sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Viisi 3 X:n tarusta ja melkein yhtä monta X laululorusta to 10. & ma 28.4.2014

Varsin reippaana, letkeinä nousivat huhtikuun toisen viikon satuset klassikkokirjasta HANHIEMON SATUAARRE (kolmaskymmenestoinen painos, WSOY, 2010), jonka puhtoinen uusintapainos löytyi Peltolammin lastenhyllyltä. Jollet muista, se pohjaa englanninkieliseen alkuperäisteokseen The Tall Book of Nursery Tales, c. 1944, Artists and Writers Guild, Inc., vaikka meille kotisuomessa onkin tuttu venäläisen Feodor Ronjakovskin kuvittamana ja siten, ainakin sadunsuikkaajalle, pikemminkin slaavilaisena tarukirja-aarteena :O

27Mutta: aprillia APRILLIA − eipä Nekalan juhlatiistain jälkeisenä tiistaina tupsahtanut ainuttakaan satulasta paikalle..! Vakkari satuäippä sentään kertomaan, että tänään vuorossa ”pakolliset neuvolat”. Kiitos tiedosta, satuset repussa säästän ja ulos toisella kertaa päästän. Sadunsuikkaajan oli tyydyttävä aistimaan viimeisiä juhlaruusuja ja rakkaan kirjastontädin myötäelävää henkeä.

Peltolammilla tuli kuulolle ahkeraksi satupojaksi vakiintunut pikku-Aapo, joka saikin istua paraatipaikalle aivan sadunkertojaa vastapäätä pöydän ääreen. ”Tänään on vuorossa kolmen juttuja”, näytin myös sormilla, ja Aapo sai ne siitä laskea. Samalla tarkistettiin satupojan ikä − hienoa, kolme vuotta, tismasivat nekin tarutroikkaamme ;O

Nokkahuilun lurituksin sukellettiin todesta taruaarteisiin.

”Yksi heistä oli suuren suuri Isäkarhu, toinen aika suuri Äitikarhu ja kolmas pikkuinen Vauvakarhu.”

”Yksi heistä oli suuren suuri Isäkarhu, toinen aika suuri Äitikarhu ja kolmas pikkuinen Vauvakarhu.”

Ensimmäinen valituista Tarja Saarikosken suomennoksista alkaa näin: ”Olipa kerran kolme karhua, jotka asuivat pikku talossa keskellä metsää —” Huomaa, että nämä nimitykset ovat kunkin oikeita nimiä. Jo tunnistat tämän perinteisen jutun 😉 Niinhän se menee, että ensin äitikarhu keittää perheelleen puuroa jokaisen omaa kokoa vastaavaan kuppiin. Sitten karhut menevät metsäkävelylle, jonka aikana puuro saa jäähtyä. ”Samana aamuna oli eräs pieni tyttö, jonka nimi oli Kultakutri, lähtenyt metsään ihan yksin. Äkkiä hän näki… ” Osoitin yksivärisen piirroskuvan siimestä ja satupoika sai täydentää: ”Talon!” Nyökäytin: ”…pikku mökin. − Kukahan asuu täällä kaukana metsän keskellä? hän tuumi.” Kun ei kukaan vastaa koputukseen 8joka hoitui taatusti satupöytää vasten niin että Aaponkin teki mieli koputtaa) päättää Kultakutri istahtaa lepäämään.

”Ensin hän istui suureen tuoliin./ − Tämä on aivan liian kova, hän sanoi./ Sitten hän istui aika suureen tuoliin./ − Tämä on aivan liian pehmeä, hän sanoi./ Sitten hän istui pikkuiseen tuoliin./ − Tämä on ihan sopiva, hän sanoi.—” Tässä sopii tytön tuntumien mukaan ääntä, sävyä varioida ja, jos suinkin joutaa, perään kolistella: ”Mutta kun hän istui siinä, tuoli meni kappaleiksi!”

Onneksi Kultakutrille ei käy kuinkaan, vaan hän huomaakin tuoksuvat puurokupit ja käy niistä puroa maistamaan (; Tälläkin kertaa pikkuisen kupin sisältö on mieluisin − niin, että Kultakutri syö sen kaiken!

Kirjavaisen kodikkaat ovat slaavilaisen käsityöperinteen puukulhot kuvassa.

Kirjavaisen kodikkaat ovat slaavilaisen käsityöperinteen puukulhot kuvassa.

Vatsansa täytettyään tyttö menee yläkertaan… ”Sielläkään ei ollut ketään, mutta vuoteet houkuttelivat häntä ja hän päätti uinahtaa hiukan./ Ensin hän koetteli suuren suurta vuodetta./ − Tämä on aivan liian kova, hän sanoi./ Sitten hän koetteli aika suurta vuodetta./ − Tämä on aivan liian pehmeä, hän sanoi./ Sitten hän koetteli pikkuista vuodetta./ − Tämä on aivan sopiva, hän sanoi. Sitten hän kiertyi käppyrään ja nukahti.”

(Suomennos ”aika suuri” on jokseenkin epämukava kertojan huulilleni… Mikähän mahtaa olla alkuperäinen, englanninkielinen (?) ilmaus? Mieluummin käyttäisin ”melko suurta” tai ”keskisuurta”, olkoonkin, että jälkimmäinen saattaa särähtää kielitoimiston sihteerin korvaan :O Maistuiskos ”suurehko”?)

Jos olin sormillani köpöttänyt tytön askelia pöytää vasten, saivat nyt koko kämmenet läpsyä pöydän laitaan, kolme kertaa, ja aina eri painolla. ”Ketkäs nyt palaavat kotiin mökkiinsä?” kysyin satupojalta. Jonkin aikaa mietittyään poika muistikin: ”Karhut!” Nuuskin ilmaa kontiota tapaan ja jatkoin: ”— He huomasivat heti, että joku oli käynyt talossa —” Seuraavan aukeaman karhunkumeisiin,-möreisiin ääniin sainkin pistää tehoa ja tappurata − kunkin hahmon olemuksen mukaan ..!

7 BViimein karhumökin vieras paljastuu näin: ” − Joku on nukkunut vuoteessani, ja tuossa hän on! sanoi Vauvakarhu pikkuisella äänellään./ Kultakutri heräsi juuri silloin. Kun hän näki karhut, hän hyppäsi vuoteesta, juoksi alas portaita ja ulos ovesta —” karhujen ehtimättä tehdä mitään. Siitä koitui Kultakutrille oiva opetus − eikä tyttö, kuulemma, lähtenytkään ”enää koskaan yksinään metsään eikä nähnyt enää koskaan karhujen mökkiä.”

Riskinsä siis on vierailla salaa toisten kodissa ruokailemassa ja nukkumassa :O

Seuraavaksi sivu kääntyi kolmen kopsivan hahmon sillalle, joita kysyin Aapoa tunnistamaan. Ensin poika ehdotti lammasta, vaan johdatteluni avulla melkein samanmoisesta, mutta ”sarvekkaasta”, keksi poika ”vuohipukin”. ”Olipa kerran kolme pukkia, jotka asuivat vuoren rinteellä. Siellä ei ollut paljoakaan syömistä, mutta tien toisella puolella oli ruohoinen niitty.”

”--- Niitylle päästäkseen pukkien oli kuljettava sillan yli. Mutta sillan alla asui ilkeä peikko. ---”

”— Niitylle päästäkseen pukkien oli kuljettava sillan yli. Mutta sillan alla asui ilkeä peikko. —”

Sormikoukulla kip-kopitellen, kimeänmoisesti ääntäen sai ensimmäinen pukeista aloittaa: ” − Kukas siellä kulkee minun sillallani? karjui peikko./ − Minä vain, Pienin pukki, vastasi pukki lempeällä äänellä./ − Ahaa, minäpä tulen ylös ja syön sinut, sanoi peikko”, kun taas peikkolaista koetin ilmentää omalla, ilkeänuhkaavalla äänellään.

Mutta Pienimmän Pukin vihje pulskemman ison veljen tulosta saa peikon malttamaan ja odottamaan, mitä nyt nuristen ja muristen. Siispä koputtelin kovempaa ja, kunhan Isompi Pukki saa suunvuoron, mäkätin voimakkaammin, totta maar: ”− Kukas siellä kulkee minun sillallani? karjui peikko./ − MINÄ VAIN, ISOMPI PUKKI, vastasi pukki. —” Peikko toistaa tismalleen samat uhkauset kuin Pikku Pukillekin, mutta Isompi Pukkipa huutaa yhtä neuvokkaasti kuin pienempi veljensä: ” − ÄLÄ SYÖ MINUA —. MINUN ISO VELJENI TULEE KOHTA. HÄN ON PALJON ISOMPI KUIN MINÄ, ja vielä pulskempikin (lisäsin).” Nuristenmuristen peikko malttaa laskea Isommankin Pukin niityn puolle, jotta:

”--- Mutta sillan alla asui ilkeä peikko.---”

”— Mutta sillan alla asui ilkeä peikko.—”

”Kohta Isoin Pukki astui KIP-KOP, KIP-KOP sillan yli—” ja niin kämmeneni saivat kumista pöytää vasten. Nyt viimeistään tahtoi Aapokin osallistua kopitteluun omine kätösineen, taputuksineen. Isoimman pukin ja peikon vuoropuhelu kulkee aiempien tapaan, kunnes Isoin Pukki vastaakin peikon uhkaukseen: ”− TULE VAIN! —” Enempää yllykettä ei peikko siedä ja tuleekin ylös sillan alta − mutta Isoin Pukki laskee sarvensa ”tanaan”… jolla lailla koetin minäkin päätäni kumartaen ja sormia sarviksi sovittaen tehdä, ja ”puskea peikkoa jokeen” − PLUMPS! ”— Eikä peikkoa nähty enää koskaan niillä main.”

Taru loppuu rauhaisaan kuvaelmaan rohkeiden ja neuvokkaiden pukkien aterioinnista niityn rauhassa. ”Ruoho oli maukasta ja pukit söivät vatsansa niin täyteen, että tuskin jaksoivat kävellä kotiin sillan yli takaisin (lisäsin)./ Sen pituinen se.” Sinne niitylle ne taisivatkin jäädä köllöttelemään ja sulattelemaan ruokaansa, tuumin ma.

Kolmas satu tarkattiin sisällysluettelosta KOLMEKSI TOIVOMUKSEKSI, monelle satukorvalle niin ikään ja kovin tutuksi.

12 B”Elipä kerran köyhä puunhakkaaja. Eräänä päivänä hän aikoi juuri kaataa suuren tammen, kun hiljainen ääni sanoi: − Älä kaada puutani!” Jälkimmäistä koin pikemmin kainonkimeästi ilmentää (tätä oli hieman vaikeaa sopivaksi säätää..) Koskapa mies ei näe ketään ympärillään, hän nostaa uudelleen kirveensä − jonka moisen minäkin muka nostin, vaan stoppasin, kun samainen ääni toistaa entistä vetoavammin: ”− Hyvä puunhakkaaja, älä koske puuhuni!” Katselin, kurkistelin, kuikuilin ympärilleni lisää, mutta kun ei tarun mies huomannut ketään, nousi hänen kirveensäkin kolmannen kerran. ”— Silloin hänen eteensä ilmestyi pieni mies, jolla oli yllään aivan vihreä puku./ − Pyydän sinua hartaasti, älä kaada puuta —. Se on minun kotini, minulla ei ole muuta asuinpaikkaa, jos se kaadetaan.” Johan luontui pienen vihreäpukuisen miehen ikioma ääni; varsin vetoava on hänen lauseensakin. Niin lempeäluontoinen puunhakkaaja suostuu pyyntöön ja jättää tammen kasvamaan. ”— Pikku mies oli niin iloinen, että hän sanoi: − Saat toivoa kolmea asiaa ja minä täytän toivomuksesi. (Tässäpä oppia kotomaamme metsänriistäjillekin: kenties (kyllä) puun rauhoittaminen on arvokkaampi teko puolin ja toisin kuin ajattelematon pilkkominen yhden tyypin hyödyksi :O) Tottahan toki ”köyhä mies ihastui, kiitti ja kiiruhti kotiinsa kertomaan uutisen vaimolleen.”

Aikamoinen vuorosanailu − jollei jupina − puunhakkaajan ja vaimonsa välille sukeutuukin: 15b”Minähän voisin olla kuningatar ja sinä kuningas ja me voisimme asua kultalinnassa, jossa on kristalli-ikkunat.” Vaimon ääntä pistin naukuen-motkottaen, samalla mukamas kruunua päähäni sovittaen (jonka eleen Aapo nappasi oitis ja ymmärsi ;).

”Mutta mies tahtoi saada mökkinsä. Kultaista linnaa hän ei ainakaan halunnut. He riitelivät koko päivän ja illan siitä mitä toivoisivat.—” Voi sentään, arvaahan sen, että moinen herkullinen tilaisuus voi käydäkin kimurantiksi nuotanvedoksi kahden mielen, tahdon (ja terävän kielen) välillä O; Muistatkos sinä, millaiset toiveet lausuttiin − tai miten ne toteutuivat? Oheisesta koko sivun kuvasta voit luntata − tai sitten, silkasti ja mieluusti, koko Hanhiemon tarukirjan käsiisi kopata, sieltä tutkia!

Joka toiveella koin kilauttaa triangelia taian toteutukseksi. Se tepsi ;)

Joka toiveella koin kilauttaa triangelia taian toteutukseksi. Se tepsi 😉

Aapo kuunteli hoksottimet höröllään, ja lopuksi mielsin satupojalle ääneen: ”Taisi se mies sentään saada herkullisesta makkarasta lohtua (ja pikku palkan tammipuun vihreäasuiselta miekolta 😉

Neljäs kolmen juttu HIILESTÄ, OLJESTA JA PAVUSTA sai toimia edellisen jälkisatusena. Vaan tunnistikos, tiesikös satupoika mikä se ”olki” on? Kun ei, kuvailin moisen heinän ”korren kaltaiseksi”, jokseenkin vahvemmaksi − joko pitkäksi tai pätkemmäksi. Satupoju tuosta muistikin jonkin oman, pitkän versionsa, jota kehaisi. ”Hiili” taas on se palavasta puusta syntyvä, jäljelle jäävä musta, kiiluva, kuuma kökkö tai kekäle. Entäs sitten ”papu”? Pyöreämuotoinen, syötäväksi kelpaava − papusoseen aines… No, toivonpa, että satulapsetkin kohtaavat pian pulleita papuja ja saavat niiden erinomaisen maukasta ja terveellistä makua maistaa ;O

”Vanha eukko poimi kerran papuja päivälliseksi. Hän kaasi pavut pataan, teki uuniin tulen ja pani sinne sytykkeeksi kourallisen olkia.” Tuohon tapaan pyrin vapaalla kädelläni hääräämään, jotta moinen, joltisenkin vahanaikainen puuhastelu tulisi eläväisemmin esiin. Eukon papukeiton alettua porista padasta kimpoaakin yksi papu lattialle − eukolta pudonneen oljen viereen. ”Niiden seuraan hyppäsi pesästä hehkuva hiili.” Näin, suorasukaisesti mutta tarkasti teksti kerronta kulkee. Mietin, toimisivatko tässä hahmojen konkretisoijina oikea olki, aito hiili ja kunnon papu? Tuota voisi kokeilla, kunhan materiaalit ajoissa käsiinsä saa :O

”Olki puhui ensin./ − Kuinka te pääsitte tänne? se kysyi./ − Hyppäsin 17pesästä, vastasi hiili. Jos en olisi hypännyt, olisin aivan varmasti palanut tuhaksi.” (Tässäpä oma kieleni kaipaa ilmausta ”tuhkaksi”…) Oljen äänestäni sukeutui kuiskauksen vieno − en tosin ole vissi, puhuisiko oikea olki ollenkaan noin. Hiilen äänestä olin varmempi: sihisevänsöhisevä, juuri! ” − Jos eukko olisi vielä pitänyt minua padassa, olisin aivan varmasti kiehunut muhennokseksi”, pulputtelin pavun repliikin kurkunmutkastani. Selviää, että olkikin on ollut onnekkaampi joukkoaan, jonka muut edustajat ovat jo palaneet. Hiili on puolestaan toimeliain: ” − Mitäs me nyt teemme?” se kysyy. ” − Lähdetään maailmalle”, tuumaa papu. Kaksi muuta suostuu, ja niin kaikki kolme lähtevät.

”He tulivat purolle, jonka yli ei vienyt siltaa. He aprikoivat miten pääsisivät yli, kunnes olki sanoi:/ − Minä heittäydyn pitkäkseni ja te voitte mennä minun ylitseni.” Sinänsä oiva tuuma, toki, ja niin olki heittäytyy − ja hiili astuu sille… Oh, saatatkos arvata, miten siinä käy? Jollet, lue tämä satunen, tai jatka seuraavaan: ”— Päästyään puron keskelle se pelästyi veden kohinaa eikä uskaltanutkaan (lisäsin) enää mennä eteenpäin. Olki sen alla kuumeni kuumenemistaan, kunnes katkesi ja putosi puroon − plumps. Hiili itsekin luiskahti veteen ja upposi.” Voi onnetonta, uhrautuvaa olkea, voi ajattelematonta hiiltä..! Kumpaisenkin kohtalon suuntaa saatoin käsilläni, kallistellen havainnollistaa, toisen virran viemää, toisen alas, syvyyteen katoavaa :O

Vaan mitäpä tapahtui papu-paralle? ”Se ei voinut olla nauramatta nähdessään miten kävi. Se nauroi nauramistaan kunnes halkesi.—” Kurkkupulpulla naurua lykkäsin, katseeni satupoikaan tarkensin…. Mutta pavulla oli eniten onnea — kai: ”— Siihen se loru olisi loppunut, jollei vaeltava lääkäri olisi sattunut huomaamaan sitä. Jo tässä kohti tapailin räätälimiehen parsimis-elkeitä, joihin Aapo jo tarttui omin sormineenkin. ”— Hän otti taskustaan neulan ja mustaa lankaa— — niin otin minäkin, ja pitkän langan otinkin, jonka pujotin tarkasti neulan silmään ja tein sen päähän solmun ”— ja ompeli halkeaman umpeen.” Katsoin Aapoa: ”Siitä saakka kaikilla pavuilla on ollut kyljessään musta sauma.” Semmoisia ne pavut totta tosiaan taitavat kaikki olla, ikään-kokoon- näköön katsomatta. Kehotan arvon kuulijaa tuon tarkistamaan, kunhan kätösiinsä seuraavan kerran pavun saa, josko näin todellakin on. Itse papujen suurkuluttajana tiedän, että ainakin kidney- ja voipavuissa on — ja juuri siitä saumasta ne monesti kuumennettaessa ratkeavat.

Aapo kysymään, mikä ”sauma” on, joten sille löytyi mitä mojovin esimerkki saturepun reunasta ynnä variaatio sadunkertojan neulehihan suusta :O

Tätä tarusta, varsin pätevän oloista ja tiettyjä totuuksia kantavaa en muista aiemmin kuulleenikaan… Enpä käy uudelleen unohtamaan.

Liekö ensimmäinen porsas tuo tytöntylleröisen mekkoseen ja myssykkään sonnustautunut, kun noin vain keppeen olkitalon kohotti?

Liekö ensimmäinen porsas tuo tytöntylleröisen mekkoseen ja myssykkään sonnustautunut, kun noin vain keppeen olkitalon kohotti?

Itse asiassa olin harjoitellut kertomaan viimeiseksi saduksi Kolme typerystä, mutta se olisi paremmin kolahtanut hieman varttuneemmalle kuulijakunnalle, joten onneksi Hanhiemon aarteisiin kuuluu vielä KOLME PIENTÄ PORSASTA. Tämä on taatusti joka kertojallekin entuudestaan tuttu, enkä sitä aristellut kylmiltään suikata. Näin se alkaa riemukkaan kuvan kera:

Seuraava dialogi, jakso on varmaan monelle tuiki tuttu, toistettu juttu: ”— Mutta tuskin se oli asettunut taloksi, kun paha susi tuli sen luo ja huusi:/ — Pikku possu, pikku possu, laske minut sisään!/ — Enkä laske, enkä laske, en kautta leukapartani, röh, vastasi porsas.” Röhkien, röhisten koin semminkin porsaan repliikin hoitaa; sutta taas karheanköheällä ilmentää. ”Silloin susi sanoi:/ — Jos et päästä, niin minä henkäisen ja hönkäisen ja puhallan talosi kumoon!/ Mutta porsas ei laskenut. Niinpä susi henkäisi/ ja hönkäisi/ ja puhalsi talon kumoon/ ja söi ensimmäisen porsaan.”

Eikä tuota sen kummemmin jäädä repostelemaan, vaan siirrytään seuraamaan toisen pikku porsaan kulkua maailmalla, kunnes se kohtaa 19risukimppua kantavan miehen. ” — Hyvä herra Mies, anna minulle vähän risuja, jotta voisin rakentaa talon, röh, sanoi toinen porsas.” Hyvä mies, tämäkin, antaa porsaalle vähän risuja ja tämä rakentaa niistä talon itselleen, toki. ”Mutta tuskin se oli asettunut taloksi, kun paha susi tuli sen luo ja huusi…” Lopun voinet arvata: siinä käy tismalleen samoin kuin ensimmäisen porsaan talolle ja asukkaalle. Vaikka hönkäisin pönkäisin aikas hurjastikin, ei vastapäätä istuvan pikku satupojan ripsikään värähtänyt, kun siinä istui, silmiin katsoi ja kuunteli, ajatuskoneistonsa parissa työskenteli ;O

Vielä riittää porsasta tarussa, se kolmas kun ”— kulki maailmalla, kunnes se kohtasi miehen, joka kantoi hiilikuormaa.” Täsmälleen toimii kolmaskin porsas, varmaan uutterin, sisarustensa lailla, kun oikein työhaalaritkin on ylleen vetänyt. Ja se susi tulee, tulee toki, yhä uuden saaliin toivossa jollei himossaan. Mutta: sudella ei taida olla tiilitaloista kokemusta, koska luulee senkin kumoon henkäisevänsä. ”Niinpä susi henkäisi/ ja hönkäisi/ ja hönkäisi/ ja henkäisi,/ mutta ei voinutkaan puhaltaa taloa kumoon.—” Ha-ha, susi-hukkaa! Susi joutaa livahtaa tiehensä, mutta mutisee itsekseen ” — Kyllä minä vielä sinut saan!—”

20Ja annas olla: ”Kohta se tuli takaisin ja sanoin lempeällä äänellä:/ — Tule naapurin kasvimaalle huomenaamuna kello kuudelta, niin minä näytän sinulle, missä kauneimmat nauriit kasvavat.” Hmm, kuulostaapa houkuttelevalta, kaiketi porsaastakin. Porsaan suoraa vastinetta tuohon ei kerrota — vaan hypätään seuraavaan päivään: ”Aamulla porsas nousi jo kello viideltä, lähti naapurin kasvimaalle ja nosti maasta kauneimmat nauriit.” Katsoin kuulijaani, otin triangelin ja kumauttelin sillä kuusi, kantavaa lyöntiä, jotta: ”Kun susi tuli kuudelta, porsas oli turvassa pikku talossaan ja nauriit olivat jo kiehumassa — porsaan padassa.” (”Nauris” olisi varmaan sellainen juurikas, jota ei moni esikaupungin satulapsi tunne. Mutta tässä kohtaa ei se satupojan ihmetystä herättänyt.)

Arvaahan sen, että suden ei auta muu kuin luikkia tiehensä (jollei häntä koipiensa välissä vielä, niin..!). Mutta niin se mokoma vaan mutisee itsekseen: ” — Kyllä minä sinut vielä saan!” Ja se tulee takaisin ja houkuttelee uudelleen lempeällä äänellään, nyt naapurin puutarhaan ja jo kello viideksi, jotta näyttäisi porsaalle, missä kauneimmat omenat kasvavat. Porsas ei pukahda (tai sitä ei vaan kerrota) — vaan osaakos enää neuvokkaasti toimia? Kilautin triangelia neljä kertaa, kun: ”Aamulla porsas nousi jo neljältä, lähti naapurin puutarhaan ja kiipesi puuhun. Mutta se ei ollut päässyt vielä alas, kun se näki suden tulevan.”

” — Ahaa, sinä oletkin jo löytänyt omenat, virnisti susi./ — Niin löysinkin. Tahdotko sinäkin?” Kivaa, pientä loppusointuisuuttakin kuullaan ;O

” — Ahaa, sinä oletkin jo löytänyt omenat, virnisti susi./ — Niin löysinkin. Tahdotko sinäkin?” Kivaa, pientä loppusointuisuuttakin kuullaan ;O

 

Voisi jo luulla, että porsaalle tupsahtaa tiukat paikat — mutta sepä keksii, osaa toimia: ”—Ja porsas heitti omenan niin kauas, että suden oli juostava hakemaan sitä. Sillä välin porsas laskeutui puusta ja kiiruhti kotiinsa kori täynnä omenia.” Sudellahan on samainen, vieläpä voimakkaampi saalis(leikki)vietti kuin koiralla konsanaan ;O

Toki susi huomaa tulleensa petkutetuksi, vaan eipä se vieläkään anna periksi, vaan livahtaa tiehensä mutisten kuten edellä. Jokos muistat, miten susi nyt, kolmannella yrityksellään saada kolmannen porsaan kiikkiin, toimii? Lempeellä äänellään se houkuttelee porsasta seuraavan päivän markkinoille kylään: ”Tule sinne kello kolmelta, niin katsellaan kaikkea yhdessä.” (Mietin, mihin ketale mieli voi alentuakaan..!)

Triangeli sai soida — tasan kaksi kilausta: ”Mutta porsaspa menikin markkinoille jo kahdelta (no toki;) ja osti sieltä kirnun (o-ho!).” Kysäisin satupojalta, tiesikös ”kirnua” — korkeasta, puisesta, pyöreästä astiasta, jossa piimää tehdään? Eipä tiennyt, tuntenut ihan vielä, joten käsilläni moisen kokoa ja näköä hahmottelin ja siihen ”sekoitusvartta” sovitin. Kun porsas on juuri lähdössä kotiin, se huomaa suden tulevan:

”Porsas ei voinut mennä piiloon minnekään muualle ja niin se kätkeytyi kirnuunsa ja lähti vierimään mäkeä alas.”

”Porsas ei voinut mennä piiloon minnekään muualle ja niin se kätkeytyi kirnuunsa ja lähti vierimään mäkeä alas.”

Kirnunväkkärän avulla porsas onnistuu kuin onnistuukin pakenemaan ja vieläpä karkottamaan suden, vaan sekös saa suden vain yltymään ja suutuksiin: ” — Nyt minä kyllä saan sinut kynsiini! Sitten se kiipesi porsaan talon katolle ja huusi savupiipusta: — Nyt minä tulen syömään sinut suuhuni!” Jo-ho — vaan nokkela kuulija, lukija jo varmaan päätellä arvaa, miten suden ja porsaan, sanoisinko ”hippaleikki”, päättyypi?!

” — Tule vain, vastasi porsas. Liedellä on juuri kiehumassa iso vesikattila.—” Tämän pituista taruapa tätä kuunteli kolmivuotias satupoikani tarkkaan ihan loppuun saakka. Vaiti oli seurannutkin — vaan kun tietyssä kohtaa kysäisin, kukahan sitä kolmatta porsasta tulee taas kysymään, piti ensihätään sanoa: ”En tiedä…” Silloin silkka vihjaukseni köhisevästä susihukasta avitti taas oikeaan hahmoon.

Aikas hienosti on tämä varsin perinteinen ja opettavainen ja lurjusmainen juttu kierretty ”kolmen pauloihin”. Hitsi, että moinen toimii toimii TOIMII :O

Koskapa Aapo jo satunnin aluksi kysyi kirkkaalla äänellä: ”Mitäs tänään askarrellaan?” haimme yhteisvoimin sekä vahakankaan että vahaliidut että värityskuvat satupöydälle. Niin pääsi ahkera pikkumies puuhiin.

2Samalla juteltiin hassunhauskoista eläinhahmoista, satupojan kivasta kamusta pikku-Jussista — ja laulettiin alustavasti metkoja lauluja, joita voisimme vielä toisella kevättunnilla toisten satulasten ja -vanhempien kanssa yhdessä kajauttaa:

Marjatta Pokelan VOKAALILAULUA poimimme teemaan sopivasti näin: ”Suu suu, Suttilassa, suden lapset laulaa./ :,: Uu juu, jupu tupu tuu, jullu rullu rulluu..!:,:” Ja vielä ”Poo poo, possulassa, porsaan lapset laulaa./ :,:Oo joo, jopo topo too, jollo rollo rolloo..!:,:

Seuraavakin oli kuulemma Aapolle tuttu, LÖRPÖTYS nimittäin. Siitä voidaan leikata säkeistöpala sadunsuikkaajan blogiin hieman tuonnempana, joohan!? 😀

Advertisements

One comment on “Viisi 3 X:n tarusta ja melkein yhtä monta X laululorusta to 10. & ma 28.4.2014

  1. Pikku Pia
    02/05/2014

    Uskaltauduimme nimittäin satukevään päätyttyä Uulun Mehiläisstudioon äänittämään kolme eppua Hanhiemon aarretarua reippaalla joukolla, kun sain seurakseni Kaapon, Jarin, Jennan & Jeminan kotikylästä. Koska studioaikaa (= sadunsuikkaajan kukkarossa rahaa) vain vajaan tunnin verran, otin päämääräksi kertoa satuntia vähemmän – mutta sitäkin tarkempaan tapaan ja hillitympään tahtiin. Etutassuun jännitti, täytyy myöntää, eihän studio ole sama kuin kirjaston satuhuone – ja todistusaineistoa kerronnan kulusta, tarkoituksella, käpäliin jää ;O
    Onneksi olin jaksanut kotona kerrata sadut Kolmesta karhusta, pukista ja toivomuksesta niin, ettei takelteluja juuri tullutkaan. Pientä kivaa fibaa sentään matkalla sattui, eivätkä pukkien bää-määt oikein soineetkaan, mutta eläväisten ja myönteisten kuulijoitten kanssa oli mukavan rentoa toimia. Kolme pukkiahan oli satupoika Kaapon lempparitoive ;O Niin kaikki kolmen kolmen jujun tuttua satusta saatiin purkitettua.
    Kiitos Uulun Kari Lounelalle venuestä ja äänittäjänä tirehtööräämisestä sekä tietysti Viinikan valveutuneelle satuäippä Johannalle auliista seurasta & kyydeistä! Moisia muistoja voimme nyt cd-kiekolta kuunnella ja satusten jymy-jyviä edelleen jakaa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 18/04/2014 by in huhtikuu 2014.
%d bloggers like this: