sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

METSÄSTÄEN TALVIUNILLE ti 26. & to 28.11.2013

Vielä tänä aamuna, raikkaan kuulaan alkutalven taivaan kajossa, saimme kokoontua Nekalan kirjaston lastenhuoneeseen ennen joulukuun taukoa. Paikalla tunnollisesti Kaapo ja Kaarle pikkusisaruksineen – ja vielä Tilhikin pikkuveikkansa kera. Valloitimme kerrankin pöydän pään, sillä satukirjanamme toimi muhkea KSIĘGA BAJEK POLSKICH eli ”puolalaisten satujen kirja” (Wydawnictwo Zielona Sowa, 2007), josta olen suomentanut satusen jos toisenkin. Księgaan ihastuin taannoin puolalaissatujen suomennoksia etsiessäni. Nyt se oli saanut odottaa vuoroaan monta monituista kuukautta sitten viime sadunkerronnan.

Stefek Burzymucha 1Enimmäisenä kuulasteltiin kertomusta TAAVI HURJAPÄÄSTÄ, jonka päähahmon aavistelen nipin napin satulasten keskiarvoisen iän ylittävän: ”Oi suuri, kurja sankari,/ Se oli Hurjapää Taavi./ – Mä pelkää ketään en!/ Tulkoon karhu… senhän saan!/ Sudet?… Kaadan kokonaan/ Isken ja paloittelen!/ Hyeenat nää, gepardit nuo,/ Mulle pelkkää leikkiä tuo!/ Panttereita, tiikereitä/ Nappaan järjestyksessä!/ Leijona!… Mikäs se?! – Iso kissa!/ Komennan matkoihinsa!–” Mahtoi olla Taavilla melkoinen metsästysretki meneillään, kun ei rinnan röyhistelystä tullut loppua ennen kuin toisen kappaleen kerskunmoisen jälkeen: ”Ja niin pitkin päivää/ Röyhkeä kersku/ korviimme raikui,/ Kunnes Hurjapää heinikkoon, / jonnekin, vaipui…” Siis ilmeisesti nukahti pieni SUURI miehen mieli, kunnes jokin risahtaa ja villin retken nokosilta poika-mokoma kavahtaa ”kiitäen pakoon kuin vinttikoira jousiltaan…”:

”– Tiikeri, isi! Tiikeri! – huusi./ – Tiikeri?… – isä kysäisi./ – Ää, ehkä leijona!… Sillä oli kaviot/ Kamalat! Kolme tai neljä koipea,/ Sellaiset leuat! Sarven juuressa…/ – Missä se oli?/ – Tuolla heinikossa.

Juurikin varasti aamiaiseni…” Satupojat katselivat, kuuntelivat ehkä hieman kummastuneenkin näköisinä, niin rehvakasta vauhtia tässä Maria Konopnickan lorussa edetään ja nimenomaan mielikuvituksen tasolla. Koetin pistää parastani pikkupojan roolissa ja viittoilla ne suden vaanimiset, gepardin kynnet ja valtavan valaan… Tarusen häntä saa suunpielet muikistumaan, kun ”isä, reilu kaveri”, löytääkin heinikosta – enpäs vielä kerrokaan! Jos tahdot tietää, lue tämä lopumpaan 😉

Melkein unohtui, että takataskussa odotti oma metsästysleikki, kun kirjasta jo avautui seuraava juttu. Pomppasin semminkin lattiatilaan ja viitoin poikia, pieniäkin mukaan polvi-istuntaan, askelia taputtamaan: ”Leijonaa mä metsästän”, aina yhtä uhkarohkea ja mukaansatempaava rallatusleikki, sai vuoronsa. Vaikka äideille askelrytmi ja kertosanat olivat varmaan lapsuudesta tuttuja, ei Kaarle eikä Kaarlokaan näitä kertautuvia säkeitä ollut vielä ulkoa oppinut. Nyt siis tutustumisretki heille, jos nuoremmillekin, jotka kiertelivät vuoroin luoksemme, vuoroin saattajiensa tai kirjahyllyjen luo. Näinhän se menee: ”Leijonaa mä metsästän./ Tahdon saada SUUREN./ Enkä pelkää yhtään!” Jokainen parsihan on tarkoitus toistaa leikin vetäjän perässä ja sitten, ”impro-osuudella”, viittoa perässä mitä koetaan.

Stefek Burzymucha 3 croppedTänään kohdattiin ensin joki-puronen, joka juoksi pöydän päästä välistämme kirjahyllyn alle ;)… ”Sitä ei voi ylittää. Sitä ei voi alittaa. Sitä ei voi kiertää. Siis täytyy mennä läpi!” Joki ylitetään vetäjän tapaan, tällä kertaa ”puli-pulikoiden” kämmenet matalaan veteen askeltaen – kunnes jatketaan taas taputusreippailua leijonanmetsästysuhoa laulaen – melkein samalla voimalla kuin Taavi edellisessä lorussa. Seuraavana koetuksena saavuttiin korkealle ja laajalle heinikolle, sitten märälle ja niljakkaalle suolle, jotka oli mentävä läpi niin ikään. Viimeisenä tultiin isoon, tummaan ja kumeaan luolaan, jossa koeteltiin sokkoina ympäristöä ja jossa kätemme tapasivat ”jotain pehmeää, jotain lämmintä… jotain joka hengittää…” – ja kun silmät avataan,tajutaan että sehän on LEIJONA ja lähdetään kepaamaan hurjaa tapulaukkaa takaisinpäin: suon, tapulaukan, heinikon, tapukiidon, jokipuron, tapulennon kautta kotiovelle, jonka avattuamme ja sisään luikahdettuamme suljemme säppiin: HUH-HUH-HUU! Ja huoh! Ehkä ensi kerralla, ehkä jo keväällä Nekalan satutunnilla, koetamme metsästyskuntoamme uudelleen, entistä uljaammin..?

Päästiinpäs loikkaamaan takaisin pöydän ääreen ja katsastamaan Stanisław Jachowiczin viisaita sananlaskuja puolalaisille jos muidenkin maiden lapsille – miksei myös meille varttuneille aikuisille: ”Eläinten kiusaaminen on teko kauhea,/ Koiranpentukin tuntee sen, vaikkei siitä pukahda./ Sillä, joka koiraa härnää, vetää korvasta,/ On taatusti paha olo sydämessään.” KOHTELE ELÄMIÄ LEMPEÄSTI on tämän parren sanoma, eikä siihen ole kellään nokan koputtamista.

Kukuryku_Kukkerikuu kogutPuolalainen kukko kiekuu ”KUKURYKUU!” – ja meille se sanoo ”KUKKERIKUU: Kukkonen kiekui: ’Kukkerikuu!/ Nouse aamuvarhain, poikanen!’/ Ja niin poika havahtui unestaan,/ Katseli… joukkoa kulkevaa./ Jo nopeasti sängystään tempautui,/ ettei kävisi laiskottamaan;/ Ja sanoi: ”Kukkerikuustasi/ Sinua kiitän, kukkoseni!” Mm-m, täytyy todeta, että oiva on pojan tilanne, kun saa kukon laulantaan herätyskellon sijaan havahtua. Sellaisia aamunkoiton aitoja herätyksiähän voi hyvän paikan tullen kuulla vieläkin, kun maalle matkustaa :O Kannattaa pitää korvat puhtaina maalla vieraillessaan!

Andzia & Wandzia_Annukka & WilmaSeuraavalla sivulla tutustutaan tyttösiin nimeltään ANDZIA eli ANNUKKA ja WANDZIA eli VILMA. Kumpasellakin on ikioma sanaparsi, joista ensimmäisen äiti varoittaa Annukkaa koskemasta – ”Mihinkä?” kysyin kuvaa osoittaen. ”Ruusuun”, saimme Kaapolta vakaan vastauksen. Aivan aidon näköinen tuo Aleksandra Kucharska-Cybuchin herkästi, varmaankin puuväreillä, tavoittama piirrosrusokukka onkin – piikkeineen, joista se äiti juuri tahtoo varoittaa. Vaan mitäs se Annu tietysti menee tekemään? ”Annukka ei kuunnellut äitiä, —” Niinpä! ”—Sai sen pistoksen ja alkoi itkeä.” No mutta: kerran me sen ihan kaikki saamme varmasti kokea, tahtomattamme tahi joo 😉 Tämän lorun teema ei tietenkään erityisesti kuulu meneillään olevaan kauteen, kuten ei villieläinten metsästyskään, mutta eihän se meitä haittaa: satusten maassa voimme liikuskella ihan mielivaltaisesti eri vuodenajoista, vuorokaudenajoista ja maailman kolkista toiseen. VILMAlle omistettu sanalaskuloru kuitenkin palauttaa meidät piirun verran todellisemmalle polulle, ihan muistutukseksemme vaan, kun kerran kirjojen parissa ollaan: ”Kukkien, paulojen sijaan/Vilma osti kirjoja;/ Muttei lukenut ainoatakaan:/ Vain tahtoi niitä omistaa./ Silloin äiti sanoi:/ ’Kirja lipastolla ei mitään hyödytä./ Kimalainen kukkasistaan kokoaa hunajaa;/ Se lukekoon, joka kirjan omistaa’.” (Tässäpä oiva sanaparsipari ”kirjan ja ruusun” päivään 😉 Ehkäpä valitsin tämän myös siksi, että juuri Nekalassa on ollut joka satutunnilla mukana niitä äitejä, isoäitejä ja isiä, jotka ovat itsekin oppineet kirjoja rakastamaan lapsuudesta asti. Ehkä Vilman parren ”lipasto”-sana myös valaisee, että kyseessä aikas ammoinenkin lorunen: sen kirjaillut herra, pan Jachowicz, runoili ja pohti jokseenkin kauan sitten, valistusajalla – häntä voisi verrata itseensä kynäilijäsetä Topeliukseen.

Chory kotek 1Sitten olikin aika vierailla SAIRAAN KOLLIN luona, jonka rooliin sai istuva pehmokissani kellahtaa. Kävin kutsumassa Tilhi-tytön mukaan joukkoon kollin tolaa puntaroimaan, jopa hoivaamaan, vaikka ja juurikin kun Tilhelle tuntui pikkuveikka Kaarnen paimennus hauskemmalle tänään. Tulivat, kumpainenkin – ainakin alkusäkeistöjä tästä niin ikään loppusoinnutetusta tarusesta kuulemaan.

”Kollisetä sairasti ja vuoteessa makasi./ Saapui kollitohtori:/”Kuinka voit, kolliseni?”/ ”Hyvin huonosti” – kolli vastasi ja tassuaan ojensi./ Herra tohtori vakavana/ Kokeili sairaan pulssia.”

Kuvituksen alussa kolliparka piilottelee ruutupeitteen alla – miksiköhän noin? Ehkä sitä heikottaa liikaa? Vai arkaileeko tohtorin tutkimuksia? Ehkä sekin vielä selviää…

Sairaan kollin miumouruava vastaus tuntui metkalta, vaikka samalla ainakin sadunkertojaa säälitti hirmuisesti – varmaan osin siksikin, kun tuo pehmokolli edessämme pöydällä köllitteli ”tuskissaan”.

” ’Olet ahminut liikaa,/ jotain pahempaa, et hiiriä, vaan kinkkua ja ihraa;/ Huono juttu… kuumetta! Paha, paha juttu, kolliseni!/ Voi voi! Kauan, kauan saat vuoteessa maata/ Etkä syödä yhtään mitään, herkuttelu riittää. /Pois, määrään, makkarat, silavat ja kaakut!’./ ’Eikö hiiriä sentään?’ – kysyi kolli –/ Tai pikku lintusta tai paria pientä linnun koipea?’ ”

Mutta ei. Kollitohtorin asiantuntemus vetää kollin säälin pyyntöä pidemmän korren: turhanaikaset silavat ja makkarat tulee jättää ja dieetin juomineen pitää!Chory kotek 2

Satupojat, jotka edelleen mukana kollin juonessa, saivat sitten tehdä huomiot seuraavasta:

”Ja kolli makasi; makkarat ja suolet/ Koskematta; hiiret haistoivat ne tuonnempaa./ Katsokaa, miten hurjan ahneesti! Ja kolli puntaroi,/ joutuen kärsimään kiusallisen rangaistuksen.—”

Setä Jachowiczin opetusta tässäkin tarussa, nimenomaan lapsukaisille, on, että ahneelle voi käydä yhtä kurjasti kuin kollille ); Itse tähän tuumaan jatkoksi, jotta eläimet yleensä hoitavat itse itsensä ja ruoansulatusvaivansa. Etenkin villit konkarit osaavat ison saaliin ahmittuaan ottaa levon kannalta, kunnes ruoka on sulanut – paastoten jopa vuorokausia :O Ja kunhan se ateria sulaa ja energia kulkeutuu jäseniin, on aika liikkua ja iloita elämästä entiseen malliin.

1 B O jezowej magazynie stara sowa oval softVielä riitti kuunteluintoa pojissa, siispä empimättä kelpo käsinukkepöllö esiin, jotta teimme vierailun KOKO METSÄN KUULUUN SIILIN MAKASIINIin. Siinä sitä olikin makasiinin vakikalustoon kuuluvalla pöllömuorilla pikku siivillään viuhtomista, kun: ”Kas, näin villaa valmistetaan:/ siili selässään villaa karstasi,/ mutta sitten, lauantaista asti,/ vanha pöllö sitä kehräsi./ Kehräsi kunnes villa kuumeni,/ venytti kynsissään/ ja kehui naapureilleen/ oraville, rotille, hiirille …/ Joka kaistaleen kun selvittää –/ niin villasta alkaa pitää!” Aivan mainiosti tämä terhakka käsinukke moista puuhastelun tuoksintaa elävöitti! Pikku Jarikin innostui kuulolle likemmäs.

Lorukertojan pyytäessä ”hämähäkkiä villan korjuulle”, sopi sormiparein kipikipitellä pöytää pitkin hämpin tapaan ja siitä ”rukinpyörälle kivuta”. Metkaa ;O

Seuraavassa kohtauksessa siili saa vuorostaan koota valmiit lankakerät mukaansa metsään – kenenkäs muun kuin kirkkaansävyisen honteloisen kärpässienen värjättäviksi: ”Vaan kärpässieni – Herra nähköön!/ alkoi2 Zebral motki jez we wtorek muchomorki korkealle hyppiä,/ sillä se tahtoi värjätä vain/ punaiseksi valkeilla pisteillä!” Hassunlainen on mielikuvitus tämän lorutarun luojalla Maria Kownackalla, mutta sen otimme tarinan mukaan ihan melkein todesta 😉 Ei ihme, jos tuosta käytöksestä siili hieman säikähtää, ja niin tämän kuullaankin ”arvostavan vaimonsa tahtoa”. Toteamus vaati selvennystä: siilivaimo tahtoi nimenomaan punaista lankaa (ei valkeita pilkkuja, saati pisteitä ;O). Siilin onneksi mustarasta vislaa: ”– Kuomaseni! Unikon kukka värjää punaiseksi!…” josta tuumasta siili pitää oitis ja lähtee ruispellon pientareelle unikkojen sijoille.

Tämän kummemmin ei värjäysoperaation pariin jäädä tuhisemaan – vaan seuraavassa säkeistössä palataan jo siililään, jossa leppäkerttu, poikien kuvasta tunnistama – ja tonttunen, astuvat mukaan vaatien saada nähdä: ” – Ihanaista, punaista väriä./ Siili-kuoma, älä noin kiirehdi!/ Kuoma-siili! kippaa kassisi!”

4 Zona jeza, jak nalezyPääsemme avaamaan siililän oven ja seuraamaan siilivaimon hyörinää, kun tämä nostaa piikkinsä ”neulepuikoiksi” heilumaan, ja virkkoo: ”– Miekkoseni, tästä hyvästä takaan:/ ensi sunnuntaina/ lapset saavat liivit/ näistä jänön karvoista!…/ Viimeisteltyään liivit / vei villahousut/ kangaspuilla kudottaviksi.” Jopas on taitava, ahkera vaimo O;!

Kopkopikopikop – pääsi sormikoukkuni naputtamaan, jotta saapuvan vieraan saattoi oikein tunnistaa. Ainakin Kaapo ja varmaan myös Kaarle tuon erikoisen, mutta tutun linnun ”tikaksi” tiesi. ”– Kuka siellä koputtaa?…/ – Minä, Tikkanen!/ – Anteeksi! anteeksi vainen, käykäähän sisään!”

*

Siis parin säkeen peruutus ja tarun pariin uudelleen näin: ”Siilivaimo vetäisi jakkaran alta,/ja meni vierasta tapaamaan!/ – Neulaska, Rouvaseni,/ tänään kertoi myyränen,/ että täällä voidaan valmistaa/ mulle punainen pikku baretti!/ Aivan pyöreä, otsalle hieman,/ työskennellessä pidettäväksi,/ tikan kasvoihin sopivaksi./ Maksan varmasti!” 5 Kto tam stuka sowy i sikory softKomea on herra Tikkanen, ja ainakin satupojat K & K:n ilmeet väilittivät hienon baretin hankinnasta. Jos Kaarlo tunnisti seuraavaksi paikkalle pyyhältävät ”pöllöt”, tarun mukaan tarkemmin ”hu-huu-huuhkajat”, Kaarle tiesi juuri huuhkajan syövän kokonaisia käärmeitä :O.

Uuden kohtauksen ensimmäisen kappaleen saa kuulostamaan hauskalta kun hieman huuhkajaksi heittäytyy: ”Saapui huuhkaja villisikain korvesta:/ – Tee mulle korvaläpät, arvon rouva, /jos  vaikka untuvat tuuhentuvat,/ on mulla usein kylmät korvat!” Ja jos on jo kylmänhytinässä, voi loruillessaan ärriä päristää ja hampaita kalistaa ken arvaa ;O

Omat suosikkihahmoni ainakin lausua ovat kuitenkin seuraavat lumikkoneidit: ”– Tilaamme hansikkaat,/ jotta jokainen ihastelisi/ lumikkolikkoja hansikoin!” Vain hansikkaat puuttuivat ulottuvilta, käpäläni sormineen saatoin toki haralleen levittää kuin lumikkolikka ikään 😉 Metsän eläinten jonosta voi näppärä villieläinasiantuntija bongata vielä ”mäyrän” ja jokseenkin eksoottisemman ”taskurotan”. Ja niin päästään tarun huipentumaan, toteamaan: ”Siispä ei siililä lopeta –/ kaiken on oltava ajoissa valmiina!/ Kutoo ja neuloo, ompelee, leikkaa/ näille metsästä, noille pesistä…/ Makasiinin maine nousee.—”

Vain tonttunen ja lepinkäinen taitavat jännittää, riittäkö villaista untuvaa ihan kaikkien nuttuihin…

10 Kiedy wszystkich juz oblekla rodzina jezaViimeisen sivun kuva ja kohtaus hihityttivät satupoikia yksityiskohdillaan: ”Niin uinahtaa siililän lanka/ pikku siilien makuupusseihin,/ nukkuakseen siellä hongan onkalossa/ perheen kanssa aina kevääseen asti.”

Näistä saduista tulivat lapset kylläisiksi, Kaarle sen kiltisti totesi: ”Emme jaksa enää!”, kun vielä Tikkalaulua leikkimään ehdotin. No, ne pienimmät satuhyörijät tulivat mieluummin juuri semmoiseen mukaan: Selja tanssahtelemaan kun ”Tikin takin tikka hakkaa” ja Kaarne säätämään volyymia ”Iloiselle tikalle” (Pienet sammakot, Nina Bell & c/o, Otava 2008). Kun Selja tahtoi kuulla vielä lisääkin, muistin viime tingassa toisen leikkilaulukirjan perinnelöydön, niin monien sukupolvien laululeikkimän: ”Kas metsämökin ikkunan” (Metsämökin ikkuna, kts. ed, Otava 2010)! Ainakin me tytöt jaksoimme loppuun asti tuon yhä uudelleen toistettavan viitottavan kuultavan jänön karkumatka -biisin!

Syyskauden päätösniiaukseni ihquille satulapsille mukavine mammoineen ja pappoineen ynnä tietysti Nekalan kirjaston tädeille ja setäselle näin 🙂

Mitä kummaa? Lentävän satulapset saattajineen uupuivat kirjastosta saapuessani sadunsaattajan kanssa kokonaan – mutta onneksi porhalsivatkin kaikki juuri aamu kymmeneksi sisään – ulkona puhahtelevan ärhäkän tuulen lailla. Kun satuhuopa paikallaan ja Tikin takin tikka hakkaa soi, tupsahtelivat lapsetkin paikalle ekasta Mikaelista vimppaan Elleniin saakka! Saatoimme aloittaa, kun täti-Merjakin vierulla tuolillaan. Vinkkasin, että kuulisimme satuja ”Puolan maasta, eteläisen auringon sijoilta, tiesi Olavi oitis, että se on lintujenkin suunta.

Stefek Burzymucha 4Taavi Hurjapään nimi herätti hilpeyttä siinä missä lapsien silmät, korvat aistivat Taavin urheita uhoamisen kohteita vallan ahneesti. Ihan kuin pikku Venni olisi muistanut vuoden takaiselta satutunnilta tämän jutun – sillä päästessämme toiseksi viimeiseen kappaleeseen hän osasi jo ehdottaa ”Hiir…!” semminkin vaieten, kun jatkoin kerrontaa eteenpäin loppuun asti. Viimeisessä säkeessähän se julkistetaan, minkä kuvasta voi jo nähdä: ”HIIREN”. Olavi keksi ”juuston” pikku hiirulaisen nakerrettavaksi, mutta aprikoi, muuttuiko leijona pojaksi vai valaaksi vai mitä oikein tapahtui. Selitin siis: Taavi-pojan kehusta ja kerskunnasta mielikuvituksellisella metsästysretkellä on kysymys, ei oikeastaan sen kummemmasta. Ja kun sellaisen tiimellyksessä nukahtaa, voi herätessään säikähtää – vaikka pikkiriikkistä hiirtä ;O

”Leijonaa mä metsästän” tuntui taaskin passelimmalta leikkiä moisen tarusen perään oitis, joten kannustin kaikkia polvilleen kämmenet valmiiksi. Ja niin sitä mentiin: joen, heinikon, suon poikki, hieman varioiduilla tyyleillä. Askeltaputuksiin oli lasten ihan luontevaa tulla mukaan, mutta hokevan parren toistaminen ei ottanut syttyäkseen, ei millään vaikka avitin pitkälle matkaa itse tai Merja toisti lasten vuorolla. Luolaan meno ja siellä tunnustelu tuntuivat vallan aidoilta, vaan silmät tunnollisesti sulkeneena en saattanut seurata, miten paljon malttoivat pitää omia luomiaan kiinni, miten toteuttaa tunnustelua… Mutta Haa: kiljaisun jälkeen pakoon tapujuostessaharppoessasuhistessakahlatessa lapsetkin kiljahtelivatkikattelivattaputtelivatsuhistelivatkahlasivat ilolla mukana! Kotioven taa ihan läkähdyksissä päädyimme – pilkettä silmäkulmasta tipauttamatta O;

Obhodz sie lagodnie...Kohtele eläimiä...piesekKoiran” tokaisi useammankin satulapsen suu, jahka käänsin sivuja sananlaskujen luo. Eläinten lempeä kohtelu otettiin vastaan uteliaan ymmärtäväisen oloisesti, tuskin muuta puuhaten, tuumatenkaan :O. ”Kukkerikuu” kiekautin seuraavan sanalaskun käyntiin, ja sen päästäjähän tunnistettiin kuvankin avulla – ihan vain varmuudeksi. Enpä tiedä, moniko tuota sananlaskusen juonta mahtoikaan seurata tahi omakseen ottaa, sen verran pälyilyä ja ”takahuovan” tuoksintaa oli poikasilla tässä kohtaa menossa… Mutta sen kuuntelivat, kun kukon herätyskellona toimimisen tehtävää pohdin, ja niin myös jaoimme Olavin taannoista metsäretkeä äitin, isin kanssa, jonka aikana oli moista kieuntaa kaiketi kuulasteltukin…

Andzia-Annukan kukkasen tunnisti samainen poikulainen näppärästi Andzia_Annukkapiikkeineen kaikkineen, joten muutkin pikku kuulijat ottivat Annun äidin varoituksen totta todesta. Itsekin Annun mukana itkuun pyrskähdin; varmasti joskus kaikkia pistää, mutta onneksi moinen tekee kipeää vain hetken – sitten jo helpottaa :O Wandzia-Vilma kirjapinot saivat puolestaan toimia esimerkillisinä siitä, että kirjat ovat luettaviksi tarkoitettuja. Venni jo muistuttelikin, joko omia kirjoja saisi lukea! Kunhan yhteiset satuset olisi ensin, toki toki!

Niin pääsi pehmo-kolli miumouruamaan satuhuovan liepeelle kivuliasta vatsaansa kera kirjan parsien ja enemmän tahi vähemmän kattimaisin repliikein. Ilmeisesti tilanteesta sukeutuvi liiankin todellinen, sillä kaksivuotias Saana alkoi yhtäkkiä itkeä vuolaasti, joten Merja-täti kyseli, mikä mahtoi olla hätänä. Tyttönen ei vastannut, ei tietenkään, kun itketti 4 Bharmitti vaan, mutta piti minuun sekä satukirjaan, katsekontaktia kuten ihan aina ja joka kerta kovastikin, vaikkei vielä ollut kommentoinnin aikaa tullutkaan. ”Kissaako käypi sääliksi?!” kysyin sitten ihan reippaasti, silitellen pehmokissaa, katsoen toisiakin lapsia silmiin ja jatkaen: ”Kuulkaas, niin päästään kissa paijaamaan”. Kunhan jatkettiin ja kissalle ymmärrystä annettiin, tyrehtyi se itkukin, surun tunteen puhdistus sai tehtävänsä täytettyä kotva kotvalta kokonaan. Kollikissaan pääsi koskemaan niin moni vuorollaan kuin kerralla mahtui; Netta ensinnä, eikähän olisi väistynyt ei sitten millään! Mutta olihan Ellenin ja Milonkin saatava kollia halata. Milo ottikin omaan kainaloon asti.

Onneksi Pienet sammakot –levyltä löytyi kaksi kissabiisiä: JUOKSE JUOKSE HIIRI ynnä BINGO. Edellisessähän on tarkoitus juoksuttaa palloa ringissä hiiren lailla ja keskellä vaanijan koettaa napata pallo kisuna itselleen. (Tätä emme koettaneet, koskapa ei leikki ollut toiminut taannoin aiemminkaan pienimpien lasten kanssa.) Chory kotek 3Nyt siis saimme vain kuunnella sanoja, säveltä, tapailla mukana ja katsella pehmokollin tanssia huovan reunalla. Jälkimmäisen aikana kolli pomppasi istumaan kuvakirjahyllyn reunalle katselemaan maailmaa ”ikkunalaudalta” mustan Bingo-kissan lailla. Kissan osuvaakin osuvamman nimen kirjaimet laskin sormin mukana niin, että siihen saattoi yhtyä Olavin kera jokunen muukin.

Jo teki satulasten mieli toimia, omiakin valintoja poimia, mutta koska aikaa oli vallan hyvin ja oiva kertomus Koko metsän kuulusta siilin makasiinista valmiina, sen pariin vielä yhdessä maltettiin. Käsinukke-pöllö sai jälleen pistää töpinäksi kehräten, venyttäen, naapureilleen esitellen – kivaahan on mokomaa seurata. Sormi-hämähäkin kipitys kuulosti ihan aidolta muovilattialla, ja kun se kipusi rukin pyörälle, selvitin jälleen ”rukin” erikoisine langanpunonta-tehtävineen. Siitäs saivat perähuovan poikulaisetkin etiäistä käsityötunneille ;O

Kärpässieni” oli ainakin Olaville tuttu räikeä metsän seisoja – vaan unikko” kukkineen ehkä vieraampi pellon laidan istuja kuulijain ilmeistä päätellen.

Jänön karvoista” koitui suuria ajatuksia, pieniä kommentteja. Niin avasin pulmaa kerraten: ”Paitsi kiharaista lampaan karvaa, voi myös pehmoista kanin karvaa karstata ja kehrätä villalangaksi asti.” MM.

6 W kolejce magazyniiTikan koputukselle piti hakea kunnon kaikua puutuolilta, jotta se tunnistettiin – vaan linnun nimi ei tullut siinä samassa mieleen kellekään. Toki TIKKA oli tuttu – ja nyt siis itse herra Tikkanen, joka siililän oven takana barettiasiallaan. Barettia” tuli myös alleviivata erityisen hienona lakin mallina. Pöllöt ja ”pikkulinnut tiaiset tuntuivat tutuille entuudestaan, vaan ”huuhkaja” lentävillekin oudompi tuttavuus nekalalaisten tapaan. Huuhkajan korvaläpät ja lumikkolikkojen vuoro saivat pojat nauruun kerrassaan ;D Parastani sain pitää, jotta Siililän komea mainoskyltin sanoma varmasti kuultiin, kun levottomuus alkoi levitä lasten keskuudessa. Vinkkasin kannustin katsomaan, kuuleman vielä viimeisen lauseen. Täytyihän siililän lanka turvalliseen talviuneen perheineen saattaa :O

8 Wiec jezowa nie ustajeLopuksi saivat Tikkalaulut soida, vaikka jo pojat kirmasivat katselukirjalaareille. Ellen ja Milo osallistuivatkin juuri siihen, mikä heistä mieluisinta: viittomaan, taputtelemaan tahdissa ja vielä tikanpoikien piirissä pyörimään. Piiriin tahtoi Nettakin tulla, vaikka toisessa kädessä oli kiintoisa kirjavalinta! Kuultiin, laulettiin, leikittiinpä uudelleenkin 🙂

Mainokset

One comment on “METSÄSTÄEN TALVIUNILLE ti 26. & to 28.11.2013

  1. Pikku Pia
    29/11/2013

    *) Tässä kohtaa kuulin pari kipakkaa haukahdusta, jotka tunnistin sadunsaattajapaimeneni päästämäksi, mutta koskei sittemmin kuulunut mitään, arvelin hänen eteiskäytävän vartiorauhaansa häirinneen hetkellisesti vaikkapa kirjaston oman postipojan. Mutta kohta tulikin kirjatäti Marke huikkaamaan minut rauhoittamaan ”lasten irti päästämää Liitua”, ja kunhan ajatuksenjuoksuni poikkesi siililän makasiinista kyläkirjaston piiriin, pohdin vielä kotvan, mitä kummaa: eihän mitään kuulunutkaan eikä saattajapaimen rauhoittelusta rauhoitu vaan siitä että saa rauhan. Paras käydä tarkistamassa tilanne – melko normaali: paimentylli läähätti esikariopettajan kainalossa innokkaana osallistumaan kellariretkeen. Hassu yhteensattuma: esikoululuokka kuulemma vierailee kellarissa kerran, kaksi vuodessa ;O
    Sovittiin, että jätän oveen viestin ensi kerralla, jottei läähättävistä ja kosteanenäisistä koiraylläreistä koituisi jatkossa hämmennystä 😉 Kiitos esikoululaisille ymmärryksestä sekä kertoja- että saattajakamuni puolesta! Ilo huomata ja luottaa, että lempeää eläinten kohtelua tolkuttavan sananlaskun mieli elää täällä meillä ❤

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 29/11/2013 by in marraskuu 2013, tammikuu 2013.
%d bloggers like this: