sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

”Uusi vuosi, uudet kujeet” ti 7.1. & to 9.1..?

…sanoo sananlasku ja kylänmies, vaan Nekalan kirjaston sa-tu-nnilla jatkettiin syyssään ansiosta loppiaisaikaa ja unenkantamoisia LASTEN PARATIISIN lorujen kera. Harmajan pilvipeiton hämyssä viriteltiin Kaapon kanssa la-ku-kkapallit lattialle, jotta niille muitakin tupsahtaisi. Pikkuveli Jari sai kuulastella omista kärryistään. Satutontun apuna kirjaston Marke huikkasikin yläkerran eskarista pallille kuusivuotiaan Elsankin. Näin paljastui, että Kaapokin oli täyttänyt joulun alla viisi kokonaista onnen vuotta!

6 B croppedNiin kuljettiin Unikeinusta Sateen jälkeisen kuraisen lammikon kautta AHNEEN VARPUSEN luo: ”Minulla on lintulauta./ Lintusia syöttelen./ Mutta ellen muita auta,/ kaiken ahmii varpunen. Kuule, eihän pienemmille/ kiltti lintu pahaa tee./ Jätä vähän tiaisille./ Pikkuinenkin tarvitsee.” Aidon talitintin ti-ti-tyy kuunneltiin (perään − oi, se toi esiviestin keväästä, joka saapuu, saapuu varmaan..! PIHALINTUJEN PUHEISILLEKIN oli nyt jäätävä, jotta ”peippojen” ja ”hemppojen” lauluttelutavat tulivat kuulluiksi: ”— kertovat pitkät tarinat,/ mutta ei toinen kuuntele toistaan,/ puhuvat omista asioistaan:/ ’Kvirivirivit! Tsyt tsyt tsyt!’/ Kuuntelin, mutta en ymmärtänyt.” Lasten katseet tuntuivat tiukkaavan lisäpohdintaa, ja ainakin itse tahdoin ymmärtää, miksi linnut totta tosiaan laulaa pulputtavat. Kysyin siis satulapsilta − ja vielä: miksi sitten ihmiset laulavat? Elsa tuohon pohti: ”Siitä saa.. ILOA!” Juuripa juuri! Herkesin vertamaan lintujenkin taatusti ilo-olossaan, kauniilla säällä, kevään saadessa, laulavan − vaan myös toisia lintusia luokseen kutsuvan! Niinhän itse asiassa ihmisetkin, etenkin ennen aikaan: ritarit ja prinssit lauloivat neidoilleen, prinsessoilleen − tai neidon laulaessa nuori mies kuuli sen ja lähti uteliaana katsomaan, kuka noin kauniisti laulaa…kuje 5

Kun tästä päästiin vielä Käkikellometsään, tunnisti Elsa ”kellon koputtajaksi” metsän ahkeran ”tikan”. Hmm, mahtaakohan se emotikka todellakin vellikelloa käyttää..?! Ja niin LAULAVAN LINTUKIRJAN (Tammi 2010) selkeä-äänisen käen taustalta raikui kuin tilauksesta edellä mainitun peipposen kesäinen liverrys ❤

Kuun veneen säkeet kiikuttivat meidät puolestaan omiin uneen ja valveen rajamaan kokemuksiimme: ”Kuun vene on ikkunan takana. Se kimaltaa kuin lasi./ Pane silmäsi kiinni, lapsonen,/ nuo pienet ikkunasi.” Moista venhoa liu’utin jälleen kämmenellä ilman veden pintaa pitkin kuin kuu hiipisi iltamyöhän taivaalla konsanaan. kuje 6 b”Kuun vene on ikkunan takana./ Se kimaltaa ja kiikkuu./ Ja kukka ruukussa keinahtaa./ Ja ikkunaverho liikkuu.” Viimeisen säkeistön muassa saatoin aktivoida kuulijaakin täyttämään toisen säkeen kuvan avulla: ”Kuun vene on ikkunan takana./ Kuun vene vartoo —?” Tummasta pörröpäästä Elsa tiesi: ”Lasta..”. ”Saat aamulla kertoa, mihin se vei,/ kun nouset nukkumasta.” Enkä malttanut olla kehottamatta satulapsia muistamaan, missä ovat unen veneellä matkanneet, jahka aamulla heräävät. Ken muistaa, voi kertoa kotiväelle tai kaverille − tai itselleen, päiväkirjalle..!

TOIVEITTEN mukana tuumailtiin kameleita ja karavaanin merkitystä. Elsan mummo tunsi edelliset ja niin Elsa tiesi niiden sorkista kuuluvan ”klip-klop” kuten hevosiltakin O: Koska olin vasta joulukylässä kuullut serkun ratsastaneen kiukustuneella kamelilla, kerroin karavaanin kuljettajan oli irrottaneen kiukkuisen parivaljakostaan. Niin serkkupoika oli saanut ratsastaa tällä itsenäisyyttä arvostavalla kamelilla sujuvammin erillään ;).

ELÄINTIETEELLISEEN MUSEOON piipahdimme myös, jotta nämäkin satulapset ymmärtäisivät täytetyn flamingon ja boan päälle. Kaapo vertasikin moisia museossa näkemäänsä dinosauruksen luurankoon. Entinen eläin, jäänteistä koottu sekin, totta, vaikka kyseessä eri museointitapa. Vaan oliko se Elsan ystävän kesällä pyydystämä, täytetty elukka sittenkään monen kodin vartija ”susikoira”? Ehdotin ”supikoiraksi” − mutta koska väri olikin valkea, saattaisi kyseessä olla minkki tai kärppä tai jokin muu turkin talvivalkoiseen vaihtava nisäkkäämme…

Tänä äärettömän hämäränä aamupäivänä kraakkuivat VARIKSET kuin YÖLLÄ konsanaan, ja niiden  ”kepitoksatrisut” koottiin yhteistuumin heikäläisten ”patjoiksi” aina valmiiseen sänkyyn eli ”puu-hun”, jonka Elsa arvasi rimmaavaksi säkeenlopuksi. Pätevän runosen pariksi lausuttelin seuraavan eli YÖN JA AAMUN, niin ikään harmaan seesteisen sävyisen: kuje 9 b

Näppärästi Elsa bongasi ”sorsan” heti sivun käännyttyä − vaan hienointa oli, että ensimmäisen säkeistön ankeampi maisema muuttui aamun auringossa heleämmäksi, sinerväksi. Osoitin ulos ikkunasta: tummien puunoksien takana hohti syvänsinertävä, pohjoinen aamutaivas, vaikkei pilvetön, sarastava.

Tuulisen metsän monituisten tuoksujen kautta saavuimme karun korealle RUUSUPENSAALLE. ”Ruusupensas on kaikkein kaunein/ pensaista meidän pihan./ Syksyllä siinä on punaiset kiulukat,/ sisältä karvaiset ihan.” Jep, sekä satupoika että satutyttö olivat huomanneet punaisenpulleat ruusunmarjat pensaissa syysaikaan, ja tyttö taisi kertoa, mitä moisten sisällä on ja miltä se yllätys tuntuu: siemeniä, karvaista nukkaa, tahmeaa..! Muistelin minäkin, että ystävän kanssa tämä lapsuuden muisto ihan vasta syyskävelyllä uudelleen virkistettiin: eräät vilpertit ampuivat ruusunmarjoilla toisiaan… (tai: tyttöjä ;)!

kuje 10 bSormipupujussin kera kuulasteltiin Kysymyksiä, jotka kummasteltiin vielä toiseen kertaan vastauksia tuumien. Vaan Elsa huikkasi seuraavalta sivulta lempparikseen hevosen niin vinhaan, ettemme ihan jokaista pulmaa loppuun ratkoneetkaan! Innokkaalla tempolla siis varsan matkaan hyppäsimme, taputukset unohtaen, sitäkin tarkemmin kuunnellen, mitä viksumpaa sanavaihtoa lorussa VARSA JA MINÄ käydään:

Moiseen rytmin viisauteen saatteli klip-klaukkaava kiiltokuva-heppa, jota saatoin ilmassa eestaas karauttaa 🙂 Tähän piti tunnustaa: hevosista pidän kovasti minäkin ❤

”AMMUU!” päästi Ee seuraavan aukeaman raottuessa − ja ”myyrän” kuje 11 btunnisti Kaapo, noin vaan, nokkelaan. Kuulollamme siis: MYYRÄ JA LEHMÄ.  Kunhan varmistimme Elsalta, minne myyrämies pesänsä tekee, pohdin, millaistahan siellä maan alla oikein on asustaa.. ”Varmaan mukavaa… Kosteaa, jollei lämpöistäkin.” ”Siellä on matoja”, Elsa lisäsi. Jaa, mutta myyrämieshän saa niistä ateriansa. Laskettiin yhdessä, että myyrä söi matosia varmaan − aamiaisekseen − lounaakseen − ja päivällisekseen − ja illallisekseenkin..! ”Monta matoa yhteensä”, tuumasi Kaapo.

Lintujen Hautajaissattueen mukana kilauttelin ensimmäiset triangelin kellon soinnit, jotka tekivät tunnelmamme arvokkaammaksi, josko verkkaisemmaksi. Lämpömittarin toimi oli satutytölle, -pojalle tuttu, ja sen metkan sisiliskonnopean elohopean käytöstä lämpimän ja pakkassään mukaan tarkennettuamme unelmoitiin ihanaa Laulua lumikista. Tuollaista, pakkaslumen verhoamaa talvimetsää me vielä kaipaamme ja toivomme, TOIVOMME oikein lujasti! Jotta saisimme sopivan hetken tullen jopa käydä Lumikin lailla hangen lämpöön selälleen, talvista tähtitaivasta ihmettelemään..!

Tuulenpesillä viivähdettyämme ja viuhua, ulinaa tapailtuani soivat triangelin voimalliset soinnit uudelleen. Saavuttiin UUDEN VUODEN YÖHÖN: kuje 2 b

”Mitä kellot sanovat/ yönä uuden vuoden?/ Uudet ajat tulevat,/ uuden toivon tuoden.

Uudet tunnit juoksevat,/ uudet nopsat jalat./ Kenties sujuu paremmin/ kaikki minkä alat.

Uudet teot tulevat,/ ajatukset uudet./ Lähemmäksi liukuvat uudet salaisuudet.—”

Jo nouskaa lapsikullat_skannikuvaVähäisiksi unijukiksi emme näin jääneetkään. Ja varman päälle ottaaksemme laulujumppasimme ”JO NOUSKAA LAPSIKULLAT.. (..on käki kukkunut”, Pienet sammakot, Nina Bell & al, Tammi 2009) yhdessä kirjaston tätsyjen ja saattaja-äipän kanssa. HUH-HAA, noustaan! Toiveikkaana jatketaan ;O

* ) WSOY:n LAULAVAN LINTUKIRJAN cd:ltä

Sadunkertojan (ja sadunsaattajapaimenen) valjakko kutsuttiin kevättalveksi Peltolammin koulussa sijaitsevaan kirjastoon. Nenä, kirsu pitkällään astuimmekin entisen ala-asteeni vuosista ja hevosentuoksuisista kirjoista muistuttavaan sijaan. Monta, kiinnostavankutkuttavaa hetkeähän siellä olin viettänyt..!

Kedonkukkaiset satutossut jalkaan, eikä aikaakaan, kun ovesta tepasteli satulapsia saattajineen sisään. Amanda avasi satulaukkunsa (muumikuvan vartioiman) ja esitteli sieltä oman nimikorttinsa. Ahaa: moiset kortit askarreltaisiin vielä niillekin, joilta puuttui. Niin kokoonnuimme tietyn pöydän ympärille-ääreen, kuvakirjojen kainaloon, ja vaikka kolmivuotias Nico olisi kovin tahtonut lukea juuri löytämäänsä automobiilikirjaa, se maltettiin, hieman kirpaisten, laittaa hetkeksi takaisin hyllylle vuoroaan odottamaan. Yhteinen satu kerrotaan ensin 😉 −

ja sehän oli vanha, tuttu KOTITONTTU (toinen painos, Tammi 1982; orig. Tomten, Rabén & Sjögren Bokförlag 1960), joka oli pyytänyt saada kertoa alati tärkeistä tehtävistään ja päästä puntaroimaan talviajan puolesta. Sen verran taisi sadunkertojan ajatus uuden ryhmän joukossa pakoilla, etten muistanut kaivaa triangeliani aluksi esiin. Vaan olihan vasta äsken vallalla joulun taika, jolloin tontut ahkeroivat, ja siinä syytä kylliksi käydä kotitontun kanssa kartanon talvisille maille.

Liki hiiren hiljaa nämä lapsoset äitiensä kanssa kuuntelivatkin, ja Amanda istui isoimpana joukossa, vaikka isä luki hyllyn takana muuta kiintoisaa.

kuje 21 cropped softRauhaisan maiseman ja ensimmäisen säkeen lopulla sai keraaminen tonttunen hypähtää repusta pöydälle sadun, tarun maailmaansa todistamaan. No mutta: tämähän onkin totta − sen näki lasten ilmeistäkin!

Kun Kotitontun reitti on kertojamuistin pinnassa, saatoin vaivattomammin oikoa vanhahtavat, epäselvyyttä enteilevät sanaset tutumpiin niillä kohdin, kuin se suinkin sopivalta tuntui. Siten: ”navetan ovelle vaiti jää” − eikä hämmästys, kummastus päässyt niinkään nakertamaan mieltä 😉

Seuraavan aukeaman pimeyteen tuntui liki yhtä jännältä sivua raottaa kuin ihka aitoon navetan aittaan… ”Mikäs siellä..?”, kysäisin, ja Amanda se ensimmäisenä ”lehmän” hahmon tunnisti. ”Aitat tutkii hän peljäten/ lukkojen auki jäävän lehmät lehdoista uneksien/ torkkuvat oljilla läävän”. Tällä kertaa pomppasi ”lehto” selitystä kaipaamaan, joten lisäsin: ”Niittyjä ja laitumiahan ne lehmät mahtavat uneksia.., joissa kasvaa heinää ja kedon… ”kukkasia!” Mmm, aivan niin, Amanda ja muutkin: apiloita ja horsmia..!

kuje 25 BSamaan, salaperäiseen tapaan hiippailimme tontun perässä ”hepan”, ruuna-pojan luokse. ”Suitsien” ja ”siimojen” kerroin merkitsevän ”työ”, jota heppa-humman ei näin pakkasyönä tarvinnut toimittaa, ja ”seimen” tehtävä suurena, jopa pienen lapsen kokoisena ruokakaukalona, paljastui myös sille, joka ei tunnistanut entuudestaan.

Lampolaa” en tähänkään kotitontun retkeen ujuttanut mukaan, vaikka toki voisi, vaan omasta aitastaan tontun kanssa löysimme ”mä-ä-ää määt” ”lampaat” 🙂

7 BTuskin ennätin seuraavan aukeaman levittääkään, kun Nico bongasi: ”Kukon!” siluetin orrelta − ja ”kot-kot-tamalla” löytyivät heti perään ”kana-tytötkin”: Siellä ne nukkuivat orsillaan/ ylinnä ylpeä kukko.” Kun tovi mietittiin, keksi Nico ”kukon kiekuvan”, aamuvirkkuisen tervehdyksen, jota piti hieman kiekaistakin. Mmm, melkein varmaan nämä kokeilumme oikeanmoisiksi tunnistimme!

Tonttusemme sai käännähtää nyt sisään kartanoon: ”Pirttiin puikkii hän nähdäkseen/ isäntäväkensä oivan,/ tietäen heidän siunanneen/ tonttunsa työn ja hoivan;—” Pysähdyin kuorsaamaan hetkeksi, pirtin tunnelma elävöitykseksi, kunnes jatkoin: ”Sitten hiipii hän lasten luo/ nähdäkseen vesat hennot nuo;/ ken sitä kummeksis juuri:/ tontulle se onni on suuri.”

11 BNiin, näin ensinnä tunnistettiin lasten kamarin lattialta ”sukat” ja ”nukke”, jotta varmistuttiin oikeasta paikasta. Ja säkeen päätyessä tontun ongelman pohdintaan, totesin kotitontun olevan itsekin niin vanhan, että se jaksaa viisaana pohtia − ja: pohdiskella..!

Ladon parvella” luin ensin vain puolet säkeistöparista: ”Mikäs se pääskynen on..?” Amanda tiesi ”linnuksi”, joten kuuntelimmekin heti perään pääskysen ääntä (WSOY:n LAULAVAN LINTUKIRJAN cd:ltä). Nico ei tarvinnut kuin pari ”tsirivt-tsirivit-tiä” ja ääni selvisi nimetylle omistajalleen kuuluvaksi. ”— vaikka pääsky nyt poissa on,/ kukkiin noustessa nurmikon/ saapuu se tänne varmaan/ seurassa puolison (tyttöpääskyn, hymähdin) armaan.”

kuje 28 B

Jo vain: seuraavan aukeaman tunnelmakuvan laidassa se satulasten tuttu ”Pääskynen!” lentää liverteli, joten säkeistön sisältökin luontui nappiin: ”Silloin se laulaa ja tirskuttaa/ matkamuistoja tieltä,/ mutta ei tunne ongelmaa,/ näin joka vaivaa mieltä.—”  Kun maalauksen kotitonttua oikein ajatuksella katsoo, tulee säkeistön jatkokin liki kouriintuntuvaksi: ”— Seinän raosta paistaa kuu/ vanhuksen rintaan heijastuu, kuunsäde kimaltaa partaan/ tontun miettivän, hartaan.” Kesäkukkaisista mielikuvista koetimme tunnistaa tutunmoisia: kun hahmotin heleänsineä ”ruiskukkaa”, tuntui Amandakin sen samalla muistavan, ja valkein pikkukelloin koristettu, kaarevavartinen ”kielokin” siellä hehkui. Ja: ”koiranputki”, Niconkin tunnistama.

13 BKunhan talvipakkaspaukkuisen erämaiseman piiri taas raottui, muistin sentään soittopelini ja sen saturepusta kaivelin. Parilla kilauksella/ kaikki sadunkuulijat/ talviajan taiassa/ mukana. Kosken kuohunta sai luvan pauhua niiden mielissä, jotka sen ovat kuulleet, kokeneet, kuin myös niiden, joilla tuon aidon, uhkean soinnin kohtaaminen on vielä edessäpäin. Kun sitten takelsin viimeisen säkeen viimeisen sanan kohdalla näin: ”Tonttu lumoissa kuutamon/ kuulevinaan ajan virtaa on,/ miettii, minne se vienee,/ missä sen lähde vienee.” − ushh, ihan sisältä parkaisi, miten moiseen sorruinkaan! Ei ainoastaan yhden kirjaimen fiba vaan kokonaisen verbin − josta johtuen sivulauseen kysyvä sananenkin vääräksi vääntyi..!

Tarkkuutta siis vaaditaan aivan viime säkeisiin asti a) kertojalta + b) kuulijoilta! Onneksi jälkimmäiseni olivat sen verran hartaita ja kilttejä, ettei kukaan tuohon tainnut tarrautua, enkä itse kehdannut tunnelman rikkoutumisen vaarassa korjatakaan.

Onni siis, että viimeisen kohtauksen kertaava, tarun ensimmäistä peilaava säkeistö oli iskostunut mieleeni ja kielelleni niin, että sen saatoin rauhassa ulkoakin lausua.

”Plingggg!” päätti pituisen tarumme triangeli.

Ennen kuin lapsoset pääsivät vapaalle kirjajalalle, nousimme seisomaan

Eipö ihme, jos metsämies vaanii NÄIN pulskaa jänöä. Moisen kuvatuksen äiti on Anne Vasko ;)

Eipö ihme, jos metsämies vaanii NÄIN pulskaa jänöä. Moisen kuvatuksen äiti on Anne Vasko 😉

pöydän ympärille ja leikimme-lauloimme Metsämökin ikkunan (saman nimisestä laululeikkikirjasta, Nina Bell & al, OTAVA 2010) yhdessä saattajaäitien kanssa, joista pari lapsuudesta tutun jutun muistikin. Stoppasin muutaman säkeistön jälkeen selittämään, että alkusäkeitä sai ihan totta jättää laulamatta ja viittoa vaan sen mukaan kuin taisi! Laululeikki jatkuisi yhä uudestaan loppuun asti. Kannatti: muistin puolivälissä napata ”sulle suojan tarjoan” –viittomankin mukaan yhdessä jaettavaksi 😉

Hyväääkiwaaa 🙂

Nimikortteja askroidessa tulivat tutummiksi sekä Nicon vuotias pikkusisko Nelli että kaks’ja puol’ -vuotias Kaapo ynnä juurikin kaksivuotias Oliver. Joka satuiikka sai kirjoa kivan värisen satukortin liidun vedoin, nimikirjaimin. Tontun kesämuistojen mukaan valittiin niin ”sudenkorennon”, ”perhosen” kuin ”kukkastenkin” mini-minitarrat vuoden ensimmäisiksi tarumerkeiksi.

kuje 13 b

Myhäileviin satutapaamisiin jälleen O:

Mainokset

One comment on “”Uusi vuosi, uudet kujeet” ti 7.1. & to 9.1..?

  1. Pikku Pia
    17/01/2014

    Talitintin sanoituksen totesi satupojan äiti kuulleensa jo vuoden ensimmäisenä päivänä. Tuntuikin kivalta saapua sa-tu-nnilta kotipihaan, kun se tammikuinen puutarhatinttinen tahtoi sadunsuikkajaa ja sadunsaattajapaimentakin TITI-TYYllä tervehtää 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 11/01/2014 by in tammikuu 2014.
%d bloggers like this: