sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

HIRMUISEN YKSINÄISESTÄ PIENOISEN YSTÄVÄKSI ti 22.& 29. & to 31.10.13

Hämäriin, jollei pilkkopimeisiin ja kylmiin syysiltoihin syntyy sellaista haikeutta, että kun sen yhdistin perjantaisen sadun päivän pohdintaan omasta lempisadusta, nousi mieleeni YKSINÄINEN PIKKU-HIRMU (suom. Riitta Mäyrälä, WSOY, orig. Lille Skrekk/Tiny Terror H. Aschehoug & Co, Oslo.), jonka on sekä kirjoittanut että kuvittanut Mette Newth. Siis ikioma aarre omasta kirjahyllystä, kahdeksankymmenluvun alusta.

6 croppedLiekö syyspakkanen tehnyt tenkkapoon, vai ilkeä flunssabasilli, sillä Nekalan satutunnille ei ollut kuulua ketään – ennen kuin Akusti, viikontakainen tuttavuus, saapui pelastamaan tilanteen isänsä kanssa! Omat kirjavalinnat olisivat inspanneet Akustia selaustuokioon, mutta siirryimme sittenkin kukkaspalleille, joilla jokseenkin joustavampaa nököttää aamuun valitun satukirjan tuntumassa.

Näin, seesteisensävyisessä maisemassa tarina alkaa:

8 BIsä hirmusauruksen päästin ronskimpaan, käheänmöreään ääneen, vaan äiti hirmusauruksen huokailu vaatikin keskittymistä. (Miten sulattaa yhteen lempeä ja käheänmöreä?!) Äidin ”taputusta Pikku-Hirmun piikkistä niskaa” pitkin yletyin juuri ja juuri imitoimaan Akustin selkäpiille 😉 Todellisuudessa moinen mahtaa silittäjää pistääkin.

Itseäni kuvissa viehättävät, ilmeisesti akvarellein väritetyt, pikkutarkat mutta 12 Bpehmeät yksityiskohdat kaikenmoisine koukeroineen. Juuri tuollaiseltahan miljoonia vuosia sitten on voinut näyttää, juuri tuommoisia, muinaisia erikoispiirteitä voi vieläkin havaita vaikkapa saniaisissa ja sammalten hienonhennoissa versoissa – liskoeläimistä, matelijoista ja nisäkästen pienistä, suurista kummajaisuuksista puhumattakaan.

Kun pikku-Hirmu kulkee metsässä ja nimeää kukkia, houkuttelin Akustia tunnistamaan niiden värejä. ”Punainen” kukkanen löytyi, vierestä oranssi – hennon sinikukan väriä ei ollutkaan niin helppoa tunnistaa, ennen kuin sitä vertasi oman collegepaidan väriin ;O

Akustia liikututti nyt (taru ei siis henkisesti seisauttanut), pallia piti vaihtaa, ja vaikka isä mokoma istui tuolilla ja pyyteli aloilleen kuulemaan, ei poikanen malttanut. 13 BKun A. sitten vilisteli pöydän äären tuoleja pitkin, heräsin vasta tähän tosiasiaan: ”Kuules, olen unohtanut sanoa, ettei tuoleilla kiipeillä – Lentävän kirjastossakin on satulasten kanssa sopimus: tuoleille ei mennä, koska niiltä tippuu ja voi sattua ikäviä.” Niin jätti Akustikin mokomat istuimet ja palaili kukkapallien piiriin, jopa isän syliin, jotta jatkoimme edelleen.

Oli aika tarkistaa aukeaman metsälampea, rantaa: Mistä piilopaikasta Pikku-Hirmu muita eläimiä katseleekaan?

14 BMiksiköhän hirmuliskon poikanen ei käy toisten joukkoon? Eikö se uskalla mennä sinne, minne muut menevät? Pelkääkö se.. ja jos, mitä? Tarkan keskittymisen ansiosta, isän johdattamana Akusti löysi sen oikean Pikku-Hirmun osoitettuaan ensin lampiveessä pulikoivaa toista sauruspoikaa.

Seuraavan aukeaman tapahtuma paljastaakin sen tosiseikan, mikä nuorta hirmusaurusta jarruttaa: Oi ja voi – Pikku-Hirmu on kaikenmoisten elukoitten, jos jonkin kokoisten ja minkäkin näköisten, mielestä noinkin pelottava – vaikkei sitä tahtoisikaan!

Semminkin, vaikkeivät nuo muutkaan metsäläiset, piirroskuvan perusteella, ole oikeastaan eivätkä kovinkaan söpösiä lutunaisia nekään… Kun tunnistimme noita ”eläinten esi-isiä ja -äitejä”, Akustille muistui piikinkarvasesta mönkijästä ”siili” mieleen, sadunsuikkaajana koetin onneani arvaillen toista liskonmoiseksi, kolmatta jäniksen – jollei jopa kananmunan kaltaiseksi hunsvotiksi ;D Kaapon jaohdattelin tunnistamaan ”palmupuun” oksalla istuvan pullean ”linnuksi”, jonka ”huhuilusta” edelleen, miksikäs muuksi kuin ”pöllöksi”.

Moisen pettymyksen jälkeen ei Pikku-Hirmulla ole ollenkaan mukavaa.

16Satupoika Akusti puhkui kuumaa oloaan iskän sylissä, ja kun ei silkka vinkki ”rauhoittua” kerta kaikkiaan tepsinyt, pyysin poikaa viileämmälle alustalle kävin itsekin lattialle istumaan.  Katselin, kuulastelin ympärilleni; äänenikin muunsin matalammaksi ja hiljaisemmaksi – juuri sopivasti seuraavaan kohtaukseen:

”Metsä hiljeni aivan, ehkä vain sirkat sirittivät”, kuiskasin. Tämähän lähetymistapa tepsi oitis Akustiin, joka kuunteli tarkkana ja vastasi kaikuna kuiskaten :O. Kirkuva, huhuava, sihisevänsupiseva metsä on ihan oivaa luoda omilla, valituilla äänitehosteilla – ja kun ”etäämmältä laaksoista kuuluu ulvontaa”, saatoin kehottaa kuulijaakin ulvomaan suden tapaan kanssani.  Kaapon ja Leevin edessä suhistelin, rapsuttelin, rapistelin ja kipikapistelin kämmenin ja sormin, kunnes viimein, kappaleen lopuksi, ulvahdin kämmenet kaikukoppanani. Se oli Leevin äiti, joka mahdollisen, kaukaisen ”suden” tunnisti ;O Aikas jännää: öinen metsä oli melkein ulottuvillamme näin näppärästi..!

18 BKimeänäkeä nauru sai osaltaan leikata kuulijan huomion tehokkaasti tarinan juoneen. Säikkyvän Pikku-Hirmun kysymykseen tuli tietysti vastata – mutta kun siihen ei tarussa tulekaan vastinetta, piti malttaa seuraavaan:

20Tämä dialogi Pikku-Hirmun, nyt äärimmäisen pelkääväisen, ja sille näkymättömän vastahahmon välillä on aivan herkullinen pala toteuttaa. Akusti ei tässä enää jaksanut edellisen kohtauksen tapaan aukeamaa tuijottaa, mutta vaikutti siltä, että vaikka kukkaspallilla piti nujuuttaa, olivat korvat herkkinä tarinalle 😉

Ja niin on Pikku hirmusauruskin herkkänä sille äänelle, joka häntä nyt yksinäisyyttä hätistellen, kiinnostaa: ”Pikku-Hirmu kuunteli tarkkaavaisesti, mitä hentoääninen olento hänelle kertoi. Sitten Pikku-Hirmu vaipui makoisaan uneen.” Höh: eihän tuota vastahahmoa, kuvituksessa ulkomuodoltaan vasta häämöttävää, imitoiva ääneni taipunut hennonlaiseksi – vaan lähinnä kimeän häilyväiseksi… en muunkaanlaista, toimivaa muotoa tälle tavoittanut. (Paljastettakoon siis tässä: kerroin tämän tarusen osapuilleen vuosi sitten Lentävän silloisille satulapsille, Halloweenipimeiden vallitessa!) Viimeisen lauseen merkitys ja katsekontaktin otto kuulijoihin vakuuttivat kuitenkin kaikki siitä, että Pikku-Hirmun ja sen uuden tuttavuuden välille oli kehkeytynyt… luottamus :O

Seuraava aukeama onkin vaikuttava, jollei yllättävän riemastuttavakin kokonaisuus:

22 BAamun valossa kumpaisenkin yön yksinäisen kulkijan aika – paitsi uskaltaa esiintyä omana itsenään ilman hämärän hyssyä, suojaavaa turvaa, uskaltaa pysytellä outoa, yllättävää kummajaiselukkaa liki 😉 Oli todettava omasta kokemuksesta se aina unohtuva mutta taattu juttu: jos jokin yön pimeässä hirvittää – jopa ylitsepääsemättömän vuoren kaltaisen pelottavan mörön moisesti – se hälvenee aamun valossa (etenkin jos auringonsäteet ujuttautuvat kutittamaan kuononpäätä kuten juuri tällaisina, kirkastuvina loka-aamuina 😉

Kimeällä pienen elukan äänellä jatkoin (etenkin toisella luentakerralla): ”— Minähän tässä vain olen, sinun ystäväsi. Etkö muista kuinka minä pelkäsin pimeää metsää ja tarvitsin sinun apuasi?” tajuten vasta repliikin loputtua, että puhuja saattoi sittenkin olla Pikku-Hirmu eikä pieni olento. ” Pieni otus katsoi Pikku-Hirmua ja hymyili. — Luuletko, että kaikki pelkäävät jotakin, kaikkein suurimmat ja vahvimmatkin? se kysyi. — Ihan varmasti, Pikku-Hirmu vastasi.” (Onneksi kappaleen ensimmäinen puheenvuoro jää tavallaan seuraavien, toteavampien peittoon, joten ehkä moinen kömmähdys anteeksi annetaan…)

24Näin kahden varsin erikokoisen ja näköisen otuksen välille syntyy yhteisymmärryksen myötä ystävyyden side, jahka ne jatkavat keskustellen pimeästä ja hirmusauruksista ja hyvän ystävän mukavuudesta. Kuvan otuksen hyppelystä saattaa tarkkakatseinen ja eläytymiskykyinen katsoja tunnistaa, että se pistää jopa tanssiksi – sen innoittamana pieni, suurempi hirmusauruskin, usko tai älä. Tuon tanssin tahtoisin ihan oikeasti nähdä minäkin 😉

Niin hyvin Pikku-Hirmulle ja Hipulle – heidän rohkeutta ja suvaitsevaisuutta osoittavan   ystävystymisensä myötä myös monille muille metsän olennoille – käy, että ne leikkivätkin pian kaikki yhdessä! Ei kai tällaisessa jengissä voi enää turhan tarkkaan kokoon, ulkonäköön – karvoihin, saati piikkien tai hampaiden väleihin, katsoakaan..?

”Entä mitä muut hirmusaurusnuoret tästä tuumaavat?” kysyin joka satulapselta.

Jos Sinä, blogin lukija, saat tämän hirmusauruisen maittavan kuvakirjan käsiisi, luepa koko satu ihan itse uudestaan, niin sen tietää saat :O

27 BMoinen päätöskaneetti pisti aprikoimaan, mikä sitten sopisi kivaksi lemppari-leikiksi, sadunkerronnan ja –kuuntelun jälkkäriksi?  ”Vettä kengässä” tipahti ensimmäisenä mieleeni, mutta se tuntui hieman haastavalta – yhden, kahden lapsen kanssa mahdottomalta ;O, eikä ”tervapatakaan” tainnut olla Akustille tuttu – mutta: HAA: piiloleikki ihan varmaan! Siihen sekä A. että L. olivat valmiina heti, että Kaapokin hetken kuluttua. Sitä mentiin ainakin niin monta kertaa, että ensinnä sadunkertoja laski hitaasti kymmeneen, jolloin satulapset menivät piiloon, ja kun heidät oli etsitty pariin kertaan, sai sadunkertoja kutistua piiloon ja satulapset pääsivät etsimään – isän tai äidin kera.

Samaan puhdesyssyyn saapui vielä ihan uusi satututtavuus: kolmivuotias Leevi äiteineen. Tulivat vuorostaan tunnustelemaan satutunnin kulkua ja kyläkirjaston monituisia mahdollisuuksia – jollei villejä vapauksia ja onnekkaita oikeuksia. 5 B croppedKunhan maltettiin, askarreltiin vielä satuvihko ahkeralle Akustille oman nimen eppukirjaimen Aan kanssa, olihan mukana toista kertaa tunnilla.

* * *

Sen verran kovasti pidän tästä satusesta ja sen sanottavasta, että päätin ottaa uudelleen mukaan viikon kuluttua – toivoen, että useampi satulapsi sen jakaisi. Isoksi iloksi paikalle saapuikin ensinnä viime kerran villahousu Leevi äitinsä kera ja, tällä kertaa piirun myöhässä, mutta sentään, viisvuotias Kaapo pikkuveljen, täyden vuoden vertaisen Jarin ja äitinsä kanssa. Kukkaspallit saivat istujansa jälleen.

Siinä missä Kaapo tunnisti oranssit kukat, Leeviä, joka koki puuhastella samalla kun varmaankin kuunteli, piti houkutella tarkkaamaan tummemman kukan väri ”ruskeaksi”. Kun Kaapon mielsi jälkimmäisen punaiseksi, tarkensin sen ”punaruskeaksi”. Sinertävätkin K. toki tunnisti.

19 BHämäränhyinen viidakkopuiden ja juurakkojen kudelma paljastuu lukijan eteen, josta yön suurisilmäisiä olentoja saa bongata ken uskaltaa O; ”Eläimiähän” ne olivat, kuten Kaapo tunnisti – vaan loistavat, suuret silmät ovat ne varsinaiset yöliikkujain aseet! Leevi ja Kaapo löysivät Pikku-Hirmun lymypaikan yhdessä – erehdyksen kautta, jälleen: tällä katsannolla punertava pitkäkaulalisko koetti hämätä etualalla ;). Leevin tunnistustehtäväksi sopi myös Pikku-Hirmun bongaus tuosta juurakkolabyrintistä, jotta herkesi sijaispuuhistaan likemmäs satukirjan maailmaa. Eihän siihen mennyt kuin pari sekuntia = poika oli kuulolla O; Pikkuruisemman hahmon saatoimme löytää yhdessä Kaapon kanssa – mistä muualta kuin Pikku-Hirmun sylistä.

Todeta täytyi: sadun kaikenmoisista muinaismetsän mönkijöistä löytyy monta arvoituksellista nykyeläimien esivanhempaa…

26 BOnneksi sain käsiini myös Nina Bellin toimittaman ja musiikkiosuuksin toteuttaman METSÄMÖKIN IKKUNA – laululeikkejä lapsille (Tammi 2010) -kirjan cd:eineen, jotta sieltä löytyi kansanlaulu Kotini on Riioraa. Moinen, monisäkeistöinen mutta yksinkertaisin säeparein etenevä laulu sopi mainiosti Pikku-Hirmu taruun jos uusien tuttavuuksien solmimiseenkin:

”1. Kotini on riioraa, riioraa, riioraa./ Kotini on riioraa, askedaske daa.

2. Mitä teet sä täällä, täällä, täällä./ Mitä teet sä täällä, aske daske daa?

3. Etsin uutta ystävää, ystävää, ystävää./ Etsin uutta ystävää, aske daske daa.

4. Mikä hän on nimeltään, nimeltään, nimeltään./ Mikä hän on nimeltään, aske daske daa.”

Metsämökin etukansi_Anne VaskoKirjassa ohjeistetun, vuorottelevan ”esilaulaja/ kuoro”, asetelman jouduimme ohittamaan pienellä, tuoreella ja, jokseenkin epäsuhtaisella köörillämme, mutta kun ensimmäinen kerta kuunneltiin ja tapailtiin äänitteen mukana, saatoin toisella kertaa toimia esilaulajan korvikkeena joka säkeistössä viittoen siihen sopivalla tavalla. Taputtamalla sopii kannustaa etenkin kertosäkeessä. Pienin Jarikin sai oman nimensä omassa säkeistössä kuuluville. Oi, jotta moinen huomio pikku-satulasta kikatti.

Eikä Leevi unohtanut kukkaspallien rakennusprojektiaan, vaan oli hanakasti kokoamassa tornia pystyyn jo ennen satua. Kaapo innostui samaisesta puuhasta, ja jahka muu ohjelma oli ohitse, nousi ”hirmusaurustorni” jälleen kyläkirkon tornin kanssa komeudesta kilpailemaan O;

28 BNäille pojlle vinkattiin omista satuvihkoista, jos vain vielä uudelleen kuulolle saapuvat.

Tervetuloa taas ensi viikon tiistaina, ja jos mielii mukaan saturetkeen, on parasta olla paikalla viimeistään viis yli kymmenen 😉

* * *

Myöhässä hitusen kömpivät satupojat Venni & Mikaelkin Lentävän kirjastoon, jossa satuhuovalle jo ilolla pompahtaneet Netta, Ellen ja Saana istuivat odottamassa. Tyttösten kera aloitettiin tapailemaan ”Riioraata”, Netta taputtamaan ensinnä eniten. Musiikki ja laulumme pistivätkin poikiin töpinää niin että ennätivät viimeiseen säkeistöön liki mukaan.

Samaan tapaan sadunkerrontani veistin kuin aiemmin, tosin isä-hirmusauruksen äänestä tuli tänään kumeammanmöreämpi kuin koskaan :O Samaten äidin ääni oli muuntunut –  ovelammaksi, sanoisin. Ja Pikku-Hirmun vallan ”käheenpiheeksi”.

11 B

Jos Nekalan joka kerta hieman erilaisessa ja yhä uusia satulapsia mukaan inspaavassa seurassa on jonkinasteista arkuutta osallistua kerronnan kulkuun, ei Lentävän huovalla moisia kursailuja tunneta – ei etenkään tällaisen hirmusaurussihisevän ja kähisevän, pikkueläinkimisevän tarun kohdalla. Netta se kihahteli, kieahteli kimeämmin kuin kertoja konsanaan – ja taatusti nopsemmin toisia pienoisia, jotka sitten ottivat tätä kiinni joka kerran kiiruummin, kunhan tilaisuus sai.

10 BKukkien, elikoiden värit kiinnostivat vanhimpia eli kolmikesäisiä poikia niinkin rutkasti, että kun pyysin pohtimaan esieläinten olemuksia, paljasti Mikael monessa kohtaa nimenomaan ko. eläimen värin meille muille opiksi. On riemastuttavaa kuulla, kuinka ennen niin vaitelias M. osaa ja tahtoo kertoa kirkkaalla äänellä, kokonaisin lausein mielijohteitaan sadusta, kuten vaikkapa kalan pyynnin (jossain, kerran…), kun bongasimme dinosaurusten uivan muinaisessa järvessä ;O

Venni oli tarkkasilmäisin Pikku-Hirmun etsijä sekä päivän juovikkaasta puiden rivistä että  hämärästä yömetsästä, vaikka kovin tarkkaan pikku tyttöset Saana ja Nettakin tahtoivat kuvia likempää katsoa.25 BEsivanhempien olemuksia löytyi tällä kertaa monen monta – aina ”käärmeestä”lintuun” ja ”sudesta apinaan”.

Anne Vaskon askartelemaa , jännää "Riioraan metsää"Lopuksi laulettiin Rioraata uudelleen alun harjoituksesta reippaammin taputellen ja viittoen ja viimeisten ”villapökienkin” nimet mukaan napaten. Mukavaa! Kummasutsua herätti laulukirjan kuva, jossa tyttö kurkkii peruansarvet päässään. Liekö se Mielikki, metsän tyttönen..?

Hirmupyrstön huippuna piiloleikittiin – ensin kaksi kerrosta niin, että sadunkertoja laski kymmeneen ja satulapsoset livistivät piilosille äitien, tätien jeesiminä, sitten tietysti niin, että minäkin pääsin piiloitumaan. Ensinnä ohjasin Ellenin ja Netan piiloihin, kun tuplaetsijät V. & M. laskivat äidin avittamina, ja kantaen hieman eksyksissä vaeltelevan Saanan mukaani samaan piiloon. Sitten taisi Saana luovuttaa ja piilotin taas E:n ja itseni – entistä kimurantimpiin kolkkiin ison tiskin nurkkaan ja kopiokoneen kulman taa 😉 Metkaa, metkaa – kun kaikkia ei ihan helpolla löytynytkään – mutta LÖYTYI kuin löytyikin ihan melkein ilman äidin apua ;D23

Sihinöihin, murinoihin – tämän torstain mutinoista ensi viikon tuhinoihin!

* * *

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 01/11/2013 by in lokakuu 2013.
%d bloggers like this: