmoisia akvarellikuvajaisia syntyi.

Lentävän satutädit ja -äidit lomailivat seuraavana torstaina, joten sadunsuikkaajalle jäi aikaa sukeltaa kirjaston kokoelmasta poistettujen satusten joukkoon – ja ihmetellä ensihiutaleiden sakeaa sadetta ihan yksinään. Reippaan viikon kuluttua olikin taas lauhempaa yli kymmenen asteen verran, joten kesäheinäinen preerian ruohostomaa sai vuoronsa uudelleen.

varsankehrä square

Satuhuovalle oli nopsimmilla pojilla NIIN kova KIIRU, etten ennättänyt edes kunnolla suoristaa, joten piti hätistää nopsajalat pois ja ottaa uusiksi. Niin pääsi uusi tuttavuus, liki kolmivuotias Sara-tyttönenkin huovalle – ja Saana, joka odotti nätisti, että ikioma täti tuli ja saattoi omalle sijalle :).

”Hyss – nyt kuullaan, mitä huilu meille kertoo!”, sanoin, ja lurittelin ”Tuulen tuutulaulun” toistavat säkeet kertaalleen. Mikä taika siinä olikaan: kaikki silmäparit napittivat huilua, jolleivät soittajaa, ja kuuntelivat hiirenhiljaa – Vennin teki tosin mieli ottaa ja koettaa soittaa ihan itse, mutta jouduin toteamaan: ”Tämä huilu on henkilökohtainen!” – toivoen, että sen ymmärtäisivät.

Preeriamaiseman ”hevoset” tunnisti ensinnä Luka, ”teltat” Olavi ja niine tietoineen saattoi intiaanitaru alkaa. Kokolailla samoin kommentein ryyditin kerrontaa; paljon, paljon hanakammin tahtoivat nämä satuhuopalaiset kommentoida juonen kulkua ja siinä esiintyvien hahmojen mieleen tuomia, omia kokemuksia. Kommentoinninhan olin aluksi sanonutkin sopivan kuuntelemisen keralla, mutta turhalle pölinälle ja toisten häiritsemiselle pudistin päätäni.

Haavoittuneesta varsasta muisti mm Olavi, että heidän kissansa oli loukannut jalkansa ja sitä oli pitänyt hoitaa – olkoonkin, että siitä oli aikaa ja lopulta kissa oli kuollutkin… Venni muistutti omasta koirastaan – ja Mikael kertoi varsin vakkuuttavasti taannoisesta kompastumisestaan :O Olavi aprikoi edelleen, miten varsa mahtoi jalan satuttaa. Ehkä se kompastui kiveen? Näin oli vissi, että varsan jalan loukkaantuminen ei ollutkaan ihan pikku juttu vaan se piti hoitaa.

Intiaanityttö Loistavan Auringon merkittävästä nimestä muistui Vennille mieleen oman koiran ”Maksi”, ja Olavi keksi, huomattuaan preeriakylä-kuvassa laukkaavan koiran, että antaisi omalle, tulevalle koiralleen nimeksi ”Tassu”. Oivaa!

Myöhemmin bongattiin sekä kuu että tähtöset intiaanien yön taivaalta, ja joka kerta kun hevoset laukkasivat tai ravasivat mukaan tarun kohtaukseen, taputtivat melkein kaikki, nuoremmat tyttösetkin, innolla mukana! Se kuulosti ihan oikealta preerian hevoslaumalta :O

29 B

Olavi se huomasi myös piirroksen intiaanipussukan ruohomaalla, jonka saatoin valottaa ”rohtopussiksi”, jollainen minulla olikin mukanani saturepussa. Sen, nahkaisen tekeleen, annoin etummaisille pojille tunnusteltavaksi saatesanoin: ”Sitä ei saa avata kuin se, kenelle pussi kuuluu!” Isoveli Olavi mietti, olisiko se vaarallista, johon oli jatkettava, että rohtopussin omistajalle ei, koska hän tietää, mitä pussin sisältämillä rohdoilla tehtiin – mutta se, joka ei rohtoja tuntenut, saattaisikin käyttää niitä väärin ja siitä voisi tulla harmia.

56 B softHyvin jaksoivat nämä eläväiset, mutta myös eläytyväiset satulapset tämän tarinan, toisin paikoin hieman junnaavaa ja toistavaakin, kerrontaa, kun kuvat ja aihepiiri kiinnostivat – ja pienet tuokiota intiaanihuilulla jaottivat verkkaan kehkeytyvää jännitettä. Toivon tietysti, että oma mieltymykseni tähän satuun välittyi myös lasten viihtymisenä sen äärellä ❤

Jokainen Lentävän lapsi sai myös tarkistaa Loistavan Auringon kädessään pitämän pikku ”unikaverin” siroksi hevoseksi, jonka vanhin Olavi ehti ensinnä ääneen kuuluttaa.

Loppuluritukseksi sopi intiaanien tanssilaulu, se hilpein ja duurillisin sävyltään.

Moisen matkan jälkeen tuntui juurikin passelilta päästää sadunkuulijat piirtämään omia toiveuniaan, minimpiä – pidempiä. Ihan vieläkään emme siis päässeet muovailemaan, mutta maltapas, Elias, vielä viikko – sadunsuikkaajalla on sellainen kutina, että ensi kerralla on vuorossa teemaltaan mitä sopivin tarunen muovailutyön pohjaksi O;

Intiaanikasetti ei ikäväkseni toiminutkaan – joten lapset saivat piirustaa kirjaston omassa ambientissa äänimaisemassa – puhtaalla innolla: Toinen toistaan kiehtovampia unikuvituksia piirtyi esiin, toisilta ronskimmin, toisilta harkitsevammalla kätösellä. Arvokkaita ihan jokainen uni omaksi nimetä ja kotiin muistoksi viedä.

”Kenelle tuuli laulaa” sai päättää ensimmäisellä säkeistöllään sen piirustushetken.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 18/10/2013 by in lokakuu 2013.
%d bloggers like this: