sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

LASTEN & UNIEN PARATIISIssa to 12.12.2013

Hypyin ja jumpsauksin tupsahtelivat satupoikaset huovalle sumuisesta aamupäivän maisemasta, kun tarutyttöset taas kurkkivat varovammin huoneeseen, joko saapi tulla. ”Tulkaahan, TULKAAHAN vaan!” kannustin ja hop-hoputin viimeisiä villasukkia Mikaelia ja Venniä. Tänään käydään Lasten Paratiisiin, jossa voikin tapahtua vaikka mitä! 8 B

Kerrassaan kiehtovan Ota Janečekin akvarellikuvan johdattelemina aloitimme Aale Tynnin ensimmäisellä runolla UNIKEINU: ”Keinuun nukkumaan/ lapsi lasketaan,/ keinu pannaan unipuuhun,/ oksan haarukkaan.” Niin keinuttelin kättäni ja kurkotin sen oksanhaaraan, jollaisia etsimme kuvasta yhdessä ainakin muutaman. ”Maan akselista suoraan kasvaa ylös unipuu,/ kuin verkko yli avaruuden latva ojentuu,/ nojata kaikkiin tähtiin voi se oksin tuhansin. Pelotta uni keinuu – keinu, lapsi, sinäkin.” Totta noita tähtiä voi koskettaa vaikka satoja – ja Mikael vakuutti, että niitä näkyy illoin taivaalla!

”Unessa voi oivasti matkustaa”, pohdin, ja lisäsin olleeni ”uudessa, jännässä paikassa”, ihan oudossa, juuri viime yönäkin.

Tästäkös muisti Elias, että oli nähnyt unta ”karamellien kodinvaltauksesta”, ja isoveli Olavi paljasti, että pikkuveli herätti hänet ja kertoi unistaan. Se on varmasti tärkeää, aprikoin. Olavi taas oli nähnyt unta omasta koirasta – siitä, jolle on antanut jo nimen valmiiksi – ja laskenut pulkkamäkeäkin, josta Elias muisti dinosauruksenkin tulleen unessa kotiin ja ”kaikki oli mennyt ihan sekaisin”! Vielä muisteli Valtteri kuulleensa äidin lupaavan unessa karamelleja..! Näistä piti vaieta 9 Bkatsastamaan seuraavaa, kesän tai syksyn lorua SATEEN JÄLKEEN: ”Kesällä (jonka vaihdoin syksyksi) sateen jälkeen/ etsin lätäkön tieltä,/ jossa on paljon kuraa,/ ja kun palaan sieltä,/ pihalla meidän Halli/ kauhean rähinän alkaa —” Haukkua haukutin ja nopsaan, jotta pääsin jatkamaan jokusen satulapsen jo tunnistamankin koiran ”Hau hau mustakättä,/ hau hau mustajalkaa” ja ihan vaistomaisesti tarrasin hetkeksi jokaisen satulapsen varpaista vuoron perään kiinni, joihin vain yletin. Hihhii huhhuu hahhaa hoo, tuostakos tykkäsivät!

Tuoksintaako takahuovalla? Moiselle ei sijaa, lain, kun tärkeämpää kuunnella, mitä sanoi AHNE PIKKU VARPUNEN – tai oikeastaan mitä sille pikkulintuja talveksi ruokkiva runominä toteaa. Viestihän on tuttu: jos joku meinaa vohkia toisten nokankin edestä, on tälle syytä huomauttaa, että pienemmille – tiaisille tässä lorussa – tulee myös jättää osansa :O

10 BKop koputtaen kirjahyllyn nurkkaan kuulasteltiin seuraavaa, KÄKIKELLOA METSÄSSÄ *. Jo kopinasta taisi ainakin Venni ”tikan” muistaa. ”Kuka metsään on kellon ripustanut? Emo tikka se olla taitaa./” Kukkumalta jatkoin vaan ”Käki kukkuu tikkojen puulta päin,/ ihan likeltä metsän laitaa.” Satumainen, jollei taianomainen, ole tätäkin lorua seuraava kuvajainen – joka palauttaa sadunkertojan lapsuuden tsekkianimaatioiden ihmeelliseen maailmaan:O ”Kuka metsässä kelloa tarvitsee?/ Isä tikka Ahkerainen./ Miten muuten se muistaisi milloinkaan,/ mihin aikaan on aamiainen?” Olipa oivaa, että vasta pari viikkoa sitten olimme tutustelleet ”hra Tikkaseen” puolalaisen Siilin makasiini -sadun yhteydessä.

Kirjavainen kamukuva Anne Vaskon askaroima - esimerkkiviittomien luojasta ei varmuutta..!

Kirjavainen kamukuva Anne Vaskon askaroima – esimerkkiviittomien luojasta ei varmuutta..!

Tämän perään ei lähdetty Tikkalauluja virittelemään vaan kasanlaulu Jo nouskaa lapsikullat sai vuorostaan kajauttaa ja kukkuilla koko satuhuovallisen ponkaisemaan pystyyn yhä uudestaan – auringon pilkotuksen viittomaa unohtamatta. (Pienet sammakot -leikkilaulukirja tässäkin apuna 🙂 Huh, että tuossa tuli kuntojumppaa ja kuuma. ”Tää on kiva leikkilaulu!” tuumasi Olavi moisen pongahtelutuokion ja kukkumisharjoittelun päälle.

MAHDOTTOMUUKSIEN KAUPPAAN kävimme seuraavaksi, sillä muistaakseni emme olleet sinne piipahtaneet tämän satujengin kanssa aiemmin. Tähänastinen suosikkini tämä Aale Tynnin loruilemista ehdotta on:11 B

Jokunen jo huomasi viereisen sivun ”kuun”, joten turhia aikailematta ulvahdin ja jatkoin MUSTIN JA KUUN runoon näin: ”Kun Musti ulvoo kuulle,/ se mitä näkeekään?/ Kuu-ukko siellä kulkee,/ lyhty kädessään,–” Ulvontaan sai kernaasti osallistua – muutkin kuin Netta, joka osaa ja tykkää moisesta ;O ”— ja hänellä on hihna,/ hän sitä taluttaa/ hopeahalliansa,/ ja Mustia haluttaa/ myös juosta yli portin/ ja yli vaahterapuiden (pidensin ’vaahterain’ selvyydeksi näin)—” ja piirtelin kädellä ilmaan hihnaa, liitolaukan reittiä – ”— mutta Musti ei osaa lentää,/ ja niin se ulvoo vain.” UUU-uuuUUU..! Kauniiltakin voi ulvonta kuulostaa, kun sen satumaisesti ottaa taitaa :O

Emmekä vieläkään voineet unohtaa kuuta (kai…), kun toinen toistaan hohtavampia kuvajaisiakin tarjolla. Siis kävimme KUUN VENEESEEN, muistutellen vuoteesta ja unen merkityksestä, jotka toivat Valtterille yhä uudelleen mieleen ”äiti sanoi…”, ”…että ostetaan.. karkkia..!”. Ehkä se oli toiveuni, tuumasin, ja jonkinmoisen hälinäisen TOIVEILLA tukahdutin.

1 B”Apinaksi” tuo paviaani ensin tunnistettiin, eikä vallan vikaankaan, mutta ”elefantista” ei Venni eikä ”norsusta” Olavi erehtyneet ollenkaan. ”Karavaani” ei ollut kellekään entuudestaan tuttu, siispä valotin: ”Se on pitkä kamelien tai aasien jono, joka kantaa tavarat ja miehet selässään aavojen erämaiden halki – sellaisten, joissa ei auton avulla aina ole kuljettukaan, eikä teitä kulje :O” Tämä melkein uskottiin satuhuovan lasten joukossa, vaikka ”junaa” ja ”rekka-autoa” vaihtoehdoiksi tuplastikin tarjottiin. ”FLAMINGON” tunnisti Olavi seuraavan lorun aloittaja-hahmoksi – ja toki seuraavan käärmeenkin, joka tarkentui itse ”BOAksi”. Viimeisen säkeen mukana hidastin… ja jähmetyin… ”suolapatsaaksi!”, totesi Olavi. No, niinkin, vaikka… sellainen, muumiomainen se täytetty eläin – entinen eläin – lienee, jollaisia siis syksyisen Perin erikoisen munan Koikoin vierailulla eläintieteelliseen museoon ihmeteltiin…

12 BMollottavan täysikuun hämyssä tunnistimme risuiset pesät ja puun siluettioksat. JÄNNÄÄ – jollei nokkamaisen NOKKELAA..!

Puhahdellen huhahdelleen liikuttiin taas seuraavaan – TUULEEN, jonka Olavi tunnisti, METSÄSSÄ tässä: ”Koko metsä on vihreää läikettä täynnä,/ kohahdelleen, humahdellen/ tuuli tulee luo.” Kannattihan kättä huojuttaa, katseella tuulen vinhaa perää saalistaa – sitten, ykskaks vaan, vaihtaa ”tsik-tsakkaamaan” ja sormin kipikapittamaan hyllyn reunalta kirjalle – kuin: ”Ulos, utelias orava ja palokärki (jonka vinkkasin tikan kaveriksi)13 B puuhakas,/ nenä tuuleen: mitä uutta/ uusi tuuli tuo?”. Tähän pyssättiin nuuhkimaan ja tuoksuttelemaan, mitä mielikuvajaisia satulapset saattoivatkaan tavoittaa. Olaville tulvi ”lihakeiton” tuoksu, sitten ”Vaikkaa.. mustikkaa..” ”Keittoa, varmaan, jälkiruoaksi”, täydensin. Alisasta tuoksui ”omenalle”, kun utelin, ja Mikael tahtoi pohtien lisätä ”omenasta…” ”Piirakkaa?” Jep, se kävi samaan ateriaan. Vaikka saattoihan se tuulonen tuoda jopa koirankakan hajun nenään, sen tiesi Vennikin ;).

Lapsuuden runovihkostani voisi olla tämä, muistaakseni ala-asteen luokkatoverini ja sittemmin hyvän hyväksi ystäväkseni tulleen Annin muistiin rustaama:

14 B”Punaisia” soikulaisia Olavi ehdotti ”lehdiksi” – vaan parasta nuo oli tarkentaa: Kiulukoiksi, ruusunmarjoiksi” , ja vielä avata lorunkerrontaa: kun ottaa syksyllä rusottavan oranssin ruusupensaan marjan ja sitä raottaa – löytää sisältä monta monituista siementä tahmeaa – ja karvaa vallan pehmeää!” Tämä taisi olla satulapsille ihan uusi ja kiintoisa luonnon salaisuus..! Moisen ihmetyksen jälkeen loikkasimme toisiin kummastuksen aiheisiin.

Pupujussi-sorminukke pääsi aukeamalle pomppaamaan, kun kuultiin KYSYMYKSIÄ*: ”Miksi on jäniksellä leukalappu hännän alla?/ miksi ruoho itkee?/ miksi unikko on ihan punainen?/ miksei meillä ole kotona leijonaa?—” Olavi tokaisi tietävänsä, että ruohoa on voitu kastella, johon sopi lisätä ”sateen” tai ”aamukasteen” työt. Tuulen samainen tietoniekka arveli saava vaatteensa ”kaupasta” – mutta: ”Mistä — linnut ostavat soittopillejä?” Tätä ei kukaan kommentoinut. Vaan puhalsikos tuuli ”kotoa” konsanaan – vaiko ehkä ”avaruudesta”..?!3 B

Nyt oli paikallaan tempon roima vaihdos – suunnilleen ”kop-poti-koo” (tai: tat-tari-taa”), kun aukeamaa laukata klipkloppasi heppa-humma-hevonen tuoden mukanaan lorun VARSA JA MINÄ. Vallan omansalainen ja sitäkin villimpi rytmi vei satulapset oitis mennessään; sai taputella tahtiin, viskata hius-hais-harjaa ja vaikka vähän enemmänkin kikattaa.

Varsasen ääneksi hirnauttaa-kiekauttelin (tokkopa se ihan tuolta kuulostaakaan oikeasti – muttei se meittiä haittaa ;D Viittoa taisin oikealle, vasemmalle, eteen tai taakse  – mukkelis kumolleenkos. ”Vasemmalle!” veikkasi Olavi.

Samaan syssyyn kävimme mustan myyrämiehen juttuun – jonka tärkeää tointa ja tapaa sopivat omat lapionmoiset kämmeneni kaivamaan :O Siinä oli ahkeraan ajatuksiaan sanoiksi järkkäävälle pikku Netallekin tarttumapintaa!

16 BTässä vaiheessa viimeistään olivat pienimmät, hissuisimmat tylleröiset Ellen ja Saana lipuneet satuhuovan reunan yli kirjahyllylle, jonka moniväriset satukirjankannet kutkuttivat koettamaan, ehkä kurkkaamaankin asti… Vaappua vakasin yläkroppaa varisten kulkua tavoitellen, ääntäni madaltaen – tylleröisiä toveiksi LINTUJEN HAUTAJAISIIN * mukaan vinkaten: ”Puistoissa linnuilla on ollut/ varmaan hautajaiset./ Varikset kulkevat mustissaan/ kuin surevat sukulaiset.” Ihan todentuntuinen allegorinen havaintohan tämä, suojapäivänhakuinen kuin tämä satuaamupäiväkin, alakuloinen… :/

Vaan tuosta melankolianmoisesta pompattiin seuraavalle sivulle – mikäs tämä, minne kummaan..? Ihan kaikki eivät olleetkaan vauhdissa mukana, kun piirretty kapistus ”lämpömittariksi” täydennettiin, joten Valtterille, Veetille se uudestaan kerrottiin ja sitten kuvailtiin:17

Vielä sopi selventää ja kysyä, josko joku satulapsi muisti tai tiesi: ”Kun elohopea kiipeää tuon pyöreän numeron ”nolla” yläpuolelle, onkos silloin lämmin vai kylmä? ”Voi olla kylmä tai lämmin..” pohti Venni, ja niinhän se voi: lämpimämpi nollan yläpuolla, vaan kun elohopea nollan alle vilahtaa, alkaa hrrrr-rrr – … ”Kylmää!”, ”Kylmää, kyllä: nallenkin varpaita voi silloin paleltaa!” Oikea lämpömittari eloisine hopeoineen olisi tässä oiva näyttää ollut, vaan enpä muistanut mokomaa aamulla ikkunan pieluksesta irti kiskaista ollenkaan :O

Herättelin paratiisireissulla hieman väsähtänyttä ja siten herpaantuvaa joukon osaa vielä viimeisten laulujen huomaan, jännittävään LAULUUN LUMIKISTA *. Kuvan taika tässä ensinnä tepsi lasten huomion 19 Bvangitsemaan, eikä säkeiden toistavuudesta ollut haittaa laisinkaan: ”Oli jäinen tuuli ja kylmä yö,/ oli metsä hopeinen,/ ja Lumikki nukkui kylmissään/ juurella mäntyjen.// Ja pienet kääpiöt kulkivat/ läpi metsän hopeisen,/ he Lumikin mättäältä löysivät/ juurelta mäntyjen.//” Somasti löytyi Lumikki-tyttönen hangen hohteelta nukkumasta – ihan tavallinen, melkein kuin meidän satujengimme jäsen..! ”Oli käpyjä täyteen karissut/ koko metsä hopeinen,/ ja kävyistä talon ne rakensivat/ juurelle mäntyjen.// Ja kauriit ja jänikset tulivat/ läpi metsän hopeisen,/ ja Lumikin kanssa he leikkivät/ juurella mäntyjen.” Ihan oikeita käpysiä tähän voisi ripotella, jos sellaisia hangen alta pelastaisi. Ai-jai, jo teki mieli itsekin käydä levolle satuiseen metsään – juurelle mäntysten :O

Samaisen, tai ehkä naapurimetsäsen, TUULENPESÄT puhahdeltiin vielä ulinasta nauruun muuntuvaa puun hassua laulusta – kenties narinaa – kuulastellen.

Jo taisi satulasten tehdä mieli toisaalle, vaan – etiäisenä tulevasta saavuimme seuraavaan tunnelmaan:21 B

JOULUKYNTTILÄT: ”Kynttilät kodeissa palavat,/ kauniit juhlavalkeat,/ koska meillä on joulu.// Lapsi on kirjan aukaissut,/ suurta kuvaa katsellut,/ koska meillä on joulu.// Lasta kovasti nukuttaa,/ unta hän näkee ihanaa,/ koska meillä on joulu.”

Ah, miten haukottaa – ja kun venyttelin, tuumin, mitä tyttö mahtaa uneksiakaan… ”Karamelleista!” ehdotti Valtteri ja siihen yhtyi monen satulaisen mieli. ”Ja varmaan… omenoista!” lisäsin, ”jollei Joulupukin parrastakin” 🙂 Hihhii.

Satutunti päättyvi triangelin juhlaviin lyönteihin, joista jokainen kuunneltiin loppuun asti niin kauan kuin ne ääneen värisivät. Siis: hei vaan ensi kertaan, viimeiseen, ei vähimmäiseen..! ”Meinasin ihan nukahtaa..” totesi Olavi.

Tämän satukirjan runoihin ja kuviin tulen aivan vissisti vielä palaamaan, olepas valppaana siellä satupermannollasi 🙂

*) Nämä ovat kirjan mukaelmia Erich Bertleffin saksannoksista, perustuihan koko tämä paratiisiressu František Halasin lastenkirjan DĔTEM saksankieliseen laitokseen KINDERPARADIES (1968 Artia Praha).

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 15/12/2013 by in joulukuu 2013.
%d bloggers like this: