sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

ENSIMMÄINEN KOULUPÄIVÄNI, kauan sitten ti 5.11. & to 7.11.

Tunnustelun tuloksena nousi tähän pimeimpään ja tuhruisimpaan aikaan Ilon Wiklandin tunnelmallinen tarina SAMMELI, EEVA JA MINÄ (suom. Pirjo Santonen. Kustannus-Mäkelä Oy 1998. orig. Sammeli, Epp och jag, Brombergs Bokförlag 1997) vaatien luetuksi pääsyä. Tämän, kerran kirjakaupasta löytämäni aarteen kuvitus vangitsi ensinnä, tarinaan tutustuin paremmin vasta kotona − ja lienee ollut paimenkoira-hahmollakin osuutensa ostopäätökseen.

Luulisi, että kerrontaan on jo kouliintunut tämä saturakas tätsy, mutta ei: jänskätti, ketä tänään paikalle tupsahtaa, osaavatko päähahmoihin samastuakaan… Kyläkirjaston lastenhuoneessa odottivatkin jo muutaman viikon takaa tutut pikkuveli-Onni isosisko Viljan kera – sekä kaksivuotias uusi satututtu Tilhi saattajaäidin ja pikkuveikkavauva Kaarnen kanssa. Sopivasti nimen- ja iänutelun aikaan saapui vielä kaksivuotias Aino äitinsä kanssa, ja kun alkumusiikki oli saanut virittää meitä ja kukkapallit löytäneet piirinsä lattialta, pääsimme aloittamaan taas. 42

”Tänään sadun Sammelista, Eevasta ja minusta, itsestään, kertoo teille tämä tyttönen”. Näytin kansikuvaa jatkaen: ”Se vie meidät entiseen aikaan, jolloin teidän isoäidit ja isoisät olivat vielä tyttöjä ja poikia…”

Tämän yhteyteen olisi kelpo herätyskellon pirinä tehnyt oivan säväyksen − mutten kerta kaikkiaan tiennyt, mistä etsisin vanhan päriseväni. Vein sen sijaan kirjaa likelle lapsia, jotta saivat katsella kertoja-tytön kirjavaa huonetta, josta löytyy yhtä jos toista tutunmoista, omaa juttua. ”Salamavauhtia hyppäsin sängystä ja vedin ylleni uuden koulupuvun./ Nyt olin jo iso tyttö, joka aloittaisi koulun.”

2 BYksinkertaista, suoraa toimintaa sopii vahvistaa äänen, kerronnan tempolla. Ja satulapsia kehotin etsimään sellaista, mitä omasta huoneesta tai kotoakin mahtaa löytyä… Vaisuina, mutta kiinnostuneina katselivat silmäparit kuvaa, Vilja jopa nyökkäsi jonkin jutun löytäneensä.

Se, mitä tyttökertoja seuraavaksi tekee, sisältääkin oivan tutkimuksen mahdollisuuden: Mitä hän ja hänen koiransa Sammeli oikein syövät? Silkan paperipussin ja kädestä suuhun hupenevan ruskean möykyn perusteella ratkaisu on aikas vaikeaa tehdä, mutta vastaus sitäkin makeampi:

Sammeli ja minä söimme aamiaista − suklaakeksejä!

Sammeli ja minä söimme aamiaista − suklaakeksejä!

Huomaan, ettei tyttö esittele Sammelia koirakseen, joten koin sen verrattain nuoren pikku kuulijakunnan avuksi lauseeseen lisätä − vaikka osoittelin koiraa jo kannessa sen nimen maininnan yhteydessä.

”Sitten ryntäsin äidin luo. Hän nukkui vielä./ Herää, äiti, minä huusin. Koulu alkaa tänään ja sinun pitää saattaa minut sinne. Pian nyt, meillä on jo kiire.” Koetin saada ääneni kuulostamaan yhtä tomeralta ja hieman hätääntyneeltäkin kertojan tilanteen tapaan, tyttösen ääntä tuskin tavoittamattakaan. Sitten pistin kirjan sivuun ja töpisytin kämmenillä lattiaan kuin kiiruiset askeleet katukiveyksellä konsanaan.

Tässä kohtaa kopisteli sisään vielä yksi kuulijapesue, joten seuraava, koko sivun kokoinen kuva tarjosi oivan paussipaikan:

5 BTutkimme, mitä pitkin tytön koulumatka vie… ”Kun kerran eletään vanhaa aikaa, on kaupunkikin vanha. Ja tiedättekös, että vanhoissa kaupungeissa on linnoja, joilla on muurit, jollei vallihautojakin”, kerroin. ”Tämä kivimuuri näyttää ihan sellaiselta linnan vallilta.” Satulapset kuuntelivat hiiskahtamattakaan (taisin siis puhua totta 😉 Katulamputkin ovat vanhanaikaisia katulyhtyjä tällä syvän perspektiivin kujalla − joka päättyy siihen… ”Mikä tuolla mäellä kohoaa, jonka kellot silloin tällöin soivat…?” ”Kirkonkellot!” hymyili Vilja. Sehän se, kirkko (tässä kuvassa oikea kultaristikupolinen ortodoksikirkko, jossa kilkattaa useitakin kelloja). Oli aika hoputtaa viime viikolta tuttu Kaapo rohkeasti piiriin istumaan, jotta taas jatkettiin tarinaa.

Pistin ihan tahallani hengästyen, puhkuen, kun tyttö ja äitinsä juoksevat ylämäkeä mukulakivikadulla.

7”Opettaja ja lapset seisoivat pihalla ja olivat juuri menossa sisään, kun ehdimme sinne. Minusta oli kauhean noloa tulla viime tipassa. Ja vielä enemmän nolotti, kun opettaja sanoi, että koulu oli alkanut jo kaksi päivää sitten!” Kierrätin tuumaa, katsetta kuulijasta toiseen jatkaen vasta sitten: ”Mutta sen jälkeen hän sanoi, että oli oikein mukavaa, että minäkin olin tullut kouluun.” Pilke silmäkulmassa katsoin lapsia uudestaan. Tässä hyvä kohta varmistaa, tiesiväthän lapset, että olimme kirjastossa, juuri koulurakennuksessa. Eli isommat lapset ovat tuolla yläkerrassa koulutehtävien parissa. Pienet päät nyökkivät kyllä.

Aidon, vanhan luokkahuoneen tunnelma välittyy tästä (melkein vannon, vaikken ole itsekään kahdeksankymmenlukua aiempaa luokkatilannetta kokenut 😉

8 BVarmaan interiöörissä on myös jotain… outoa, kunnioitusta herättävää..! Kaapo tiesi hetken tuumattuaan, mitä tyttö pääsi ”mustalle taululle” raapustamaan. ”Kirjaimiahan” ne ovat, joita ”liituvärillä” liitutauluun taiotaan, jos osataan.

Seuraavassa kohtauksessa tyttö-kertojamme saakin jo uuden koulutoverin:

”− Tuletko meille? Haetaan sieltä Sammeli, se on minun koirani, pyysin Eevaa viimeisen koulutunnin jälkeen./ Eeva suostui heti.” Tässä sain tyttösen äänen kuulostamaan paitsi innokkaalta,  aidommalta. Varmaan sillä, että käytin lyhennettä ”mun”, oli myös topakka vaikutuksensa.

48Tyttöjen tulo kertojan kotiin keskittyy:

A) Sammelin tervehdintään, jolloin sadunkertoja-koiraihmisen oli pakko hypähtää kotvaksi todellisuuteen: kysyin, olikos jollakulla kotona koiraa ja kun ei kuulunut olevan, vertasin piirroskuvan Sammelin ilmettä oman koiraani väkkärä-hyrrään (ja hyppy-haukku-hössöttäjään silloin, kun tulee tuttuja ja on unohdettava ihan kaikki käytöskoulut ;O)

11B) Kovaan nälkään − etenkin kun ei koulussa taidettu nauttia ateriaa, evästäkään. Kuulkaas tätä: ”Koska äiti oli työssä, hän ei voinut olla kotona laittamassa minulle ruokaa. Sen takia minun piti mennä ravintolaan syömään joka päivä.” Katsahdin satulapsiin, jollen saattaja-isoäitiinkin − tavoittaen huumoriväreen ainakin jälkimmäisen ilmeestä. Satulapsillehan tämä on totta, sadun totuutta, ja niin sadunkertojallekin vielä tässä vaiheessa. Mutta NYT, kun ties-monennenko-kerran tätä luen ja juuri tähän väitteeseen seisahdan, epäröin… (ja epäröinti mahtaisi voimistua, jos tuota pidempään pohtisin). Ettei tyttö sittenkin narraa − uutta ystäväänsä Eevaa… ja samalla kuulijoitaan (− ehkä päiväkirjaansa… TAI: omaa itseään! Tästä lisää tuonnempana, kunhan tarun, blogipostin loppuun joudutaan *).12

Moistahan ei jäädä kerronnassa repostelemaan, vaan jatketaan − kääntämällä katseet  seuraavaan: ”FIUUU vaan, ehkei tässä vanhassa talossa ole hissiä, tai jos olisikin, ei sitä lapset kai käyttää saa, ja onhan paljon hauskempaa laskea vaikkapa rappujen kaidetta! Mutta siinäpä pitää olla taitava ja: hyvän tasapainon omaava, muuten moinen on vaarallista!”

13

Mitä eläväisin vanhan kaupungin aukio levittäytyy lukijan, kuulijan ihailtavaksi seuraavalla aukeamalla.

Tori”-nimitys ei ollut vielä kielen päässä tällä kuulijakunnalla (lienee osuutensa viimeisimmän vuosisadanvaihteen ostarikulttuurillamme), kun utelin, minne seurueemme saapui. ”Kauppaa” ja ”ravintolaa” tarjosivat vanhimmat lapset paikan määreeksi, tarinan juonen mukaan. Ihan mahdollisia vaihtoehtoja nekin, sopivathan torin laidalle − jolla huomaa myös ”apteekin” sijaitsevan.

Kunpa olisin voinut avata lapsille myös äänimaiseman, olisin sen kernaasti tehnyt. Täytyy vain uskoa, että näköaisti taatusti avaa kaupungin ambientia pienienkin kuulolle, kullekin kokemusvarantonsa mukaan. Siispä vein

15 B kuvan liki lapsia ja − HUPSista: oikean puolen pallillehan tupsahti Veikka-poika juuri sopivasti ensimmäisenä valitsemaan, mitä tuttua tuolta turulta löytäisi. ”Koira” löytyi. ”Linnun” osoitti Kaapo maasta. Toisen ”linnun” Vilja ilmasta. Stop: mitähän lintuja nämä torilla pyrähtelevät, kulkuttelevat, päätään eteen-taas nytkäyttelevät ovatkaan..?  ”Puluja..!” kuului melko tietäväinen kommentti lopulta − mutta kenen, sitä en enää muistakaan O; Aino osoitti pikku ”tyttöä”, nimisanan uupuessa niillä sekunneilla huulilta, Tilhi osoitti mieshahmoa, jonka täydensin niin ikään ”setämieheksi” (saattoipa olla ”eräs isäkin” ;). Nämä hyväksyttiin. Onni tahtoi osoittaa vielä kerran ”lintua”, pulua − jollei naakkaa, niitäkin kun tiettyyn aikaan toreilla kaarestaa.

Ravintolaan päätyvät, tyttöset, se pitää paikkansa. Ja tätä dialogia saa sävyttää, elävöittää ken tahtoo, taitaa:16 B

Herrkullista! (Vaan onkos se totta..?!)

Tuon suussulavaisia jälkkäriunelmia väläyttävän, kuin kuvajaisen, jatkeeksi tiirattiin vielä hetkonen tulevan tilanteen piirrosta, ennen kuin jatkoin uhisten: ”Me emme jaksaneet syödä kaikkea. Sammelille jäi suklaavanukasta ja vähän kakkuakin.” (Tarua? Totta varmaan, voikin olla − moni kotikoira sen taitaa todistaa…valitettavastikin..) Eikähän tämä riitä seikkailupäiväänsä hurahtaneille tytöille, sillä: ”Vatsat pullollaan me lähdimme meille kotiin leikkimään.” OK. Mutta: ”Arvatkaapas, mitä tytöt menevät ostamaan.?!” Katsastin etenkin tyttökuulijoita silmiin, ne puhuivat kiivaan tuuminnan puolesta, mutta taisi olla Vilja, joka sittenkin päätänsä puisti Kaapon säestyksellä. ”No niitä suklaakeksejä − joilla, muistattehan, tyttö päivänsä aloittikin!”

Toden totta on kertojamme oppinut herkkuja rakastamaan, kursailematta, jollei luontevasti.

18 BPuhuttelevaan menneiden päivien interiööriin päästään seuraavalla aukeamalla jälleen. Ilman muuta etsimme tuttuja tuotteita kaupan hyllyiltä: Onni osoitti ”kissan”, Tilhi ”omenat”, Aino ”koiran” ja Kaapo osoitti pyöreää ”lamppua” katossa. Veikka tunnisti ”pullon” ylhäältä hyllyltä. Hyviä löytöjä. ”Ja pulloissahan voi olla − mmmitä makeaa..? MMmmehua − ja llllimsaa, limonadia − tai: maitoa, jota on ennen myyty pulloissa juuri.”

Tulevan sivun kokokuvaa voi edelleen rytmittää taputuksin kuin tyttöjen jo voipuneet askelet taitaisivat tömistä. Jatkoin nopeaan luottaen tarujuonen tuuman kulkuun: ” — kun Eeva ja minä pääsimme meille, emme jaksaneetkaan syödä mitään.—” (Emmekä me sadunseuraajat ihan hirveästi moista ihmetelleetkään, emme ainakaan ääneen, niin herkkuja kuin suklaakeksit voivatkin…)

− Aletaanko pukuleikkiä?

− Aletaanko pukuleikkiä?

Niinpä saavat sadun lukijat, kuulijat ahmia mitä inspaavinta koko aukeaman kuvaa. Ojoi, mitä ihanuuksia vaatekaapin kätköistä löytyikään! Ujutin piirroskuvan satulasten ääreen kysyen, kuka on leikkinyt pukuleikkiä. Ensin ei kukaan vastannut myöntävästi, mutta kun kohotin kättäni ylemmäs

21moisen ajanvietteen puolesta, myöntyi jo toinen, kolmaskin äiti-täti paljastaen, että pukuihin on lapsena leikkimiellä sonnustauduttu ;);D Viskasin omat ”vanhanajan hattuset” lasten ulottuville, päähän sovitettavaksi, ja vielä kiiltonahkaiset korkokengätkin (ainoat omistamani :). Hatut tekivät kauppansa sekä Viljalle, Ainolle että Tilhille − sopipa merimieshenkisin, lyhytlierisin, jollei miehisin olkihattunen Kaaponkin kupolin komistukseksi.

Rohkeimmat voivat lisätä vielä meikkiväriä − kuten tytöt tarussamme:

20”Kylläpä meistä tuli hienoja! Sitten me puuteroimme ja laitoimme poskipunaakin, niin että meistä tuli vielä hienompia./ Istuimme kauan peilin edessä katsomassa itseämme. Sitten me käännyimme, niin että myös Sammeli ja Mikki-kissa näkisivät, kuinka —” Käänsin lehden takaisin huonekuvaan ja kysyin nopsaan, missäs se tytön kissa on oikein ollutkaan. Joku satutytöistä sen kohta ikkunalaudalta istumasta löysi.

”Mutta.. minne Mikki oli kadonnut? Sehän istui juuri vähän aikaa sitten ikkunalaudalla ja katseli puluja. Eeva ja minä syöksyimme ikkunaan ja kurkistimme alas pihalle./ 25Siellä Mikki retkotti. Se oli hypännyt ikkunasta pulujen perässä.” Kiivaiden taputöpinöiden aika! ”Äkkiä me potkaisimme korkokengät jalasta ja juoksimme keittiörapun kautta pihalle.”

Lintuperspektiivistä voi vain arvailla, monennestako kerroksesta mirri-Mikki oli mahtanut tipahtaa − tai, oikeammin, loikata − lintujen houkuttelemana. Satulapsille oli turvallisinta tässä kohtaa vihjata, että kissathan osaavat hypätä ja taitavastikin, luonnostaan. Viimeistään tässä sai pehmokisuni astua piiriin ja lapsille tarjoutui tilaisuus sen silittämiseen. Melkein kaikki niin tekivätkin :O

24 BSivujuonteeksi sattuu seuraavaa: ”Keittiön komeron ovi oli raollaan. Huomasimme hillopurkin, jossa oli…” heitin katseen kuulijoihin, sitten taas tekstiin: ” … valtavan hyvän näköisiä kirsikoita.”

Kerronnan mukaisesti pehmomisu sai myös jäädä omalle kukkapallilleen lepäämään, kun jatkoin (hieman tekstin sanoja muuntaen, omaa kokemustani käyttäen, jotten toistaisi jo lausuttuja termejä − jotta osuisin oikeampaan): ”Aah, kuinka hyvän makuisia kirsikat olivatkaan! Niiden maku oli samalla makea ja kirpeä. Me söimme ja söimme.—” Hitsi vie, tyttöjen makeannälkähän vaikuttaa kyltymättömältä (tai ainakin kertojan, jonka mielen liikkeissä poukkoilemme)! Noo, onhan tarinan meno ja meininkikin sellainen, ehtymättömän moinen… 😉

Sitten me pompimme sohvalla ja meillä oli oikein kivaa.

Sitten me pompimme sohvalla ja meillä oli oikein kivaa.

Kunnes: ”Sammeli kääntyi selälleen ja nukahti. Sillä oli sellainen tapa, kun se oli oikein tyytyväinen. Myös Eevaa ja minua väsytti, ja niin mekin nukahdimme.”

Tässä kohtaa blogipäivitystä hypähdän Lentävän satuhuovalle, jonne kokoontui juuri ja juuri kerronnan alkuun mennessä kolme kaivattua poikulaista ja kaksi ajoissa valmista tyttöä, kaikki kaksi−kolmevuotiaita ja siten hieman etuajassa koulumaailman tarulle. Sitäkin kunnioittavammin etenkin vanhimmat, Mikael ja Venni, seurasivat, miten kertojatyttö kouluun selviää ja mitä luokkahuoneen sinervässä valonhämyssä puuhattiin.

Kun alussa näytin tytön olevan liki seitsemän sormen eli vuoden ikäinen, Venni ponkaisi seisomaan venyttäen kätensä korkealle merkiksi ja uhosi: ”Kun minusta tulee näin iso, minä menen sinne kouluun!” ”Tori” taas ei kuulostanut pienemmälle satuväelle vieraillulta konsanaan, vaikka Merja-tätikin muistutti, että torillahan oli käyty ja siellä makkaraa mutustettu. Jokainen, pieninkin, kuitenkin löysi kirjavalta aukeamalta tutun jutun: Mikael pyylevän ”tädin, Venni, melkoisen harkinnan ja etsivän sormen haulla ”piipun”, jonka alta löytyi tietysti ”talo” ja ”ikkuna”, ”ovikin”. Netta bongasi ”äidin”, Ellen osoitti ”pientä tyttöä− pikku-Milo, joka vasta tutusteli suomen kieleen, osoitti puolestaan lentävää ”lintua”, jonka osasi kirkkaaseen ääneen perässäni toistaa.

Sammelille jäi suklaavanukasta ja vähän kakkuakin.

Sammelille jäi suklaavanukasta ja vähän kakkuakin.

Ravintola” mokoma ei myöskään näyttänyt raottavan taperomman yleisön kokemusmuistin komeroa, joten selvensin: siellähän tuodaan ateriat suoraan pöytään tai sitten ne noudetaan tiskiltä..” olettaen, että ainakin osa lapsista oli käynyt purilaisbaarissa. Tuosta tupsahtikin Vennin mieleen muiston siivu, jolloin Mikaelkin koki kertoa eräästä retkikokemuksestaan (joka ei tosin tapahtunut ravintolassa eikä edes baarissa… ;). ”JÄÄTELÖÄ!” huikkasi M. ensinnä, kun ravintola-kohtauksen satulasten eteen avasin. Jahka pääsin rupattamaan tarjoilijan ja tyttöjen välistä keskustelua, ahmivat lasten silmät kirkasvärisiä herkkuja keskeytyksettä. Samainen poika tunnisti kuvasta ”muffinssit”, joista piti, ja Venni kahmi niin ilmaleivoksia kuin -kakkupalojakin kouriinsa. Maiskista, lurpsista!

Tottahan toki Venni, jolla on se kuulu koira Max, tiesi myös sen, ettei koiralle oikeastaan saanut makeaa antaa… mutta tuumasimme, että ehkä se saikin ihan pienet loppupalaset, joihin sen masu lienee tottunut… kuuluivathan tytön lempiherkkuihin ne suklaakeksit. Maxista saatiin myös tietää, että: ”Se haukkuu ja haukkuu!”, kun väki saapuu kotiin, ja häntääkin heiluttaa.29

Vanha kauppa semminkin kiehtoi valikoimallaan pieniä: ”omenamehua”, ”mustikoita” − josko sittenkin ”luumuja”, ”kurkkuja”, ”pullaa” ja ”kissa” tunnistettiin; ”marjahillo”, ”hunaja”, ”maito” − koirallekin passeli ”makkara” ja ”juusto” saivat tulla tutummiksi – merkillisistä ”saksista” puhumattakaan. Ja kaupan oven kellona kilisytin keraamista koristekelloa, viime vuoden satutuntihaverin jälkeen uuteen sointiin korjattua. Pienet kädet ojentuivat”ovikelloani” kohti vielä kotvat sen jälkeenkin… (vasta ihan lopussa saivat halukkaat sitä varoen kilkuttaa :O)

Pienten kanssa käytin käsitapuja lattiaan ahkerammin tyttöjen askelia rytmittämään, milloin vain sankarittaret paikasta, kohtauksesta toiseen siirtyivät. Nettaa moinen innosti samoin kuin muutkin normaalista puhekerronnasta erottuvat efektinomaiset äänet, vaikkapa juuri kun tytöt nukahtivat sohvalle makeasti haukotellen. 31 BSatuhuovalle saivatkin rennoimmat ojentua makuulle… muutamiksi sekunneiksi…, juuri niin kauaksi, että… ”…Herätys! HERÄTYYS”, toistin kaksi, kolme kertaa, ”äidin”, ”isän” äänellä, sitten hieman heristelinkin lapsia, Merjan avituksella, havahtumaan taas, josko olivat silmiään kiinni painaneetkaan.

Ohhoh: kertojatytön äiti oli, tosin osin syystäkin, varsin äkäisenmoinen, kun hänen vaatekaappinsa kätköt oli kaivettu esiin ja lainaan. Siis ilman lupaa );!

33Ei auttanut kuin seurata, miten sitten kävi, ja ääneni kävi sitäkin surkeammaksi, sillä tuntui siltä, kuin olisin elänyt jonkin lapsuuteni ajan epäreilun pettymyksen uudelleen juuri seuraavassa: ”Eevan ja minun piti vaihtaa heti omat vaatteet päälle ja sitten Eevan oli mentävä kotiinsa.” Tämän tahdoin ehdottomasti kiukunpuuskaisesti toimittaa: jalkaa polkien, baskerin päästä lattiaan viskaten, ”muka-seinää” repien ja taatusti huuliani mutrustaen, vaikkapa :O (Itse asiassa muistan melko selvästi piirtäneeni liituväreillä seinään oven taakse äidin imuroidessa − vain syy on unohtunut..! Siitä tuli ”tupenrapinat”, vähintään (sanamörkö, jonka merkityksen tahdoin HETI selvittää ja parkaisin säikkynä, mitä SE on).

En ollut yhtään surullinen sinä seistessäni. Minä olin vihainen.

En ollut yhtään surullinen sinä seistessäni. Minä olin vihainen.

Voih ja huokaus, eihän se ruoka voi maittaa, kun on mutustellut herkkuja pitkin päivää… kuiskasin seuraavan kappaleen lomassa… 😉

Miten mainio sävyn vaihdos mollista duuriin onkaan tämä Sammelin kunnostautuminen silkasta tyttöjen kommellusten auliista seuraajasta toimeliaaksi emäntänsä avustajaksi, jollei illan pelastajaksi 🙂 Satulapset seurasivat silmät kovana, miten koira nuolee ”kaikki lautaset” sotkuisessa keittiössä. Eikä kukaan pannut vastaan, ei yökötellytkään..! Moinen hätäaputiskaus sopinee joskus, tuumaan 40sadunkertojanakin, mutta luulenpa, että tässäkin tapauksessa voidaan puhua esipesusta, jollaista monessa lemmikkieläinten perheissä varmaan osataan hyödyntää ennen tiskikoneeseen panoa − tai käsin tiskausta joista jälkimmäinen näytti kuulostavan lapsille vieraalta, yhdentekevältä puuhalta… (Voi aikoja, tapoja..)

Tarinan illan loppuvirettä jännittää osaltaan ”uuden hahmon” tuttavuus. Toisella luennalla muistin ajoissa kääntää sivuja taaksepäin alun kohtaukseen, jossa tytön monenmoista tavaraa hujan hajan pursuilevan huoneen nurkassa se ensi kerran ryömii. Sen olemuksen, nimen tavoittaminen vaatikin lisää johdattelua, kunnes Mikaelin mieleen muistui ”Kilpikonna!” Aivan. Ja se kilpikonna osaa yllättää:

43Ja niin osaa tyttökin viisaudellaan, kun: ”Otin munan varovaisesti käsiini, kiedoin villahuivin sen ympärille ja laitoin huivinyytin kaakeliuunin reunalle. Siinä muna pysyisi lämpimänä.”Muna” sanan johdatteleminen osoittautui vielä haastavammaksi; vertasin piirroksen pientä palloa ”siihen, mitä linnutkin tekevät ja hautovat”, mutteivät pienet lapset osanneet tämän perusteella yhdistää mihinkään tuttuun. Mutta Kaapopa osasi! Hänelle vaikuttivat kilpikonnan tavat olevan tutumpia kuin meille muille… Entä: onko kilpparin muna todellakin pyöreä kuin pingispallo − vai soikeampi, soikula?! (Tämän saamme kukin selvittää, kuuluuhan se suorastaan eläinmaailmalliseen yleissivistykseen :O)

Vihdoin tyttömme asettuu aloilleen. ”Läksyt” tiesi − sanan mukaan − koulun jälkeen tehtäviksi Mikael, ainoana kumpaisestakin satujengistä, ja nyt, viimein, saattoivat sekä Vilja että Kaapo että Venni tunnistaa ne tytön enemmän tai vähemmän salaiset herkkusuosikitkin, siis: ”xxxx”.

Sammeli istui vieressäni./ Aina välillä söimme suklaakeksejä.

Sammeli istui vieressäni./ Aina välillä söimme suklaakeksejä.

Sellainen on seikkailu on tämän tytön ensimmäinen koulupäivä, joka siis kertoo itse kirjailija-kuvittajan ensimmäisestä koulukäyntikokemuksesta kauan sitten, Viron maalla…

*) Palaankin aiemmin raottamaani pohdintaan todenperäisyydestä. Luulenpa, että tämä kommelluskylläinen päivä on enemmän tai vähemmän ajan pastellien värjäämä sävellys useammasta, metkasta koulupäivästä. Ja ehkä, varmaan mukana on ripauksia ihan oikeaa sadun − ei palturin − maailmaakin.. 😉

Tunnelman, vanhan kaupungin, ajan ja ilmapiirin vapauttamiseksi kuuntelimme, lauloimme ja leikimme Metsämökin ikkuna –laulukirjassa oivasti esitetyn kansanlaulun Kävelin kerran kaupungilla. Siinähän laulaja-minä kohtaa kävellessään sekä pienen tyttösen, kelpo sotilaan, pienen varpusen, ratsupoliisin, kissan kirjavan että merimiehenkin. Joka säkeistöön saattaa luoda omanlaisensa tavan liikkua, viittoa, sekä sävyn, äänen hoilata. Innoissaan Nekalan satulapset kävivät mukaan tapailemaan etenkin kertosäkeen kullekin kohdatulle hahmolle vaihtuvaa, omaa onomatopoeiaa, ja tietysti viittomaan kukkapalleillaan. Lentävässä kokeiltiin kävelyä ja marssia paikallaan, sitten ratsun laukkaa polvillaan istuen, tapulaukaten taas. Raikas ja ILAHDUTTAVA sävelmä, tämä!

51Ne, joilla ei Nekalassa vielä ollut omaa vihkoa, saivat kutsun sitä askartelemaan. Kaikki saivat piirtää koulupäivän kohtaamisia − toiset vihkoon, toiset kauniille väripaperille. Tai katsella lastenkirjahyllyjen houkuttelevaa tarjontaa..! Tai: hoivata lisää vitivalkeaa pehmokisua… tai keimailla hattusella…

Lentävässä riennettiin muovailemaan tarun herkkuja − ja vastaavia ikiomiakin kielimielitekosia O;

Advertisements

One comment on “ENSIMMÄINEN KOULUPÄIVÄNI, kauan sitten ti 5.11. & to 7.11.

  1. Pikku Pia
    12/11/2013

    P.S. VANHANAJAN TUNNELMIIN pääsee aidosti tutustumaan Helsingin kaupungin Sederholmin talossa Senaatintorin laidalla!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 09/11/2013 by in marraskuu 2013.
%d bloggers like this: