sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Oma koti parhaille ystävyksille to 4. & pe 5.9.

Syyskuun kehrä pyörähtää,1b

sen neljäntenä, toivontäytenä torstaina vuorossa Nekalan kirjaston ensimmäinen satutunti. Pilviharso peitteli lähiömme taivasta, laskeutuva verho lintujärven rantamaa, mutta aurinko kilotti sen takaa vastineena ennustukseen. Mietitytti: kuinka monta satulasta on hereillä?

Tarinan olin lyönyt liki lukkoon jo kesäkuun iltatunnelmissa, kun tutustuin monen vuoden jälkeen uudelleen Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin talo -lastenromaaniin (WSOY, toinen painos 1968), sarjassaan ensimmäiseen osaan, uumoilen. Saturepussa siis klassikko, kovin aikansa ja tekijöittensä näköinen, onhan kuvittajaparina jälleen toiminut suuri suosikkini Maija Karma.

Ensimmäisestä luvusta olin tietysti päättänyt aloittaa, mutta koska se on pitkähkö ja kuvia vain muutama ja varsinaiseen asiaan eli talo-juoneen pureudutaan oikeastaan toisessa kappaleessa, päätin hieman oikoa, jotta lapset varmasti pysyisivät kärryillä.

Satuhuopa lastenhuoneen lattialle − ihan ensimmäistä kertaa tässä sivukirjastossa, luulen. Liki kymmentä tupsahtikin paikalle nuori äiti pellavapääpojan kanssa. Kunhan tuosta takin, lakin päältään nappasivat, sain kuulla, kuka kyseessä on. Kolmisenvuotias, ajattelin, ja kehotin poikaa satuhuovalle toisia satututtuja lapsia odottamaan. Kun ei montaa muuta suurista odotuksistani huolimatta kuulunutkaan, vihjasin äitiäkin huovalle − mutta ujostus pääsi narraamaan ensikertalaista niin, että vain äipän syli tuntui parhaalta piilopaikalta.

2 aKolme, viisi minuuttia yli kymmenen ryhdyin kertomaan: ”Aloitetaan kevään satutunneilla löydetyllä, minunkin lapsuudestani tutulla sadulla. Se on varmaan ollut omalle äidillenikin tuttu satu.” Osoitin kannesta tummatukan Onnelin ja vaaleahapsen Annelin, sitten kaivoin lapsuuden pikkunuket vuoron perään saturepusta, kertojaminän tahtiin: ”Onneli on minun paras ystäväni. Ja minä olen Onnelin paras ystävä./ Me olemme melkein yhtä vanhoja ja asumme samassa kaupungissa ja käymme samaa koulua. Ja tietenkin olemme samalla luokalla myös. Koulussa me toisiimme tutustuimmekin.—” Ääneni − sai kuulua kuten aikuisen kertojan, mutta muistuttaa tyttömäistä.

Kertoja, siis Anneli (jonka nimi kuullaan vasta ensimmäisen jakson loppupuolella), muistelee tulleensa kouluun yksin, koska hänen vanhempansa olivat kumpikin luulleet toisen vanhemman saattavan tyttöä. (Hän mainitsee myös ”Minnan” ja ”Adelen”, joiden kanssa ei oikeastaan olisi kouluun tahtonutkaan tulla − mutta jotka jäävät vielä arvoituksellisiksi täti-hahmoiksi.) Saadaan tietää lisää myös Onnelista, joka ehkä saapui neljän vanhemman siskonsa tai veljensä kanssa, kuten kertoja aprikoi. Mutta koska tytöt eivät vielä tuolloin tunteneet toisiaan, ei hän voinut tarkalleen tietää. Joka tapauksessa nämä kaksi tyttöstä, toistensa kaltaiset vaikka erilaisista perhekokoonpanoista kotoisin, olivat jääneet yksikseen koulun pihaan. Tätä asetelmaa saatoin hyvin demonstroida toisistaan erillään, jopa selät vastakkain seisoskelevilla nukeilla.

Pikku satupojan uteliaisuus alkoi jo voittaa: pää kääntyi kohti kertojaa ja kirjaa, silmät kurkkivat äidin käsien lomasta pikku nukkeneitien liikkeitä ja korviin solui alati kerronnan kulkua. ”— Ja ennen kuin oikein huomasimmekaan kuinka se kävi me aloimme puhua keskenämme ja tulimme tuttaviksi. Ja siitä pitäen olemme olleet aina yhdessä. Ja meillä on aina hurjan hauskaa, sillä me pidämme aivan samoista asioista. Emmekä me riitele milloinkaan. —” Moinen jos mikä kuulostaa tosi hyvältä ystävyydeltä, eikä kertojan sanoihin, ei innostuksen purkaukseen tarvitse mitään vakuuksia lisätä 🙂 (Huomaahan ja-konjunktion käytön kuin innostuksen hengenvetona usean lauseen alussa. Toimivaa!)

miniskyylinen piirroskoko voi luoda kapeallekin sivulle mammuttimaisen tilanvaikutelman :O

miniskyylinen piirroskoko voi luoda kapeallekin sivulle mammuttimaisen tilanvaikutelman :O

Peltolammin satuaamu sai intiaanikesää enteillen: taivas pilvetön, tuuli suopeampi, vaikka syksyinen ja tuivertava siellä, täällä, missä tahtoikaan. Malttoiko kukaan sisälle sadulle tullakaan..?

Ei huolta, kun kaksi keväällä tavattua satulasta hiippaili kohta koulukirjaston eteisestä: nelivuotias satupoika, joka oli mukana aivan epulla kertaa tammikuussa (mutta sitten katosi ;O) & niin ikään nelivuotias satutyttö. Kumpaisenkaan nimeä en siinä silmänräpäyksessä saattanut muistista mieleeni, joten täytyi tarkistaa äidin ja mummin avituksella. Tytölle satuhuopa tuntui luontevalta, koska hän oli sillä aiemminkin istunut, mutta satupojuun taisi pistää samainen ujostus-otus, kun ei ollut tulla vielä äidin ja pikkupikku-veikankaan kanssa huovalle jäädäkseen. Jahka kello sopivasti pari minuuttia yli kymmenen, aloitin kerronnan kuten eilenkin.

Kun kertojaminä sitten etenee ensimmäisen koulutalven riemumuistoista kesälomaan, tullaan käännekohtaan, jonka jälkeen oli päättämäni ”tuonnemmaksi tarinaa” -hypyn aika: ”Heti ensimmäisenä loma-aamuna menin hakemaan Onnelia ulos ja päätimme mennä joen rantaan koettamaan, kuinka kylmää vesi on, että tietäisimme joko pian voi mennä uimaan.—” Kolmivuotiaan huomio vaikutti yhä tarkkaavaisemmalta kertomuksen ja tyttöjen toimien suhteen. Pisti siten sadunkertojankin eläytymään ja ääntä sopivasti painottamaan, tauottamaan, katsetta kuulijaan käyttämään. ”— Me kuljimme pitkin rantatietä ja katselimme hauskoja taloja, jotka pilkottivat iloisesti puitten välistä. Sitten me käännyimme Ruusukujalle ja silloin..”/ Mutta seis.—” Anneli päättääkin, ettei kerro enempää tästä juonteesta, sillä hän tahtoo raottaa lisää omaa & perheensä tilannetta (isän ja äidin eri asuinpaikkoja ja heidän kotiapulaistensa Minna ja Adelen erikoisia persoonia), joka on toki paikallaan syventämään tarun sisäisen kertojaminän taustaa ja eroavuutta hänen ystävänsä Onnelin perheeseen. Mutta: nämä tiedot saisivat satulapset lukea tuonnempana, vanhemman kanssa tai: ihan itse.

Käänsin sivua ja jatkoin juonen kannalta oleellisemmasta kappaleesta, Annelin tapaan. Erilliseen 5 alaatikkoon kirjoitettu kirjekuoren osoitusteksti oli osapuilleen pikku nukkieni kätösiin sopivaa kokoa, joten sivua voikin pitää kuulijan katseen ulottuvilla. Ja kirjekuoren löytöä seuraavan dialogin koetin mieluusti elävöittää tyttösten erilaisten äänien sävyin (vaikka täytyy myöntää, että ainakin ensikerronnalla ihan vahingossa tuikkasin Annelin ääneen Onnelia − tai toisinpäin ;/)

Jos tarun pikkutytöt puhuvatkin huoliteltua kieltä, ei se oikeastaan kuulostakaan vahanaikaiselta, saati ”pikkuvanhalta”. Heidän ilmaisunsa sopii satukertomukseen tismalleen; heidän reaktionsa ovat vilpittömän uskottavia!

Ratkaisun rehellistä löytäjäänsä odottavan kirjekuoren sijoituksen pulmaan tytöt siten keksivät yhdestä suusta. Keksisitkös Sinä? Jollet ja jos, voi toimia kuten Onneli ja Anneli eli viedä löytötavaran poliisin toimistoon :O ”Ja niin me teimme. Me veimme kirjekuoren poliisilaitokselle. Meitä pelotti aika tavalla − mutta sisällä suuren pöydän takana istui iso, kiltin näköinen poliisi, joka piirteli jotakin edessään olevaan paperiarkkiin aikansa kuluksi.—” Tässä kohtaa oli jo aika näyttää kuvituskuvaa tytöistä kiltinoloisen poliisisedän pöydän ääressä, jotta satulapset saivat lisää maustetta tarinasta luomaansa mielikuvaan.

17 aSitä kuvaa tohti kumpikin satupoika vilkaista, jollei katsoa, ihan omaan tahtiin. Tarjottu mahdollisuus tekee ujostelevaisestakin keskittyneen urkkijan 😉 Kun Anneli toteaa vielä nähneensä, että poliisin paperiin oli piirretty —, saatoin vilauttaa uudelleen takakantta, jonka kuvan avulla olin yrittänyt aluksi houkutella nuorinta likemmäs huopaa. ”Minkä Anneli paperilla näki?” kysyin vanhemmiltakin satulapsilta. Jälkimmäinen tunnisti ”porsaan”, ”jolla oli ruusunnuput poskissaan ja nelilehtinen apila saparossaan”. Nyt nuorinkin katsoi ja ”säästöporsaan” yksityiskohdat tulivat toivottavasti huomatuiksi. Moisen ansiosta ei tarinan kertojaakaan kuulemma pelottanut enää niin kovasti poliisin kohtaaminen (eikä satupoikaa samalla huovalla sadunsuikkaajan kanssa istuminen ;-).

Rykäisten muunsin ääntäni poliisinmoiseksi: ”− Mitäs asiaa nuorilla neideillä on? poliisi kysyi kohteliaasti./ − Me löysimme Ruusukujalta tällaisen kirjekuoren, minä sanoin ja Onneli ojensi kuoren poliisille./ Poliisi käänteli sitä käsissään ja tutki sitä joka puolelta. Sitten hän luki, mitä siihen oli kirjoitettu.—” Tärkeä viesti ”rehellinen löytäjä saa pitää” kuullaan uudelleen ja niin sukeutuu poliisin ja tyttöjen välille pulmaa ratkova keskustelu. Tai pikemminkin: tytöt pohtivat ja vastailevat, poliisi toteaa ja ikään kuin katsoo tilannetta ylempää, tietäväisempänä siitä, miten toimitaan, vaikka ei olekaan itse löytänyt kuorta eikä siten ”ennalta osoitettu” sen sisällön arvoitusta selvittämään. Aivan ihastuttavan suoraan ja viattomasti tyttökaksikko kuitenkin epäilee oikeuksiaan kuoren avaamiseen ;-), joten lukija-kuulijalle kuten ei poliisisedällekään luulisi heräävän epäilystä siitä, etteivätkö he saisi kuorta avata ja sen sisältöä pitää. Lue, ole hyvä, ja: NAUTI!

Mutta kun ei niin Onneli tahdo kuin ei Annelikaan tohdi avata kuorta, se jää poliisin kätösten tehtäväksi.

”Paperiveitsen” selitin pienille kuulijoille ”teräväksi veitseksi”, jolla saa kirjekuoren liiman taiten avattua :O

”Paperiveitsen” selitin pienille kuulijoille ”teräväksi veitseksi”, jolla saa kirjekuoren liiman taiten avattua :O

Oikein on kirjailijatar Kurenniemi lapsen mielen oivaltanut, sillä juuri noinhan minäkin lapsena tunsin jos sain rahalahjan: vaikka sen arvoa vakuutettiin, ei se saamisen hetkellä riemastuttanut lainkaan, eikä se vetänyt vertaa lahjapaketin avaamiselle ja sen sisältöön tutustumiselle ollenkaan..!

Olin tehnyt pitkään ajatustyötä rekvisiittakirjekuoren suhteen: askarrellako sellainen ja piilottaako sen sisään paperiseteleitä − vaikkapa peliseteleitä. Mutta nukkieni koko ratkaisi sen, etten pikkusormea pienempiä kuorta ryhtynyt tuhraamaan. Sittenhän olisi pitänyt etsiä tai askaroida nippu jos toinenkin miniseteleitä! Tarinan ”punaisia silkkinauhoja” en myöskään ulottuviltani löytänyt, joten tyydyin nappaamaan mukaani vain yhden ainoan löytämäni vaaleansinisen, silkintapaisen, kapoisen nukennauhan nuoruuden lokerikon uumenista.

Elehdin siis käsilläni, miten poliisi mahtaa vetää kaksi paksua setelinippua kuoresta, ja laitoin nukketyttöjen ihmettelemään kuorta luottaen lapsikuulijan omaan tilanteen hahmotuskykyyn.

Rehellisyydessään soma on ensimmäisen kappaleen päätöskin: ”Minä otin kuoren ja niiasin. Sitten me lähdimme./ Portailla me pysähdyimme ja katsoimme toisiimme./ − Mitä me näillä oikein tehdään? Onneli sanoi./ − Viedään kuori samaan paikkaan, minä ehdotin./ − Annetaan jonkun toisen löytää se. Jonkun joka tarvitsee rahaa enemmän kuin me./ Ja niin me päätimme tehdä.—” Ainoastaan punaiset silkkinauhat tytöt uskaltavat Onnelin ehdotuksesta ja Annelin yhteisymmärryksellä ottaa ja sitoa tukkaansa ;O

Kun kysyin kolmivuotiaalta, josko vielä jatkan toiseen lukuun, jossa saadaan tietää lisää, killitti poika minua suoraan silmiin, kunnes pudisti päätään. ”Katsotaanpas − minun ainakin tekee mieleni vielä selvittää, mitä tytöille Ruusukujalla tapahtuu, aikaakin on vielä hyvin..!” Ja niin jatkoin toiseen kappaleeseen nimeltään ”Rouva Ruusupuu”.

Olipa metkaa: pikkunuket toimivat elävöittävinä linkkeinä todellisuuden ja tarinan hahmojen välillä, vaikka vain sadunkertoja niitä liikutteli, ja kumpainenkin lapsi tuntui kuuntelevan kernaasti. Pian huomasin, että uskalsin varioida tekstin kulkua hieman enemmän oman sanonnan mukaan tai katsekontaktin taukoa myötäillen, paikaten. Vartin verran vilahti ensimmäiseen lukuun, jonka loppupuolella tummalta (Matilda) nukketytöltä irtosi pää jotta ”plops!”. Sadunhaltian kiitos sain tungettua niskapallon takaisin pään sisään pidemmättä tauotta ja purskahtamatta naurun tynkääkään 😉

Rohkeasti, kuulijoilta kysymättä toisella kertaa enää jatkoin toiseen lukuun, jahka ”Onneli” oli saanut silkkinauhan tukkaansa − siis sen vaaleansininen, jota en liioin tekstin mukaan punaiseksi nimittänyt. ”Jatketaanpa vielä toiseen lukuun, joka kuuluu päivän taruun ja jossa tutustutaan rouva Ruusupuuhun..!” Satulapsille & saattajillehan se sopi; nelivuotias poju oli kuunnellut välillä huovalla, kunnes taas loitonnut kontaten satupöydän taakse − korvat höröllään kuten tytölläkin huovalla makuulla.

3 a”Ruusukuja oli hyvin pieni katu, sen varrella vain kolme taloa ja ne kaikki olivat korkeitten aitojen ympäröimät, niin että rakennuksia tuskin saattoi nähdä aidan takana versovan vehreyden keskeltä. Ensimmäisen talon ympärillä oli korkea tiiliaita (nostin peukalon ylös ensimmäisen merkiksi), sellainen, jonka läpi ei voi nähdä, lisäsin. Keskimmäistä ympäröi kauniisti taottu rauta-aita (taisin nostaa etusormen?), jota kiersi rehevä ruusuköynnös (sivulauseen lisäsin vasta kappaleen loppuun, koska sen yli huomaamatta hypähdin). Kolmatta taloa (nostin kolmannen, ehkä keskisormen, edellisten viereen) ympäröi korkea punainen lankkuaita (eli lauta-aita, lisäsin jälleen)—.” Nämä kaikki persoonalliset talot asukkaineenhan tulevat vielä kirjan edetessä vastaan & tutummiksi. Tytöt seisahtuvat keskimmäisen aidan portin eteen, josta olivat kuoren löytäneet.

Näin tytöt joutuvat kuin joutuvatkin kiintoisaan keskusteluun ruusuköynnösportin takana asuvan rouvan kanssa kuin huomaamattaan.

Pidän tämän kappaleen rytmistä ja kertoja-Annelin sanonnan aitoudesta :-)

Pidän tämän kappaleen rytmistä ja kertoja-Annelin sanonnan aitoudesta 🙂

Rouva Ruusupuun äänen… tuli olla herttaisen vanhan naisen ääni, mutten pystynyt sen parhainta variaatiota jatkuvasti antamaan: huomasin toisinaan sortuvani tyttömäiseen äänentoistoon hänenkin kohdallaan (ollen liki omaa ääntäni). Käsieleitä käytin myös vanhalla rouvalla 🙂

”− Oletteko sisaruksia? vanha rouva kysyi./ − Emme ole, minä sanoin. Ja Onneli selitti:/ − Me olemme parhaat ystävät./ − On hauska olla parhaat ystävät, rouva sanoi.— Me niiasimme jälleen (jonka toteuttaminen nukeilla pyörtyi pienoisiin kumarruksiin, jollaisia tulee toisinaan niiatessakin tehtyä)./ − Minä pidän pienistä tytöistä, rouva Ruusupuu sanoi. − Varsinkin parhaista ystävistä. Minäkin olen kerran ollut pieni tyttö, vaikka ette varmaan usko sitä. Ja minullakin oli paras ystävä. Mutta siitä on jo hyvin kauan (huokaisin).—” Tässä kohtaa tuli suorastaan tunne, että kerron omasta itsestäni. Liekö se välittyi lapsiin? Jos, onnistuin kaiketi olemaan läsnä rouva R:na!?

”MYYTÄVÄNÄ” -kylttiäkin olisi toki voinut ihan oikealla kyltillä painottaa, mutta toivon, että nämä kolmen−neljän kesän satulapset ymmärsivät tämän viestin ennen pitkää osana tarinan juonta, sillä rouva Ruusupuuhan kertoo monin sanoin, miksi hän joutuu myymään oman, vieläpä uuden talonsa:

”Vattumehusta” saa kivan taukojutun aiheen. Kysyinkin satupojulta ja -tytöltä, mikäs se ”vattu” onkaan. Lapset katsoivat minua ja pojan silmät kertoivat sanan olevan entuudestaan kuultu, mutta ”vadelma” ei sittenkään huulille tupsahtanut. Totesin vattu-vadelman olevan niin hyvää, että se voittaa maussaan mansikankin, minun mielestäni ;).

4Päästään tunnelmallisen piirroskuvan mukaiselle kuistille ruusupensaitten katveeseen − jonka luonnosmaisesta elävyydestä tulee kesäinen iltapäivä valon-varjon leikkeineen aivan riipaisevasti mieleen <3! Sadunsuikkaajan mieli palaa ihan oikean unelmatalon luokse, sa-tu-paan, jonka tahtoisi perustaa ;O Sellaisen, jonne kaikki olisivat aina tervetulleita sa-tu-nneille ja -tuokioille ja jossa rekvisiitta ja satukirjat olisivat aina valmiina käytettäviksi. (Hassua, että Pro Lastenkirjallisuus tähtää vastaavaan, tosin käsittääkseni yleisempään ja suurempikokoiseen; ei sadunkertojan asumukseen, jollaisen toivoisin omaksi ”vanhuudenhöppänyyden” kodikseni).

Alkaakin tekstin ehkä metkoin, jollei jopa satiirisin jakso, jossa rouva Ruusupuu tilittää tilaustalostaan tulleen yhden vanhan rouvan talon sijaan kahden pienen tytön talon 😉 Vaikuttaa siltä, että tämä herttainen rouva onkin taika-täti, tai vähintään ennaltanäkökykyinen. On siinä ja siinä, onko hän järjestänyt kaiken vai onko tapahtumaketju vain sadun sattumaa… Todellisuuden ja tarun kommervenkkejä jo varteenotettavasti kokeneena sanoisin, että mukana on paitsi ripaus taikaa, tujaus kohtalon johdatusta ja: elämän punoutumisen lahjaa :O

”Minkälaisia ovat sopivat ostajat? minä kysyin./ − Sopivat ostajat ovat tietenkin kaksi pientä tyttöä, rouva Ruusupuu sanoi. − Sellaiset kuin te kaksi./ Katsoimme hämmästyneinä toisiimme. —/ − Mutta ikävintä on, että kahdella pienellä tytöllä ei juuri milloinkaan ole niin paljon rahaa, että he voisivat ostaa talon. Jolleivät he sattumalta voita arpajaisissa tai veikkauksessa tai saa perintöä tai… (tässä kohtaa katsoin vuoroin satulapsia ja emmin, tokko tietävät, mikä ”perintö” edes onkaan. Nuorimmaiselle lisäsin mahdollisuuksien väliin ”loton”. ” − … tai? minä kysyin jännittyneenä. Huikea ajatus oli tullut mieleeni./ − Tai satu löytämään rahaa, rouva Ruusupuu sanoi. − Mutta sellaista tapahtuu kovin harvoin.—”

Nukketyttö Onneli sai astua esiin ja tunnustaa kertomuksen mukaan, miten tytöille oli kuitenkin sattunut juuri niin. Ja Anneli-nukke säestää, että olivatkin päättäneet tuoda kuoren takaisin, koska siinä oli vain rahaa..!

”− Kun me emme tarvitse rahaa, Onneli sanoi.” Vaan rouva Ruusupuu kuunteleekin silmät kirkkaina tuikkien ja tuumaa: ”− Mutta jos teillä olisi rahaa, te voisitte ostaa tämän talon —. − Haluaisitteko oman talon?” Sisimmässään (lukijalle) Anneli tunnustaa ajatuksen käsittämättömän ihanaksi, mutta Onnelin rehellisyys saa tämän tirskahtamaan itkuun. Nuken itku kirpisti toki satulastenkin huomion vielä pitkän kerronnan loppumetreillä, kun tarutyttö epäilee rehellisyyttään heidän otettuaan silkkinauhat tukkaansa. Onneksi tuokaan teko ei kumoa tyttöjen rehellisyyttä rouvan silmissä: ” − Siihen teillä kyllä oli oikeus. Sillä rahat ovat teidän ja silkkinauhat ovat myös teidän. Ja jos todella haluatte ostaa tämän kahden pienen tytön talon, niin minä myyn sen teille.—”

”Hän oli herttaisin vanha rouva, jonka koskaan olin nähnyt. Hän oli juuri sellainen, millaiseksi kuvittelin isoäitini, jotka kumpikin ovat kauan sitten kuolleet.”

”Hän oli herttaisin vanha rouva, jonka koskaan olin nähnyt. Hän oli juuri sellainen, millaiseksi kuvittelin isoäitini, jotka kumpikin ovat kauan sitten kuolleet.”

Ja lopultahan kertoja Anneli rohkaistuu tekemään positiivisen päätöksen, johon tarkkaavainen kamu Onneli yhtyy: ”− Jos rahat vain riittävät”. Ja ne riittävät ;O

Rouva Ruusupuun mutkattomat hyvästit paikalle sopivasti ennen junan lähtöä saapuvan ajurin mukana − hevosratailla, oletin ja ”klipklopklipklopitin” kielellä kitalakea vasten jo ennalta, jotta kuulijat aavistaisivat, kuka, mikä saapuu − on oma mukava loppukohtauksensa ennen toisen luvun varsinaista päätösasetelmaa:

”... kahden ilman ketään aikuista. Ilman Minnaa ja Adelea ( nämä sisäkkötädit jätin toisella luennalla pois sotkemasta päähenkilöiden eloa;) ja ilman riiteleviä sisaria ja kiusaa tekeviä veljiä.”

”… kahden ilman ketään aikuista. Ilman Minnaa ja Adelea ( nämä sisäkkötädit jätin toisella luennalla pois sotkemasta päähenkilöiden eloa ;- ja ilman riiteleviä sisaria ja kiusaa tekeviä veljiä.”

”Ja kaikkein hauskinta oli, ettemme vielä tienneet talostamme mitään. Se oli edessämme kuin joululahjakäärö juuri ennen aukaisemista. Minkähänlaista siellä oikein mahtoi olla? —” Tähän lauseeseen, tarutyttöjä kutkuttavaan kohtaan ennen vihon viimeistä lausetta päätin ja totesin: ”Taloon voitte tutustua isän, äidin, mummin tai vaarin kanssa − tai sitten lukea isompina.” Satutyttö nyökkäsi, ja vasta kotvien kuluttua − oikeastaan vasta askarreltuaan satu-tarra-kortit yhdessä satupojan ja saattajaäidin & -mummin kanssa, arvasi ottaa pikkunuken käteensä, riisua lakin ja pukea sen uudelleen nuken päähän, ennen kuin laitoimme ne lepäämään takaisin kukkasrasiaansa seuraavaa sadun, leikin hetkeä odottamaan.

* * *

Nuorin jäi pöytien taakse ilottelujuoksuiltaan tiiraamaan minua, kuulollapa kuulolla, kun ehdottelin tuttua leikkiä ”Tien laidas’ oli mökki”. Lauloin alkusäkeen viittoen ja pojan äiti jo hilkulla jatkaa kanssani, mutta eipä poika taipunut mukaan. Eipä hätää, voimme leikkiä toisella kertaa kun tulee muitakin satulapsia. Ihan varmaan niitä tulee, ovathan lupailleet! Vielä lentelee kesänjälkeisiä käynnistysongelmia ilmassa, joiden vuoksi ei muita tullutkaan.

Peltolammin huovalla lauloin useamman säkeistön ja satutyttö tapaili laulua jonkin verran. Mutta kansanleikkilaulu oli lapsille vieras, ja koska ei ryhmän tukea yhteiseen leikkiin syntynyt, päätin laulun kertomalla, että siihen voi lisätä aina vaan uusia ”hirsi-osia”: talon ukolle hirsi-akan, akalle hirsi-pojan, pojalle hirsi-auton, autoon hirsi-pyörät, pyörään hirsi-akselin − ja niin edelleen aina kekseliäisyyden uumenista asti :O

Jahka kiitokset ja vilkutus-heit oli vaihdettu, keksin napata kotikylän kirjaston kirjavaisia kirjanmerkkejä mukaani ja ne tutuille satulapsille muistutusviestillä nimetä: ”Tervetuloa satunnille torstaisin klo 10 – 11 aina jouluun asti!” Ne kiikutettiin sadunsaattaja-paimenkoiran kanssa postilaatikoihin iltalenkillä.

Mainokset

One comment on “Oma koti parhaille ystävyksille to 4. & pe 5.9.

  1. Pikku Pia
    06/09/2014

    Ai että sadunsuikkaajaa väsytti monivivahteisen kesän ja epun satuilun päälle. Turhankin aikainen sisäisen kellon herätys lisäsi tunnetta sitä, että päikkärilepo tekisi hyvää ennen blogin rustailua :O AURINKO sentään vastasi ennustukseen ja esitti vielä kesäiltapäivää, -iltaa ❤ Mutta perjantain inkkariauringon lämmössä tahdoin jatkaa blogia suoraa päätä satuntikeikan päälle pihapation arvaamattomia kuiskivassa tuulenpuhinassa. Satupaimenkin tykkäsi hengähtää pitkän juoksulenkkinsä päälle omppupuun alla ja päiväuneksia − vaikkapa omasta paimentuvasta 😉

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 06/09/2014 by in syyskuu 2014.
%d bloggers like this: