sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Vaarallinen satumatka ti 22.4. & to 24.4..!

Kullankeltaisena satuaamun aurinkoinen paisteli pääsiäistäkin kirkkaammin. Ja Iidesjärven laineilla sädehti kymmeniä kevätkeijukaisia – ihan totta! Näillä eväillä suuntasimme sadunsaattajapaimenen kanssa Nekalan kyläkirjastoon, jonne hipsivät myös Viinikan päiväkotilaiset ja Iidesrannan Sinisorsaparven tutummaksi tulleet. Kun satupöydän äärelle ryhmityttiin ja tovin verran satuperheitä ooteltiin, joku poika jo huokaisi: ”Oh, miten tylsää!” ”Niin: nimikierros ennätetään!” tuumasin, ja sehän sopikin. Saatiin tietää, että mukana pari uutta satupojua Patu ja Riku (?) sekä Okko ja satutyttö Emilia (? voi suikkaajan muistiparkaa ); , kun mukaan tupsahtavat uudet satusisarukset: isoveli Nuutti ja pikkusisko Tuutikki perässään Kaarlo & Selja.

9 BSiispä Tove Janssonin () VAARALLISELLE MATKALLE (suom. Panu Pekkanen, orig. Den farliga resan, WSOY 1977) urheasti loikattiin ;O Ehkäpä joku tarkkasilmä jo tunnisti tai ainakin aavisti etukannen kuvasta, minkä maailman hahmot tässä tarussa seikkailevat?

Sen jännitteen piti kantaa myös Peltolammille, jonka satupöydän äärelle kokoontui kymmenkunta satupoikaa, seitsemisen tyttöä – suurin osa Multisillan alakoulun esikoululaisia kevät-kirjastoretkellään. Huolella ryhmittäydyttiin niin, että ”joka iikki” sai kontaktin kertojaan, kirjankin tavoitti.

Musta käsinukkekollini, vanttuuntunut, vanha, jouti jo kiepahtaa saturepusta esiin, ja kerronta alkaa: ”Tänä aamuna oli Sanna/ ihan kauhean kiukuissaan/ ja riiteli kissallensa/ (niin sattuu toisinaan)./ Se nääs oli ikivanha/ ja laiskin näillä main,/ se oli sellainen kissa/ joka rakastaa ruokaa vain.—”—” Mukavasti nousevalla runojalalla tässä startataan – liekö myös alkuperäisessä ruotsinkielisessä – ja luontoaan kuvaavasti koetti nukkekolli huuliaan lurpsaista, kirjan selän takaa kurkkasta. ”Se löysi lepopaikan/ ruohosta rehevästä,/ vaan Sanna tokaisi: – Hyi,/ minä en pidä vihreästä!—” Osuvasti (kuin satupojan vastakaneetiksi) Sanna tokaisee: ”Se mikä on tylsää, aina/ ihan samannäköistä on,/ niin tänään kuin huomennakin,/ ja se tylsyys on loputon!—” 3 BbVaan Sanna taitaa olla varsinainen taistelijasielu tai ainakin tomera tyttö, sillä hän uhmaa vaaraa ja sille jopa nauraa. Moisista eväistä tälle tarun päähahmolle omansalainen tytönäänikin sukeutuvi.

Toisen sivun, aukeaman kanssa saikin taiten kertoja toimia (ensiluennalla sen liian nopsaan ylös nostin..); Omat silmälasini (uudemmat) otin nenältäni: ”Mitään ei halua nähdä hän ja kissa vieläkin vähemmän/ ja silmälasinsa asettaa hän päälle ruohikon vihreän – ” toisenmoisiin ”kuvituslaseihin” (vanhempiin 😉 vaihtaakseni. Ei niinkään helppoa, kun on vain kaksi kättä ja monta esinettä, eikä kerrontaakaan soisi liian pitkäksi toviksi jättää :O Onneksi tarunnälkäinen pikkuyleisö pysyi alttiin armollisena, jotta ”— siitä ne äkkiä katoavat, niistä ei näy jälkeäkään,/ ja tilalla ovat uudet, ihan oudot näöltään.—” Melkein samanmoiset nuo vanhat kunnon kertojan kakkulani” olivatkin kuin kuvan Sannalla ;O Yks kaks taidokkaasti runomitta vaihtuu harkitsevaksi – laskevaksi: ”Kissa nukkui, lihava, raukea,/ poski tassun päällä;/ niitty oli tyhjä ja aukea,/ tuuli vain kuiski täällä…” Kissa(nuke)n uneen käpristyksen, niittytuulosen kuiskauksella se ISO ja JÄNNÄ kuvajainen vasta oikeuksiinsa pääsi – näin:

4 B”Ja silloin Sanna (hän) uusilla laseillaan näki näyn kaamean niin:/ tuli vanha kissa suunnattomaksi, se kasvoi taivaisiin,/ se sähisten hiipi tiehensä, omat seikkailut kutsuivat,/ oli hampaat sillä kuin tiikerin ja silmät kuin majakat!—” Eikähän Sanna enää kisulleen äkäilekään – ne sanat, jälkeen runojaloin laskevat, voit tästä tarukirjasta löytää ja ymmärtää.

Seuraavan sivun lumousta en kokenut syyttä viivyttää. Nousevalla jambilla jatketaan ”kaikki-ihmettelevän kertojan” mukaan – ja ihan selvästi mangrovesuon peilin ja puunjuurakkojen seitin tietty kaameus valtasi kuulijatkin, niin hiljaa he sitä katsoivat. Sannan pelokkaalla huudahduksella saa rytmiin sentään oivaa nostetta:

” – Käärmeitä! Voi! Se on minusta hirmuisinta!/ Ei täällä voi kukaan viipyä edes puolen minuutin vertaa,/ jopa ulkonäköni kamalan minä unohdan tällä kertaa.”

” – Käärmeitä! Voi! Se on minusta hirmuisinta!/ Ei täällä voi kukaan viipyä edes puolen minuutin vertaa,/ jopa ulkonäköni kamalan minä unohdan tällä kertaa.”

Harmi, että satupirttipöydän piiiitkän matkan vuoksi eivät ihan perimmäiset satulapset saaneet lähikuvaa Sannan hurjemmaksi muuttuneesta suolammen peilikuvasta (eikä minulla liioin riittänyt rahkeita puikkia ylös sitä lapsille likelle näyttämään loukkaantuneen jalkani kanssa.)

Mutta kolmannen aukeaman avaruuden pidätin itselleni, sylissäni, sen omalla laillaan outoutta, jollei vaaraa enteilevää tunnelmaa punoakseni. Katoin tarkkaavaisesti satulapsiin, käteni yhteen lentäväksi linnuksi räpyttelemään kohotin: ”Alla pilvien verenkarvaisten lensi ääneti lintuja itään,/ meren rannalla oli niin hiljaista,/ ei kuulunut yhtään mitään,/ ja hiekassa jäljet hirmuiset hän näki paikassa, missä/ oli brontosaurus kai kulkenut, vai – kissako väijyksissä?!” Tässä voi hyvin tunnetta ladata, ääntä auki kääriä – ja antaa niin pienelle kuin suuremmallekin kuulijalle aikaa ymmärtää: ”On aika kotiin palata, Sanna (hän) tuumi mielessään,/ vaan – turha sitä salata – mieluummin sentään jään.”

5 BKuvailevan (nousevajalan) säkeistön jatkeeksi vuorostaan (laskevajalkainen) repliikkisäe, kas näin: ” – Kuka olisi OLISI OLISI olisi USKONUT USKONUT uskonut LAISINKAAN LAISINKAAN laisinkaan,/ innoissaan Sanna huusi,/ MITÄ NÄIN MITÄ NÄIN mitä näin AIKAAN AIKAAN aikaan SAISINKAAN SAISINKAAN saisinkaan,/ ON MAAILMA MAAILMA maailma KUIN UUSI UUSI uusi!” Tämä oli sentään kokeiltavaa – ja satulasten ilmiötä kummaa sulatellessa jäin kotvaksi itsekin kuulastelemaan, kunnes kysyin: ”Onko kenenkään äänelle käynyt koskaan näin?!” Hiljaisuutta sain Nekalassa vastauksekseni vain, siis raotin: ”Sannan ääni kaikui, tiedättehän: jos huutaa – vaikkapa rotkon reunalla – ja vastassa on korkea kallio tai suuri pinta muu, voi oma ääni sieltä takaisin kaikua – ja kuulostaa ihan siltä kuin huutaisit vastaan :O No tähänkös täydensi nokkela satupoika: ”Se toistuu uudestaan… ja aina hiljaisemmin!” Tuohon tietoon taatusti yhdyin minäkin. Mutta Peltolammilla eskaripoika oli ”kaikua” jo kuullutkin, sekös luontevaa.

Vaan kas: seuraavan sivun synkeys heitti liki vastakannen todellisuutemme selkeyden päälle. Nyt koetin nostaa aukeaman reippaasti ja korkealle, jotta peräpöydän lapsetkin sen samalla kertaa tarkata voisivat. Hitsi vie, miten vaivihkaisesti, mutta semminkin noin vaan, runomitta, siten rytmikin, flippaa yksipolvisesta jambista ensin kaksipolviseen anapestiin, sitten kaksipolvisen daktyylin kautta yksipolviseen trokeeseen – siis: nousevista laskeviin mittoihin :O ”— Ne mukaviakin olla voivat, Sanna tuumi, joskaan/ näköä niiden oikeaa en tietää saa kai koskaan.’Hei, Sanna!’ sanoi tälle,/ vaan kolme muuta, kainoa,/ vetäytyi syrjemmälle.” Ohhoo, tuossapa tarvitaan vallan tarkkaa alkupainon, -painottomuuden korvaa, jotta ihan vissiin osaa jalan määrittää.

7 BOnneksi Satulapsille kelpasi eläytyvä replikointi – mittapähkäilystä viis 😉 ”Naamiaisiinko matka, vai, kun on tuo asu yllä?/ kyseli Sanna. – Ei, me vain olemme kävelyllä./ Marjoja piti poimia, tavata vaha tuttu,/ vaan aikaa sitten me eksyimme ja se on kurja juttu.” Möheänmatala sai hemulin turvasta tuleva ääni olla. Vaan varsinaisen hihityksen aiheutti seuraava ”kivin kimiä ripliikkinen”: ” – Väsittää./ – Pannikakkia, vinkui toinen./ Ei kukaan voinut käsittää/ mitä tarkoitti puhe moinen. ” ”Pannikakkia!” kikatti Nekalan satulapsi yksi jos toinen – peltolammilaisten kuunnellessa alati tarkkaavaisin ilmein ;).

Millaiseen erämaailmaan ovat Sanna ja uudet kumppaninsa saapuneetkaan? :O Tarpeeseen tulee luettelo niin tutuista kuin vieraistakin seuralaisten nimistä: ”Hemuli, Tiuhti, Viuhti ja myös koira pikkuinen hemulin—” 8”Herra” hemulin möhöäänellä lausuin tämän repliikin, jonka mukana tekee väkisinkin mieli päätä kääntää ja hieman vinosta kulmasta maailmaa tarkastaa… Viuhdin vinkuessa käytin kuiskaavampaa puhetapaa, vaikka vokaalien typistyminen mahdottoman moneen ii-kirjaimeen jatkui pikkukamunsa Tiuhdin lailla (kotona jo päätin koettaa tehdä eroa pikkukamusten äänille jos suinkin taitaisin..!) Piheämpi ääni ei kuitenkaan herättänyt kimiän kaltaista riemua kuulijoissa – vaikutuksensa tosin silläkin, etteivät itse sanat tällä kohtaa tarjoa yhtä riemukasta jekkua. Tärkeintä tässä kohtauksessa on kuitenkin se, että Sanna osaa tunnustaa ja katua vastikäistä tekostaan. Tässä kelpasi sadunkertojankin pätkiä repliikkiä ja: kunnolla alas istahtaa. Satulasten ilmeet kertoivat, että he ainakin yrittivät olla mukana Sannan ajatuksen juoksussa.

”Mutta äkkiä – kamala pamaus!—” kun kämmenin kopautin pöydän laitaan – josko turhan vaimeasti, en muuta mahtanut );  ja ääntäni tummensin, laskin: ”Jyly, jyrinä kajahtaa,/ ja kaikki valtaa lamaus/ kun järkkyy sininen maa!”

Seuraavalle sivulle siirryttäessä on kertojan valittava, keskittyykö ehkä imitoimaan kuvan luonnonmullistusta vai tekstin kuvaamaa, uutta kumppani-antagonistia (hahmoa ;O) Minä päätin pihistä, puhkua, puhista ja mullistuskuvan korkealle kohottaen kysyä :”Mitä nyt tapahtuu?” ”Tulivuori purkautuu!” ihmetteli Daniel, ja viittasipa, vastasipa ainakin yksi satueskarilainenkin näin. ”Maanjäristys!” Aapo tuumasi. Nipsulle kuuluvainen kurkkuääni, kun se pakoon pötkiessään surkeuttaan huutaa – 9 Bja huomaathan, että kyseessä on todellakin monen monelle tuttu muumiperheen ystävä Nipsu, joka puhuttelee itseään etunimellä eli kolmannessa persoonassa, kuten ennen vanhaan perhepiiriläiset toisiaan teititellä saattavat :O). Nipsun perään töpistää tömistelin tassujani kirjankantta vasten ja kannustin satulapsiakin pakomatkaa avittamaan. Danielin mielikuvitus laukkasi ainakin yhtä nopsaan ja siten saatiin ”sata miljoonaa hattivattiakin” liikkeelle kuvan mukaan :O ”Hattivatteja!” huomattiin myös Peltolammin joukosta.

”Hemuli huusi: – Väärin! Tuo on väärä tulivuori!/ – Voi polttivaista valkiaa!/ hädissään ähkyi Tiuhti./ – Maailma (h)alki halkiaa/ halki alkiaa!/ voi hirmi! vinkui Viuhti.” (Hieman siinä kimipihkiessä + ihan vahingossa vokaaleita vekslasin ja ihmettelin pikahiljaa itseksein, ymmärsikö yhtikäs kukikas yhtikäs mitikäs..!) Vastakkaisen sivun kerronnan myötä koittaa sentään hitaampi tahti – ja rauha, kun kumppanit suuntaavat ”kohti lounasta”, jonne käsiviittani suoraan osoitin (vaikka ”kaakostakin” saattoi kyse olla, kuten tekstissä aprikoitiin): ”Vain hetken vuori jyrisi/ ja hetken tulta syöksi,/ sitten se hiljaa hyrisi/ ja vaipui uneen yöksi.” Pih – puh, pssss, se tulinen kraateri meille hissisti hiipuvi…

10 BTässä muutaman sekunnin hengenveto, kunnes tuima tuuli sai viilettää koko käsivarsien voimin ilmaa vellomaan. Tuli tarumatkan keskikohdan taival ja – talvinen keli O: Ei aikaakaan, ei monenmontaa säettäkään, kun yksi jos toinen satulapsi hahmotti erään (”Mörön”) tumman, pistäväsilmäisen tummanmöhkön hahmon tuiskuviiman takaa. Ehkei haitannut, vaikka Tiuhdin & Viuhdin yhteiskimitys ei mennyt ihan perille tahi tullut ihan prikulleen ymmärretyksi, toteavathan jopa tarun matkakumppanit: ”miksi he eivät voin puhua selkeämmin”. Viimassa, lumituiverruksessa voivat sanat täysin voimattomina tipahtaa ): Vaan pikku haukuin ja vinkaisuin sinnitteli ehkä ujoin, tai ainakin ajanoloon turvattomin Surku Yninäinen tiensä Sannan syliin. Jospa sen huomasivat satulapsetkin, kun pikkukoiran pikkuhäntää sormellani ilmassa vipitin?

Peltolammilla Niklas kysäisi jo heti talvipuhuriselle aukeamalle humahdettuamme, ”Mikäs se tuolla on!?”, osoitti Mörön nurkkaa. Oma tahtini varioi näin: ”— ja hemulin koira hädissään hiipi Sannan syliin pakoon,/ kun varjo hirmuinen häivähti ja hävisi (kuin) maan rakoon — Tuisku taisi näin sekoittaa rivejäkin – mutta pääasia, että ne saatiin kiinni ihan kaikki..!

12Pienoisen ajatustauon, tyvenen jälkeen kohotin kirjan ja tiedustelin satuslapsilta, minne matkaseurue saapuu, ”Missä oudot kaverukset ovat..?” Siinä missä satupoikanen huikkasi: ”Hemuli..!”, Niklas huomasi kallionkolosta esiin lepattelevat, mustat otukset, joten poika saikin itse täydentää ne ”lepakoiksi” toisen nopsan satutunnistajan säestyksellä. ”Se paikka, missä karhutkin nukkuu…” vihjata vihjasin – jolloin varoen viitannut satueskaripoju varmistui ajatuksestaan ja sai kertoa: ”Luolaan!”

”Oli keittoa jäänyt keittämään mäen suojaan ystävää kaksi; sipulista ja ruusukaalista se tuli vain paremmaksi. – Ihin ihanaa! Tiuhti kiljahti; sanoi hemuli siihen: – Ai, nyt alan vähäsen ymmärtää että keittoa tahdotte kai.—” Huh, tuota Tiuhtin äänen kimiää kirkkautta, varsin omaperäistä – eikä niinkään helppoa käsittää… Onneksi sentään hemulilla sytähtää. 11Vaan sen, että Nipsun häntä ” tuleen syttyy jälleen”, ja että Sanna saa ”vettä valella hännälle ystävälleen”, vaatii taas lukijan, kuulija tarkkuutta – etenkin, koskei sitä kuviteta. Avitukseksi lisäsin: ”Nipsun häntä taisi viistää nuotion liekkiä ja siitä syttyä. Moiseen auttaa vesi parhaiten!” Ja niin, vatsaani hieroen, taputellen jatkoin kuulemma liikaakin keittoa syöneen matkaseurueen iltamyöhän päätökseen. Lapset saivat tunnistaa kahdesta kaveruksesta kelpo ”Nuuskamuikkusen”; vaan toisen kaverin olemus oli herättänyt satulapsen kysymyksen: ”Kuka se on?”, toisen veikatessa ”Hemulia”. Hemulimainen, totta maar, ja juuri tämä hemulinen onkin Tomppa. ”Tomppa..!” se joku toisti ja painoi mieleensä talteen ;O.

Kun tuohon saumaan sitten aloin ”UUUU – uuuu!” ulvoa, ja kysäisin lapsia katsoen, mikä, mitkä ulvovatkaan, tarjottiin kummankin kirjaston lapsien joukosta ”pöllö(j)ä”. Sadunsuikkaajan olikin tarkennettava säveltä ja kohotettava kuonoaan yhä ylemmäs… ”Susia!” sittenkin tiedettiin, ”— ne myrskyssä kuorona ulvovat – mitä jos ne jonkun syövät?!” Ja yhtä nopsaan kuin luolan sisätunnelmasta hypähdetään ulvauksiin ulkoa, palataan sisään taas: ”Kun Nipsu yöllä ripulin/ sai siinä nuotiolla,/ hän sanoi: – Syy on sipulin,/ se taisi raakaa olla!” (Tämän ymmärsivät ainakin varttuneemmat ja ”ripulin” tunnistavat 😉

Yön tyynnyttyä, aamun vajettua aika katsoa ympärilleen taas – ja hetkinen aukeamakuvaa kuulijoilta pantata, aloittaa kerronta. Ja jos ennättää ja vieläpä ilmansuunnat oikein muistaa, voi seurueen suuntaan osoittaa: ”— He eteläkaakkoon kulkivat (Nuuskamuikkunen neuvoi näin),/ vaan paikka kumma ja uhkaava oli kohta edessäpäin.—” Katsetta lapsiin kannatti ottaa ja edes hieman vingahtaa… ”Ja silloin Surku vinkaisi/ äänellä karmealla —” oi, hui, omani pikemmin kimeä, joten nakkasin ”karmean” tilalle ”kimeän” (vastaapa se likemmin sitä koiranuikkua, jonka kotilaumani jäseneltäni tunnen 😉 — ja heti pakoon pinkaisi/ kuin tuli hännän alla.”13 B

Viereisen sivun, kuvankin mukaan, kuullaan ”Jonkin jo läähättävän kaikkien kantapäillä –” ja ihan hirveältä se Joku vaikuttaakin! Pelkään vain, etteivät taaimmaiset huomanneet luolan pimennosta kurkottelevia mustekalamaisia käsivarsia kasvimaisine sormineen. (Hyi HUI!) ”— ja silloin kulku vauhtia saa, nyt ei juoksua mikään estä.” Peltolammilla oltiin jo valmiina tapupinkomaan, jopa ”nipsunopsaan” eli kaikista tarumaailman askelista nipsuimmin ;O ”Vaan Nipsu huusi: – Oottakaa, minun vatsani ei tätä kestä!/ Nyt loppu häämöttääkö jo?/ Viekö tuo koski mukaan?—”Vesiputouksen” taianomaisen huomasimme ja sen ääneen satueskaripoika taisi oikein sanoa. Ja jos Nipsu sai kurkustaan edelliset päästää, vaihdoin loppusäeparille kertojan kummastuksen: ”Viimeinen säe tääkö jo:/ ei uida osaa kukaan!”

Hetkeksi omin kirjan itselleni (ainakin toisella luennalla sen tauotuksen tempun taisin) ja jatkoin tekstin mukaan: ”Taas Jokin hiipii, lähestyy… saavuttaa heidät juuri!” Ja aprikoin lapsille: ”Kun itse kovin pieni on, kauhistaa kaikki suuri…/Ja samassa, kun Jokin hyppyyn kyyristyy – niin kas,—” sai sivu aueta kaikille (tässä ajoituksella valta kourassaan, se oli vaikeaa, myönnän suosiolla :O).14 B

Satututtutyttö Aune, muiden muassa, oli kohdistanut katseensa ”kuumailmapalloon” jo edellä – vaan oikeuksiinsa tämä suuri, suorastaan ihastuttava (jollei häkellyttävä) kulkuneuvo pääsee näin hurjasti tyrskyävän meren aallokon yllä:

Kohotin kämmenet torveksi ”kapteenin”: ”Äkkiä tänne! Toimikaa!/ — Toisenne mukaan poimikaa,/ nyt noustaan ilmateille.” Kun on monta seikkailijaa matkassa, sukeutuu taruun yhtä monta sivujuonnetta, siis: ”Oli Surku joukosta viimeinen joka häntänsä mukaan veti./ Tosi hirmun kynsistä päästiin näin, sen kaikki näkivät heti.” Ja jos tarkkaan tihrustaa, hahmottaa, että kapteenin korissa on – totta tosiaan – sinibaskerinen, tutunmoinen tyyppi: ”— Tuu-tikki – hänhän se olikin – otti suunnan päin meren rantaa,/ käsin vakain ja varmoin hän ohjasi ja antoi tuulen kantaa.” Mene, tiedä, miten ihan oikeasti tuota kuumaa suurta palloa ilmassa ohjataan (olen kyllä kerran moisen kyydissä ollut, mutta vain ”vaivaisten” neljänsadan metrin korkeudessa, turvaköyden päässä; sentään ihan yksinäni – ”kumppanin” pitäessä varua alhaalla 😉 vaan jostain alitajunnasta tuli käteeni ”styyrausköysi ylhäältä”, jota eestaas hiljaa hilasin – siis kuviteltua palloa ohjasin..! ”—Käsin vakain ja varmoin hän ohjasi ja antoi tuulen kantaa./ Jo meri näkyi edessä,—”Meri”, jonka satulapsetkin tunnistivat, mutta vaikka sille hurrattiin, eivät kommervenkit siihen tyrehtyneet: pallohan liki vettä viisti :O ”— Hemuli painaa niin.”

Oikeinpa tiesi kapteeni Tuu-tikki seurueen matkaajia neuvoa – taisi siis osan heistä jokseenkin hyvin tuntea ;O Kovin, kovin hyvin oisi tässä voinut omasta taskustaan ”jalo-aarre-kiviä” ulos nakata, mutteivät kaikki sadunkuulijat varmaankaan olisi sitä nähneet, kun istuin heidän tasollaan pöydän äärellä, vain vyötäröstä mitenkuten ylöspäin näkyvillä. Mutta luotin siihen, että lapset jos ketkä tuntevat kerättyjen, jemmattujen kivien arvon – jolleivät painoakin – eikä kukaan kysynyt, näyttänyt ihmettelevän moista pelastustoimenpidettä 😉 Saatoin pussauttaa, puhauttaa ja tempaista käteni suoraa kohti kattoa kuin kuumailmapallo kevetessään! Viu-viuh, vau-vouh (ryyditin tapaani vaan 😉, Surkukin yltyi haukkumaan ja heilutti myssyänsä – vaan pian se nolona vaikeni ja oli häpeissänsä…” Vaan saatkos Sinä selvää sivun viimeisestä säenelikosta, Tiuhdin & Viuhdin sanailusta!? Tarkkapa kirjasta ;O

15 BMUUMILAAKSOON!” huokasi Daniel vallan ajoissa, itsestään; sen tunnistivat muutkin, kunhan tarkensivat katsettaan ja aistivat alla levittäytyvän, vehreänvärisevän laakson tunnelmaa..!

Viimeisen, ihanaisen iloisen kekkerilaakson kuvan myötä sai käsinukkekollikin palata pöydän reunalle hyrräämään, Nekalassa kehrättiin yhteenkin ääneen, Peltolammilla somasti kuunneltiin. Kuvan, tekstin myötä astui esiin ”Muumipappa!”, vilkutti ”Muumimamma!” (huomaa: aina koko yhdyssananimellä 😉 Ja tietenkin: Pikku Myy, jonka ikioman äänen sain vasta toisella luennalla omalle korvalleni mieluisammaksi (tässä sekin taas varmistui, että harjoitus/ kertaus tekee mestarin :O). Se, mitä Myy tokaisee, onkin oikeastaan metalyyrinen juttu – vaan pienellä pohdinnalla avautuvaa, oivaa huumoria: ” – Ihan pöhkö on ystävänne,/ kuin jostakin tyhmästä kirjasta se olisi tuotu tänne! —”, jonka Viuhti viattomasti korjaa aatoksiensa muassa ajatuksemme raiteilleen: ”– Mii höpsi kiusaa meitä./ Hei kaikki! Luulin, ikinä/ en inää näe teitä!”16 B

Eikähän Sanna(i) tuosta nokkiinsa ota, onhan hän itsekin niin teräväaatoksinen kuin -kielinenkin.

Viimoisen sivun kuutamo sai rullata juhlamaton, matkapölyt jaloistamme; satulapset vastata sen tekstin kysymykseen kukin tuumainsa mukaan.

17 BKumpaisenkin kirjaston tarumatkan tyynnyttyä saatoimme säveltä, mieltä positiivisempaan ja piirun verran todentuntuisempaan keinahtaa, sillä runolaulun etsintäni oli tuottanut iloisen tuloksen: runotäti Helakisan Kaarinan ”Irja, joka luki kirjoja” löytyi siltä tietokannan lupaamalta POSETIIVI -varastokasetilta (vm 1976, sovitus & johto Jukka Jarvola, © tekijät & WSOY) pehmeä-äänisen Susanna Haaviston laulaa lurttelemana (-: Se onkin koko kasetin toiseksi pisin, mutta sitäkin kiintoisin ja pitävin biisi :O

Siinä on säettä joka satusiepon poikaselle osuvasti: ”Irjan kirjakuorma painaa kymmenkunta kiloa,/ kun kirjastosta Irja lainaa iloisia kirjoja./ Moni kirjan ötökkä on Irjan hyvä ystävä.”

Voisipa tuohon ”Irjan” tilalle vaihtaa ainakin Mirjan, Iljan, Viljan ja Koljan.

Onneksi sekä Nekalan että Peltsun kirjastomankassa on c-kassupesä!

Lapset kuuntelivat tätä eri mielenkiintoista ja positiivista laulua, eskaritytöt oppivat kertosäkeenkin ja tulivat rohkeasti mukaan. Viitoin jujun myötä mitä taisin – ”räiskäleitä paistaa”, ”ongenvapaa heittää” – ”tehdä presidentille kunniaa” & ”kädenkääntötemppuja” ;D

Juhlien aika, tai ainakin pienimuotoisten kirjastokekkerien kevään viimeisten satuntien pisteeksi kera mehun, keksien – värikkäitten karamellien ja iloisten kevätrupatteluiden.

* * *

KEVÄTTUULEN KIITOKSENI Teille, Maailmanmatkaaja-Satulapsilleni – ynnä Kaukonäköisille Saattajilleen!

Kirjastonhenkiä ikinä inohtamati ;D!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 25/04/2014 by in huhtikuu 2014.
%d bloggers like this: