sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Kukkakevään keijujen juhlaa ti 1. & to 3.4.2014

Miten vaikeaa oli valita aprillin, huhtikuun ensimmäisen, keväisen aamun satusta – kun jonossa odotti ainakin kaksi hyvää ehdokasta? Puntaroin pitkin lauantaita, mietin sunnuntain aikana – kun kävelylenkillä löytyi ihana helmililjakimppu Muscaria-kupissa, sekös laittoi alitajun hyrräämään. Tuloksena tämä aarre hyllyltä: KUKKAKEIJUJEN KULTAINEN KIRJA (Otava 1998,/ [This] edition first published in the UK by Frederick Warne 1997) , jonka herkän hilpeät, viisaatkin runoset saivat kertoa satulapsille kevään herääjistä tarua ynnä ihan totta. Brittiläisen Cecily Mary Barkerin (1895 – 1973) taidonnäytteitä 1920-luvulta ovat nämä, sekä teksteineen että akvarelleineen, suomentajanaan kunnostautunut runotyöläinen Eila Kivikk’aho.

2Hätkähdyttävää, jollei hykerryttävääkin, että Nekalan kirjastolle sai kourallinen satulapsia kotikylän Kirjatoukka-päikystä – ja vieläpä kymmenkunta lisää Nekalan päiväkodista. Plus, kaikeksi onneksi, vakipojat Kaapo & Jari 🙂 Kunhan Laulavan lintukirjan kevätlinnut oli viritelty valmiiksi ja jokaisella paikkansa satupöydän äärellä, saattoi runoretkemme alkaa –

KROOKUKSIN, näin: ”Krookuksen keltaa ja purppuranpunaa,/ syvänsinistä, sinervää/ jalo valkea/ valoa heijastaa – värien hohdetta aina vain,/ hymyn pilkettä sadoittain./ Kevään aurinko lämmöllään/ kaikki ne kutsui heräämään./ Keijukaiskansa karkeloi,/ kevään hilpeä laulu soi.” Yhden laskevan tavun trokeen, kahden laskevan tavun daktyylin tuttua mittaa tässä kokoelman ensirunossa, krookusten kruunun arvoisessa, johon triangelin kilaukset saivat korvamme herkistää.

Peltolammin aamu alkoikin tiistaita suurempien hiutaleiden saattelemana. Aurinkoinen kajoili uteliaana sekin, eikä aikaakaan, kun kilahti esiin pilvien hämystä. Kolme tuttua satupoikaa, kaksi tyttöä – yksi satusysteri & satuvelikin saapui aprillin, huhtikuun kasveja satuhuovalle herättelemään. Instrumenttini oli tänään toinen: (lampaalta lainattu) keijun kepeä ja piskuinen kilikello, sillä triangeli & keraaminen kello olivat jääneet Nekalaan ;O 3b

Vaan tunnistivatkos satulapset seuraavan kevätkukan, ”Valkean valko..?” ei ihan arvattu hailakan kuvan mukaan, ennen kuin täydensin ”…Vuok-ko!” ja senhän osasi moni toistaa. ”Yöllä, kun uinuu/ maan väki muu/ on keijujen mielessä/ tähdet ja kuu.” Tällaista runokuvaa saattoikin lausua salamyhkäisemmin, tuikittaa tähtiä ja kumottaa kädellään kuuta korkealle, päälle pään. ”Unta jo talven/ uinailtuaan/ päivinkin tahtoisi/ kirjoa koko maan –”. En malttanut olla pistämättä tähänkin hieman syvempää sanankortta, kun sellainen mieleeni solahti. ”— maankamaran täyteen/ kuin tähtiä vain – valkovuokkoja/ tuhansittain.” Tuhansittain tulisi viittoa kahden kämmenen eli kymmenen sormen voimin – noh, ainakin sata kertaa, mutta enhän voinut niin kauaksi pysähtyä vilkuttamaan (ymmärsivät lapsetkin 😉 paljon, PALJON se on!

Triangelikellon kilaus heittihe arvoituksen: ”Tunnistaakos joku tämän, kellomaisen, keltaisen..?” Sehän on PÄÄSIÄISLILJA: ”Taas päällä pääni soi heleä ääni/ kottaraisten ja rastaiden,/ kuin yhdestä suusta soi liverrys puusta:/ oi narsissi, narsissi keltainen.” Viimeisen värssynsäkeen pistin linnun lailla, kimeämmin – vaan voih, eihän ihmisääni, sadunsuikkaajankaan, kottaraisena kykene. Kunhan sain toisen säkeistön narsissineidin loistavin hamein suikattua, lapsosten havaintoon ”— hei, kevätnarsissi tullut on!” päätettyä, riensinkin kottaraista cd:ltä soittamaan. Ohoh: enpä muistanut sen outoa, omaperäistäkin sanontaa. Tokko toiset, paikalle lapsia saattaneet satuaikuisetkaan sen tunnistivat..?

Uudella kilauksella aika ryhdistäytyä juhlavammin, jollei määrätietoisemminkin: MARJAKUUSESTA kuulemaan: ”Puu on itse juhlavuus,/ ja silti oksiin sen/ helmi hehkuva ja uus/ syttyy kypsyen.”

Ikiaikaista viisautta aavistava on marjakuusen keijunuorukaisen katse.

Ikiaikaista viisautta aavistava on marjakuusen keijunuorukaisen katse.

Mieluusti oisi tuon viimeisen säeparin myötä kilauttanut uudelleen − voi-oi, miten sisimmän korvani sitä kaipasikaan −, mutta samalla rytmi pakotti jatkamaan, jottei jännite karannut oisi: ”Puu jo satavuotinen/ ja silti nuori, uus./ Kun marjakuusta katselen…” tässä otin aikaa, vaiti, poskea käteen nojaten, ”… on aika ikuisuus.” Marjakuusen tuntija sen allekirjoittaa: niin syvän tummanvihreää on terveen puun neulasto, ettei sitä ikä mikään saata painaa. Ja jousenkaltaisen tähtäyspyssyn voi siitä tekaista: ”Sen oksistosta jousimies/ sai aseen kantavan./ Vuossatain takaa, kukaties, myös uutta aavistan.” Hmm-mm: jos edellisen jälkeen teki mieli ilmajousi jännittää − kuten pikku Venlankin − sai jälkimmäinen säe aprikoimaan, aprikoimaan lisää…
Jännästi trokeeaskellus vaihtuu keskimmäisen säkeistön aikana jambi-anapestin nousevaan, loppupainoiseen mittaan, merkitystä korostaen.

Vaan pirteämmän säväyksen sai antaa seuraavan aukeaman pikkukeiju, kellankirkas − jopa kevättalven kajolla kukkiva:7

Kappas vain: kolmisäkeisen runon jaksoi kuunnellakin uusin korvin, sillä siinä aloitetaan kaksitavuisella painottomalla anapestilla ja täsmennetään kertosäettä yhden painottoman alkutavutahdin jambin kanssa. (Tekee rytmitajulle niin hyvää 🙂 ”Ovat pääskyset menneet merten taa,/ jäi vain pari pientä talvehtijaa,/ pari tiaista lomaan oksiston,/ ja mustarastas, se laulaja, on./ Miten ollakaan/− nyt kukkia saan.” Tiaisen tunnisti vallan eläytyväinen Venla, ”ti-ti-tyy”, ja kunhan säe saatiin pisteeseensä, kuulastelin muiltakin satulapsilta tiaisten ääntä. Moni, hento, säkeensä taitava titityyttääjä siinä yhdessä kuulastelikin. Vaan mikä laji(ke) onkaan tuo kuvan talvinen jasmiini? Sen saat Sinäkin selvittää, sillä Nykysuomen sanakirja (WSOY 1970) esittää kahta latinalaista: a) Philadelphuksen, hienotuoksuisen koristepensaan, b) Jasminiumin, pystyn tai köynnöstävän..! Niiden kaikkien tuoksu on, ma veikkaan, verraton.

Jos satulapsikatraassa syntyi hienoista hälinätä, se lakkasi, kun MÄNTYpuun jylhä vuoro koitti: ”Mänty on iso ja muhkea puu,/ 8puna-ruskearunkoinen./ Oravat pyörivät hippasilla/ latvuksessa sen.” Kas nopsaan mukaan (syksyisen Nokkela-oravan sadun ansiosta) oravain naksuttava varuääni, jolla säettä ja niiden välejä ryydittää: ”Siinä on pyöreitä käpyjä/ ja pitkät neulaset./ Ruskeiden suomujen suojassa/ kypsyvät…?” Katsahdin lapsiin, jotka vastasivat: ”Käpyjä!”, niin niin, ja niiden sisällä… ”Mitä pieniä..? Joita linnut syö..?” Siemeniä! ;O ”Oravat on hippasilla./ Menikö haltija mukaan,/ se pieni, pirteä haltija − huomasiko kukaan?” Moinen runon kertojan kysymys pitää aistit avoinna − niin kuulijan kuin lausujankin :O

Hypättiin yli yksi puu, napattiin siitä seuraava, tulevassa kuussa kaiketi meilläkin kukkiva − VILLI KIRSIKKAPUU, jonka jokunen satulapsi, ihan viksusti, ”omenapuuksi”, eli sen ”serkkupuuksi” veikkasi. ”Hei, hereille Maahiset maassa/ ja Puuhiset pikku puun./ Esikot kukkivat haassa/ ja vuokot toukokuun.” Salaperäisyyden kätköjä raaputellaan tässä: maahisista jokunen satulapsistakin oli varmaan kuullut, mutta entäpä puuhisista? Jäljitän sen alkuperäiseksi, englanninkieliseksi nimeksi puckin (edelliset ehkä elf − elves 😉 − ja taatusti tarumieleeni painan :O

”Kuin lyhty se hohtaa ihan/ valkoiseksi pihan,/ se villi kirsikkapuu!”

”Kuin lyhty se hohtaa ihan/ valkoiseksi pihan,/ se villi kirsikkapuu!”

”Mikähän keiju pieni/ kirsikkapuussa majailee,/ kun latvus hohtaa ja tieni/ hämärissäkin valaisee.—”

Tämä oli tärkeää valita mukaan etenkin Nekalan kyläkirjaston, tänään tasan 63-vuotiaan, viisaan, vankan (eläke-)iän saavuttavan omassa miljöössä, jossa puutarhan, pihain puut hallitsevat toukomaisemaa. Eivät vähiten kotikirjaston Marken, niin ikään ansaittuun ikään kauttaaltaista kirjastonhoitajan työtään ahertaneen, lempipaikan puutarhoja.

Kilaus, katse kertojaan aatoksen lennähtelyistä: ”Tällaisen, TERVALEPPÄ-puun, tapasin ihan vasta tuolla järven rannalla.” ”— Se on urpuja täynnä, luulisin,/ kun ajaa päivä tuulisin/ pois uimarit s(r)annalta.” Vaihtelevan nousevan jalan runomittaa kuullaan, ”urpua, norkkoa” kuvasta tarkataan − o-hops, helposti voi sormella pieleen osoittaa :O Siis: kumpi on kumpi? (Kun tutusta sanakirjasta taas katsastetaan, viisastutaan: urpu on lehtipuun nupulla oleva tai puhjennut kukinto; norkko lehtipuun tai pensaan velttolapakkoinen tähkä.) Arvaankin päätellä: norkko on urvusta täyteen pituuteensa kehittynyt kukinto :O

Niklas kummasteli: ”Miten sillä on siivet..?!”. Täytyi vain uskoa, että ne keijun selässä kasvavat.

Niklas kummasteli: ”Miten sillä on siivet..?!”. Täytyi vain uskoa, että ne keijun selässä kasvavat.

Kelpuutatkos tään? ”Niin menee talvi, on kevät,/ uusi vehreys peittää maan./ Vaan leppä on tuskin lehdessä,/ sen aika meni muuta tehdessä,/ se virkkasi norkkojaan!—”

Kiva, kun toisen säkeistön lopussa laulua povataan, sen riemuisa vuoro oli meitä oottamassa, ihan taatun varmaan kuin rantalepät juurikin kukkivat, keijujaan kiikutavat vanhoja − pikku käpysiäänkään unohtamatta, tipauttamatta :O

Johdatteli satulapsia seuraavan sivun valkorunkoiselle puulle, ennen kuin aloin lausumaan. Jo toistamiseen vaalea Venla huokasi: ”Siinä on minä..!” tähkänvaaleahiuksista keijunkuvaa katsoessaan. Runon tunnelma harppaa eteenpäin tästä kevään korvan päivästä, jolloin, kas kummaa, pientä lumihiutalettakin taivaan pilvistä alas leijaa: ”Kun kevään kujille lähden,/ niin − kuinka ollakaan − koivu on silmin nähden/ heräämässä unestaan!/ On huhtikuu, kevään tuntu,/ ja siellä himertää koivujen/ heleä latvahuntu,/ violetin-, purppuranhohtoinen.” 14Jaaha − runosäkeen avulla voikin omaa kulkijan katsettaan tarkistaa, eihän se keväinen koivun latva taidakaan olla ”vain vihreää”… ;O ”Kun sulaa metsälampi,/ se rannan puita heijastaa:/ ei mikään olisi valkeampi/ koivunrunkoa valkeaa! —” Samoin huomaamme Iidesjärven rantakoivikon peilautuvan. ”— Kuin alleviivaten sorvaa/ se tuoheensa koukerot tummemmat − mustat./ On urpua, hiirenkorvaa,/ saa kevät, kesä − lehdet puhkeavat…” Lisäykseni sai seurakseen sen, tänä aamuna rohkeimman satutyttösen koko luettelon vuodenajoista, kun taas kysymykseni ”hiirenkorvista” sai satuhuopalaiset miettimään tutuntuntuista yhdyssanaa… ”Koivun lehtien korviahan ne − suippoja ja pieniä kuin keijun korvatkin..!”

Koivut ovat toki satulapsille tunnistettavan tutut − kuten seuraavakin, sipulista kasvava, kellomainenkin, jonka Martta tunnisti pihastaan. Tämä on pääsiäisnarsissin sisko, veikko − ”Kirjailijannarsissiksikin kutsuttu”, tiesin vissiin, kerrankin :O Jambilla, anapestilla jatketaan, kun sille vaihteelle päästiin: ”Veit sipulit maan multiin./ ne voimaa keräsivät,/ ja kevääseen kun tultiin,/ ne heräsivät.” Huomaatkos, mitä loistavaa väriä sen sisimmistä hetehistä löydät, samaa kuin keijutyttönsä kauluksessa, hihansuussa? ”Lumiko loistoon loi/ kukan kultavyön?/ Sen on kuin aamunkoi/jälkeen yön.”

”Mitä sanoo se leikkiväinen/ narsissi vallaton?/ ’Meni talvi, on pääsiäinen, ja kevät, kevät on!’”

”Mitä sanoo se leikkiväinen/ narsissi vallaton?/ ’Meni talvi, on pääsiäinen, ja kevät, kevät on!’”

Urheutta kannustin, jotta vielä keväimen kasveja urkkia malttaisimme − ettemme suinkaan retkeämme lakkaisi!

Kevätnarsissi, mokoma, piiloutui Peltolammin satuhuovalta, mutta sitäkin suuremmin silmin, hörömmin korvin tervehdittiin OMENAA, aikaisen kirsikkapuun lailla kukkivaa. Siihen sopi vihjata pulleanpyöreä, kuviteltu hedelmä kourassani, jonka Amanda pian omenaksi arvasi. Kerrottiin näin: ”Antonowka, arvokkaan niminen (lisäsin), − aamun sarastusta,/ aavistusta, kukkaislunta./ Vaalea kuulas syttyy hymyyn vienoon,/ se on kuin lapsen unta.—” Jäin jälkeenpäin miettimään, mikä mitta tahi kaksi tässä leikkivät vaativankin tietäväisin sanoin. Jopas jotain: sekä nouseva jambi−anapesti että laskeva trokee−daktyyli voivat kisata, yhdessäkin limitellä: ”Omenatarha valaisee koko tienoon,/ kukkaisvaltakunta.” Kädellä leijuttelin, sormilla sadatin ”terälehtien lunta” alas, jatkoin: ”— ja kohta jo valmistuu anivarhainen Vaalea kuulas -omena/ tai Huvitus tai muu,/ Vain talven varaa, sitä hienoa Antonowkaa,/ kauan vielä kypsyttelee puu.”

Kun Omenankukkakeijujen kalvakkaa pompeijinpunaa katsastaa, se ihan mansikkajäätelöltä maistaa ;O

Kun Omenankukkakeijujen kalvakkaa pompeijinpunaa katsastaa, se ihan mansikkajäätelöltä maistaa ;O

”Vaan olettekos nähneet, tunnistattekos tään, vaatimattomamman, kellervän pikku kevätkukkasen?” kysäsin satulapsilta katsoen ensin heitä, sitten kirjan avaten. ”Se on keveä, haalea ESIKKO!” Tasatahtisemmalla trokeella sen runosessa marssitaan: 19
Mukava oli lapsille taata tämä kukka jopa koko niittymaan kuningattareksi, sillä olen ihan itse nähnyt miten sen piskuiset kukat valtaavat kokonaisen vihreän nurmen kerrallaan (Ruotsissa vuosi, kaksi sitten).

Entä kerroinko Nekalassa esikkoa seuraavan, SINIKELLON ylvään poikakeijun runon? Pelkään, että vahingossa sen yli hyppäsin − ainakin Peltolammilla… ”Mikä sikermä sinikellojen!/ Ja katsohan kauemmas,/ matto safiininsininen/ ulottuu yli nummien./ Esikko on kuningatar, tiedän sen,/ mutta minä olen kuningas./ — Nummien kuningas.” Noh, ehkäpä hän onkin vieras meidän ja teidän kylän tytöille ja pojille, kun emme nummien naapureina nuhjaa 😉 Tutummaksi tulet, kun tään loppuun luet: ”Miten kirkkaana rastaan liverrys soi,/ miten mattoni sinertää!/ Katujen harmaus nummelle toi/ lapsiparven, se ilakoi,/ poimii niin paljon kuin poimia voi,/ sylin täydeltä joka pellavapää/ sinikelloja./ Kotiväelle nähtävää!” Edellisen esikon lailla sinikellojen säkeissä vuorottelee alkupainoton ja loppupainoinen, alkupainoinen ja loppupainoton mitta, loppusointuvaa riimittelyä unohtamatta.

Niklasta sen verran liikutti, että näpersi lastenkirjahyllyn pyöräjalkaa Nellankin uteliaisuuden vohkien. Kysyinpä pojalta, voiko olla tottakaan: vastahan tutustuimme esikkoon, mutta nyt seuraa taas keltainen − vaan sittenkin omansalainen KEVÄTESIKKO. Kilikilikellosta, emolampaan 21kaulasta lainattua, kuten Amanda muisti ja tunnisti, sopi etenkin tässä kilistää: ”Maan ääriin lintuset laulavat,/ käy kirmaten paimenet, karitsat./ Laesta taivaan korkeuden/ minä kiurujen laulua kuuntelen./ Niin hento on ääni karitsain.—” Pikku bä-ä-ä-äätä toistelu kiinnostikin muuta tutkivia satuhuopalaisia, jotka kohta kävivät Niklaksen perässä vatsalleen makaamaan, leuan kämmeniin nojaamaan ja kuuntelemaan. ”— On elämä hunajantuoksua vain.” Kiurun, leivosen, viserrupattelua kuunneltiin toiselta cd:ltä Nekalassa ja moistahan on leivosen lentokin: ylös-alas pyrähtelevää, eteenpäin viipottavaa.
Runonlausujaa vilkulivat satulasten katseet vielä loppusäeparissakin: ”Meni aika tanhuun ja kirmailuun/ yli hilpeän huhti- ja toukokuun./ On ruoho niin vehmas kuin olla voi./ Joka lapsonen laulaa ja ilakoi.”Touko on minun veljen nimi!” totesi Niklas, ja sehän on ihan totta 😉

Mutta TAMMIPUUTA ei käynyt ohittaminen, onhan se, viisauden puu, tietopakettinsa arvoinen: ”Englannissa kautta maan/ yli muiden on tammipuu./ Se vastaa heidän luonnettaan:/ kun kasvaa niin lujittuu.—” Tässä kohtaa satulasten hässäkkää, jonka koetin rauhoittaa näin: ”Katsokaapas!” nakkasin terho keskelle huopaa: ”— Jos tahdot tammen istuttaa/ niin kuule, näin se käy: terho maassa olla saa,/ ensin ei mitään näy,—” ja ryhdyin kasvattamaan pikku taimea kämmenellä ylöspäin: 20”— sitten ylenee taimi, ja latvus jalo.—” kunnes levitin käteni sylilliseksi: ”— Istuta monta, niin tulee — Ruissalo.” Nik-nik-naks, oravain lempparipuu tämäkin, terhoistahan tykkäävät — ja Nico takasi Ruissalon juurikin ”tammipuistoksi”, kun sen määrää utelin. Tammen voi toki löytää ihan lähipuistosta tai kotilehdostakin, ken sen tunnistaa :O

Vielä sai keraaminen/ piskuinen kilikello helähtää ja kysyin, mikäs se seuraava kukka onkaan kuin tämä — ”Lumi…?” ”Kello!” arvasi Amanda. Hyh, hytinää, viileää sen, kainon kaunokaisen runosessa: ”Kaamos ja kylmyys/ kattavat maan./ Keväästä ei ole tietoakaan./ Mutta jo keskeltä lumen ja jään/ maaliskuun kaunotar/ nostaa pään.” Englanniksihan sen nimi onkin ”lumipisara — tahi -tippa”!

Oi-joi: ORATUOMELLE käänsin sivun, kunhan Nicon huomio herkesi

Sinnikkäältä setvijä-kiipeilijältä oratuomen takkutukka-keijulikka näyttää ;O

Sinnikkäältä setvijä-kiipeilijältä oratuomen takkutukka-keijulikka näyttää ;O

pikkukirjasista alahyllyllä. ”Okaita” eli piikkejä tarkattiin kuvastakin, ja se herätti muistoa, mielikuvaa myös satupojissa. Ainakin minun sormeeni on pensaan ”piikki” salakavalasti pistänyt, sitä ei vain voi välttää..! ”Tuskin ehtivät lämmetä/ talven päivät jäiset,/ kun oratuomi aukaisee/ kukkansa lehtimäiset,/ sen okaat ja oksanhangat/ peittyvät kukkaan hohtavaan,/ kun muilla puilla on ruskeat rangat/ ja kuolleet lehdet vielä peittävät maan.”

Vielä, vielä kaksi kevätkeijua tahtoi esittäytyä: kukkivien puiden kolmas kaveri, MANTELIPUU, tulee tässä näin: Kuvailin satulapsille mantelin vaaleaa, litteää pähkinää — hyvää. Ja moni nyökkäsi, kun kysäsin, olettehan syöneet joulupuurossa mmm-mantelia 😉

Vaan seuraavaa, Päärynäpuun Puuhista, en huomannut ainakaan Peltolammilla lukea ); No, ehkä, ja varmaan ensikevään kerralla..! Tältä hänen ensimmäinen säkeistönsä kuulostaa kokonaisuudessaan:27”Päärynäpuu on verraton/ kuin kiiltokuva ja taulu./ Sen latva on valkokukkainen/ ja jostakin helisee laulu,/ hujuu, se on mustarastas,/ lintu latvojen,/ ja päärynäpuusta vastas/ sen haltia, pikku Puuhinen.—” Loppusäkeistön maahisen puuhat saat porkkanaksesi Barkerin keijukirjasesta selvittää ;>

Kili-kili, SINILILJA kutsui jo ihmeissään, kummissaan näin: ”’Miten voit(n) olla niin sininen, haluaisin tietää sen.’/ En muuta vastausta keksi:/ olen kai luotu sellaiseksi.—” (Ensimmäisellä lausunnalla luin kuten annettu, mutta toisella kerralla käänsin alkusäeparinkin ensimmäiseen persoonaan, keijun huulilta pulpahtamaan.) Jahka katsastin satulasten ilmeet, sai sinililjan piiperoinen ääni jatkaa: ”— Joku minua viisaampi tietäisi sen./ Olen kuullut sinestä aaltojen,/ meri kun taivasta heijastaa./ Se on jotain vielä kauniimpaa!—” Niin se voi olla, ihan ihmeen kaunista, kun sekä sinitaivas että sen peilinä alla vesi sinistä kuvastaa :O ”— Olen kenties viite, vihje − ja aavistus/ siitä, mitä on kauneus./ Kun kohtaat sen, muistele minua.” ”Siis tätä pientä, sinistä liljaa, tämän kokoista”, osoitin pystypeukulla satuhuovan juurella. ”Tämänkokoistako?” varmisti Aapo omalla pystypeukaloisellaan. Vertasin omaani, ”No melkein, koetapas pidemmällä etusormella..” Siitä koosta voi olla pikku sinililja ponnistaa!26

Tuosta herkesin toteamaan, miten monta kevään kukkivia keijuja onkaan, niitä ei kaikkia voi edes muistaa! Mutta niiden luo voi aina palata, niitä kevätluonnossa tutkia :O

Kun kevättä näin tervetulleeksi kutsuimme, toivoimme, toivottelimme, sai iki-ihana EDELWEISS-valssi päättää Nekalan kukkasjuhlatunnin. Sen, Oscar Hammerstein II:n valitsemin, A. Ojapuun suomentamin sanoin, Richard Rogersin sävelellä lauloimme mm näin: ”Edelweiss, Edelweiss, kukka kaukaisten vuorten,/ valkoinen hentoinen,/ kukka sydänten nuorten./ Alppien kotimaan kaukaisen/ terveisen tuot kaukaa./ Edelweiss, Edelweiss,/ usko sydänten nuorten.” Ah, oh: onneksi meitä saattajanaisia oli useampi lukemaan, jotta lapset saivat tapailla tahtonsa, taitonsa mukaan. Venlalla halukkuutta oppia kovastikin! Kun tuota kainoa kaunoa kukan nimeä tutkailin, sen Kodin saksa−suomi -perussanakirjan (WSOY 1961/1985) avulla voin valottaa tarkoittavan: jaloa, ylevää, aatelista (edel-), valkoista, valkeaa (weiss), toisaalta viisautta, järkeä (weis-). Ei siis mikään turhantärkeä kukka, vaan terveellisyyttäkin olemuksessaan kantava. Saatpa etsiä sen kuvan & suomenkielisen nimen, kaupan päälle vielä latinalaisenkin, ja tänne blogiin vastineeksi laittaa. LUVASSA PALKKIO OIKEASTA NIMESTÄ! (Ei ”Aprillia!” 🙂

Sai aika piirustaa kiitosta, onnea, satukorttia, luontoa, lähipiiriä − meidän omalle, mainioimmalle, makeimmalle kirjastomme tätsylle Marke(ta)lle :O Ja vaikka Kirjatoukkalaiset olivat jo ennakkoon oikeita kirjeitäkin raapustaneet, katosivat värikortit sadunsuikkaajan pöydältä koht’sillään ahkerien taitajien kirjailtaviksi, Marken käteen kettu-nuken käpälin, haukku-uikuin näppärin ❤

Peltsulla siirryimme pöydän ääreen kuuntelemaan ainakin ”kottaraista”, mustaa, keltapilkkurintaista, ensimmäistä kevätlintua, ”mustarastasta”, kaihosävelistä ”punakylkirastasta” − melkein ”punarintaakin”, siis Robinia, josta (Batmanin kamusta) Niklasella monituista mielikuvituksellista kerrottavaa 😉 Pihojen ja puistojen lintukuorosikermä sai jatkaa keväänvärisille arkeille piirustelun ja satukukkatarrojen valinnan taustalla. Melkoisen kevätjuhlavaa!

Mainokset

One comment on “Kukkakevään keijujen juhlaa ti 1. & to 3.4.2014

  1. Pikku Pia
    06/04/2014

    C. M. Barkerin elämäkerrasta, englanninkielisestä Wikipediasta löytyy kiehtovaa faktaa pikku keijujen malleina toimineista Cicely Maryn sisaren päiväkodin lapsista. Hih – eiväthän oikeat keijut tietenkään malta malleina poseerata 😉 Taiteilija suunnitteli ja toteutti heille jopa keijupuvut, kunkin kasvin ja kukinnon muotojen mukaan..!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 06/04/2014 by in huhtikuu 2014.
%d bloggers like this: