sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

EI TULE TULENNIELIJÄÄ, vaan… ti 12. & 19.11.13

Positiivinen posetiivimusiikki sai herätellä Nekalan satutunnille pikku hiljaa hiippailevia pilvisen aamuhämärästä uuteen aamuun − ja aamun fantasiaviritteiseen satuun. Tunnistivatkos Kaarlo tai Aino, mitä musiikkia, missä moista soitetaankaan? Kaarlon katseesta kuvastui ahkera aprikointi, muttei sen tulos arvannut ääneksi asti. ”Tämän päivän satu vie meidät − sirkukseen…

2… sillä kerron teille AUKUSTISTA JA TRUMPETISTA” (suom. Auli Hurme-Keränen, orig. Augustin und die Trompete © Bohem Press, Zürich).

„Olipa kerran pieni poika./ Hänen nimensä oli Aukusti. Aukusti oli myös hänen isänsä,/ isoisänsä,/ isoisänsä isän/ja isoisänsä isoisän nimi.” Satukirjailija Max Bolligerin vaivihkan verkka kerronta rinnastuu Michael Grejniecin haaleasävyisiin, semminkin herkkiin − tai: jännittävää pohjavirettä huokuviin akvarellikuviin, josta ensimmäinen antaa mahdollisuuden satulapsenkin päätellä, mikä Aukustin isän ammatti mahtoi olla. Johdattelun tuella Kaarlo tunnisti nimisana ”tulen”, roihuaville liekeille.

”Aukustin isä/ oli kuuluisa tulennielijä/ niin kuin isänsä,/ isoisänsä/ ja isoisänsä isä.”

Seuraavan aukeamakuvan trapetsitaiteilijan perspektiivi vaatii katsojalta kotvaset paikkannusta:

5 BTässä kohtaa saapuivat satuveljekset Jari ja Kaapo, joten hidastimme vielä hetkisiksi. Kaarlo, joka kuului käyvän Sorin sirkuksen temppukoulussa, sai tunnistaa ”nuorallatanssijan” vieressä heiluvat epelit. ”Näitähän heiluu puistoissakin!?” ehdottelin, kun ”keinu”-sanaa hain, kunnes sen Kaarlolta sainkin. Mutta poikapa korjasi, että niitä kutsutaan sirkuksessa juuri ”trapetseiksi”. Kuvan karamellinkirjavan kävelykepin toimeksi luulen ilmassa tasapainoilussa avittamisen, eihän moisella maahan asti yllä tukemaan O;.

Nyt Kaapokin pääsi mukaan − tänään sirkuspallin virkaa hoitavien kukkalakupallien piiriin, joten, kerrattuani parilla lauseella tarun alun, jatkoimme:9

”Vanhemmat pelästyivät./ Poika on sairas,/äiti ajatteli./ Hän vei pojan lääkärin luo./ Lääkäri tutki pojan.” Lauseiden jaottelu toisiaan seuraaville riveille antaa kerronnalle hieman pomppivan, mutta toimivan tahdin. Ehkä se lisää arvoituksellista jännittävyyttäkin.. Mutta vaikka lääkäri kokee tietävänsä pojan vaivan ja määrää tälle vihanneskeittoa ja kokonaista kolme vitamiinipilleriä, ei keitto eivätkä pillerit auta, vaan ”Akusti kutistui yhä pienemmäksi.” Lääkärin ääni sai kuulua kaikkitietäväisen volyymilla ja määrätietoisuudella; Akustin kutistumista demonstroin asteittain lyhenevällä peukalo-etusormi –mitalla..

Kuvasta tunnistettiin lääkärin työväline: ”Ste-tos-koopiksi” sen muisti Kaapo, joka oli saanut moista kerhossa kokeilla. Sillä kuulemma ja tosiaan kuulee tarkastettavan henkilön sydämen lyönnit! Harvinasen oiva vempele, nimensä mukainen, kaiketikin. Vaan Aukustin vaivaa sekään ei avittanut!

11” Vanhemmat olivat epätoivoissaan./ Poika on vieläkin sairas,/ äiti ajatteli./ Hän vei pojan taikurin luo.”  Siinä missä lääkäri tuki Aukustia omalla ammattirutiinillaan, katsoo taikuri poikaa silmiin. Niin koppasin katseeseeni satulasten silmät. Taikuri toteaa puolestaan, että pojan pitää nukkua kissannahan päällä ja pitää kaulassaan hain hammasta O: Vaan arvatkaapas, tepsivätkö moiset konstit Aukustiin? Eivät: ”Akusti kutistui yhä pienemmäksi.” Näin jo tarkkaa kuulija huomaa, että kertoja hyödyntää sadun esityksessä paitsi ripottelevaa, toistavaa partta. Tämä tuokin mukaan ripauksia kansansadun yhä uutta ja uutta koetusta vaativasta juonenkulusta..!

” ’Kääpiö hänestä tulee,/ muttei koskaan tulennielijää’,/ isä sanoi.”

Mikä vahinko, isä, kun moista ääneen parjaat! ”Kun Aukusti kuuli sen,/ hän punastui/ ja kutistui taas hiukan pienemmäksi.”

12 BOnneksi sirkuksen väki pitää pikku Aukustista: nuorallatanssija lahjoittaa hänelle suklaata, eläintenkesyttäjä antaa ratsastaa ”leijonalla” kuten pikkuriikkinen Aukusti kuvassa tekeekin (Kaapo ennätti tunnistaa tämän eläimen), ja jonglööri pelaa hänen kanssaan palloa. Kaivoin jonglöörauspallot repusta ja viskasin joka satulapselle yhden. Hups, ups ja hops! Jopa akrobaatit, taitavat voimistelijat, kanniskelevat Aukustia.

Seuraavan aukeaman sanoma on paradoksaalinen (taas vaikea sana, mutta onneksi vain tämän päivityksen lukijan pähkinäksi, ei kuulu kerrontaan 😉 − siis kutakuinkin kaksipiippuinen, mutta Akustille semminkin aurinkoinen  O:

13 BLuulenpa, että Aukusti oli iloinen, hitusen tai enemmänkin, noista kaikista seikoista 🙂

”Hän oli iloinen siitä,/ kunnes kuuli eräänä päivänä,/ kun sirkustirehtööri sanoi klovnille:/ Aukustiparka!/ Hän tulee sekä pienemmäksi/ että tyhmemmäksi! Jaa-a, noinkos yksinkertaisesti me aikuisihmiset päättelemme lapsien edesottamuksista? Eivät kai perunoiden kuorimatta jättäminen tai peseytymisvaikeudet määrittele älykkyyttä..?!

14 BSaa sadunkertojan aika tihertää, sillä Aukustiin moinen kommentti koskee niin, että hän ryömii tyhjään koirankoppiin asuntovaunun alle loukkaantuen tirehtöörin sanoista /; Juoksutin sormiparini reittä pitkin lattialle ja pallin alle piiloon.

Akustin tilanteeseen eläytyi etenkin pikku Aino, joka varmaan ymmärsi, ettei pojan tilanne ollut reilu.

Vaan annas olla: ”Jonkin ajan kuluttua/ hän ryömi kuitenkin taas/ esiin koirankopista./ Ehkä tirehtöörin sanat pitivät paikkansa.” Uteliaisuus, vaiko silkka itsesuojeluvaisto − vai Aukustin luonteen sinnikkyyskö antaa moisen rohkeuden..? Aukusti ryhtyy laskemaan: ensin sormiaan, sitten varpaitaan. Kerrassaan mainio tuuma! Sen teimme mekin, pikkuruisen sankariparkamme kannustukseksi sekä oman jamamme tarkistukseksi.  Kaapolle numeroluvut kuulostivat tutuimmalle, Kaarle sai napata ja tapailla mitä taisi, Aino ja pienin Selja kuulla, kuunnella… Hyvin saimme kaikki kymmenkunta sormea ja varvasta kokoon, vaikka viimeisen jalan kohdalla lipsahti mukaan kuudeskin pikkuvarvasveitikka 😉 Niin taisi käydä tarun Aukustillekin,

mutta: ”— kun hän ei väsynyt/ yrittämään yhä uudestaan,/ se vihdoin onnistui.” 15 B

Seuraavaksi: ”— hän yritti taitella paperista laivaa./ Siitä tulkin hattu./ Mutta kun hän ei väsynyt yrittämään yhä uudestaan,/ se vihdoin onnistui.” Yrittipä sankarimme vielä piirtääkin, ja vaikka ”norsusta” tuli ”sarvikuono”, ei sisukas kaveri tuosta lannistunut, vaan yritti yritti uudestaan, kunnes vihdoin onnistui siinäkin! Tässä sai kertojakin jo ihmetyksestä innostua ja tempoa voimistaa :O

Hienoin lienee tämä Aukustin saavutusten sarjassa: 16

− ainakin: Bravo! joku sanoi.” Kaivelin taskuani, josta löytyi punanenä-kulta, kuonoon kuin kuonoon nappi. Satulapsetkin hahmon arvasivat: ”PELLE!”. ”Klovni”, kyllä. ”Bravo!—” kaiutin ja apolodeerasin lapsia mukaan kannustaen. ”— Hyvin tehty!/ Minäpä annan sinulle jotakin!” Sen jonkin saivat satulapset jälleen tehtäväkseen tunnistaa. ”Torveksi” sen Kaapo nimesi, aivan oikein, ja tässä tapauksessa onkin kysymys erikoistorvesta, ”trumpetista”.

Arvaat varmaan, ettei moisen torven erikoisen soittaminen ollut helppoa sekään, vaan Aukustin oli yritettävä ja harjoiteltava, ei yhtä, vaan useita päiviä. Montako, emme voi kuin arvailla ja sormiamme nostella.. ”Mutta kun hän ei väsynyt yrittämään yhä uudestaan,/ hän oppi soittamaan yhden sävelmän./ Sitten hän oppi soittamaan ––”, katsoin lapsia sormipariani heristellen, kunnes sain vastauksen:  ”Kaksi!” − ”— sävelmää, kolme sävelmää…” ja vielä enemmänkin.

19Mikä mainiointa: jokaisen oppimansa sävelmän mukana Aukusti tuli onnellisemmaksi. Sen saatoimme mekin uskoa :O

Posetiivimusiikki sai kivuta kuuluviin uudelleen, kun: Kuka tuolla oikein soittaa? tirehtööri kysyi/ kulkiessaan eräänä päivänä/ tulennielijän asuntovaunun ohi./ Ai, iso Aukusti sanoi alakuloisesti,se on minun poikani,/ josta ei tule koskaan tulennielijää. (Tällä aukeamalla lyhyiden parsien rytmi hieman tasaantuu − osin siksi, ettei ison kuvan alle mahdu ihan kaikki allekkain..)

On jo myöhäinen ilta ja kuva luo hieman arvaamattoman tunnelman.

21 B Jännitys raukeaa kuitenkin positiivisesti, sillä tirehtööri, pyydettyään Aukustia esittämään sävelmänsä, nauraa: Ei, tulennielijää hänestä ei tule koskaan,/ mutta trumpetinsoittaja hänestä tulee. Sadun lukijoilla ja kuulijoilla on jo syytä riemuun, mutta ”Aukusti, kuuluisa tulennielijä,( siis Aukusti-pojan isä, tarkensin)/ ei suostunut aluksi ymmärtämään,/ ettei hänen pojastaan/ joka oli nimeltään Aukusti niin kuin hän,/ niin kuin isoisä,/ niin kuin isoisän isoisä,/ tulisikaan tulennielijää/ vaan soittaja.”

Tirehtööri antaa pikku Aukustin esiintyä jopa sirkusorkesterin kanssa. Taputusten ja barvoon paikka ;). ”Äiti oli onnellinen./ Ja isäkin oli niin innoissaan,/ ettei enää koskaan sanonut:/ Sinusta ei tule tulennielijää! Tuo viimeinen parjauspahanen on parasta vaan kuiskata, sitten sille kintaalla viitata. Näin tuumasi varmaan Ainokin, joka vielä näytti pohtivan, ettei moinen ollut paikallaan.

20 BOli aika hiljentää musiikki-ilottelu toviksi pois kokonaan, ”kaikkein tärkeintä” viestiä varten: ”Joka kerta, kun Aukusti ei väsynyt yrittämään jotakin yhä uudestaan,/ hän kasvoi aivan hiukkasen./ Se johtuu vihanneskeitosta/ ja vitamiinipillereistä,/ lääkäri sanoi./ Se johtuu kissannahasta/ ja hainhampaasta,/ taikuri sanoi.” Noinkohan oli..? Olepas hyvänen ja tuumi − sillä Aukusti antoi heidän pitää uskonsa, koska tiesi itse paremmin. Uskoisin, että sen päättelet sadusta Sinäkin.

Mekin pohdimme ja löysimme ropisten sen ilmiselvän salaisuuden, jolla isoksi kasvaa 😉

Samaa ajatuskulkua jatkoin humoristisin ripauksin loruvalikoimalla PIKKU PEGASOKSESTA. Ilse Siimeksen TAIKAPÄIVÄ leikittelee arkipäivän sattumusten tarjoamilla hassuilla tilanteilla; J. L. Brisleyn SUURI JA PIENI ensin paisuttaa ajatuksemme voimaa, omaa kokoamme, sitten antaa runominän kutistua koppiksen kokoon. Näihin kumpaiseenkin voi kivasti yhdistää kuvaavia viittomia, joita satulapset saavat seurata ja varioida oman kekseliäisyyden mukaan.

22Asteen syvemmälle satumme teemaan vei puolestaan Ilpo Tiihosen TAIKATAKIN ARKIPUHE IHMISEKSI KASVAMISESTA, joka poimii joka-jokapäiväisiä asioita, joihin tulee ja kernaasti saa kasvaessaan tutustua − joista voikin koitua suoranaisia ajatuskummallisuuksia − tai ihmeitä, totuuksia O:

Jotta satulapset saivat tehtävän näin myös jatkaa, pilkutti Tiihosen SOUDA PITKIN MAAILMAA syvänhyvän tuumailumme näin:

”Souda pitkin maailmaa/ ja lennä pitkin maailmaa/ ja kuule jäiden narinaa/ ja syvän tuulen tarinaa/ ja kasva kokeneeksi.”

Yhdessä soudimme, lensimme, haistoimme ja kuulastimme… toistemme viisaammat katseet kohtasimme.23

Posetiivimusiikki kirvoitti lapset jonglööraamaan; vaan ensin käytiin vesiväreillä maalaamaan − sadun tunnelmat tallentamaan. Lopuksi sai aika temppujen, rakentelun, vapaan sirkushuvittelun ;D ynnä reissumuistojen, sirkuseläimiin tutustelun kaltaisen.. O;

Lentävän satulapsia kokoontui viime viikon nukketeatteritauon jälkeen entistä terhakkaampi ryhmä, kaikki vakkarikasvot ja korvat! Sadunkertojakin juuri räpistellyt eroon viikonlopun tunnollisesta kausiflunssasta ja toiveikkaana liikkeellä O;

Etukannen sirkustelttaa ei tainnut tunnistaa kukaan ihan jetsulleen, mutta kunhan sen lausuin, moni isompi poika osasi yhdistää tuttuun juttuun. Kirjaston kasettinauhuri-parkakaan ei toiminut ihan niin kuin kuuluisi, joten emme saaneet avitusta posetiivimusiikista.

Isä-Aukustin ulkonäkö herätti pojissa osin ihailevia tunteita: Mikael selosi tulen hurjasti palavan ja Olavi kiinnitti huomion miehen ”hassuihin hampaisiin ja silmiin” − päättelepä itse, miltä ne sinusta näyttävät:

3 BHienoinen levottomuus lähinnä pienempien tyttöjen kohdalla vaimeni, kun tarkattiin nuorallatanssijattaren huikkausta, jonka kaiutin tällä kertaa edellistä ilmeikkäämmin. ”Kävelykepakko” oli ainakin Olaville tuttu ja Venni ihan melkein muisti, että katossa kiikkuvan nimi on ”trapetsikeinu” O; Aukustin pienenemistä havainnollistin nyt myös ”reaalikoossa” kättä reilun metrimitan korkeudesta laskien sekä etusormi–peukalo –tuumamitalla ”Aukustin vikinää” suustani laskien. Tämä jos mikä kiinnitti lasten huomion.

Lääkärillä käynti vaikutti jokseenkin tutulta tämänkin pikku jengin jäsenille: ainakin Olavi oli nähnyt ”tuollaisen laitteen, jolla kuunnellaan”, ja kun utelin, mikä sen ”tu-tum tu-tum” äänen rinnassa saa aikaan, tiesipä sen ”sydämeksi”. Mikael ilmoitti käyneensä sairaalassakin O:. ”Stetoskooppi”-nimen mainitsin, jotta tuo laite seuraavalla kerralla lapsille tutumpi olisi.26 B

Taikurin luo siirtymisen aikana levottomuus lapsissa virkosi, mutta jahka pistin taikuriksi matalan viekkaalla äänellä ja lapsia silmiin tiiraavalla katseella, ei siinä kukaan arvannut muuta nujuuttaa. Kissannahka nauratti osaa pojista, mutta ”hain hammas” veti ilmeet totisiksi. Kumpaisenkin taika-tavaran hahmottelu käsin ilmaan ja eteemme tepsi niin ikään − eihän noita kuvituksessakaan mukana ollut. (Taikurin vastaanotolla käymättömän kysymys: Pitääkö potilaan itse moiset rohdot hommata?!)

Villiintyvän pikkuväen oli ensin vaikeaa tuntea empatiaa Aukustia kohtaan, kun se itkeskeli suruissaan; sen sijaan ”pantterilla” − josko sittenkin ”leijonalla”? − ratsastamiseen ja makean, ruskean ”lohtu-suklaan” mutusteluun oli juohevampaa keskittyä/asennoitua oikein. ”Jonglööripalloset” pääsivät toki vuorollaan halukkaiden tunnusteltaviksi (niistä syntyi pientä mustasukkaisuutta, mutta: kaikkihan saivat vuorollaan värikkäitä ”stressipalloja” puristaa 😉

Se, ettei minimiin kutistunut Aukusti voinutkaan enää kuivata astioita tai kuoria perunoita tai siistiä itseään teki sen sijaan moneen lapseen selvän vaikutuksen. Olavi ehdotti neuvoksi, että varmaan A:n äiti ja isä sitten kuorivat ne perunat. Toivomme toki niin!

Mutta KAH: Vasta nyt todella huomioin, ettei se suinkaan ole tulennielijää pojastaan toivovan isän vaan itsensä sirkustirehtööri-herran sutkaus, joka hätistää Aukustin pelästyksenomaisesti koirankoppiin. Kun moinen auktoriteetti tyhmäksi parjaa, eihän siitä kukaan voi ilostua! Aukustin itku piilossaan herätteli lapsissa monivivahteisia tunneryöppyjä… Saattoi olla, että juuri tällä kohtaa myös kaksivuotias pikku Milo innostui selittämään… jotain… ikiomilla äidinkielen alkeillaan..!

4Entäs Aukustin ryhdistäytyminen? Ihan jokaista vaihetta ja uutta yritystä seurattiin t-a-r-k-k-a-a-n. Tällaista sadunkertojan herkkuhetkeä tahtoisin toden totta toteuttaa yhä useammin: ihan melkein kaikki satulapset seurasivat tiiviisti, mitä tapahtuu ja mitä sitten. Sekä pystyyn nostamieni sormien laskeminen yhdessä ääneen, sitten vielä varpaittenkin − vaikka majailivat sukissa piilossa, mokomat − inspasi monta sinnikästä satulasta mukaan! Pikku Nettakin, joka ei enää malttanut istuksia taaempana huovalla, ryömi selkäni takaa polvieni juureen katsomaan, kuulemaan tarkempaan.

”Naps!” vaan, napsautin sormiani, kun Aukusti epäonnistumistensa jälkeen onnaa kuin onnaakin yhä uudestaan :O

Aukusti ansaitsi aplodit totta tosiaan! Näin sopikin somasti seuraavan kohtauksen ”Bravo!” -huudolla jatkaa, jahka sujautin sen pehmoisen pellenenän paikoilleen. Kuten aavistin, tahtoi se, paitsi suorasukaisin, empiirisin Venni heti kokeilla nenää omaansa − mutten siihen langennut ollenkaan. ”Torven!” tunnisti pelle-klovnin lahjaksi Olavi, ja täsmentävä tieto sen jalosta ”trumpetti”-lajista otettiin vastaan kunnioittavin satukatsein.

Tuuttailin keppeesti kämmeneni torveen, kun etenimme Aukustin soittoharjoituksiin. Nekin vielä ja totta toki jaksettiin kiinnostuneina kuulla; jos joku meinasikin puuhata muuta, viittoilin takaisin huovalle tai herättelin kuvaa näyttäen, tilannetta tarkaten, taruun mukaan taas. Jokunen poika taikka varmaankin Netta toitotteli omaankin kämmentorveensa 😉

Loppuratkaisuun, tirehtöörin ”löytöön” − tai: ”ahaa-elämykseen” siitä, että se onkin itse Aukusti, joka soittaa − ja vieläpä niin hyvin, että hänestä tullee trumpetin soittaja, johtavaan kohtaus-aukemaan sain tällä kertaa ladattua edellistä toimivammat hahmojen replikoinnit. Itsestäni tuntui, että todella olimme tuossa iltahämärän sirkuksen hiljaisuudessa, jossa vain Aukustin soitto kaikui. Kuiskauksin siihen hiljennyttiin täysin :O

Empimättä tämä tarina vietiin yhdessä satulasten kiinteällä läsnäololla loppuun − niin, että vakuutuin myös viestin perille menosta:

Ensin äidin ilo ja isän ylpeys sirkusorkesterissa soittavasta pojastaan tuntuivat kuvastuvan satulasten ilmeistä.

Sitten, kuultuamme sen Aukusti-isän vihonviimeisen henkäyksen ”sinusta ei tule tulennielijää!” hiipuvan menneisyyden sirkushälinään, Olavi kysyi: ”Kasvoiko se Aukusti?”

"Mitä nuo on..?"

”Mitä nuo on..?”

”No arvaapas..!”, vastasin, jatkaen viimeisen kappaleen viimeistä lausetta vaille loppuun ja kysyen: ”No tepsivätkös ne rohdokset?” ”Ei, no, EI..!” kuuluivat lasten vastaukset. ”Aukusti antoi heidän pitää uskonsa./ Hän tiesi paremmin.” Sen pituiseen tarinan ponnistukseen oli juuri oikein päättää − ja: kuulastelemaan sitä posetiivimusaa, mitä vanha kasetti-dekki koetti ilmoille pyörittää ja: pinnistelemään origami-taittelutehtävää yhdessä hoitotätien näppärien käsien kanssa :O

Liekö syynä sadunkertojan flunssan jälkioireiden vuoksi valvottu yö vaiko kertakaikkinen yli-innostus, mene, tiedä, mutta kunhan tuulettelin, että olimme jo loppusuoralla, puuttuikin taitto-pari, jonka palasimme muutaman avauksen peruuttaen hoitamaan. Hienosti suurin osa lapsista jaksoi semminkin, ja kun yhdessä vaihe vaiheelta taitettiin, ei auttanut kyydistä tipahtaa, ei ketään tipauttaakaan 😉 Saatiin jopa lisätaitoksia aikaan − niin, että kun hattuset hahmottuivat, niissä oli ekstra-ulottuvuutta − ripaus omaperäistä koreutta. Eläköön satusinnikkyys! Bravo bravissimo!

Advertisements

One comment on “EI TULE TULENNIELIJÄÄ, vaan… ti 12. & 19.11.13

  1. Pikku Pia
    19/11/2013

    Aukustin tarinan toi luoksemme Nekalan kirjaston syksyinen nukketeatterinäytös. Sirkuksen poikaa, adaptaatiota satukirjasta, pääsivät kyläläiset ja kauempaakin saapuneet kokemaan viikon kuluttua Nekalan koulun salissa.

    Mukaan – varttia aiemmin heränneenä, kuten sovittu 😉 – saapuivat ainakin Veikka, Kaarlo, Tilhi ja Kaapo kumppaneineen – ynnä muutamia satunnaisia satulapsia sekä pikku päiväkodin väki. (Akusti isineenkin olisi juuri ennättänyt mukaan – mutta isän kainalosta kurkkinutta terrierinpenikkaa ei kokeiltu pääsylippuna… joten koko lauma käännähti käytävästä ulos.) Saliin saapui muutama alakoululuokkakin, joten kirjastonhoitaja Marken toivottaessa meidät tervetulleiksi kohisteli tunnelma jo katsomon puolella.

    Monivärilampuin reunustettu sirkusteltta heräsi eloon, kun nukketeatteri Pikku Kulkurin näyttelijämies sonnustautui ”tirehtööriksi” ja esitteli vuoroin ”avustaja” – Akustin, sitten tämän isän. Aukusti osoittautuu kauniiksi, suurisilmäiseksi pojaksi narrin asussaan, taianomaisemmaksi kirjasta saamaani tuntumaa. Tulennielijäisukki on varsin rohkea tulkinta: nukkehahmonsa kuin hieman hölmö gladiaattori, kirjan vaikutelmaa runsaasti rujompi, mutta myös hassumpi – ja sikäli eittämättä symppiksempi 😀 (Tietty tarinallinen jännite isän ja pojan väliltä kuitenkin löyhentyy…)

    Kun Aukusti kutistuu, se toden totta hupsahtaa ainakin puolta pienemmäksi – nukeksi, liki samanmoiseksi mutta vain ”s”-kokoiseksi. Tässä versiossa ei tule äitiä edes äänen muodossa mukaan avittamaan, vaan isä päättää toimittaa Aukustin lääkäriin.

    Paikoin näyttelijän kerronta hyödyntää suoria lainauksia kirjan kerronnasta, esimerkiksi Aukustin isän, isoisän, isoisän isän jne selvityksessä. Useammin paikoin juoni oli tietysti elävöitetty silmiemme edessä tapahtuviksi kohtauksiksi – esimerkkinä vierailu ”lääkärin” luo. Näyttelijä Ilpo Mikkolan touhottama lääkäri on todellinen vekkuli, ainakin sadunkertojaa nauratti tavan takaa tämän erikoisen seikkaperäinen lausanto ja itsetietoinen käytös. Lääkkeeksi määräsi samaa tavaraa kuin kirjankin tohtori: ”vihanneskeittoa ja vitamiineja” – jälkimmäisiä tosin liki koko aakkoston kaliiberilla O;

    Kun Aukusti sittenkin kutistuu lisää – ainakin ”xxs”-kokoiseksi mini-Aukustiksi, ottaa isä ohjakset vieläkin tujummin ja ajaa hurauttaa poikansa asuntovaununsa – söpön ja kodikkaan matkalaukun – selässä ”taikurille”. Teltan suojista lipuu vallan hurja Taikuritar, joka neuvoo tässä versiossa osapuilleen ”itsensä kehään piirustamaan” ja ”kotkansulan länteen lähettämään”. Ihan oman taikasanaversionkin taikuri Aukustille antaa – ja se, kutakuinkin ”tsumtsada tsomsada” kirvoitti kikatusta kouluikäisistä (kuulostaahan tuo jokseenkin epävireiseltä, vaikka ihan tosissaan se käyttöön esitettiin 😉

    Kun eivät taiatkaan auta ja isä-höh-höpöttää, että Aukusti samalla tyhmistyy kuin kutistuukin, tulee Aukusti suruiseksi, alakuloiseksi niin.

    Erikoisen arvokkaan tunnelman saa aikaan ”leijona”, joka tulee juttelemaan Aukustille viisauksia vakaan matalaan ääneen. ”Kaikissa meissä asuu leijona..!” se vakuuttaa – silkan ilmeikkään päänsä (käsinukke) voimin

    Sitten ”pelle-klovni”, aikuisenkokoinen ja työnsä arvon tunteva, antaa aikaansa minikokoiselle pojalle myös. Näin Aukusti saa pohjaa sille, ettei lannistu isän pettymykseen – vaan päättää näyttää: paperivene, norsupiirros ja päällä seisonta luonnistuvat toistuvien yritysten jälkeen! Vielä useammin olisi suonut näkevän pojan epäonnistuvan ja yrittävän, jotta kirjassa esiintyvä toisteisuus olisi päässyt vaikuttamaan. Luulenpa, että dramaturginen aika joutui myöntymään näytelmän kokonaiskeston hyväksi tässä loppuosassa… ”Trumpetin” lento mukaan ja sen soittamisen opettelu sujuvat niin ikään hienovaraisen sutjakkaasti – verrattuna siihen, minkä oletuksen homman vaikeudesta kirja ja itse soittimen ulkonäkö antavat. Kaikki soittajanaluthan sen tietää, että harjoiteltava on, tempun eteen ankarasti töitä tehtävä, kuten tarunäytelmän klovni tokaisee.

    Kaikkiaan mieltä kohottava ja visuaalisesti yllättävän miellyttävä nukkenäytelmä tämä oivan sanoman sisältävän satukirjan versio on. Hahmojen sutkauksia ja efektinäppäryyttä – nukketeatterin taikaa – unohtamatta. Lapsi-aikuis-yleisö viihtyi kerrassaan hyvin – paljon kokeneesta ja näkeneestä kirjastonhoitajasta kokemuksia tunnustelevaan pilttiin 😉

    Palattuamme kirjastoon huhuilin halukkaita kokeilemaan itse, Aukustin tapaan, sinnikkyyttä ja tarkkuutta vaativaa askaretta: paperiyllärin taittelua. Koko lastenhuoneen pöytäparin tuolit tulivatkin rohkeita lapsia täyteen. Tässä puuhassa tarvittiin myös saattajan apua, sillä suorat kulmat ja mallin seuruu vaativat hieman kokemusta ja näkemystä ;O

    Vaikka olin harjoitellut useaan kertaan edellisiltana, ei taittelutehtävä olisi luontunut niin selkeästi kuin voi, jollei mukana olisi ollut mallikappaletta (= lunttijuttu ;). Taitos taitokselta oudosta, lentävästä otuksenmoisesta kuoriutuikin esiin… neliö… suorakulmio… sarvet… kolmio… lieri ja – hattunen, pikkuaukustinkokoinen 😉

    P.S. Nukkenäyttelijämiekkonen kertoi soittaneensa taannoin satusetä Max Bolligerille. Elelee Sveitsin maassa, kahdeksankymmenvuotiaana, pitkän elämän ja tuotteliaan uran päälle heiveröisenä… Söpö kiitos herra Max Beelle! Schönen Dank, Herrn Max B!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 19/11/2013 by in marraskuu 2013.
%d bloggers like this: