sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Norsuparin lapsennoutoreissu ti 28.2. & to 30.1.14

Huiimasta talviviimasta kyläkirjaston lämpöön pakkautui aamupäivällä Iidesrannan päiväkodin tutunmoista joukkoa: Tiia-tyttö ja pojat – Oben, Lauri, Topias, Roope, Daniel, ”hra Tiikeriksi” itsensä ilmoittanut (Onni), Samir, Elias…ja tädit Kirsti, Venla sekä Sanna. Kaarlon ja Seljan sopi liittyä joukkoon, kun avattiin melko kompaktikokoinen, mutta utelaisuuden kivalla kansikuvallaan herättävä satukirjanen: HELMI SAA KODIN (Otava 2002). Sen on piirustanyt ja kirjoittanutkin kirjankuvituksen tielle lähtenyt Christel Rönns. 7 B

”Afrikan kuuman auringon alla elivät kaikki savannin eläimet onnellisina. Tai ainakin melkein kaikki. —” Poikkeuksen teki kuvassakin alakuloinen ”norsupariskunta Siru ja Kivi”, joiden lajin saivat satulapset kaikin mokomin itse tunnistaa. ”— Ne olivat juo vuosia seuranneet, miten kaikki muut eläimet saivat poikasia. Mutta norsujen hartaasti toivomaa omaa poikasta ei vain näyttänyt tulevan.” Koska lasten joukossa kommunikoidessani jouduin tekstin kerronnan katkaisemaan, tuntui entistä luontevammalle soveltaa monikkomuotoa ja siten täsmentääkin. Kun kerrontaa sitten elävöittävät itse savannin eläinten, ”gasellin” ja ”seepran” ja norsujen, repliikit, olikin sadunsuikkaajan kielellä, onomatopoeettisella tapailulla ja äänenmuodostuksella työtä. ”’Kyllä te kohta ihan varmaan saatte poikasen kun sinä olet noin paksukin’, gaselliemo sanoi Siru-norsulle vinosti hymyillen.” Tästä piti päättelemän, jollei nimestä jo arvannut, että Siru oli täti- eli naarasnorsu, muuta ei tekstissä lisätä. ”’Taidat olla liian vanha poikasensaantiin. Ihosikin on noin ryppyinen ja harmaa’, seepra hirnui. ’Norsun tuleekin olla harmaa ja ryppyinen’, Siru puolustautui —”

Täytyy kyllä myöntää, että vaikka norsupariskunnan nimileikki onkin harkittu valinta, en oikein osaa mieltää norsurouvaa Siruksi… Vaan ehkä se kuvaa hahmon sisäistä herkkyyttä, parahultaista haavoittuvuutta.

8 BSeuraavaa kohtausta en ollut puhkunut harjoitellessa aidoksi asti, mutta kappas, alttiin satuyleisön edessä ei auta sammaltaa, ei hissuttaa, vaan on eläydyttävä täysillä. Niin sai Siru itkeä norsunmoista itkuaan, jopa vollottaa – ja ainakin Nekalan satulasten äännähdysten perusteella löytyi tilanteesta paitsi traagisuutta, komiikkaa.

Ennen seuraavan aukeaman tapahtumia kuulasteltiin LAULAVAA LINTUKIRJAA, tai tarkemmin sen cd:tä, josta tutunmoiset haarapääskysen liverryssirkutukset kiirivät. Näppärästi piirroskuvaan sijoittuneet lintuset paljastuivat tekstin luvun myötä: ”Eräänä aamuna pääskyset palasivat pohjoisesta. Ne lehahtivat mustana pilvenä norsujen selkään ja huusivat nokka suorana kuulumisiaan. —” Kämmentä ilmassa lennättämällä ja ”tsiritviittaamalla” elävöitin, jotta: ”Minä näin valkoisen norsun”, eräs pääskynen huusi yli muiden. Muut hiljenivät niin että korvissa humisi.—” Hmm..: tarun alku, tapahtumat, hahmot tuntuvat kaikki loksahtelevan paikoilleen, MUTTA: kertova teksti kompuroi mieleni mukaista polkua, osin epämukavin sanavalinnoin, osin irrallisin lausein… Kunhan luet itse, saatat huomata, mitä ajan takaa. Teksti ei kulje niin jouhevasti kuin soisin, täsmennystarmokin puuttuu. Niinpä: ”hiljaisuus” voisi mieluumminkin ”humahtaa korvi/in/lle”, esimerkiksi 😉 (Kankeus johtunee kuvittajan vahvemmasrta äidinkielestä ruotsista, siten alkuperäisestä versiosta Pärlemo får ett hem [Söderström, 2002])

12 B” ’Senkin valepukki, ei valkoisia norsuja ole olemassakaan!’  Onpas. Valkoinen, orpo norsunpoikanen. Pienessä kylmässä maassa. Se asuu paikassa jota ihmiset kutsuvat sir-tsir-kurr-kuk-sek-tsek-tsi”. Vasta ääntäessäni edellistä repliikkiä norsumaisella matalanmöheällä, ”Kiven” äänellä, havahduin ihmettelemään, kenen repliikiksi tuo alunpitäen olikaan tarkoitettu. Jälkimmäisen sirkutin poikasen nähneen linnun lailla 😉 ”Missä tämä kylmä maa on?’ Kivi kysyi ääni värähtäen.” Niin merkitsevä kuin tuo värähdyksen sävynlisäys tässä kohtaa onkin, ei se ollut ihan tarpeen yleisölle lukiessa, etenkään kun möheä ääneni ei juuri värähtelyyn sorru. Tauko.

”Pieni ja kylmä maa oli kaukana, hyvin kaukana.” (Tässä löytyi oiva viite tarinan alussa kuulemaamme: Topias kuulutti käyneensä Japanissa, jossa oli syntynytkin. Sen Japanin maan totesin olevan kaukana, ehkä jopa Afrikkaakin kauempana. Mutta se on myös vallan toisenmoinen kuin Afrikka (joka on isompi, mannermaa, tiedätkös :O) ’Voi voi, mitä nyt tehdään? Meidän on päästävä sinne, mutta miten. Voi miten vaikeaa’, Siru hätäili. ” Mukavalta tuntui, kun rouva(täti)norsu Sirulle passelin äänenvireen, hieman sopraanoisen, hieman värehtivän, lempeänmoisen olin löytävinäni. (Sen säilyttäminen eri tilanteissa osoittautui taas omaksi haasteekseen.)

Onneksi pääskysten joukosta löytyy vanha –siten viisaampi – pääskynen, joka keksii kysyä neuvoa Antti-aavikkokanalta, jota etsimään norsupariskunta pääskysten kanssa lähtee. Vaan aavikkokanan tervehdys: ”Hello, olen Antti, suuri maailmanmatkaaja”, antoi jälleen kiperän tehtävän sadunsuikkaajan suulle. Kanamaista kot-kotusta käytin, toki, ja lopulta sen kanssa sopikin vain tietynlainen, määrätietoisesti motkottava kurkkuääni. Tuosta ”heloustakaan” en ole oikein vakuuttunut – mieluummin olisin tervehtänyt jollain alkuperäisasukkaan huikkauksella :O Tervehdyssanan muotoa tärkeämpää on sentään Antin matkanjanoisille fanteille antama neuvo: ”Minä kärsin hiukan lentopelosta ja matkustan aina meritse”. Ja Antti pyytää elefanttipariskuntaa ”palaamaan huomenna”, jopa..! (”— eiköhän homma ole silloin jees…” mjaa, personally i just don’t really like his language :()

Uskomatonta, mutta totta:13 B”Jo aamulla Antti, se aavikkokana (taisin selvyydeksi lisätä) oli järjestänyt kaiken.” Satulasten apua tarvittiin kuvan tummaa muotoa hahmottamaan. ”VALAS..”, ”Va-las!”, tiesi, taisi pari poikaääntä ja yhden tytönkin kirkkaampi huudahtaa.

Jepp: ”Valtteri Ryhä- & Rahtivalaskuljetus vie meidät perille —”, toteaa – varmaankin Antti. Tätäkään ei täsmennetä tekstissä, mutta senhän voi tässä kohtaa päätellä, ja kotkotteluni toteajan uskoakseni satulapsilleni varmisti. ”Olkaa huoleti, olen käyttänyt Valtterin firmaa jo monta vuotta —”.

Oikeastaan jo edellisellä aukeamalla pääskysten muassa alkoi sadunkertojaa kiinnostaa, ovatko aavikkokanat oikeasti matkustavaa lintutyyppiä – peruskokoisista siivistään ja ”lentopelostaan” huolimatta… Tästä täytyy ottaa selvää!

Sivun lopun tekstiä onkin kiva, helppo elävöittää: ”Antilla oli mukana valtavasti eväitä —” Pyöräytin kaksin kämmenin muhkeanmoisen muodon eteeni ilmaan ja vihjasin: ”Mikä pähkinä onkaan tällainen?!” Topiaksella syttyi, mutta hieman alkutavun, toisen avitusta tarvittiin, jotta se ”kookos”-sana tuli kokonaan ulos ;). Daniel ja Omen muistivat sen valkean makean, jota moisen pähkinäisen kuoren sisältä saadaan. Sitten muovasin ilmaan kaarevan, kapeamman, ”keltaisen” makean, jonka muutama satulapsi kohta ”banaaniksi” tiesi. Afrikan tuote – jos kaupankin, kuten innokkain satupoika tahtoi täsmentää. Visaisimmaksi ennakoin viimeisen: kapoisen lintujen muonan… ”Matoja! Mato! Matoja”, tiesi moni poika, eli ”toukkien serkkuja”, ja koska oltiin menossa matkalle eikä turhaa painoa kaivattu, tuli ne tietysti kuivata (aivan: säilymiskysymys myös 😉 ”’Ei niitä ulkomaan pöperöitä uskalla syödä!’ Antti sanoi. ’Ja nyt matkaan! Stig ombord.’” Näin tekstissä kuullaan kolmattakin vierasta kieltä – sitä taitavien napattavaksi. (Uskottava on, että Antti on matkannut maailman maita..)

Seuraavassa kappaleessa norsupariskunta keskustelee osin jännittyneenä, osin huolissaan, miten poikasen noudon kanssa käynee – Antin koettaessa rikkoa kookospähkinää valaan kaarevaa selkää vasten. Arvaahan sen, miten siinä käy: pähkinä toisensa perään —! ”Molskahtaa.. minne..?” kysyin, joten juuri se yksi nopein kumpasestasi satutuntiryhmästä osasi vastata: ”Veteen..” , ”Mereen”, päättelin. Hieman sanoissani innoissani kuvaillessani miksasin, vaan satulapset tuntuivat uskovan liukkaan pinnan antavan pähkinälle kyytiä 😉 Nekalassa tarkattin vielä valaan ilmareiästään päästämää suurta vesisuihkua ja pohdittiin yhdessä valaan hengittelyä. Topias tiesi, että valaat voivat kuolla maalla, johon pohdin, että jonkin aikaahan ne pystyvät rannalla hengittämään, mutta voivat kuivua pahasti – jopa niin, että kuolevat, jollei merivettä saada apuun… ”Nii-in..!”, satupoika totesi.14

Teknisen asennusmomentin aikana saivat norsut merta matkata, jotta kuulasteltiin taas – vaan eri lintuja: ”Naurulokkia” ja ”Pikkulokkia”, kuten cd:n tietävä setä-ääni kuulutti. Ulkosalla puhisevan pakkasen rinnastukseksi saavuimme oman kokemusmaailmamme piiriin: ”Pienen kylmän maan pääkaupunkilaiset pyristelivät tuulessa rantatorilla. He ostivat juureksia ja kalaa sekä joivat kuumaa kaakaota pahvimukeista.”

Seuraavatkin, sinänsä eläväiset, hilpeän koomiset huudahdukset voi taitava kertoja lausua aidon värikkäästi; kun taas selittävät johtolauseet tuntuvat ainakin ääneen kertoessa turhilta: ”’Kaikkea ne keksiikin’,

"Yhtäkkiä kaikki kerääntyivät rannalle. Joku oli nähnyt jonkin todella omituisen lähestyvän mereltä.."

”Yhtäkkiä kaikki kerääntyivät rannalle. Joku oli nähnyt jonkin todella omituisen lähestyvän mereltä..”

mummo(t) mutisi(vat) kauhistuneena (muunsin yksikköön itse yksikseni sanoessani). /’Merihirviö, se on merihirviö!” huusi joku hädissään. Muut nauroivat epäuskoisina./ ’Vad i fridens liljor?’ turkishattuinen rouva ihmetteli./ ”Se on selvästi sukellusvene, vihollisen sukellusvene!’ joku sanoi.” Ja kun paikalle osuu vielä ”kylmän maan päivälehden toimittajakin”, saa tämä sellaiset ”kiksit”, että heittää lihapiirakkansa lokeille ja ryhtyy punomaan jymyuutista ”naapurimaan sukellusveneestä” pääkaupungin vesillä :O

Tällainen, miljöötä polveileva ja erilaisia tyyppejä poimiva kuvaus, sekä tekstin että kuvien tasolla, olisi mitä mainiointa materiaalia koko perheen animaatioelokuvaan :O 🙂

Satukirjan keskiaukeaman kohtauksen tunnelma on vähintäänkin jännittävä:

15 BEnsimmäisen lauseen ja sitä seuraavan virkkeen irrallisuutta muusta tarunkerronnasta hieman moitin – siis luin sen ennen kuin leväytin kiehtovaa kuvaa satuyleisön tarkattavaksi. Se, että luin hissuisemmin ja olin itsekin kuin pimeässä, oudossa maastossa hiippaileva, kummasteleva otus, sai jo aika lailla kutkuttavamman tunnelman aikaan. ”Miten ihmeessä me löydämme sen sirkuksen? Tämä on todella kummallinen paikka, miksi maassa on tällaista valkoista ainetta? Ikävän kylmäkin. Onpa hiljaista”, Siru höpötti (jännittyneenä)./ ’Hys!’ Kivi kuiskasi (hädissään).—” (Kirjoittavana lukijana huomaan, miten adverbiaalit voivat todellakin olla joskus aivan tarpeettomia, jopa tuskallista luettavaa :O)

Norsupariskuntamme pääsee kuin pääseekin sirkuksen – öisen ajan elottoman – luo.

Siru jatkaa pöpötystään: ”— Voi voi, minua hermostuttaa. Ollaan ihan hiljaa. Kohta nähdään meidän pikku norsunpoikasemme. Mutta entä jos se ei olekaan siellä? Vastaa kipristää ja minua pyörryttää aivan valtavasti — ’”

16Satulasten kohdistuneista katseista ja sopivan hiljaisesta kuulollaolosta päätellen moinen, empatiaa herättävä ”lähestymistapa” jaksoi kiinnostaa. Ja kun vein kuvan likemmäs katsojia, arvasivat sekä pojat että Amanda nukahtaneen miehen ”kojussa”  myytävän ”lippuja”. Daniel muisti myös ”hattaraa” myytävän sirkuksen edustalla siinä missä Topias ”poppiksia”, ”Pallojakin?” Kyllä. ” ’Et pyörry nyt’, Kivi jupisi Sirulle./Pulinat pois ja kärsät solmuun, seuratkaa minua!’ Antti komensi—” Kanan kipitystä merkkasin sormiparin pöydälle hypäyttämällä ja niitä pintaa pitkin juoksuttamalla – taisi siihen osallistua jokunen lapsikin.

Viekkaasti kävimme sirkustelttaan: ”Vaikka Antti ja norsut hiipivät hiirenhiljaa, sirkuseläimet heräsivät./ ’Mitä ihmettä, miksi te ette ole häkeissänne?’ valtavan lihava leijona murahti unisesti.” Leijonan karhealla murjaisulla olivat lapset jälleen kiinnostuneempia, se Niklaskin, jota alkoi jokin ääneen askarruttaa, ja leijonaa seuraavat papukaijojen, hevosten ja tiikerien sähinät tekivät norsuihin säväyksen siinä missä kuulijoihinkin: yhteys tarinaan vahvistui. Ensimmäisellä kerronnalla en ollut saada eri eläinten vivahteita kohdilleen ollenkaan, johtolauseetkin ärsyttivät osittaisella kankeudellaan, mutta tosi tilanteessa eri eläinten tyyli alkoivat löytyä.

21 BOikean tahdin löytäminen ja säilyttäminen, sopivassa kohdassa sen muuntaminen, on muistettava – ja Peltolammilla, kiiruhdettuani alkupään kohtauksia toinen toisensa perään ehkä hieman liikaa tuntui pakonomaiselta hiljentää yön salaperäisyyden myötä roimasti. Jännite piti :O

Seuraavasta kohtauksesta nautin kaikissa suhteissaan: ”Nurkassa oli todellakin pieni häkki. — Hämärässä erottui selvästi helmenvalkoisena hohtava pieni ja hyvin laiha norsunpoikanen. Vaikka se oli kovin likainen ja sinersi vilusta, Siru tiesi heti, että se oli kauneinta mitä se oli ikinä nähnyt.” Enkähän helposti liikuttuvana sadunkertojana voinut olla lisäämättä: kaikkein kaunein ;O Nekalassa lapsijoukko kuunteli eläytyneenä Sirun väreilevää ääntä, joka koitui juuri yleisön alttiudenkin ansiosta onnistuneen voimalliseksi. Jännää, miten Peltolammin pienemmän, pikkusisarusten vuoksi häilyvämmän, tilanteen johdosta tulevan äitinorsun ääni syntyi rikkonaisempana, heiveröisempänäkin. ” ’Ei norsu voi elää häkissä! Se on

” ’Nyt tarvitaan voimia’, Kivi sanoi ja pyyhkäisi vaivihkaa kärsällään kyyneleen silmäkulmastaan.”

” ’Nyt tarvitaan voimia’, Kivi sanoi ja pyyhkäisi vaivihkaa kärsällään kyyneleen silmäkulmastaan.”

saatava ulos ja heti. Miten ihmiset voivat olla noin julmia!’ Siru puuskahti kiukusta ja hämmennyksestä—” (tätäkään johtohäntää, tarpeetonta, en tismalleen tekstin mukaisena suikannut).

Käy niin hienosti, että Kivi saa taivutettua kaltereita juuri pienen norsun verran auki, ja vapaus koittaa poikaselle. Kun Kivi tarjoaa vapauden ihanuutta toisille eläimille, ulos tahtoo vain… ”Kuka?” kysyin ruskeaa nallea kuvassa osoittaen. ”Karhu!” tiesivät sekä N:n satupoika että P:n satutyttö. ”Vanha ruskeakarhu”, jonka pehmyttämöreää ääntä tuntui mukavalta lausua: ”Kiitos, minä lähden takaisin kotimetsääni, se sanoi ja tallusti onnellisena tiehensä. Kaupungin halki, mihin suuntaan lienee…” köpöttelin käsiäni pöytää vasten satulasten yhtyessä askellukseen jälleen.

23 B” ’Helmi – siitä tulee Helmi’, Siru ilmoitti yhtäkkiä./ ’Se on kaunis nimi’, Kivi sanoi ja niisti liikuttuneena kärsänsä. Siru kietoi kärsänsä suojelevasti norsunpoikasen ympärille, ja poikanen kietoi varovaisesti oman kärsänsä Sirun kärsän ympärille.—” Tässä ei, kärsä vieköön, olla kaukana Walt Disneyn Dumbon sydäntähyräyttävistä tunnelmista ❤

”On se SÖPÖ!” sanoi Kaarlo, eläinrakas satupoika, ja kysyessäni Peltolammin lapsilta, josko Helmi näytti suruiselta vai iloiselta, kumpusi vastaus ”iloinen” usean huulilta ja säihkyvin silmin.

Aavikkokana Antin päättäväinen stoppi seuraavalla sivulla koitui tätä vastoin kiintoisaksi:

” ’Minä taidan jäädä tänne’, se ilmoitti. — Minusta tuntuu, että sirkus voisi tarvita minunlaistani monilahjakkuutta. Saisin matkustaa eri maihin, ja ihmiset tulisivat katsomaan vain minua ja aplodeeraisivat minulle.” 24 BTämän jatkeeksi saattaakin taputtaa (jokseenkin itserakkaalta haiskahtavalle) Antille jo ”etusiipeen” 😀

Kun norsut samaisen sivun loppupuolella tallustelevat hiljaisen kaupungin läpi, piti toki testata, muistivatko satulaiset, mikä onkaan niiden määränpää. ”Kotiin”, sanoi päättäväinen satupoika. ”Mm-m, mutta millä matkalaiset kaupunkiin saapuivat, mitä pitkin matkasivatkaan?” Niin ne, ”Valtteri” ja ”meri”, muistuivat kaikkien mieleen.

Paluumatkantekoa ei tekstissä sen kummemmin kommentoida, en siis minäkään, vaan käänsimme uteliaina lehden – takaisin Afrikkaan: ”—savannin eläimet kerääntyivät Helmen ympärille ihmettelemään.”  Siis tarvittiin satulapsia näitä eläimiä tunnistamaan: ”apinoita” – tai ”kissamakeja”, ”leopardi” täplineen – ”kaurisgasellikin” oli painanut sorkkansa vanhimman satutytön mieleen. Norsunpoikasen valkoinen väri herättää sekä ihastusta, kummastusta että kateutta noissa muissa, ”kanta-asukeissa”. Senhän arvaa, että erilaisuus voi huomiota kirvoittaa.. ”Eläimet olivat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että Helmi sopisi oikein hyvin savannille —”

25Ennen kuin taru päättyy ja saatoimme jättää viimeisen silmäyksen sen myötä syntyneeseen norsuperheeseen, keskityimme vielä yhden illan kohtaukseen. Siinä Helmin pienen norsunmielen on vallannut suru ja huoli. Uusi satututtavuus, kaks’ja puol’vuotias Tiniakin, malttoi sen pöydän ääreen kirjahyllyn houkutuksilta palautettuna kuunnella:

”— Mikä hätänä?’ Kivi (se isänorsu, kuiskasin kai) kysyi./ ’Seepranpoikaset sanovat että te lähetätte minut takaisin sirkukseen, jos en ole kiltisti’— ’Palautatteko te todella minut sinne?” Jokusen satulapsen ilme saneli, että tämä eli totisemmin mukana. Onneksi, helpotukseksi kaikille, Kivi vakuuttaa (matalanmöheään ääneen 😉 näin:

”— Yhdestä asiasta voit olla aivan varma: Vaikka mitä tapahtuisi ja vaikka tekisit mitä hyvänsä, me rakastamme sinua aina. Me olemme nyt oikea perhe—”.

Viimeisen aukeaman panoraama sopisi oikein huoneen tauluksi, niin onnellinen se on 🙂

26 BSatulapset saivat tunnistaa ja nimetä ”rusettiotsaisen emonorsun”, ”ison harmaan kuin… isänorsun” ja ”pienen valkoisen” :O ”Siruksi”, ”Kiveksi” ja ”Helmiksi”. Muitakin riemukirmaajia kuvasta toki bongattiin ilolla!

Antin viimeisen sivun metkusta satulaiset päättelivät, että silläkin oli mukavaa uudessa kotipaikassaan ”sirkuksessa!

1Ihan vielä ei satutunnin reppua pakattu, vaan otin esiin ”rahtitavarakassin”, josta pomppasi esiin pehmofantti – ynnä Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu (WSOY 1956). Siitä fantti sai roolikseen NIMETTÖMÄN ELEFANTIN, jonka trumelunkinorsuna pehmoinen fantti nuuski somaa keltaista silkkiruusua ja imi sen kruunusta mettiäisen – ”bzzbzz” – ”mehiläisen”, kuten satulapset nokkelimmat arvasivat – mettä (makeaa ihanaa pörriäisille omiaan 😉

Päiväkodin satupojista syntyi niin ikään kahdeksan poikafantin letka, kun ensimmäinen halukas sai aloittaa ”Yhtenä pienenä elefanttina marssimaan” pöydän ympäri, ja tämän perään kutsuttiin yhä uusia fanttikokelaita tovereiksi, Tiia-tyttö yhdeksänneksi ja itse sadunsuikkaaja kymmenenneksi tomppeliksi😉 Peltolammilla Nella ja Tinia tahtoivat marssia fanttitahtia – Niklaksen vilahtaessa omille satusavannipoluilleen, siis:4

”Yksi pieni elefantti marssi näin,/ aurinkoista tietä eteenpäin./Koska matka oli hauska niin,/ pyysivät he mukaan yhden toverin” – joka lopulta tomppeliksikin vaihtua taisi ;D

Mainokset

2 comments on “Norsuparin lapsennoutoreissu ti 28.2. & to 30.1.14

  1. Pikku Pia
    02/02/2014

    Tällä kertaa kiitän tarusta sekä sattumaa että viime syksyistä Lastenkirjainstituutin luentosarjaa ”Miten kuvitukseni ovat syntyneet”, jossa Christel Rönnskin esitteli tuotantoaan näppärästi meille kuvakirjanahmijoille. Lisäpontta valinnalle antoi pikku satupoju Veikan magneettinen ote, jolla tahtoi viedä elefanttikirjan kotiinsa kirjaston pöydältä 😉 TOIVESATU, siis!

  2. Pikku Pia
    02/02/2014

    Tarkkanäköisenä jollei jopa nerokkaana pidän myös tarun ideatasoa siitä, että eteläisen mantereen pojaton eläinpariskunta voikin viehättyä valkopigmenttiin ja tehdä ihan kaikkensa, jotta saa adoptoitua pohjoisen orpolapsen. Vaihteeksi siis näinkin päin :O

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 01/02/2014 by in tammikuu 2014.
%d bloggers like this: