sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Vanhan miehen viesti ti 11.2. & to 13.2.14

Pilvet ovat riippuneet jo viikon alakuloisina, alhaalla, ja ne valkeat hanget, joista iloitsimme, pehmenneet, nuoskaantuneet ruskeammiksi. Ihan kuin odottaisimme jotain… jotain uutta tapahtuvaksi… Tästä tunnelmasta nousee satunnin tarina VANHA MIES JA KARHU (WSOY, 1990, suomentajaa ei annettu :O), jonka puolalais-saksalainen satusetien satusetä Janosch on kirjoittanut ja kuvittanut (orig. Der alte Man und der Bär, Diogenes Verlag AG Zürich). Pieni, jollei suloinen, on tämä tarukirjanen – vaan venyi sen kerronnan aika vuodenvaihteesta tännemmäksi, koska sain ensin ”satuulen repimän” kappaleen kirjaston varastosta käsiini ja jouduimme tätien ja setien kanssa varaamaan toisen, ainoan ehyen.

Taru alkaa kuten perinteisen tarun kuuluu:1

Ja kunhan lause täydentyy ja vanhan miehen asumapaikaksi selviää pieni, kaukainen kylä, kysyin satulapsilta, enimmin nelivuotiailta päiväkotilaisilta Nekalasta, mitäs tämä mies teki elääkseen, mitä siltä löytyy.. ”Rikkoo puita”, tiesi nopsin, Niklas, muistaakseni. ”Puunhakkaaja taitaa olla…” Peltolammin satukaksikosta ei kumpikaan osannut arvatakaan, joten selitys oli paikallaan osin menneisyyteen jääneen ammatin kohdalla.

Kolmannella aukeamalla päästään kurkistamaan miehen tupaan ja kuullaan hänen keräävän sieniä ja marjoja ja käyvän töissä kyläläisten pellolla, siis luonnonmukaista, ihan perinteistä elämää viettävän. ”Kyläläiset kutsuivat häntä Gregoriksi.” Tätä kasvatin kertomalla, että ”Gregor” onkin monen maan miehen nimi: ”Grzegorz”, ”George” – ”Kaarlo” – tai ”Jaakko” kaiketikin. Vaan tärkein tieto tulee seuraavassa: ”He pitivät Gregoria hupsuna, sillä ne muutamat kolikot, jotka he antoivat hänelle työstä palkaksi, hän säästi…”, sivu kääntyy, jännite kiristyy – miedonsävyisessä talvimaisemassa kuullaan lisää: ”… ja kahlasi talvella syvissä nietoksissa naapurikylään.—”

Tämän aukeaman maalauksesta tulee juuri samainen, oudon utelias ja hieman melankolinenkin olo, joka valtasi mielen lapsena katsoessani Lumiukko-piirrosanimaation alkukohtausta. Siinä, elävässä kuvassa, tumma mieshahmo tarpoo huurteisen pellon laitaa ja aloittaa tarinankerronnan, oman kokemuksensa..

Tämän aukeaman maalauksesta tulee juuri samainen, oudon utelias ja hieman melankolinenkin olo, joka valtasi mielen lapsena katsoessani Lumiukko-piirrosanimaation alkukohtausta. Siinä, elävässä kuvassa, tumma mieshahmo tarpoo huurteisen pellon laitaa ja aloittaa tarinankerronnan, oman kokemuksensa..

Kylän joulutorille oli nimittäin saapunut ”lintukauppias, ansojen asettaja, myymään lintuja”. Ekalla satunnilla en pysähtynyt ”ansaa” selittämään, vaikka sen sijaa lasten mielissä olisi toki voinutkin tarkistaa, vaan jatkoin seuraavalla virkkeellä, joka aikas kivasti selvittää kuulijalle sen, että kerrottiin menneestä ajasta, jolloin ei ollut radiota, televisioista ollut kuultu eikä tietokoneista nähty untakaan. Sen sijaan ”ihmiset hankkivat itselleen häkkilintuja ja kuuntelivat niiden sirkutusta”. Peltolammilla sentään maltoin raottaa ansan tehtävää eläinten pyydyksenä. Mahtoiko lintukauppias pyydystää lintunsa ansoilla – vai käyttikö lintuja pyydyksinäkin..?

5 croppedLintukauppiaan ja vanhan miehen dialogia on mukavaa, hieman haastavaakin elävöittää ääneen, kun mokomat näyttävätkin noin samanmoisilta kuvassa – ja kun en ylipäätään omaa miekon ääntä omaa.. Jonkinsorttisella kieroudella koetin lintukauppiaan ääntä persoonalliseksi höystää. ” – Ja tuo tuosta, vanha mies sanoi, sillä hänellä oli vielä rahaa./ – Neljä kolmekymmentä, lintukauppias sanoi. – Mutta häkki ei sisälly hintaan. / – En minä häkkiä tarvitse, vanha mies sanoi ja osti niin monta lintua kuin rahoillaan sai.—”

Tärkeintä sivun kertovan tekstin viesti on se, että Gregor ei ainoastaan antanut kauppiaan ottaa lintuja häkeistä, vaan hän päästi ne saman tien lentoon. Tämän koetin saada lapset hoksaamaan levittämällä sormeni linnun siiviksi ja lennättämällä kämmeneni ilmaan, ylemmäs. Toki kiinnitti lasten huomion, joskin satunnainen silmäpari kävi muualla.

Ajatella: ”Gregor valitsi aina ensimmäiseksi linnun, joka näytti heikolta ja sairaalta. Hän pani sen pieneen häkkiin nuttunsa sisään, vei kotiin, syötti ja juotti sitä kaiken talvea.” Satulapset saivat täydentää, että lintua voi ruokkia ”siemenillä” ja juottaa sille ”vettä”. Tähän lisäsin vielä ”talin eli rasvan”, jota lintusille annetaan, jotta niiden tulisi tukevampi ja lämpimämpi – kuten ”pähkinöistä”.

Poikaparilla vierelläni olivat metkut mielessään, mutta kun otin uudelleen esiin nokkahuilun, jolla aivan aluksi lurautin tuttua, taannoista säveltä Melukylän lapsilta, johan vaikenivat ja vilkuttivat silmää kertojallekin 😉 ”Vuodet kuluivat ja vanha mies vanheni.—” Kuullaan, ettei mies enää jaksanut kerätä marjoja, ei sieniä – eikä käydä töissä naapurien pellolla, ei polttopuita koota, saati hakata. Siten, lintukauppiaan saavuttua taas joulun tienoilla, Gregorin rahat eivät riittäneetkään enää edes yhden linnun ostoon. ”Mutta lintukauppias tunsi Gregorin ja antoi hänelle vaatimattoman harmaan linnun puolella hinnalla. Se oli hemppo.”Pemppo..!” kuiskaili Niklas. Miten riemastuttava valinta! Tarkoitan: lintu on lajiltaan hieman harvinaisempi ja nimisana mitä mainiointa suomea. (Lienee likeisyys sanoihin ”hemmo” tahi ”heppu” tekee hemposta lähestyttävän, humoristisemman kuin vaikkapa ”tintti” tai ”tulkku” – tai ”varpunen” :-). Huomaan myös, että lintukauppiaallahan on ymmärtämystä vanhaa miesasiakastaan kohtaan – jollei aitoa, hyvää sydäntä, vaikka olisikin pitänyt miestä hupsuna.

6 BKappas: sanaton aukemakuva. Kysyin Nekalan poppoolta, minne mies vie hempon, ja kunhan kotvan miettivät, uskaltautui satupoika tarjoamaan: ”Sisälle..” ”Kyllä, kotiinsa.” Muutoin kuulijat saivatkin katsella aivan rauhassa toisaalta minimalistista, toisaalta tärkeitä yksityiskohtia tarjoilevaa interiööriä. Taisinpa kysyä vielä: ”Mitä linnulle kuuluu?”, jotta kuulijat huomioivat sen saavan miehen luona ruokaa ja juotavaa – ynnä arvon paikan pöydältä. ”Pupukin on ovella!” huomasivat satutytöt, Venla ja Amanda 🙂

”Matkan varrella seuraan liittyi...” Satulasten täydennystehtävän paikka tässä jälleen, oiva! Ja liki kaikkien kohdalla oikeaan osuivat – ”harakka” kun ei kovin kauas variksesta osu ;)

”Matkan varrella seuraan liittyi…” Satulasten täydennystehtävän paikka tässä jälleen, oiva! Ja liki kaikkien kohdalla oikeaan osuivat – ”harakka” kun ei kovin kauas variksesta osu 😉

Seuraavaa kohtausta johtaa vanhan miehen saattue, jonka rinnalla kerrotaan vanhan miehen panneen hempon pieneen häkkiin nuttunsasisään ja lähteneen tallustamaan lumessa, muttei sittenkään kotiinsa – hänellähän ei ollut polttopuita eikä ruokaa linnuille. ”— Kaivokin oli jäässä.” Katsoin lapsia ja kysyin kaivosta, jolloin nokkela Niklas, kuten Amandakin, tiesi sieltä vettä saatavan. Ehkä edellinen aukeama olikin kuva siitä, mikä oli toistunut vuodesta toiseen, takauma. Nyt ollaan puolestaan erikoisessa, ennen kokemattomassa tilanteessa..! Kun ei lintua voinut lentoonkaan päästää, täytyi miehen turvautua ensimmäiseen viisaaksi katsomaansa tuumaan: ”– Me menemme karhun luo, vanha mies sanoi. Hän tiesi, missä karhulla oli pesänsä. Siellä riitti lämmintä.”

”Vanha mies kahlasi lumessa, mutta yhtäkkiä hänen jalkansa lakkasivat palelemasta. Käsiäkään ei enää nipistellyt, ja olo tuntui kevyeltä, aivan kuin olisi leijunut ilmassa.” Nostinkin samalla toista kättäni ylemmäs, ja muutamalle satulapselle moinen ele näytti toimivan liki totena, ennen kuin näytin seuraavaa kuvaa ja krohaisin miekonmatalaakin möreämmällä: ” – Kuka tuo mies on?”

8Piirroskuvasta saattoivat satulapset tunnistaa, kuka karhulle käpälät ojossa vastaa (samainen punanuttu edelliseltä aukeamalta 😉 ” – Gregor, — Minä tunnen hänet ja menen takuuseen hänestä.” Kun karhu utelee, mitä tämä hänestä tahtoo, vanha mies vastaa totuudenmukaisesti hakevansa hiukan ruokaa ja vettä linnulleen. Mutta: ”Hänestä tuntui kuin hän olisi leijunut ilmassa, ja ääni tuntui kuuluvan jostain kaukaa.” Taas sopi leijattaa kättä pöydän yllä kuin vanha mies taitaisi leijua – ja ainakin pikku Niklasta käden liike vei selvästi sisemmäs tarinaan. Kun sitten tutkittiin, minkämoista eläinjoukkoa oli 10kerääntynyt karhun pesälle lämmittelemään, tunnistivat satulapset vuoroin ”kissan”, ”leijonan”, ”linnun”, ”hiiren”, ”pupun” eli jäniksen, ”variksen”, ”majavan” ja ”koirankin”. Vaan pitkäkuonoa ”muurahaiskarhua” tarjotessani ei kukaan taitanut olla moista vielä nähnyt, josko kuullutkaan.

” – Saamansa pitää, karhu murahti. Se antoi linnulle ruokaa ja vettä, tsirp (-pasin), ja lintu virkistyi.”

”Ihan kuin se oisi – taivaassa..”, sanoi Niklas, ja osoitti pikku sormellaan vanhan miehen kuvaa.

”Ihan kuin se oisi – taivaassa..”, sanoi Niklas, ja osoitti pikku sormellaan vanhan miehen kuvaa.

Olikohan tässä kohtaa, kun satulapsen kirkas ääni sanoi: ”Oi-hei, katsokaa!” ja sormi osoitti ulos: siellä sateli juuri oikean kokoisia lumihiutaleita.

Miten liikuttava ja lämpöinen onkaan seuraava koko sivun kuva, jossa vanhan miehen kainaloon painautuvat niin pupunen, myyränen kuin kettunenkin :O Ja moinen kuhina käy karhusen pöydän äärellä, jossa lintusilla on kotoisaa. ”Vanha mies sai käydä pitkäkseen karhun vuoteeseen. Hänestä tuntui kuin hän olisi kohonnut ilmaan, noussut ylös –” osoitin kuvaa ja kuiskasin, ”Minne?”. ”Tähtiin..”, vastasi Amanda. ”— Kuin enkelin kantamana.” ”Karhu istui lattialle”, joku kommentoi, johon nyökkäsin: ”Ja antoi vanhalle miehelle oman vuoteensa..”Vanha mies s.18

Tähän, siirtymäksi, tuumatoviksi lurautin huilulla katkelman säveltä. Näin päästiin tarun ajassa hieman eteenpäin.

Poikkeuksellisesti tässä kirjassa jaetaan jopa sana kesken lauseen kahdelle eri aukeamalle – ja hyvin tuo toimii: ajatus siirtyy ulkokuvasta sisälle karhun pesään. Siis: ”—marjat eivät olleet ehtineet kypsyä ennen lumen tuloa, eikä lehtiä ollut riittävästi vuoteeksi.” Hytistenhyristen sai karhu lausua tuumansa ääneen: ”– Kylään tästä on lähdettävä, karhu sanoi. – Ehkä sieltä löytyy jotain suuhun pantavaa.”

Satulapset tarkkana: mikä se metsän rajassa luuraa..?!

Satulapset tarkkana: mikä se metsän rajassa luuraa..?!

”Yö oli pimeä, hanki upotti. Karhu ei ollut syönyt mitään pitkiin aikoihin, ja sitä heikotti. Kohta se ei jaksanut enää nostella tassujaan hangessa vaan kaatui ja jäi makaamaan lumeen. —” Tähän pistin hengästystä ja tarmoa, minkä suinkin saatoin, jotta jännite pitäisi paremmin otteessaan. Sormisiipi-kämmenlintuseni lennätin ilmasta alas – kouralleni. ”Silloin lensi pieni lintu sen luo – sama hemppo, jonka vanha mies oli ostanut lintukauppiaalta.—”

”Kantaisitko minua, karhu? Kylään asti. Ehkä sieltä löytyy jotain syötävää, muuten kuolen nälkään.”

Kiltti, symppis karhuhan lupaa! Ja kantaa.

Päästään kirkolle, jonka ikkunoista loistavat valot: on joulu. Niinpä lauloin Karhu s.29tuttuakin tutummalla melodialla ”No onkos tullut kesä/ nyt talven keskelle,/ ja laitetaankos pesä/ myös pikkulinnuille?” Ensimmäinen säkeistö piisasi juuri. Kiittäkäämme J. H. Erkkoa, joka tälle kansanlaulusävelelle runonsa JOULUAATTO sanat on lyriikoiksi antanut (kokoelmastaan Ajan varrelta, 1896). Oisi kai sopinut laulaa koko laulunkin, etenkin kun talitintit sirkuttavat ulkona kevään säveltä vallan voimakkaasti. Meinasiko karhu viedä linnun, vuorostaan, ihmisten luolan lämpöön? Ihan varmaksi emme karhun suunnitelmaa saa tietää (josko sellaista olikaan?), sillä paikalle törmää ”lukkarisetä” (taas harvinaisempi sana selitettäväksi, ken tahtoo..): ” – Karhuilla ja linnuilla ei ole kirkkoon asiaa. Vanhat tädit ja lapset saattaisivat pelästyä. En minä voi päästää teitä sisään.—” Tenorin kurkkuääntä tavoittelin, kun tuon topakkana päästelin.

”Arvatkaapa mitä karhu silloin teki?” kysyin, ja katsoin satulapsiin tarkkaan. ”— karhu kävi kirkon ovelle makaamaan ja kätki linnun lämpöiseen tassuunsa.” Tsiritviittailin sävelenriekaleen verran linnun pieneksi lauluksi karhun korvaan.7

Se, mitä kirkosta purkautuvain lasten huulilta kirpoaa, on vallan ilahduttavaa – ja pysäyttävää: ”– Äiti, tuolla makaa karhu. Meidän pitää antaa sille ruokaa. Se voi olla se kuninkaanpoika, jota kaikki odottavat.” Viksut, viisaat lapset tarjoavat oitis sitä, mitä uupunut eläin voi tarvita :O ”Sillä jouluna kaikki on lasten mielestä kuin sadussa.” (Tai, sanoisin pikemminkin: joulun tarina/t on/ovat lapse/i/lle totta 😉

– Vai kuninkaanpoika, vanhemmat sanoivat. – Ja ruokaa se ehtii saada huomennakin.” Nenäänsä konottavan eukon äänellä päästin edellisen, höhlän ukon äänellä jälkimmäisen. Tästä jäi kuulijain kasvoille avoin ilme, askarrus.

Sai huilun viime lurauksen, kirkkaamman, vuoro, ennen kuin kävimme viimeiselle sivulle.

”Mutta aamulla karhu ja lintu olivat poissa. Enkeli oli käynyt noutamassa ne tähtien tuolle puolelle.”

”Mutta aamulla karhu ja lintu olivat poissa. Enkeli oli käynyt noutamassa ne tähtien tuolle puolelle.”

Ihan hiljaa hetkisten verran sadun päälle olimme. Sitten pohdin, miten vanhan tulee aika lähteä, kun voimat uupuvat – vanhan miehen, nälkiintyneen karhun, heikon linnun – usein talven tullen. Mutta talvea seuraa aina kevät. Silloin karhut heräävät uniltaan – ja saavat uusia karhunpoikia, joista kasvaa isoja karhuja. Ja lintujen pesistä pyrähtää linnunpoikia, uusia kauniita laulajia..! Niin kulkevat luonnon rattaat.

Aivan satualttiina vielä uudetkin satulapsituttavuudet pöydän äärellä, kun se samainen poju, jota jo alussa kutkutti Mauri Kunnaksen avaruuskirja näytehyllyllä, maltilla kysyi ”Saako nyt lukea muita kirjoja?”. Nyökkäsin, ”Nyt olisi aikaa – vaan voisimme myös maalata..?” Kaikki satulapset, pistän pääni pantiksi, tahtoivatkin osallistua vesivärimaalaukseen, ja kunhan liinat oli levitetty alle, arvon akvarellipaperit, pensselit ja väripaletit jaettu, kehotin tuumimaan niitä tunnelmia, joissa tarumme kulki, kokeilemaan, mitä pensselistä irtoaa ja siitä rohkeasti jatkamaan. Eipä kukaan empinyt, ei liioin enempää ohjeita kysynyt. (Pehmeänpörröisen pensselin käyttöä vesikipossa sentään ohjasin pk:n tätsyjen kanssa.) Monenmoiset väriskaalat, -vyöhykkeet ja -myllerrykset täyttivät pikkunopsaa jokaisen valkean arkin..

Amanda ja Niklas saivat puolestaan piirustaa mitä mielissään tuumasivatkaan: Niklas ainakin ”Batmania” ja ”Robinia” ja sankarimiesten pelastustoimia, joten värikäs ”bat-luola” piirtyi tuosta vaan :O Amandaa viehätti vanhanaikainen, puolapyöräinen ”automobiili” – sievä ”tyttö” eli ”omakuvakin” sen viereen. Toiselle puolelle taruun passelimpi pari: ”Nalle” (jonka nimesin Kalleksi kirjastonsetäsen kunniaksi 😉 ja ”Pupu”, Pupu juuri 😉

”Hemppo”-pemppo-linnun kokoa, värejä ja näköä ihasteltiin K. A. Tinggaardin korein piirroksin kuvitetun LAULAVAN LINTUKIRJAN oppaasta (WSOY 2003 Linnut värikuvina [orig. Förlag i färg, Hugo Gebens Förlag] -teokseen pohjautuen). Hempon laulua ei cd:llä olekaan );

”Hemppo”-pemppo-linnun kokoa, värejä ja näköä ihasteltiin K. A. Tinggaardin korein piirroksin kuvitetun LAULAVAN LINTUKIRJAN oppaasta (WSOY 2003 Linnut värikuvina [orig. Förlag i färg, Hugo Gebens Förlag] -teokseen pohjautuen). Hempon laulua ei cd:llä olekaan );

Samaan touhuun nappasin nallemaisen runosen Lauri Pohjanpäältä PIKKU PEGASOKSESTA: ”Oli muurahainen karhun korvassa,/ kun karhu jouten käyskeli tuttuja maitaan./ Oli ilta ja lypsyn aika, kun äkkiä/ se metsästä tulla tupsahti kyläsen laitaan./ Oli hyvällä tuulella karhu: huvikseen/ se pystyyn nousi, paukutti kämmeniänsä./ Mikä mökä ja huuto ja parku ja ammuminen/ oli pihaton äärellä kohta ja ympärillänsä!—” Eipä ollut Peltolammin satukaksikolla tähän lisäämistä, ei tosin kiinnostustakaan, saivathan jo tuulettaa ja noutaa kiintoisaa luettavaa (pahat pähkinät noille videokaseteille satupöydän vierulla houkuttimina..!). ”Sanoi muurahainen karhun korvassa: – Miten hirveästi, veli, ne pelkää meitä!” Vitsin nappasi… kaiketi vain sadunsuikkaaja itse. Entäs Sinä siinä?!

Advertisements

One comment on “Vanhan miehen viesti ti 11.2. & to 13.2.14

  1. Pikku Pia
    14/02/2014

    Jos tarukirjasta voi jotenkin muutoin sympatisoida kuin sen avaamalla, sitä lukemalla, sen kertomaa pohtimalla ja kuvitusta tutkimalla, voisin… tahtoisin ihan vain halata tätä tarinaa. Painaa rintaa vasten kuin pienen, hennon lintusen. Näin mielin toivon, että satulapsetkin sen laittavat pieniin, suuriin sydämiinsä hyvää tekemään.
    Niiuu Rouva Huulle joulukalenterivinkistään!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 14/02/2014 by in helmikuu 2013.
%d bloggers like this: