sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Sirkus kirjastoon, kirjat sirkukseen ti 25. & to 27.3.14

Sadunkertojaa onnisti, kun Peltolammin hyllyltä Markus Majaluoman tuoreehkon kirjaluomuksen bongasi ihan viikko, pari sitten. SIRKUS SAAPUU KIRJASTOON (Avain 2011) pisti uteliaisuuden palkkioksi mielen veitikaksi vekkuliksi! Vaikka onkin myös aikuismieltä kirvoittava, on tässä kirjasessa eri persoonallisia, jopa mieleenpainuvia hahmoja ja hyvä, kiva sanoma :O3 B

Nekalan lastenkirjahuoneesta kantautui kirkkaita ääniä − Kaarlen ja Seljan mukaan olivat saapuneet pirteät tyttösiskokset Lotta, 3 vuotta, ja Miitta, reippaan yhden vuoden vanha, edellisten serkukset. Satu-laku-palleille asetuimme. ”Eräänä kauniina aamuna kirjastoon ilmestyi uusi apulaisharjoittelija. Kirjastonjohtaja huomasi heti hänen…” tässä kohtaa vein kuvakirjaa likemmäs lapsia ja kysyin, minkä. Kotvien tarkkailun tuloksena Kaarlen huulille kiipesi hymyä: ”Marsun!” poika kuiskasi — marsunsa ja sanoi, että kirjasto ei ole eläinten paikka.—” Peltolammin satuhuovalle istuutuneet Aapo ja Amanda tarkkasivat pikku otusta jo sisäkannen salaperäisten verhojen helmassa ja alkuaukeaman pikku vinjetissä. ”Hamsterilta − HAMSTERILTA!” se näytti noin edestäpäin moikatessa hamsuemännän silmään.

Hmm… piirroskuvan ”kirjastonjohtaja” vaikuttaa ulospäin suht’ 5sympaattiselta hepulta, mutta tottapa tuntuu tietävän asemansa ja − mahdollisesti vielä ylemmältä taholta annetut säännöt. ”— Se on Lukevien Asiakkaiden Paikka.” Tätä painotin erityisen matalaan ääneen; itse ”kirjastotirehtöörin” repliikkiä toisella, miehisenmoisella tyylillä. ” − Sitä paitsi, — lukeva asiakas on meillä aina oikeassa! Mitä tahansa kirjaston asiakas haluaakin, hänelle löytyy aina oikea kirja.—” Aikamoisen ohjenuoran (jollei jopa vaatimusta) uusi apulaisharjoittelija näin saa.

”Muuta sinun poika- tai tyttörukka − kumpi sitten oletkin − ei tarvitsekaan tietää!” 😉 Sinäkin taidat piilo-huumorin juonteen ymmärtää. Vaan kummaksiko sinä miellät tämän apulaisharjoittelijan, tytöksi vaiko pojaksi? (Oikeastaan sillä ei ole yhtikäs mitikäs väliäkäs, ei tarinan, ei liioin lopputuleman eli omien tuntemustemme puolesta. Sillä, mitä hän tekee ja aikaan saa, on merkitystä − myös oman elämämme vertailukohteena :O)

Hetken jos toisenkin verran jouduin seuraavan aukeaman laajakuvaa tuijottamaan, ennen kuin todella tajusin, olenko tarun kirjaston ”sisäpuolella” vai ”ulkopuolella”. Varsin modernistihan ko. kirja-arkiston frontaali on toteutettu. Teksti on sijoitettu yläreunalle harvakseen, verkaan (Majaluomalle, tähänastisen tuntemukseni mukaan, ominaiseen tapaan…) 6 BJohtajan kesäloman aloituslaulun lurittelin useaan otteeseen ennakkoon, mutta jostain kumman syystä se melodianriekale, jonka olin tavoittanut, ei ollut enää ollenkaan mielessäni aamupäivällä, joten improvisoinniksihan se meni. Satulapsia kehotin tutkimaan, mikä on saapunut kirjaston edustalle. Kotvien jälkeen Lotta ehdotti varovasti ”junaa”, joka osuukin hyvin lähelle tarkoitusta. Amandakin nimitti kulkuneuvon ”sirkusjunaksi”. ”Juna tai..? Olisikohan kyseessä monivaunuinen rekka..?” Kaarle täydensi marsun odottavan oven vieressä − piskuisessa, juuri marsunmentävässä häkkisessään :O

7”Apulaisharjoittelija, jonka nimi muuten oli Maksimilia, siirtyi työpöydän ääreen. Hän antoi marsulle, jonka nimi oli Marsumilia, poistokirjan viihdykkeeksi ja jäi sitten istumaan ihan hiljaa. —” Tässäpä tempaisin vimpan lauseen mieleeni ja koppasin kämmenet yhteen kuin Maksimilialla kuvassa, peukkujani pyörittelin, lapsia silmiin katsoen jatkoin: ”Hän odotti päivän ensimmäistä asiakasta.” Se toimi ( :

”Pian alkoikin tapahtua. Ovesta ahtautui sisään äänekäs pari tönien ja tuuppien.” On eri tärkeää, että tämänkin tarun ääneen kertoja on etutassuun kirjaan tutustunut, jotta osaa seuraavanlaisessa repliikkien tupsauksessa eläytyä kuhunkin rooliin: ” − Uhhuh, minäpä ehdin ensin!/− Ei vaan minulla on etuajo-oikeus! he huusivat.” Oikeastaan tässä on mahdollisuus valita, kumpi kuvan parahultaisesti inhimillistetyistä, tuiki tutuista kesyeläimistä on kumman vuoropuhe − ja vaihtaa seuraavaan kertaan, jos tahtoo ;D8 Minä aloitin koiranmoisella läähätyksenkähöllä, jatkoin maukuvammalla. Näin tuleva aukeama on kätevästi jaettu a) kissan repliikkien sivuksi ja b) koiran vuorolauseiden sivuksi. Kuva keskiössä taas jututtaa omalla, humoristishöysteisellä tavallaan tarkkasilmäistä 😉 En voi olla tunnistamatta tiettyjen sarjakuvahahmojen vaikutteita − etenkin Maksimilian hahmossa (Pulteri muhkeassa etunenässä… Tulee myös mieleen brittiläinen ”understatement”-huumori [alisanojen käyttö, vähättelevä sanonta], ts. minimalistisen esitystavan riemuisa voima 😉

”Maksimilia meni hyllyjen väliin. Hän mietti oikein kovasti, mutta ei keksinyt oikeaa kirjaa.” Arvatkaapa, mitä hän teki, kysyin satulapsiin katsoen. Ehkä aavistelivat, varmaan aprikoivat… ”(Sitten) Hän sulki silmänsä ja nappasi hyllystä kirjan − ihan minkä tahansa − ja ojensi sen kissalle ja koiralle. —” 9 BTällä laillako voisi kokeilla itsekin valinnan tahi runsaudenpulan pinteessä toimia? Napsautin sormiani, suljin silmäni. ”— Kirjan nimi oli ’Puutarha kuntoon’ ja siinä oli niin herkullisia kuvia vihanneksista, että varmasti kenenkään ei enää tehnyt mieli liharuokia.—” Lapset kuuntelivat, etenkin Lotta silmät tuiki tiukasti minua kohti (joskin puolipehmot, natisevat kukkalakupallit saivat tavan takaa kumpaisenkin isommista asentoaan vaihtamaan). Kun tuossa puutarhakirjassa kuullaan näytettävän, miten puutarhaan rakennetaan ”patio”, oli toki tarkattava, tiesivätkö lapset, mikä se oli. ”En!” tokaisi Kaarle, joten selvensin: ”Se on ”terassin” kaltainen paikka, jolle voidaan laittaa pöytä ja tuolit − jolla voidaan juoda mehua, maistella vaikka jäätelöä − tai lukea ja kirjoittaa kirjoja. (Näin ainakin minä nurkkapatiollamme kesäisin teen 🙂 ”Siellä voi pitää hauskat synttärikestit. Koiralla oli siellä hieno vahtikoppi, siinä kirjan kuvassa (täydensin).

12 BKatsoin lapsia. ”Seuraava asiakas oli…, arvatkaapa kuka: hankalampi tapaus, itse eläinten kuningas!”Karhu”, tiesi varmasti Aapo, ”Leijona”, tunsi Kaarle. Totta, metsän kuningas karhun sijaan tässä tarussa jälkimmäinen, kellertävä savannin kunkku, vieläpä semmoinen, että se huastoi ilimi selevvee savonmuan murretta (pahoittelen, jos omani tässä ei tismaa kohilleen vaan muassa on keskisuomalaiskarjalaista veäntöä ;O) On siinä ja siinä, saako tuosta tekstin murremurinasta pikkulapsi vielä selvääkään, mutta jellonanmoisella käheydellä, letkeesti repliikit päästelin ja, onneksi, muassa on kertovaa tekstiä, joka selventää itse tapahtumaa: ”Maksimilia meni hyllyille, sulki silmänsä, otti kirjan ja vei sen kuninkaalle.”

Voi veljet, jellonat, minkänimisen kirjan kunkkukissa saikaan :O Sen saatkin10 Sinä siinä itse tästä mainiosta ja jännästä kirjastokirjasta tarkistaa ;D Vihjeen annamme tässä: ”Se sopi sille oikein hyvin, sillä siinä oppi istumaan ongella, tai siinä oppi istumaan kuninkaana. Ihan kaikkea siinä oppi!” Satuhuovalla oli sopivaa kokeilla ”itämaista risti-istuntaa”, hieman ongevapaa käyttää, elkää ryhdistää ja kruunua keskellä päälakea tasapainottaa. Aapo taisi jälkimmäisen hienosti. ” − Murrr! Hyvvee päevän jatkoo ja istumaharjotuksia vuan neijillekkin!”

Jos aiemmin olin teputtanut kämmenilläni lattiaan Maksimilian askelia kirjahyllyille, nyt kokeilin läimäyksiäkin − mutta kun ei siitäkään lähtenyt tarkoituksenmukaista ääntä, tömistin äänelläni ”Tum − TUM!” Aapon, Lotan koeillessa samoin säestää. Seuraava kuva on sen väärti :O Satulasten vuoro tarkentaa, mikä olento on kyseessä. ”Norsu!” tunnisti niin Lotta kuin Aapokin. Köheänmöreällä koetin tuon otuksenmoisen roolia täsmentää, kun hän vaatii näin: ” − Koppaas framille laihiskirja! hän karjahti./ − On sellaset tunnelmat, et jengi nauraa linkkarissa kun mä steppaan stagelle. Diibadaabaavat meikäläisen lihaksista. Jengi funtsaa et mä oon joku norsu!”14 B Hmm, tässä mennään viisvuotiaankin katseesta päätellen ymmärrysriman yli, mutta, toisaalta: niinhän sitä mennään todellisuudessakin. Ainakaan ei mukana ole mitään brutaalia, jotta turvallisen lastenkirjan ja kepeän mielikuvituksen pariin eläydytään, nauratti tämänmoinen huumori tahi ei. Amanda osoitti norsumiehen kukkapöksyjä nauraa kihertäen kuten sirkusjunasta kurkistavaa pellehousuakin ;D (Aikuislukijalle annetaan tosin mahdollisuus miettiä, kumpiko meistä on lopultakin eläimellisempi tai karskimpi otus, eläin vaiko ihminen :O

Jälleen kerran Maksimiliamme menee hyllyille, painaa silmänsä kiinni ja ottaa kirjan. Kolmas kerta toden sanoo (sadun perinteessäkin): ”Norsu saa komean teoksen ’Baletin suuri oppimäärä’. Se sopii sille hyvin, sillä baletissa oppii herkkyyttä.” Teki mieli tarkistaa, tiesiväthän lapset, millaisesta ”tanssista” baletissa on kyse. Lotta oli jujussa mukana ja nousi kanssani pystyyn ympäri pyörähtämään, koetin puolestani ”keijuhypähtää” yhdellä jalalla.

”Norsu tömisti pois niin, että ikkunat helisivät eteisaulassa.” Muistin virkistykseksi selaisin sivut toiselle aukeamalle, jolla nuo isot lasiseinäikkunat levittäytyvät (kuin Sampolan uusimmassa kirjastossa kotikaupungissamme :O)

16Vaan kukas sitten paikalle tupsahtaa? Piirroskuvan hassu heppu ei ihan heti antanut Nekalan satulapsille varmuutta, mutta kun aloitin: ”Seuraava asiakas hipsi sisään valtavissa − missä housuissa? Mikä mies se on?Pelle!” Lotta hymähti, Amanda vakuutti. Nyökkäyksen paikka. ” − Anteeksi, että olen olemassa, hän sanoi—” sössötin äffähtävää ässää käyttäen, kun taas Maksimilia sai tirskahdella kouraani(nsa). ”− Näin kirjaston ja päätin pistäytyä sisään, ei kai teillä ole mitään sitä vastaan?” Selviää, että Pelle tahtoo itsensä vakavasti otettavan, sillä hänpä onkin ”pohjimmiltaan tutkija”. Varsin salaperäiseltä, vakuuttavaltakin hän kuulostaakin viitatessaan ”ihmisluonteen monijakoisuuden romaanikirjallisuuden piirissä” häntä kiinnostavan..! Nyt on apulaisharjoittelijalla näytön paikka − jonka hän selvittää seuraavasti:

”Maksimilia meni poistokirjahyllylle ja lastasi miehen housuihin kaikki poistokirjat.” ;D

”Maksimilia meni poistokirjahyllylle ja lastasi miehen housuihin kaikki poistokirjat.” ;D

Vieläkään ei satulapsia kunnolla naurattanut, mutta kun jatkoin: ”Mies lähti pois onnea hehkuen ja mutisi: − Housuissa kirjat kulkevat kätevästi aina mukana. Asennan tänne jonakin päivänä pienen lukuvalon” kävivät sekä Lotan että Amandan ilmeet ihan veitikaksi.

Ennen kuin seuraavaa sivua käänsinkään, kävin hieman läähättämään. Satulasten herkät katseet varmistettuani saatoin näyttää seuraavan sivun kuvaa: ”Kun Maksimilia tuli takaisin (kaiketi tiskinsä ääreen), paikalla oli nuorisoa odottamassa. Kielet roikkuivat suusta ja kuolaa tippui lattialle.—” Kannustin satulapsiakin koettamaan, jotta saimme monitahtisen läähättelykuoron aikaan 😉 ”He halusivat − arvatkaas, minne!?, kysyin seuraavan sivun kuvaa osoittaen. Siinä koirakatras on kerääntynyt tietokoneständin ääreen ruutua tuijottamaan. 18Nettiin! Omalle kontollemme jää, mitä ihmettä, kummaa koirat sieltä netistä kaivelevat, kaipaavat, kissasivuille kun ei kirjan(kaan) mukaan koirilla ole lupaa mennä :O

Tuntui siltä, että kaivattiin isompaa käännettä kirjan tarun edistykseksi. Siitä etiäisenä sainkin lukea: ”Tuli ilta. Maksimilia aikoi jo laittaa ovet kiinni, kun joku vielä tokaisi:/ − Et kai vain ole unohtanut meitä?” Pitipä minunkin kurkkaamani Maksimilian lailla ”pöydän taa”, sitten ”ilmasuurennuslasilla”, kun: ”Siinä makoili kaksi —”. Näytin piirroskuvaa aivan lasten silmien alla. ”Termiittejä”, veikkasi eksoottisiinkin eläimiin erikoistunut Kaarle. Herättelin arvaamaan uudelleen, jotta hieman likemmät piskuiset putkahtaisivat mieleen. Amanda taisi täydentää: ”— Kirppua.”− Olemme kirppusirkuksesta, kirput huusivat omasta mielestään hyvinkin suurilla suillaan./ − Lainaa meille joku pikkuriikkinen kirja!” Ja voi hyvät 20hyssykkäiset, että apulaisharjoittelija onkin nokkela… (nuori neiti, tuumaan jo minäkin, sillä Maksimilia ei totta vie ole Maksim[i] :O): ”— avasi pöydän laatikon ja antoi kirpuille mikrokortin — ’Kaikki maailman kirjat, kaikilla kielillä, aargonin kielestä udmurtin kieleen (selvensin)”. Ihan likeltä sai varmuudeksi kuvaa tihrustaa ja vielä koin valottaa, että ”mikrokorttihan” on vaikkapa tietokoneeseen laitettava muistikortti, johon mahtuu valtavasti asiaa, jopa monen monituista kirjaa! ”— Harvoin, jos koskaan, heillä oli ollut kannettavanaan näin paljon!” ”Sinne voi laittaa vaikka monta kiijaa − vaikka talon..!” uhosi Aapo. ”Kyllä: talon kuvan, useitakin!”

Toiseksi viimeistä aukeamaa tutkailimme edelleen tarkkaan, olihan se toisinto tahi kuvajaispari ”toiseksi ensimmäiselle” aukeamalle:22 B”Sirkusjuna-rekka taitaa suunnata pois, kotiin, sirkuksen päin…” tuumasin. ”Missähän ne kirput on?” huoli Kaarle. Tarkkasimme kaikkien silmäpariemme voimin, muttemme saattaneet kirppusia havaita. (Siihen olisi tarvittu kiikarit :O) Marsu-milia oli onneksi sijoillaan häkkisessään, jonne se mahtui juuri ja juuri vielä poistokirjannakerruksenkin jälkeen. (Moinen nakertelutyö oli jäänyt satuhuovan lapsilta huomaamatta, joten peruutimme sivuja taapäin ja kertasimme, miten marsu on urakoinut tiensä poistokirjan ytimeen O;)

Satulapsista ei ollut vielä herpaantumisen merkkejäkään − vastahan oltiin tarun sisään päästy. Viimeisen sivun kuvaa piti tulla ihan liki ahmimaan, sen pieniä, suuria oivalluksia poimimaan: 24”Maksimilia laittoi vuoteen, pesi hampaat ja meni hyllyjen väliin. Hän toikkaroi siellä pimeässä ja törmäili kirjariveihin. Hän valitsi kirjan − minkä tahansa kirjan − ja painui sänkyyn lukemaan.—”
Niin selvisi hullunkurisen poistokirjajämän syvempi merkitys ynnä kirjastohiirulaisten kolo & pikkiriikkinen ”herätyskello” ;O

Mukavaa tuntea, että apulaisharjoittelija on löytänyt duuninsa ja paikkansa tuolle tarukesälle. ”Nukkukaa hyvin ja kerätkää voimia, sillä huomenna on uusi jännittävä työpäivä!”

Moisen jutun jälkeen oli toki koetettava, mitä itse löydämme silmät kiinni kirjaston hyllyltä valkatessamme. Lotta sai ensivuoron, jolla onki kätösiinsä Walt Disneyn version Aispoksen Maalaishiirestä ja kaupunkilaishiirestä, siis: Sipi Peltohiiren. Kaarlelle osui kouraan niin ikään eläinhahmoista kertova kuvakirja. Aapo löysi Franklinin polkupyöräretkeen, jota kävi oitis selaamaan, Amandalle putkahti Veera ja…”kumppanit”, jnka päähahmo oli satutytölle entuudestaan tuttu 😉 Jokaisen ongitun kirjasen saivat satulapset tahtoessaan lainata.

Kirjastoteemaan liittyen pyörähti mieleeni, kielelleni taannoin radiosta kuulemani ja varmaan lapsena laulamanikin IRJA JOKA LUKI KIRJOJA -runo. Sen, Kaarina Helakisan mielitietyn, olin bongannut Pikku 23Pegasoksesta, mutten harmikseni tavannutkaan lapsuuden c-kasettinauhoituksista. Vain ensimmäisen & kertosäkeen sävelen muistin. Siispä lauloin sen aluksi, mutta loput laskettelin kylmiltään, melodiatta kirjasta. Tunnistatkos Sinä sen? Satulasten äidit eivät − mutta kirjastotätsy Marke toki runomuodossaan.
WANTED/ ETSINTÄKUULUTUS tuolle sävelelle, sen säveltäjälle, laulajalle ja tallenteelle :O Peltolammilla uskaltauduin improamaan toisen säkeistön juttelevalla melodialla, mutta sitten tunnustin, että tuo oli kehnosti keksitty. Onneksi toka vikan säkeistön saa laulaa ekan lailla, siis kuunnellakin kivemmin 😉 ”Intiaanien elämäntavat/ on Irjalle kirjoista tuttuja./ Hän tietää parhaat ongevavat/ ja paljon presidenttijuttuja.”

Aikaa oli vielä toisellekin satuselle, sen sai tarjota ihana (Lentävän poisto-)kirja: LAMMAS JA PERHONEN. Tämä on luovan, yhdysvaltalaisen kuvittajakonkari Eric Carlen yhteistyö maanmiehensä, kirjailija Arnold Sundgaardin kanssa (Kustannusosakeyhtiö Otava; orig. Das Lämmlein und der Schmetterling, 1989 Gesterberg Verlag, Hildersheim), jonka Kaija Pakkanen on meille suomentanut alkaen seuraavasti:

1 BKaritsan ääni sai kummuta kimeämmästä mää-määstä, perhosta koetin keppeen kivan pienesti puhua, ja sorminukkeperhonen pyörtää saturepusta kirjan paikkeille, lasten luokse. ”Ja huit hait suit sait perhonen lensi tiehensä ja laskeutui voikukalle.—”

”Karitsa hyppeli perässä ja kysyi:/ − Entä missä sinun kotisi on?/ − Koko maailma on kotini, perhonen vastasi.” Aapo ja Amanda kiinnostuivatkin tästä jutusta uudella intensiivisyydellä, katseet kirjan kuvassa, perhossa − kertojassa :O Samoin kävi Lotalle ja Kaarlelle (− joka tosin ensin kysyi: ”Onko pakko..?”) ”Voikukaksi” täydensi satukaksikko kullankellan kuvan kukan, sen höytyväisen jälkivaiheenkin olivat osanneet puhaltaa 😉 2Hyvin eläväiseltä tämä voinen, maitoinen peruskukka näyttääkin. Liekö näiden tekstuuria, eläväistä pintaa sisältävien satukirjakukkien osaset koottu leikepaloista, leikattu väritetyistä, roiskituista tai muilla tavoin työstetyistä arkeista?

Jälleen käännetyn sivun alkuun kuuluu ”huit hait suit sait” − moisen lausuminen perhonkeppeesti ei vain tuntunut sadunsuikkajalta onnistuvan. Tahdin tulisi olla huomattavasti ripeämpi, aloittaa ”huit hait” jo ennen sivun vaihtoa! Mutten voinut, en osannut perhon lailla kiirehtää: kuvaa, tunnelmaakin oli tärkeää aistia ennättää.

Oi, mikä upea unikko hehkuukaan neljännen aukeaman vasemmalla :O Sen 4 Bmyötä seuraa pidempi vuorojutustelu karitsan ja perhosen välille: ”Karitsa hyppeli perässä ja kysyi: − Miksi aina liehut sinne tänne?/ − Miksi en saisi liehua? perhonen kysyi vuorostaan./ − Onpa sekin kysymys, karitsa sanoi. /− Me lampaat emme ole huikentelevaisia, vaan astelemme sievästi suoraan eteenpäin, toinen toisen perässä, ja seuraamme aina emoa.” Mieluustipa tässä toisi karitsan omanarvontuntoa esiin äänen sävyssäkin, mutten oikein onnistunut mää-bään kimeyttä muuntamaan (ainakaan ennen toista lausuntakertaa ); ” − Minä en tarvitse ketään toista edelleni, perhonen kehaisi/ − Minä lennän minne itse haluan./ Ja juuri nyt haluan lähteä täältä niityltä kauas, kauas pois.” Jo vain, keppeen perhosäänenkin varioiminen vaati harjoitusta, kuin myös sormiperhulaisen lennätys vasurin etusormessa. Saivat sitä välillä satutytötkin koettaa lennättää 😉

Ei auttanut kuin lepattaa seuraavan sivun palavaan kukkaan, jonka isommat satulapset tunsivat kaikki: ” — huit hait suit sait perhonen lensi tiehensä ja laskeutui –− auringonkukkaan. Siihen siis sormiperhonenkin, siipiään kömpelösti väristämään. ”Karitsa hyppeli perässä ja määki:/ − Tule takaisin!–”–./ Minulla olisi vielä yksi kysymys!/ − No, minä kuuntelen, perhonen sanoi. / − Ole kiltti äläkä jätä minua! karitsa pyysi./ − Ei tuo ollut mikään kysymys, perhonen tuhahti./ − Kysy jotain semmoista, johon minä voin vastata.” Näin on perhosen vuoro hieman jallittaa, kaverillisesti kyseenalaistaa karitsan kärkästä seuraamista, jututushalua. ” − No, mikset jää minun luokseni? karitsa kysyi.—”

10 BHätkähdyttävä on taruperhosen siipienväli ja –väritys, kun se kokonaisena lähikuvassa nähdään. Sormiperhonen sai puolestaan kiitää niin korkealle kohti kattoa kuin yletyin sen istualtaan kohottamaan :O

Mutta sitten käänsin kirjan aukeaman itseäni vasten, katsoin lapsia ja madalsin ääneni maan tasalle: ”Siinä siunaamassa mahtava musta pilvi peitti taivaan, ja alkoi sataa.—” Tässä oiva paikka rapi-ropisuttaa kynsiä lattiaa − tai pöytää, jonka ääreen Nekalassa olimme siirtyneet − vasten. Satulapsetkin saivat ropisutella omilla sormillaan.

” − Voi perhosrukka, emo säälitteli./− Niin käy, kun vain lepattelee sinne tänne.”

” − Voi perhosrukka, emo säälitteli./− Niin käy, kun vain lepattelee sinne tänne.”

”— Karitsa näki, kuinka raju tuulenpuuska tempaisi perhosen mukaansa ja kiisi näkymättömiin.—” Taas sai perhonen kiitää − kunnes katosi selkäni taa. Tuli matalamman bään vuoro, kun ”Karitsa kuuli emonsa kutsuvan sitä luokseen, ja kipitti suoraa päätä emon kylkeen./− Mitä tekemistä sinulla on niityn toisella laidalla? emo kysyi./ − Seurasin perhosta, mutta tuuli sieppasi sen, karitsa sanoi.”

Kas vain: perhosen huit hait lentelytai’an rytmi on rikkoutunut, kun seuraavankin sivun valtaisan lähikuvan aloittaa vuoropuhe: ”− Minä en näe häntä enää koskaan, karitsa nyyhkäisi.” Taialtahan perhosen lennähtely yht’äkkiä paikalta pois ja paikalle jälleen suorastaan tuntuu :O Sitä koetin selittää myös pikku Aapolle, jota ”taika”-sana askarrutti ;O ” − Ihanko totta? Mutta kuka mahtaa istua selässäsi? emo kysyi.—” Emolampaan ääni sai pysyä matalana, mutta lempeämpänä. ” − Kuka siellä voisi istua? karitsa12 B ihmetteli./− Eikös se ole perhonen? emo kysyi.” Ruttuuntuneen, kirjavan olennon olemuksesta eivät satulapset erehtyneet: perhonenhan se. Mutta se parka oli kastunut läpimäräksi niin, ettei sen voinut oikein uskoa enää lentävänkään ); ” − Joko nyt jäät luokseni? karitsa kysyi./− Sitä pitänee harkita, perhonen sanoi ja levitti siipiään, jotta ne kuivuisivat.”

Jos sademyrskytuuli teki perhoselle nolon tempun, seuraavan hetken pelastava voima osoittautuu sitäkin riemukkaammaksi: ”Ja kun karitsa kysyi siltä taas: − Mihin oikein katosit? se vastasi rehellisesti: − Olisin jäänyt mielelläni sinun luoksesi, mutta se ei olisi ollut viisasta. Minun on lähdettävä kauas, kauas etelään.—”Etelään..!” toisti Lotta huoahtaen, se oli kuultu sana, jonka suuntimaa selvensin kädellä osoittaen, karitsan suulla kysyen: ” − Miksi juuri etelään?” Katsoin satulapsia − he vähintäänkin muistelivat oikeaa. Amanda osasi selittää: ”Siksi kun siellä on lämpimämpää kuin täällä..” 13Juuri näin: ” − Siksi ettei minulla ole villaturkkia, joka pitäisi minut lämpimänä. Jos jäisin tänne, paleltuisin kuoliaaksi, perhonen vastasi.” Näin perhonen siis osoittaa olevansa myös ymmärtäväinen ja viisas, toisesta välittävä, joskin ruumiinsa orja. Ehkä jopa imarreltu karitsan kärkkäästä suosiosta? ;O

Huikealle poutapilvitaivaalle perhosemme saakin ponnistaa ennen seuraavan syksyn kylmiä ilmavirtoja O:

”Se näyttää ihan maalatulta!” totesi Amanda. Tähän sadunkertoja: ”Aidon taivaan kuvajaiselta!”

”Se näyttää ihan maalatulta!” totesi Amanda. Tähän sadunkertoja: ”Aidon taivaan kuvajaiselta!”

Arvatkaapas, minne karitsa puolestaan kipitti, mitä tekemään? Sinä, joka olet tarusen tuttu, saatat muistaa.. Ja Sinä, joka et tarua tunne, pian tuoreemmaksi tarkistaa :O Omaksi opiksi.

Poistokirjanen voi olla luennan väärti jos toisenkin, ja jotta tämän kirjan merkitys vielä vissimmäksi kuuluisi, siteeraan kirjailija Sundgaardia loppusivulta: ” ’Ajattelin, että karitsa, joka pysyttelee aina lähellä emoaan, on toki yhtä utelias kuin minäkin’, kertoo kirjailija, ’ja niin minä panin karitsan suuhun ne kysymykset, jotka halusin itse tehdä.’ ” Ei sen kummempaa 😉 Pääkirjastosta tämän vielä saa.

Nekalassa Lotta vastasi ensinnä myöntävästi, kun ehdotin piirtelemistä; Peltolammilla Aapo ennätti kysyä: ”Joko piirustetaan..?”, kun eppu kirjastosatu oli loppu. Irjan ja kirjojensa kirjon kautta karitsaan & perhoseen tutustuttuamme saikin askarten aika, tänään muovailemisen. Sekä piirustus että muovailu oli niin kirkkaan kevätpäivän kylläisen kivaa, etteivät pienet sormet olleet luomistyötään lopettaa :O

17

P.S.

Peltolammin kirjastotätsy Ritva oli viimein hän, joka tunnisti kirja-Irjan laulun sävelen. Sen etsi PIKIstä, ja löysi ainoastaan kasettiäänitteenä nimeltään Posetiivi (WSOY 1976 ;O). Nyt jännätään, kuka laulajakavalkadista osoittautuu juuri Irjan pehmeä-ääniseksi solistiksi − ja ennen kaikkea: millä melodialla nuo totta turisevat välisäkeet lauletaan..!

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 29/03/2014 by in maaliskuu 2014.
%d bloggers like this: