sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

RUNOPOTPOURRII ti 4.3. & to 6.2.14

Suomenruotsalaisen runosetä Runebergin päivän merkeissä oli satureppu pullollaan runosia. Vaan eivät ne olleet uskaltaa ulos tullakaan, kun pikku satulapsosia oli Nekalan kirjaston lastenhuone tulvillaan ja pulinat, sorinat sen moiset :O Onneksi löytyi kilikello, jonka kilkutus sai satujoukon vaikenemaan hetkeksi ja sadunkertoja äänensä kuulumaan, jotta hissuisempi mieliala sai sijaa. Lukupöydän ympärille soviteltiin kaikki kuuliaat takamukset – saattajatätien jäädessä hieman taaemmalle.

Jori Svärdin selkeä piirrosjälki on kasikytluvun lapsuudestani tutunmoista – kannen pegasoksena kiitävä kukkahelma etenkin :)

Jori Svärdin selkeä piirrosjälki on kasikytluvun lapsuudestani tutunmoista – kannen pegasoksena kiitävä kukkahelma etenkin 🙂

Kun ei sadunsuikkaajan ulottuville osunut itse merkkipäivän sankarin lapsille suunnattuja runosia, tokko moisia onkaan, päädyin poimimaan joka ikisen mieslyyrikon runosen PIKKU PEGASOKSEN (Otava 1980) maanmainioiden kirjokansien lehdiltä. Ne merkkasin ja luin sisältä ja ääneen kotosalla vain muutaman pois jättäen. Niin mainiota runokamaa kaikki, että annoin ajan ja tilanteen määrätä, millainen potpourri niistä syntyisikään.

Alkurunona Elmer Diktoniuksen LAPSEN UNI, jonka avuksi lennähti soma joulukiiltsuenkeli: enkeli

”Tuli enkeli taivaasta, makkara kädessä,/ ja antoi sen minulle – / voi, kuinka se maistui!/ Ja enkeli sanoi: tule taivaaseen!/ Ja me mentiin. Ja siellä istui jumala./ Tikkukaramelli suussa. Ja antoi sen minulle./ Ja se vasta maistui!—” Uskokaa tai älkää, mutta tällainen, yllätyksiä tarjoava runo vangitsi ihan joka kuulijan tarkkaavaisuuden. ”— Ja jumala sanoi: lihaa aina vaan/ köyhille lapsille,/ ja leivoksia päälle,/ ja jäätelöä!/ Ja kaikki söi./ Ja kaikkien vatsat inisivät tyytymyksestä./ Ja jumala sanoi:/ kuka siellä niin kauniisti laulaa?”

Metka ja kunnioitusta herättävä alkuruno saa tästä sijan kokonaisuudessaan. Siinä on runojalkoina mitattuna jambia ja anapestia, panottomasta painolliseen astellaan ja mittaakin murennetaan. Viimeistä säeparia avasin vielä lisää: ”Niin ne kylläiset lapsenvatsat inisivät, että se kuulosti laululta”..! ”Jumalan” (pienellä jiillä) ääntä en tunnusta tavoittaneeni, mutta: ajatus onkin tärkein 😉

pulu-lintuSormia pöydällä rummuttaen saatiin oudompi fiilis, jotta: SADE pääsi PÄRISYTTÄMÄÄN VINTIN KATTOA. Tiiviin, toteavan runosen vaarana on ajatus pimeästä vintistä ”hyppäävästä pulusta” – ja pahvilaatikon takaisesta ”toisesta maasta, jota ei kukaan asu”. Samaan lapsen näkökulmaa ja lausantoa tapailevaan tyyliin on Jarkko Laine runoillut seuraavankin runoparin, PIHALLE LAITETTIIN SIRKUS & SIRKUSTIREHTÖÖRI SANOI, jotka yhdistää taruksi yhdellä rinnastuskonjunktiolla vaan:

”Pihalle laitettiin räsymatoista/ ja pressunriekaleista sirkus/ ja ne jotka esittivät villieläimiä/ eivät puhuneet mitään.” (Tässä kohtaa saa nauraa ;D, ken hoksaa..!) ”Mutta: Sirkustirehtööri sanoi/ että niitä ei saa 2syöttää,/ ja…” Osoitin kuvan nyrpeää petoeläintä, jonka ensimmäinen satutyttö vanhimmasta päästä sekä perään pari satupoikaakin huudahti ”leijonaksi”, ”ja..?” ”tiikeri!” useampi suu paljasti, ”Ja?” ”NORSU!” tiesivät satulapset täydentää. Nyökkäsin nyökkäsin: ”— ne (täsmensin) suuttuivat,/ menivät kotiin ja veivät mattonsa mukanaan.” Jos jatkoinkin hetkosen ekan lorun ajatusta, en enää jälkimmäistä; tuuman sai pieni, hiljainen tauko hoitaa.

Kädellä kirjahyllynselkää pyyhkien suikkasin lähtöön seuraavan runosen, Laineen niin ikään. Eihän siinä runosessa ”aurinko raapimalla lähde”, mutta ”tuuli on monta puskaa”, ”ja lapsia naurattaa” – : ponnahdin pystympään ja läppäsin kädet ylhäällä ilmassa yhteen: ”— kuka korkeimmalta tappaa kärpäsen, on kunkku” säpsäytti hereille mahdollisen uinujan! Noo, tokkopa moisia joukossa olikaan, kun pienimmät ja uusimmatkin satutenavat likelläni kuuntelivat silmät, korvat ammollaan ;O Yhdessä uudestaan vielä kokeiltiin näpätänapata pörisevä karkurikärpänen korkealta käsiin. Kommentteina kuultiin, että ainakin pari poikaa oli saanut kärpäsen kiikkiin ja Danieli taisi käyttää oikein ”kärpäslätkää”. Takapöydän pojan kaveri oli saanut kimalaisen purkkiin ”karamellilla”, joka kuulosti jo kerrassaan nerokkaalta tavalta: pääseehän pörriäinen vielä elävänä menemäänkin ( toivon, uskon..!)

Sitten lennähti sormenpääni pöytään kuin ”poukka” voikaan. Sekös kaksivuotiasta satupoikaa nauratti niin, että sanaakin ääneen tapaili.. Hyvä olikin alkuun selittää, että näin pakkaspäivinä lämmitetään monissa kodeissa ”uunia puilla, joten sieltä, ”uuninpesästä” voi kuuma poukka eli ”kipinä” ulos lennähtää. ”POUKKA LENSI UUNISTA LATTIALLE/ ja keisari leipoi juuri./ Missä oli uuniluuta?/ Missä oli vesisanko?/ Missä oli palokunta?/ Missä oli sotaväki?—” Tätä Lauri Viidan oivallusten & rytmin parileikkiä kuuntelivat kaikki ja etenkin tenavimmat ilolla, saihan samalla huiskia ja hätäilläkin huolissaan ;). ”Keisari hyppäsi taikinan selkään/ ja ratsasti kuuhun saakka.” Sinne, ylöspäin kipusivatkapusivat rastastavat sormeni keisarin humman koipina. Paras pitää varas, siis!

3 Naputtaen yksin, kaksin sormenpäin, tasatahtia tai kakstahtia aloitin – innokkaimpien satulasten liittyessä joukkoon joko sormikoukullaan tai useammalla. Kysyin (ties kuinka monennen satutunnin tapaan ;)”Kuka tunnistaa, mikä metsässä nakuttaakaan..?” Muutaman sekunnin tuumattuamme kuului kirkas satupoikasen (Kaarlon?) ääni ”TIKKA!”. Niin kävimme TIKANPOLKKAAN, jonka varmaan moni aikuinenkin lapsensisimmästään muistaa ja löytää:

Voi rytmin hauskaa :O Kun ehdotin, mennäänkö uudestaan, kuului niin monta ”joota”, että taatusti mentiin. Väliin rytmiä hieman varioitiin niin, että lapset saivat vaihtaa mukanani (vähänkuin naputusmodulaatio ;O) ja myös nopsempaan tai hitaampaan. Loppusäkeen alla nousi ne viisi napusormea pystyyn, jotta käänsin kourani alassuin ja sormista tuli hetsilleen ”tikanvarpaita”.

Hiljennyimme salaperäisempään tunnelmaan, kun kävimme Arvid Lydeckenin LUMOTTUUN ELÄINTARHAAN. ”Näin kerran unta niin omituista,/ etten sen veroista toista muista,/ jos tahdot kuulla, niin kerron siitä/ ja piirrän kuvat, ei sanat riitä!/ 5bSuurkaupungissa ma kuljin harhaan/ ja jouduin lumottuun eläintarhaan./ Kas! Pukki kissana temmeltää,/ ja kissalla on pukin pää./ Kun eespäin kuljen, niin tulee vastaan/ vain hullutuksia ainoastaan!/ Ahven-koira, silakka-ankka/ ja susi-lehmäkin, vakaa, vankka.—” Satulapset pysyivät hyvinkin kuulolla, näin sen aprikoivista silmistään.. Mitä kumpusikaan heidän mielissään..? Otapas tästä runosta kiinni, lukijani! Katso kummajaisia itse lisää :O

Tähän sopisi piirtää tai maalata vaikka minkämoisia eläinotuksia, mutta moinen vaatisi harjoittelua, enkä siis voinut kuin kotvansen ajatustani tarkastella. Ja onhan niin, että runon oman tunnelman, tahdin ja  maailman on löydyttävä juuri sanojen yhteissoinnusta, siihen siis tähtäsin. Satulapset saivat kuvittaa eläinihmeet ihan itse mielessään :O Vain ”jalopeuraa” vihjasin sellaiseksi, jolla on ”kauriin koivet ja kaviot – tai pikemminkin sorkat”, mutta ”leijonan rinnus ja pää – jollei jopa jonkin muun villielukan ;O

Moisesta kummastustarhasta sopi jatkaa TÄYDELLISYYDEN MAAHAN, josta runoniekka P. Mustapää on puolestaan haaveillut, jollei käynytkin: Peukalovivulla vahvistin ”oikein-” ja ”väärinpäin” -ajatusleikkiä, ”länttä” ja ”itää” osoitin käsivarren viitalla. Toisen säkeistön vaatimaa hidastusta, hiljaisuutta parahti pahaksi onneksi erään tädin kännykänlurina härnäämään – mutta onneksi satulapset olivat runon 7matkassa ja odottivat ongelmitta, että tiputtelin viimeisenkin kertosäkeen ääneen sitten, kun täti oli luikkinut kasseineen käytävään ja hiljaisuuden tieltä. Pienen tauon jälkeen aprikoin kuulijoille, josko moinen maailma, jossa kaikki on ”täydellistä”, eli ”kohdallaan” ja prikulleen niin kuin kuuluu, on sittenkään täydellistä – jolleivät siellä linnut laula? Lapset katsoivat minua, muuta.. näyttivät pohtivan… Päädyin tähän: mieluummin asuisin semmoisessa maassa, missä asiat voivat olla vaikka vinksin vonksin ja väärinpäin, jos siellä saa kommelluksiakin sattua ja: lintuset laulaa. Sellainen elämähän se vasta on mielenkiintoista ja, jopa mukavaa! (nimim. ”jollen viheltää sais, en mikään oliskaan!” 😉

P. J. Hannikaisen sanoittaman ja säveltämän, suikkaajan polvelle tuiki tutun leikkilaulun saimme kuulla Niina Bellin heleällä äänellä cd:ltä johtavan (Metsämökin ikkuna – laululeikkejä lapsille, Tammi 2010), siis: ”Nytpä tahdon olla ma, PIENEN MÖKIN LAITTAJA”. Muita säkeitä, kaikkiaan neljää säkeistöä, en tähän liitä. Tunnistathan ne varmaan..! (Ja jollet, kipin kapin sanoja kirjahyllystäsi tahi kirjastostasi etsimään 😉 Tarkkana sain minäkin olla, vanhan tutun jutun kanssahan sitä juuri helpoimmin kompastelee – kun luulee kylliksi osaavansa), enkä ihan prikulleen saanut lausuttua, kun samalla keskityin viittomaan niin 10pirttiä”, ”aittaa”, ”tallia”, ”navettaa” kuin ”riihtä”, ”nuotta(-)kotaakin”… mimiikan taikuri saa olla, jos näille kaikille harjakattoisille oman viittoman keksii :O Näihin olisi voinut toki pysähtyäkin, sillä joukossa oli taatusti useampia satulapsia, joille riihi tai pirtti, nuotta tai kota ovat oudomman makuisia, jolleivät uppo-outoja sanoja. Selvitystuokio ensi kerralla muistetaan :O Vaan kun laulua piti jatkaa ”hevosineen”, ”lehmineen”, ”porsaineen”, ”lampaineen” – vieläpä ”vuonineenkin”, tuli kerrassaan ruuhkaa satusanavaraston ovelle! Ehkä se oli kuitenkin laulun, sävelen mukaansatempaavuus, joka sai aikuisen kertojanmielen unohtamaan, etteivät tietyt asiat voineet millään olla tämänkään satupoppoon mielissä vielä paikkaansa löytäneet… Samalla piti sentään sormin nostaa, että lehmiä oli ”neljä”, porsaita ”yksi pieni” ja lampaita kaikkiaan ”kymmenen”. Monituisen monta juttua samaan säkeistössä omaksuttavana :O (Näyttämättä jäivät pikku eläinkiiltokuvaset, jotka olin valinnut mukaan – laajan yleisön edessä ei niiden vilauttaminen olisi ollut peräpenkkien satupojille reiluakaan 😦

Vain yksi satupojista viittasi reilusti tunnistaneensa edellisen laulun. Sitäkin suuremmalla syyllä silkasti lausuin seuraavan, ILOISEN LAULUN: ”Näin minä nauran,/ ja noin minä nauran/ ja miksi en nauraa saisi,/ aurinko nauraa,/ ja tähdetkin nauraa,/ niin miksi ei naurattaisi!/ Iloa maailman ääret on täynnään,/ niin uhkuu myös minun sydämeni,/ iloa vaalin ja iloa poimivat/ iloiset kätöseni.” Näin ennakkoluulottoman ilona on runoherra Lydecken loruillut, ja kunhan poimin iloa ilmasta ja haastoin satulapsiakin poimintakilpaan, saattoi vaikka kilokaupalla iloa taskuihinsa koota. Vaan arvaatkos, kuka tulee kaikkein iloisimmaksi: se, jonka taskut painaa vai se, joka käy niin kevyeksi, että ilmaan leijaa..?!

12Sivun käännöksellä löytyy VIISIVUOTIAAN SANKARILAULU, joten heti piti tarkistaa, kuinka moni satujoukosta oli viis’vuotias. Muutama käsi taisi kohota, sen alttiiman pojun muistaessa näin. Vaan hoitotäti ynnä kaverit saivat korjata ”jo kuusivuotiaaksi” ;). Tämähän sopi, sillä seuraava runo oli sekä niille, jotka ovat jo täyttäneet viisi vuotta – viime aikoina tai kauan sitten – tai tulevat viisi vuotta täyttämään. Pari jälkimmäisenmoista, vuoden kuluessa viisivuotiasta onnenniekkaa kuului satujoukkoomme 🙂

Pitkä ja urhea on tämä, poikasen p.o.v:a eli näkökulman ja äänen mainiosti tallentava ”biisi”, se tässä kokonaan. Ja vaikken olekaan itse sankar’”, vaan tietysti sankar’tar’”, kun lausua alkaa, löytyy rooli hetkessä. Ja etenkin enemmistöksi satupoikain eessä tupsahtelivat mahtailevat eleetkin kropasta ihan itsestään :O Kuiskasinkin satulapsille, että jos meitä olisi pienempi joukko, voisimme kaikki nousta penkille/ pöydälle kotvaksi mahtailemaan ja näköalaa ahmimaan ;O. Eipä silti, sisältyypä tähän säkeistökimaraan muutakin huomioitavaa ja kokeiltavaa: mm ”Polle parempi”, jota ”ei keisarikaan mistään saa” – ”vaikka on se Polle jalaton”. Kysyinkin, mitäs moinen meinaa, mikäs hevonen on sellainen ollenkaan..? Piirsin ilmaan pitkää varsiviivaa ja kun ei kukaan hoksannut heti, avitin: ”Keppi on sillä vartalonaan..!” ”Keppihevoseksi”, arvasi sen viimein päiväkotilainen vanhimmasta päästä.

Tiedätkös sinä, kuka kuuluisa satusetä on tämän sankarilaulun isä? Ei yhtään vähempi kuin Zachar’ Topelius, jonka näin ollen uumoilen olleen varsin tomera viisvuotias viikari aikoinaan O;

Tämän päälle vilahdettiin KISSAMÄEN VAINIOLLE – tosin etutassuun emmin, ettei tämä ole ihan sitä ”must-ikkaa”, kun ei ole enää sadonkorjuuaikakaan..: ”Kissamäen vainolla/ tuolla vallan mainiolla/ kasvaa yhä vielä noita/ punaisia omenoita./ Makeat ne on kuin mesi,/ mehu kirkas on kuin vesi,/ ja ne loistaa syksyn kuussa/ niinkuin ilmapallot puussa.—” Osuva ja kirkas on lapselle moinen vertauskuva; punaisesta pallonmuodosta tulee mieli makeammaksi aikuisellekin. ”Vainion” nimen niitiksi nappasin omenanoranssin kisulin saturepun taskusta sormeeni, viitteeksi, omenanpojaksi vain. ”Riemu valtaa talon väen,/ suuren, kauniin Kissamäen./ Omenan jos si(e?)ltä saisit,/ heti sinne matkustaisit.” (Hups – tämän yli loikkasimme sujuvasti Peltolammin lorukelkalla.. O;)11

Sävyn, mielialankin vaihdoksella sujahdimme muutaman runon yli tämänmoiseen: ”Lapsi on pipi ja vuoteessa makaa,/ ei saa nousta kuin aikojen takaa./ Otapas lääkettä, rohtoa nauti,/ kohta on kaukana pipi ja tauti!” Pieni on merkittävää, se tässäkin nähdään, ja suuremmaksi asiaksi juuri sen kokoinen osoittautuu useammin kuin muistammekaan. Tämän taisivat yhdessä sanamuotoon laatia herrat Arvo Ylppö ja Heikki Ojansuu. Ja koska oheiskuvan piirroksessa tympeä potilasparka makaa vuoteessaan (vieläpä liian lyhyessä tuonkokoiselle hemmolle), oli mielekästä laventaa samaa rataa seuraavassa ”pikku biisissä”. Luulenpa, että ainakin saattajatätsyistä jokunen on laillani tullut seuraavan tutuksi lastenlauluna. Kun en sen sävelenliepeestä kiinni saanutkaan, kerroin sen, eläytyen:

Samuli S:n runoksi on merkitty tämä näin; kymmenen kissantassua sille, joka sukunimen arvoituksen ratkaisee O;

Samuli S:n runoksi on merkitty tämä näin; kymmenen kissantassua sille, joka sukunimen arvoituksen ratkaisee O;

Piskuinen, kuonoaan nirpistävä kiiltsukisunen kävi sairaasta parasta aivan tosissaan, kunnes mirri löytää parhaan lohdun isukin tohvelista kirjan piirroskuvassa ❤ Tottahan tuo: kun on huono olo, pienet torkut kannattaa, puhumattakaan jos on kipeä. Kun unesta taas havahtaa, on olo aina monin verroin parempaa – jollei terveempikin taas 🙂

MIRRI HYRRÄ MIRRINPOJAN ja tytön vuoropuheluloruun sopi sivua kääntää, siihenkin kun kiva kiiltsukinuli löytyi: ”Tyttö: Mirri Hyrrä Mirrinpoika,/ mistä olet kotoisin?/ Mirri: Mirriniemen naukulasta/ olen kaikkein pikkuisin.” Pikku-kinulin ääntä voi tapailla hyrrätenmiukuillen, kyllä se miauinen ääniala löytyy, jos on koskaan kisunpennun kimeänhelkkää sointuskaalaa kuullut ;). maukuVoi että nautin tämänmoisen runon lausunnasta, vaikken ”helpoksi” voi väittääkään:  ”Tyttö: Mirri Hyrrä Mirrinpoika,/ nyt saat toisen minusta,/ pidä tästä siskostasi,/ niinkuin minä sinusta!/ Mirri: Pidän hyvin! Hyrrään aina/ illan tullen unehen./ Herätän myös aamuisilla,/ päivät kuluu leikkien.”Hrrr-krrr-niaumiau:lla” lopettelin – ja satulapsia kehräämään kannustin. Niin rauhoittavan mukavaa, moinen 🙂 Hra Lydecken on tuntenut sen.

Jopas jotain: Muutaman sivun päästä porhalletaan POSSUJEN keralla MYLLÄRIN tupaan Antti Rytkösen loruilussa, jossa käydään niin ikään sujuvaa vuoropuhelua:

15Vaikeutta oli sadunsuikkajan löytää sekä myllärimiehen että sikapossujen puhetapaa, sen myönnän, mutta onneksi on itse runoilija muistanut kirjata mukaan tuota avuliasta onomatopoeiaa, jotta ”nöh-nöhinällä” ja ”röh-röhinällä” pääsee vauhtiin. Possuista tuli liiankin köheänröheitä porsaita tällä kertaa – kun taas mylläristä koitui liki kontrabasso äänilajiltaan ;D Moinen röhinä tarttui oitis tenavimpiin; pikkumies vieruksella kikatteli satutoverinsa imitaatiolle niin, että meillä täti-ikäisilläkin oli nauru herkässä pihalle pirskahtaa.

Hurjaa: kun samaisen runokopan kanssa varustauduin Peltolammille, siellä odottikin vain yksi, mutta sitäkin ahkerampi satuntityttö – nimeltään tietysti A-man-da. Toivonkin, että saan loruissa vilahtelevaa viiden sormen lukua osumaan oikeille satukorville. Ei tullut muita ollenkaan, no mutta: olihan meillä satuaikuisillakin eli saattaja-äidillä ja kirjastontädillä korvat ja mieli aamupäivän avoinna, joten saatoimme Pikku Pegasoksen antia taas jakaa 🙂

Vallan nätisti kuuntelivatkin, miten ”sade ropisee”, ”tikka nakkaa”, ”villielukat ovat vaiti”, ”mirri hyrrää” – ynnä muuta. Mutta: välistä ihan viattomasti unohtuvi niin ”laulu iloinen” kuin ”myllärikin possuineen”… Emme moisia kaivanneet, kun sillä aikaa tutkailimme, mitä nuo ”pienen mökin laittajan” perinnepaikat todella ovatkaan. 17Viis’vuotiaalle esikaupunkilaistytölle eivät todellakaan olleet ”pirtti”, ei ”riihi” eikä ”nuotta-kota” tuttuja, joten niitä kuvailin vanhan mökin ”isoksi tuvaksi”, heinien ja viljanvarsien ”kuivuu- ja puimapaikaksi” – pitkistä puista kootuksi intiaanien – tai saamelaisten, ”lappalaisten poropaimenten majaksi” sekä ”kalojen pyydysverkoksi”. Moisia voi tarkka silmäpari etsiä maalta, maatilalta, jollei Lapissa asti vieraillessaan. Nään ehtivät myös eläinkiiltsut laulaessa esiin – vaan kolmannen, neljännen säkeistön sanat lennähtelivät miten sattuu, kun ei niitä ole pegasoksen sivulla ollenkaan, eikä kukaan muu kuulunut niitä peesaavan… Onneksi sävel soi ja esilaulajatar lyriikatkin oikein muisti;)

Rempseällä runolla eteenpäin vaan, kun HIIHTOJUUSTOA SYÖNYT LEHMÄ TULI HIEMAN LEVOTTOMAKSI Tiihosen Ilpon päähänpiston mukaan. ”Voi piimä ja pötsi ja pöläys,/ sattuipa melkoinen möläys:/ minä olin lehmänä viitisen vuotta/ ja nyt olen aivan muu!—” Hassua runojuttua kuuntelivat satunaamat melkoisen peruslukemilla, 18mutta saattajissa säkeet taisivat herättää hilpeyttä: ”— Hulluna ammun syyttä ja suotta/ kun olen aivan muu!/ Voi tisseli tis ja lehmän lanta,/ järki on jäässä kuin Vilusen Manta/ ja minä olen päästäni muuu!” Kukaan ei kysynyt, mikä kumma ”hiihtojuusto”, olinkohan ainoa, moiseen aiemmin törmäämätön tyhmeliini? Kotona jo pohdin, kunnes tuumasin: juusto kuin juusto, uutteran hiihtäjän palkka, varmaan ;O Nekalassa taisi joku poju imitoida lehmän tapaan – jotta oli muista valmiimpi jatkamaan seuraavaan:

19Kilikello kävi etiäisenä tästä suoranaisesta maatalon kotieläinkuorosta, jonka liki joka säe on omistettu yhdelle eri eläimelle. Lapset saivat arvata vuoroin sen, mikä saanoo näin tai sanoa sen, miten tämä sanoo – ymmärräthän! Etenkin kaks’vuotiaitten satulapsikatraasta (Nekalan päiväkodista, tervetuloa), iloitsi muutama hyvinkin, kun tunnisti tuttuja ääniä, nimiä. Oheiskiiltsutkin pääsivät kuviksi Amandalle, joka myös tiesi täydentää viimeisen säkeen ”pilvistä kurkistajaksi” ”Kuu-ukon” 😉

Huh! ”En jaksa kuunnella enää!” sanoi Kaarlo topakasti – ja sen melkein uskoin, olimmehan loruilleet jo liki kirjan puoliväliin. Aikaa oli kuitenkin vielä hyvin jäljellä ja: muutama satupoika viittoi, vastasi tahtovansa vielä lisää, joten sitähän piti saaman. Amandallekin piisasivat loruset, mutta jottemme olisi hävinneet edelliselle satupoppoolle, luimme vielä samat muutamat runoisat.

Siis hieman uhotenkin: ”MONET MAAT/ — on maistettuna,/ matkaa tehty merta pitkin./ Tuhat uutta tuttavuutta,/ tuhat äijää – ukkoa (lisäsin), tuhat ämmää – akkaa (lisäsin),/ kaikki vastaan tulijat kulkijan tutuiksi”! Moinen tiesi maailman kävijöitä, muotoja ja makuja, kuten runossa HÄRÄSTÄ JA SITRUUNASTA, jossa ”härkä haukkaa hedelmää”, ihan hui: yllättävän ”muikuikeaa ja kirpeää”, josta ”pillastuu” sen ”hännänpää” – huiskahtaen pitkin Espanjaa :O Tätä vielä kaiveltiin selkoisemmaksi niin, että satulapset saivat muistaa, miltä ”sitruuna” maistaa, mikä on sen väritys ja muu. ”Appelsiinia” satujokunen tarjosi makeammaksi vaihtoehdoksi – mutta sepä ei ollutkaan kyseessä nyt, vaikka likeltä liippaa, ja”Espanjan” maasta oli ainakin Amanda kuullut, eikä toisen tunnin joukostakaan kukaan sen enempää udellut. Etelän lämpimän maa, jossa hedelmätarhat kukoistaa, voisin tässä vielä tuulettaa 🙂

Muutama sivu etiämpää poimimme huikean rusinaisen lentomatkan: ”Riisin raasin rusina,/ kirjoja on tusina./ Mitä laulat laiha kirja,/ mitä paksu posmottelet?—” 21No tämän kohdalla ei ole huolta rekvisiitan suhteen: onhan loru kirjan lehdellä tallessa ja kirjat lentää kuvassa ja kirjojen valloittamien hyllyjen piirittäminä istuimme hyvässä turvassa 🙂 Semminkin lennätin Pikku Pegasoksemme ilmaan viime säkeen tuulen mukaan: ”Riisin raasin rusina,/ kirjoja on tusina./ Niitä sidon siivikseni,/ pynttään pyrstösulikseni./ Niillä lentohon lehahdan,/ tuuli kirjanmerkkinäni.” Ahaa, ilmankos on tämän runon matkassa noin metkaa: sehän ON nelitahtista trokeeta, laskettelevaa runojalkaa, kansalliseepoksemme Kalevalanmoista!

KURJEN kruuk-kruuk-kaikua kutsua koetin tavoittaa huikealta, kaukaa, kun saavuttiin viimeiseen loruun (sekin Tiihosen rimmaama, edellisten tapaan): ”Gruus, gruus, Gruusiassa/ kurki teki kuusi lasta./ Pojat poimi persikoita,/ tytöt teetä toppiin pistää.”Persikoita pensaasta” – kuin myös ”teenlehtiä”, joista sitä teetä saadaan tänne meillekin pakkaspäivän lämpimäksi juomaksi.

Kyllä meidän kelpasi, kun saimme tuumittua, tavattua monenmoista runomatkalla :O

Talvisydämeen, jota mielestäni nyt – juuri – vietetään, sopivasti tahdoin vielä laulaa viimeisen, lapsuudesta asti kaihoisen:20 B

Voiko missään maailmassa olla tuota kauniimpaa?

Muistitkos, tiesitkös Sinä sen, / kenen runoilijan kynänpäästä/ tämän tutun viisun/ sanat, säkeet ovat/ syntyneet?

Nekalassa tunti päättyi paitsiolta puhkeilevaan pikkupulinaan, talvitamineiden puentaan – Peltsulla Amanda sai valita paitsi lorutarraksi ”ihanimman hevosen”, ajatusaskereeksi ”muovailemisen”. Kivaa, ihanaa muovailuvahaa! Siihen piti meidän jokaisen satutädinkin osallistua.

Syntyipä moinen runokeidas.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 08/02/2014 by in helmikuu 2014.
%d bloggers like this: