sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Takatalven tarina Grönlannista ti 18. & to 20.3.14

Aamu yhdeksän tuntinen oli herkkä, iloinen: saimme nauttia pikkupakkasesta ynnä puhtaan lumen satehesta. Luonnon järjestys pitää sittenkin vielä pintansa ja: Sadunsaattaja-paimenkoirallakin on hauskaa järven rantajäällä kiidättää!

Nekalan kirjaston lastenpöydän ympärille kokoontui melkoisen monta satututtua viisi-, kuusi -vuotiasta Iidesrannan pk:sta, vieläpä saimme ensivierailulle kourallisen nelivuotiaita Viinikan päikystä. Pahnanpohjimmaisia vakkariviikareita ootellessa käytiin läpi niin tutut kuin uudetkin lasten nimet, sitten, pikkuhiljaa, virittelin nokkahuiluni. Haa: oikea, Kanoottilaulun sävel, löytyi kuin löytyikin!

1 B”Olettekos kuulleet Grönlannista?” Satulapset katsoivat minua jos ehkä toisiaan, ei, kukaan ei tunnistanut tuota sanaa. ”Se on pohjoinen, suuri maa-alue, jonka peittää jää liki kokonaan…” Kovin paljoa tarkempaan en arvannutkaan analysoida, enhän yht’äkkiä ollut varma, oliko Grönlanti, Greenland, Vihreä maa, mannerta vai saarta vai – no, ei sentään, se ei voinut sulaa kokonaan niin, etteikö mitään jäljelle jäisi. Se on todellakin maa(ta), maailman suurin saari ;O ”Se sijaitsee aivan maapallon laella”, lisäsin ja hahmottelin palloamme käsilläni ilmaan (jos kirjastosta, luokasta maapallukka löytyy, sitä voi tässä hyvinkin hyödyntää), ”ja siellä asustaa mustatukkaisia ja hieman tummempi-ihoisia ihmisiä. Sieltä tulee tämänkertainen tarina POIKA JA VALJAKKOKOIRA”, osoitin kansikuvasta (WSOY 1979, orig. Mads og Milalik). Tarinan on kertonut, kirjannut tanskalainen tekijäkonkari Svend Otto S. (jonka ihan virallinen sukunimi tietosanakirjasta selvitettiin Sørenseniksi) ja suomentanut monia taannoisia lapsille suunnattuja kätevästi kääntänyt Riitta Mäyrälä.

Ensimmäinen aukeama sai kohota satupirttipöydän ylle, sen maiseman mukana – kertojan hahmotteleman, maalaaman – kuulimme: ”Ikamiut on pieni kylä Diskobugten-lahden rannalla. Kylässä on muutamia taloja, pieni kirkko, koulu —” nämä osoittelin vastaavasti kuvasta, olkoonkin, että satulapset olisivat ne voineet itsekin etsiä, jos olisivat saaneet olla likempänä kirjaa, ”— ja kauppa, josta voi ostaa vain kaikkein tärkeimpiä tarvikkeita.—” Kun niistä saatiin esimerkkinä ”kalastuslanka ja kalastusvälineet”, sitten, satulasten arvattua johdatteluni pohjalta ”sokeria” ja ”kahvia” – ja ”lamppuöljyä”, saatoimme huomata, ettei kyseessä ollutkaan ihan tavallinen kyläkauppa, ei liioin meikäläinen saaristolaispuotikaan, sillä ” — siellä ei ole lainkaan makeisia ja leikkikalujakin on hyvin vähän”.

4 BPeltolammin satuhuovallekin sonnustautui ilahduttavan runsas ja utelias joukkue: kaksi tuttua, kolme-, viisivuotiasta satutyttöä, kolme satupoikaa, joiden joukossa, ensikertalaisena, kolmevuotias Aapo.  Grönlannin osoitin sijaitsevan kaukana, kaukana pohjoisessa (selkäni takana jetsulleen ;), sen Greenlandin nimenkin nyt käänsin Vihreäksi maaksi pohtien, että vihreää nurmea siellä tosin näkyy enimmin vain rannoilla, kesäaikaan. Pienet silmäparit tuijottivat takaisin herkeämättä..!

Laajakuva rannikkokauppalasta (en oikein tiedä, miksi tuota nimittää… kylä kun kuulostaa niin meikäläiseltä ja vähäpätöiseltä, mutta koska tuo paikka on oikeasti olemassa ja ihan kaupungin lailla karttaan merkattuna, sehän voi heidän mittapuunsa mukaan olla ainakin kauppala, pikkuinen kaupunki) vaikuttaakin kiintoisalta ja ihka aidon eläväiseltä. Sitä saattoi katsella ja rauhassa kuunnella pitkän kuvailevan tekstin ohessa: ”Kaikki Ikamiutin asukkaat tekevät samaa työtä —. He pyytävät turskaa, sellaista melkoisen tuhtia, isokokoista kalaa, ja katkarapuja, pienen pieniä, hylkeitä – levitin käteni hylkeen pituutta tavoittaen – ja… Mitä vielä suurempia kaloja asuu meressä..?” ”Haita!” tuumi Aleksi, johon kannustin: ”Vieläkin suurempia..!” Silloin nousi kilvan monta viis’, kuus’ -vuotiaan pojan kättä pystyyn, kunnes ensimmäiset arvasivat sanoakin: ”VALAITA!” Nyökkäsin: ”Ja täällä nimenomaan sarvivalaita :O”

Niin päästään itse asiaan: kyläläisten apulaisiin valjakkokoiriin. ”Jokaisen talon edustalla makailee kymmenen, kaksitoista koiraa.—” Kun tätä demosin kumpaisenkin kämmenen sormilla ja vielä parilla päälle, muutaman satulapsen kasvoja pyyhkäisi ihmetyksen aalto, ”Ohh..!” joku tokaisikin. ”— Ne ovat tottuneet olemaan aina ulkona. Niillä on lämmin turkki —” Teksti ikään kuin zoomaa likemmäksi kuvaan, samalla tarinaan seuraavassa: ”On lokakuun ensimmäinen päivä. Tuona päivänä Mads täyttää kuusi vuotta.” Koputin pöytään napakasti, jotta: ”Hän herää, kun joku koputtaa ikkunaan. Mads pukee vaatteet päälleen tuota pikaa ja kurkistaa ulos. —” Niin tarkkasin katseellani ympäristöäni…”— Ulkona ei näy ketään.” Oivassa jännitteen nivelen kohdassa käännetäänkin sivua –

”Hän ryntää eteisen läpi ulko-ovelle. Sielläkään ei ole ketään.” Vaan lukija-katsojan annetaan tietää piirun verran enemmän piirun verran aiemmin.. ;)

”Hän ryntää eteisen läpi ulko-ovelle. Sielläkään ei ole ketään.” Vaan lukija-katsojan annetaan tietää piirun verran enemmän piirun verran aiemmin.. 😉

”Mutta mitä ihmettä! Aivan uusi reki – paljon pienempi kuin isän – on oven edustalla, ja sen vieressä istuu iso koiranpentu ja vinkuu.” Tuohon oli koetettava omaa, ”sadunkertojan uikuimitaatiota” (aavistan taatusti, millaisesta äänestä oli kyse, kun hanakan vinkujan emäntänä elelen ;O). Koetapas vinkua-uikkua, osannet sinäkin: huulet erillään tahi yhteen supistettuina, kuten tuo ainakin minulta aidoimmin onnistuu..! Viimein koko perhe yllättää Madsin onnea yhteen ääneen toivottaen, ja selviää, että reen on tehnyt ukki, kun taas koiranpennun on hankkinut isä. ”— Mads on niin iloinen, ettei saa sanaa suustaan.”

Voi, että pentu onkin suloinen – kuin vasta ystävättäreni hankkima Pikku-Hukka, paimenbortsukka: ”Pentu näyttää hyvin hullunkuriselta, sen pää on puoliksi valkoinen, puoliksi musta.6

Varsin iloa tuikkivaiset silmät katsoivat sadunkertojaan yleisöstä tästä kohtaamisen, vuoropuhelun ansiosta. Senkös avulla saatoin jatkaa entistä kiinteämmin tarinaa 🙂

Jännittävä kiinnostus, jollei eksoottisuus, herää seuraavassa, takaumanomaisessa tiedossa – juuri edellisen kuvan alapuolella: ”Heti, kun Mads oli täyttänyt kolme vuotta, hän alkoi harjoitella piiskan käyttöä.—” Tällaiseen, mielestäni lapselle selkeämpään muotoon muunsin käännöstekstin (lauseenvastikkeen), nappasin ”ilma-piiskan” käteeni, jotta sitä viuhautin ja vihellyspuhalluksen ”fjiu!” huuliltani päästin. ”Se oli keppi, johon oli kiinnitetty pitkä naru. —”

Nyt hänen piiskansa on valmistettu nahkahihnasta, ja hän osaa lyödä 8sillä niin että paukahtaa ja hän osuu sillä mihin haluaa.” Moista paukausta voi koettaa kovalla käsien yhteen lyönnillä, perässäni sitä jokunen isommista lapsista kokeilikin. ”Mutta: piiskalla hän ei (missään tapauksessa) lyö koiraa, vaan ohjaa sitä piiskanpaukahduksilla.”

Tähän sivun vaihtoon, seuraavaan kohtaukseen askellukseenkin huilun hujaus passaisi, mutta jätin sen pois, tahdoin jatkaa: raikkaaseen, selvästi auringonkiloiseen kokokuvaan:

7Huomaatkos, miten valon voimaa voi ilmentää silkkojen vitivalkeiden lumiläiskien rinnastuksin, kuin väläyksin vilauksin maaston kirjomuodoissa?! (Tällaisistako vaikutelmista on värvätty suomen kieleen vaikuttava kevään sana pälvi?) Kerrassaan taidokasta :O

Isä on ommellut koiralle valjaat, ne ovat täsmälleen sopivan kokoiset eivätkä hankaa. Mads sitoo joutuisasti kiven valjaisiin ja alkaa opettaa pentua vetämään.” Milalikin syöksyessä haukkuen tunturin rinteisiin kannustin lapsia haukahteluun – kuten jo ekan laajakuvankin kohdalla muutama koetti, innostuvi. ”— Ja talon muut koirat ulvovat – kaikki Ikamiutin koirat ulvovat – ja aurinko paistaa. Madsilla on hieno syntymäpäivä.”

Seuraavaan sovitin huilun sävelen, intiaanien ilahduttavan ”tanssiin kutsun”: ”Yöllä Mads ei saa unta. Hänen pitää mennä ikkunaan katsomaan koiraansa. Se on sidottu kiinni niin kuin isot koirat, ja yhdessä ne kaikki kohottavat kuononsa ja ulvovat kohti kuuta.11Vento vuoro-ulvontamme – niin Nekalassa kuin Peltolammillakin – kuulosti liki susien kuoro-ulvolta :O

Rohkeankin lukuisien sekuntien tauolta jatkoin: ”Aika kuluu. Kaksi kuukautta on pimeää, mutta helmikuussa aurinko ilmestyy jälleen taivaanrannalle.

Ja niin, Madsin hoidossa, Milalik kasvaa – kunnes koettaa päivä, jolloin se”pääsee mukaan isän valjakkoon”. Valjakkokoira-sana tosiaan vilahti jo kirjan nimessä ja alkuaukeamalla; syy koirien valjastukseen selviää tässä: isä lähtee riekkoja”, meillä myös ”metsäkanoiksi” nimitettyjä, metsästämään..!

Sen myötä käännetään erittäinkin vauhdikkaalle aukeamalle, jonka neljässä, kuvitetussa vaiheessa pennun vetotaidot karttuvat : ”Pentu oppii vetämään vasemmalle muide mukana, kun isä huutaa iju, iju —” tätä havainnollisti käden kurotus vasempaan, ”— ja oikealle, kun isä huutaa ili, ili, ili” ja oikeaan – koirien iloisien hännänhuiskausten pystysormidemoa unohtamatta ;O Tarkkaa taitoa vaaditaan myös maaston nousuissa ja laskuissa, siitä vakuuttivat satulasten vakavat ilmeet. 12 BEntäs seuraava sivu, jossa vauhdinpito vain yltyy: ”Milalikia on jo pitkän aikaa opetettu vetämään rekeä. Mads haluaa kiihkeästi päästä ennen lumen sulamista kokeilemaan miltä oikea matkanteko tuntuu.” (Hmm… tässä käyttäisin itse sujuvampaa sanajärkkää..!) Eikä meitä epäilytä, etteikö.

Viereisellä sivulla harpataankin erääsen huhtikuun päivään, jolloin Mads ”— saa lainaksi kaksi isän koiraa, mustan Querneqin ja ruskean Kajun.” (Hups: Peltolammilla tokaisin ”saa lahjaksi”, mutten tohtinut edes hidastaa, kun ei kukaan pienistä (luonnollisestikaan) tuota osannut korjata…)

”Koirien ohjaaminen on vaikeaa. Ne alkavat tapella, ja Madsin pitää paukauttaa piiskaansa. Sitten ne vetävät kukin omalle taholleen ---” ilmeisesti eri tahoille, siis... );

”Koirien ohjaaminen on vaikeaa. Ne alkavat tapella, ja Madsin pitää paukauttaa piiskaansa. Sitten ne vetävät kukin omalle taholleen —” ilmeisesti eri tahoille, siis… );

Nuo, kokeneemmat koirat, voi tarkkasilmäinen (ja etenkin koiranturkkituntija 😉 vauhdinottokuvasta erottaa, kuten laikukkaan Milalikinkin. Huikkasin matalalla äänellä, käsi torvena ”– Älkää päästäkö niitä karkaamaan! Pitäkää koko ajan lujasti reestä kiinni!”, kun isä lapsiaan opastaa.”— Äiti antaa lapsille matakin palat taskuun.—” ”Mitähän se voi olla?” Hiljaista tuumintaa. ”Mitähän äiti voisi matkaan mukaan antaa..?” Lauripa totesi: ”Ruokaa”, ja siihen jatkoin: ”— Matak on valaannahkaa, se maistuu herkulliselta.

Moiset mannat taskussa saatoimme käydä matkaan:

15 BNyt, jos koskaan oli syytä huilua käyttää ja vilkkaan, kun Madsin ja siskonsa Nalan – melko huomaamattomasti, mutta sitäkin luontevammin & taatummin tapahtumiin osallistuvan – kyyti vallan karkaa. Inkkarien ”viljanpuinti”-kertosäe sopi tähän juuri! ”Pian he ovat kaukana Ikamiutista.” Hienoa, että vaikeaa ”kauppalan” nimisanaa vieläkin toistetaan – eikä se enää niin oudolta tunnukaan 🙂

Mads ja Naja pitävät lujasti reestä kiinni. Se hyppii ja pomppii lumikinosten ja isojen kivien yli.” Jos tässä vielä uudelleen soittoaan toistaa, voi sen katkaista poikki, kun: 16”Äkkiä reki keikahtaa kumoon ja Mads putoaa.” Tästä eteenpäin kirin hieman kerrontatahtia ja kovensin volyymiäkin: ”Hän makaa lumessa piiska kädessään ja Naja kiitää eteenpäin. —” Ihailtavan hissuksiin, jopa keskittyneesti satulapset pysyttelivät tarun kyydissä. Se jos mikä on hyvän, mukaansatempaavan kirjan merkki :O

”--- Mads näyttää pieneltä tummalta pisteeltä kaukana takanapäin.” herätti hilpeyttä satutytön mielessä – siinäkös huomasi välimatkan kepposen, silmänkääntötempun?

”— Mads näyttää pieneltä tummalta pisteeltä kaukana takanapäin.” herätti hilpeyttä satutytön mielessä – siinäkös huomasi välimatkan kepposen, silmänkääntötempun?

Kirjan keskikohdasta tarun kliimaksia kohti näin kiidetään – huilu sai puikahtaa huulille ja ”viljapuinti-” eli reipastahtinen duunirytmi viilettää! ”Naja huutaa:  – Iu, iu! Nyt koirat ymmärtävät: suuressa kaaressa ne kääntyvät vasemmalle ja palaavat takaisin jäljilleen.—” Ihan itsekin hengästyy, kun moista vauhtimatkantekoa mukana elää :O Onni, että koirat taitavat niille opetetut merkit ja nähdessään Madsin piiskan kera viimein pysähtyvät tämän eteen.  Vaan eivät ongelmat siihen lopu:  ”— vetohihnat ovat menneet aivan sekaisin. Niiden selvittelemiseen kuluu paljon aikaa, ja päivä on jo pitkällä.” Nico, joka istui aivan edessäni, eläytyi niin, että tykkäsi kuiskaten toistaa lauseen viimeistä sanaa, paria – ja jos vaan jotain satulapsilta kysyin, etenkin ne sanat tahtoi poika kielimuistiinsa painaa 😉

 

Ilta siis jo sai – ja sen mukaisesti muuttuu jäätikön peittämä maisemakin:

21 BNekalassa taisin unohtaa lasten kylmyydentunteen tässä kohtauksessa, mutta Peltolammilla juuri lause ”Mads ja Naja istuvat reessä ja palelevat” pompahti esiin niin, että ääntä repliikeissä värisytin. Jos satuhuopalaiset tähän asti olivat hyvinkin mukana tarun juoksussa (= huovalla), nyt pikkusysterin palikkaleikki taustalla pilkkoi puoleensa nuorimmaisten ja taaimmaisten pojan ja tytön huomiota…

Huilun laukalla, toki hillitymmällä, lähdimme paluumatkaan eskimolasten kanssa (”eskimo” -sanaa en käyttänyt, kun ei sitä kirjassakaan). Tunnelma oli oitis helpottuneempi, kuten ihan oikeastikin, kun kotia kohti kuono osoittaa ;O Semminkin: ”— Mutta Mads ja Naja ovat peloissaan. Pimeässä he eivät tunne rannikkoa. Siellä ei näy tuttuja taloja.”

”Äkkiä pentu rupeaa hidastelemaan, se ei halua vetää.”

”Äkkiä pentu rupeaa hidastelemaan, se ei halua vetää.”

”Assut, assut! Mads huutaa. Se tarkoittaa: vauhtia! —” Tätä huudahdusta tahtoi toistaa ainakin yksi kumpaisenkin satujoukon poikalapsi – hieman hullunkuriselta kuin se kuulostaakin ;O ”Mutta Milalik pysähtyy kokonaan —” Uikkua uikuin vienosti: ”— ja vinkuu. Se ei halua liikahtaakaan.” Mikähän sillä on hätänä, pohdin ääneen.. Satulapsien ilmeet olivat vähintäänkin hätääntyneet.  Tarkkasilmäinen voi kuvasivun alareunan rikkojään verran aavistaa :O

Seuraava aukeama, valloittava kaikkiaan, sai sen paljastaa:

25 BMadalsin kertojaääneni vaaranomaiseksi; satuhuovan pohjalla tuntui oikealta matalasti murista kuin koira vaaraa vaistotessaan tai: isäntäänsä suojellessaan!

”Kukaan ei päästä ääntäkään, hitaasti ja varovasti koirat kääntyvät ja vetävät reen takaisin vahvalle jäälle.” Satulasten hämmentyneet katseet penäsivät jatkoa.

Suloisempaan tapaan ei seikkailun huipennus (käänne) voisi kai päätyä?

Napataan uusi, jännittävä sana grönlantia (kalaallissut –kieltä – tai sen murretta, mene, tiedä..) takataskuun, kun kiitos, ”qujanak” sanotaan ;O

Napataan uusi, jännittävä sana grönlantia (kalaallissut –kieltä – tai sen murretta, mene, tiedä..) takataskuun, kun kiitos, ”qujanak” sanotaan ;O

Seuraavan kuvan tarkkaaja voikin jo ilokseen havaita Nicon lailla:  ”Tuolla näkyy niitä tuttuja…” loppua en napannut ihan vissin selväksi, mutta kotikylän ”taloiksi” ne saatoimme yhdessä täydentää :O

Huilu sai hujauttaa toisaalla duurisävyisen ”tanssiinkutsun”, toisaalla mollimman, ovelasti tyynemmän ”taisteluvislauksen”, kun viimeisen kohtauksen avasimme. Kannustin lapsia yhtymään haukkuun: ”— Kaikki Ikamiutin koirat haukkuvat ja ovet lennähtävät auki. Kyläläiset tulevat juosten heitä vastaan, isä ja äiti ensimmäisinä.” Muuta loppuselvitystä ei tarvitakaan: lapset valjakkoineen pääsivät perille, kotiin asti, rohkeutta, neuvokkuutta ja taitoja vaatineelta matkaltaan :O

28 BPöydän ääressä kuusivuotias satupoika penäsi vielä selitystä ”valjakolle”. Sehän on koirien tai hevosten vetämä reki, rattaat tai kelkka – mikä milloinkin. Etenkin entisaikaan oiva ja ainoa kulkuneuvo jopa isoissa kaupungeissa :O

Näissä tunnelmissa Nekalassa maalailtiin, tutustuttiin kirjasiin…

Satuhuovalla kurkistimme vielä lapsuuden ajan laatikosta esiin kaivamaani kirjaseen Pepe matkoilla (Uusi Kivipaino oy Artko, äitini ensimmäinen työpaja ;). 29 BSiinäpä seikkailee kirkassilmäinen poika – tällä kertaa eskimoiden luona vieraillen. Idea on sujauttaa Pepe-paperinukke eri kulkuneuvojen ”taskuun” – vuoroin ”kengurun”, ”kuumailmapallon” ja ”koiravaljakon” :O En tohtinut tuota, Monserrat Ramosin kuvittamaa satusta lukea – sen verran hatara itse teksti on tarulajiaan). Mutta löysimmepä kuvan hyljehylkeestä” ja ”iglusta”, jonka eskimot rakentavat ihan aidoista jäämeren kuutioista yösijakseen.30 ”Siellä on varmaan suojaisaa”, näin tuumi myös satuhuopalainen, ”ja lämmintä nuotiotulen äärellä” :O

… ja Peltolammilla piirustettiin – satukorttitarrojen tärkeää valintaa unohtamatta.

Aika kiittää sitä sadunjakajaa, joka myi tämän klassikoksi oivan tarukirjan kirpputori Silinterissä vuoden vaihteessa, tammipakkasjäiden aikaan :O

Advertisements

One comment on “Takatalven tarina Grönlannista ti 18. & to 20.3.14

  1. Pikku Pia
    22/03/2014

    Kotikirjaston Marke tiesi Svend Oton tunnetuksi, H. C. Andersen -palkituksi tanskalaistaituriksi ja tunnusti pitävänsä etenkin Tim ja Tintti -peikkotarusta. A-haa..! Sadunsuikkaajankin muistin pohjalla jo pöllähtää… Tuo peikko-stoori esiin vielä kaivetaan. Kalle taas muisti tuhotulva -tarinan (Mei mei ja suuri tulva: kertomus Jangtsejoen lapsista) vaikuttaneen… Nämä ja monia muita ”S.O.S:siä” löytyy ainakin Pirkanmaan kaupunginkirjaston (varasto-)valikoimasta 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 22/03/2014 by in maaliskuu 2014.
%d bloggers like this: