sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Afrosatuja afroelukoista to 11. & pe 12.9.

Aamusumu oli uskomattoman sankka, jopa hieman pelottava maailma ei mikään, mutta sinne, tuiki tutulle reitille tuli sonnustautua pitkien yöunien jälkeen satureppu selässä. Pikkuvaitonaisesti sumu hälveni, haipui − tuntui, kuin saagain henget olisivat punoneet rohkeutta tehtäväämme.

18 b

Nekalan kyläkirjasto paikallaan ja kirjastonhenget toimessaan. Heti perääni hipsi sisään kylätuttu, kolmevuotias satutyttö äiteineen ja kovasti toivoin, kuvittelin viime kerran uuden tuttavuuden saapuvan kamuineen… mutta niin siinä vain kävi, että sain raottaa KJAMBAKI-kirjaa (kertonut Anne Geelhaar, kuvittanut Karl-Heinz Appelmann; Kansankulttuuri Oy 1981) kolmevuotiaalle − melkein yksityisessä rauhassa, satu-kukkas-palleilla, lastenhuoneen lattialla. (Kirjastohan on nyt auki jo aamu-kympiltä, joten asiakkaita ulkee ovesta tiskille & aikuisten puolelle.)

2 bIllan tullen olin päätynyt ihmis-sankar-tarujen karsintaan, jotta eläinaiheiset pääsisivät ehyemmin puhumaan. Aloitinkin siivekässadusta Nektarilintu, jonka piirroskuva on liitetty kirjan tarinoiden taustaa pohtivan saatepuheen loppuun.

Tarina on tutun tuntuinen: ahkera kutojalintu tekee pesän ja saa suojan sateelta, kun taas nektarilintu on tässä versiossa se hurvittelija, joka vai lentelee kukasta kukkaan, imee mettä ja maiskuttelee mielin määrin − päätyen pyytämään sadesuojaa kutojalinnun pesälle yhä uudestaan: ”—’Katso nyt mikä sää. Sataa kaatamalla. Ole kiltti ja päästä minut sisään! Minulle kelpaa pikkuruinen soppi.’/ ’Mikset rakentanut omaa kotia?’ kysyi kutojalintu ankarasti./ ’Voi ystävä kulta, minä unohdin. Mutta lupaan sinulle: heti huomenna minäkin alan rakentaa omaa kotia.’—” Kunnes viimein kutojalintu tuohtuu ja sulkee kotipesänsä, eivätkä nektarilinnun anelut enää auta.

”Siinä se sitten istui pisaroivan puun alla. Se kastui ja paleli. Eikä sen puku enää loistellut kullanpunaisena kuin auringonsäde. Eikä sitä enää haluttanut pyrähtää kukasta kukkaan. Se alkoi vikkelästi rakentaa itselleen omaa taloa.”

Lintusten ääniä olin toki kokeillut etukäteen ja löytänyt ”Kutojalle” sirittävän, ”Nektarille” livertelevämmän − tai toisinpäin. Mutta ensilausunnalla nämä tyyppiäänet taisivat sulautua pikemmin eri sävyeroiksi luonnetta, tilannetta mukailemaan.

Seuraavan sadun kautta saa valpas tietää, miksi alkuperäisen tapahtumapaikan seudulla ihmiset sanovat jostakusta ”ihan kuin hyeena joka tahtoi syödä kuun”. Hienonhienon kuvajaisen lammen pinnasta sai nelivuotias ”kokoiseksi kuuksi” (vai miten se menikään) tunnistaa, kuten viisivuotias satutyttö kuun kuvasta… ”sirpiksi”, täydensin.

3 bcPeltolammilla levitin satuhuovan nimittäin kahdelle tyttöselle. Nuoremman äitinsä vastasi kaksivuotiaaksi; isomman pirteät kasvot muistin keväältä, mutta nimen eksaktit kirjaimet ja ikä täytyi tarkistaa. Viisivuotiaalle satuhuopa oli mieluisa paikka istua kuuntelemaan Nektarilintua, mutta nuoremmasta tuntui äidin huoma satupöydän äärellä turvallisemmalta ensimmäisellä kerralla. Vanhempi myös innostui lennättelemään ”omaa nektarilintusta” huovan yllä, ja kunhan kolmas sadepäivä sadussa sai, ropisuttamaan sormillaan suurempaa kuuroa mukanani.

Vaikka nuorempi kuunteli ja piti katsekontaktiakin kertojaan, ei yhden kuvan, tekstiaukeaman, kämmenlintusen lentely voittanut tahtoa noutaa omaa kirjaa katseltavaksi. Veikkaan, että tyttö olisi kuunnellut ainakin ”Hyeenan kuunmetsästyksen” loppuun, jos vain olisi saanut jäädä… mutta saattaja-äiti päätti lähteä tyttöineen pois. Toivon, että malttaisivat vielä tulla ja jäädä: kuulotuntumallekin mahtuu, jollei katse koko aikaa satunnin kertojassa ja kirjassa pysyisikään.

Seurasi metkanmoinen Kilpajuoksu, melkein todenmoinenkin, Aisopokseltakin kuulemastamme jänön ja kilpikonnan juoksukilvasta. Vaan tässä Afrikan mantereen eteläisemmässä versiossa kilpikonna turvautuu lasten, so. poikastensa apuun, ja käy iltamyöhän tullen neuvomaan kaikki kuusi ei mutkiin pitkin tulevan päivän juoksumatkaa: ”Istu sinä tähän odottamaan; kun jänis aamusella pyyhältää ohi huudat: ’Juokse, jänö, juokse!’ Lapsi toisti sanat ja äiti jatkoi muiden kanssa matkaansa.—” Juoksukilvan kilpikonna on siis tässä versiossa tätipuolinen, vaikka voisi luulla, että jänis, jota jopa oma vaimo sanoillaan tukee, haastaisi nimenomaan setä-konnan.9 b

”Järjestettyään kaiken tähän tapaan se (kilpikonna) paineli suorinta tietä kotiinsa ja kävi nukkumaan. Se kun saattoi luottaa lapsiinsa./ Jänis sitä vastoin valvoi kiihdyksissään puolen yötä. Eikä se huolinut edes aamiaista. ’Tyhjin vatsoin on kepeämpi juosta’, se selitti vaimolleen./ ’Ukkokulta, voitathan sinä muutenkin…’/ ’Jänis ei tyydy kuin loistavaan voittoon.—”

Arvaahan sen, että jänistä huijataan kaikkiaan kuuden konnan verran, kun konnalapset huutavat toinen toisensa jälkeen jänön perään tai tämän edestä: ”Juokse, jänö, juokse!” ja saavat jäniksen laputtamaan vauhtinsa ylimmilleen :O Enpä paljasta tämänkään tarun loppua, jota innostuisit tutkimaan tarusta aivan itse, Sinäkin siellä, tietokoneen ruutusi äärellä. Ehkä muistat, kumpi juoksukilvan voittaa − kumpi käyttää neuvokkuuttaan ennen käpäliään − tai päättelet sen nyt uudestaan 😉

Neljäs taru Mbangosta, jonka satutytöt saivat kilpikonnaksi tunnistaa, vaatikin kertojalta aikamoista ponnistusta (taisin jopa huolia, miten eläinten äänten imitaatio (l. onomatopoietia) suuhun luontuu tositilanteessa ;O). Vaan mieluisimmaksi aamun kimarasta tämä satu tuli sittenkin. Tarussa Mbangon aarniometsän virralle ilmestyy vieras, valtava otus, jonka perään vielä toinenkin: ”— Päivänä muutamana se äkkäsi vedessä saaren. Ja saari heräsi äkkiä eloon ja nousi maalle ruohoa syömään./ Mbango kauhistui: ”Onpas valtava otus!”/ Ja koko yön se pelkäsi virtahepoa. Mutta pelko yltyi entisestään kun se aamulla näki elefantin. Elefantti katkoi puita kuin ruohonkorsia astellessaan metsästä rantaan juomana ja kylpemään.—” Isot eläimet satutytöt tunnistivat kuvituksen perusteella. ”Norsun” kulkua tajusin tömistää vasta toisella kerronnalla (jolloin viisvuotias tahtoi tömistellä kämmenillään itsekin ;-))

4 bKilpikonna osoittautuu nokkeluuden näyttäjäksi tässäkin tarinassa haastamalla kumpaisenkin ”körilään” köydenvetoon kanssaan. Sangen rohkea tapaus, tuo eläinmaailman konna ;O ”’Kuule virtahepo, onko totta että elefantti on vahvempi kuin sinä?’/’Johan sinä hulluja puhut. Yksikään eläin ei ole minua vahvempi.’” Virtahepoa mylvin, kun taas konnan käheys sai pysytellä samassa kuosissa kuin edellisessä tarinassa, joskin kovemmalla volyymillä tarun tapaan. ”Ja virtahepo alkoi taas painua veden alle. Mutta Mbango huusi: ’Sinä erehdyt. Jopa minä, jopa minäkin voitan sinut.’/ ’Sinäkö? Höh! Pienuudessa kai’, pilkkasi virtahepo.—” Kilpikonna kuitenkin sopii köydenvetokilvasta keskipäivällä virtahevon kanssa, ennen kuin rientää elefantin luo.

”’Kuule elefantti, onko totta että virtahepo on vahvempi kuin sinä?’/ Elefantti kohotti päätään ja toitotti: ’Johan sinä hulluja puhut. Yksikään eläin ei ole minua vahvempi!’/’Erehdyt. Jopa minä, jopa minäkin voitan sinut’, huusi Mbango ja veti päänsä piiloon panssarin sisään.—” ”Flop!”, näytin, napsautin sormiani kilpikonnan erikoisen liikkeen.

6 bKun keskipäivän aika saa, kaivoin saturepusta liaanimaisen huopanyörin köydeksi, jonka toisen pään Mbango antaa norsulle ja toisen virtahevolle. ”Virtahepo ja elefantti eivät nähneet toisiaan. Kumpikin kuvitteli kilpailevansa kilpikonnan kanssa. Mutta sepä ujuikin vedessä ja kurkki piilosta miten jätit reuhtoivat. Miten kumpikaan ei antanut periksi.—” Ensikerronnalla huopanyöri katkesi kesken kämmenteni välisen kamppailuvedon, joten toisella kertaa valmistauduin pidemmällä ja paksummalla pätkällä, joka toimi paremmin. Satutytönkään kokeillessa se ei antanut periksi 😉

”Lopulta ne sentään uupuivat. Ja läksivät taistelupaikalta.”

Loppussa Mbango käy vielä kyselemässä isommiltaan, eikös hän vain ollutkin vahvempi ja selitti: ”’Minä tarrauduin niin tiukasti ja syvälle maahan’—” Tarun mukaan sekä virtahepo että norsu uskovat häntä; elefantti päättää jopa mennä kertomaan leijonalle miten mahdottoman vahva pieni Mbango oli ;O ”Siten mekin olemme saaneet kuulla tarinan tänne pohjoiseen kylmään maahan asti”, päättelin.

Kaunis perhonen kertoi puolestaan lyhykäisen yksinkertaisen kohtauksen hyvin kauniista, mutta myös turhamaisesta perhosesta, joka lentelee keveyttään ja käskee pensaasta tipahtanutta toukkaa painumaan pois sen näkyviltä. Vaan kumpainenkin satutyttö, niin kolmivuotias kuin viisivuotiaskin, tiesivät tai nyt muistivat, että perhonenhan se on itsekin aluksi moinen toukanpörrö.

9 b

”’Joko unohdit, että vähän aikaa sitten olit täsmälleen samanlainen kuin minä?’ kysyi toukka./ ’Minäkö muka, minä joka kohoan ilmoihin kuin henkäys? Minä muka samanlainen kuin sinä?’—” Pahviperhosen löysin tähän satuun aivan samanvärisen kuin kirjan kuvituksen kaunokainen, siihen sauvan saranalla liitin. Niin sai pahviperhonenkin lennähdellä kauneudessaan. Vanhin tytöistä sitä tahtoi tanssittaa − ja sai!

Kun kysyin, vieläkö jatketaan, ei kolmevuotias pannut vastaan, toinenkin nyökkäsi ja mieluusti tahtoi kuulla. Siis sukellettiin uudelleen savannille, jossa seuraava isompi eläinsankari jälleen kerskuu voimantunnoissaan. ”Leijona” tunnistettiin kuvasta vissiin. Tarun nimen mukaiseksi ”mustaksi jättiläiseksi” 7 bosoittautuu kuitenkin tummanpuhuva ”metsästäjämies”. ”’Minä tiedän yhden joka on sinua vahvempi’, väitti villikoira./ Mutta leijona ei uskonut sitä./’Minä tapan elefantin poikasia, puhveleita ja leopardeja ja ruokin niillä omat poikaseni. Kun minä korotan ääneni, kaikki tasangon ja metsän eläimet vapisevat. Kukaan ei ole yhtä väkevä kuin minä.” Tästä repliikistä olisi pitänyt selittää oudomman ilmauksen ”väkevä”, mutten sitä hoksannut… ”vahvaksi” saatoin sanan ensiluennalla selkiyttää..! Mutta viilikoira kysyy, näyttääkö leijonalle mustan jättiläisen, ja vaikkei leijonan vastausta kuulla, toiminee hiljaisuus myöntymisen merkkinä: kunha musta jätti seuraavan kerran tulee viidakkoon, on villikoira tarkkana ja juoksee kertomaan leijonalle. ”’Missä missä?’ karjui leijona ja seurasi villikoiraa tiheikön ja ruohikon poikki./ Metsästäjä oli kiinnittänyt korppikotkan nokan päähineeseensä ja asteli puiden alla kuin jättiläislintu./ ’Menen nyt leijona ja käy kimppuun, jos uskallat’, sanoi villikoira ja pötki tiehensä.—”

8 b

Olin napannut parahultisen linnunsulan mukaani ja nostin sen pystyyn otsalleni kuin kotkaksi sonnustautuva villimies konsanaan. Kun leijona vaaraa uhmaten hiipii metsästäjää liki ja uhkaa tappavansa tämän, mies vain kysyy matalaan ääneen ”Miksi?” − ennen kuin lennättää nuolen jousestaan leijonaa kohti. Ja vaikka leijona horjuu pystyyn, se vaipuu kahdesti maahan ja joutuu raahautumaan takaisin kotiluolalleen, jossa se myöntää villikoiralle mustan jättiläisen olevan häntäkin vahvempi :O

”’Niin niin, Isanduvu’, Saho virkkoi silloin. ’Kun olit vielä nuori ja vehreä, minun rahinani häiritsi sinua. Ja nyt rahiset itse yhtä lailla.’”

”’Niin niin, Isanduvu’, Saho virkkoi silloin. ’Kun olit vielä nuori ja vehreä, minun rahinani häiritsi sinua. Ja nyt rahiset itse yhtä lailla.’”

Aamun viimeinen tarunen sai säestyksekseen ”Kenelle tuuli laulaa” -toistosäkeen, jolla olin toisen kerronnan aloittanutkin. Lyhyt, mutta vieno, ymmärrystä jakava Saho ja Isanduvu kertoo kypsyvän banaanipuun tuoreen ja kuivuneen lehden välisestä sanailusta, kun tuores Isanduvu moittii kuivan Sahon ”rahinaa ja kahinaa” (jälkimmäisen lisäsin repliikkiin sopivasti), johon puolestaan Saho vastaa ärsyyntyvänsä Isanduvun ”suhinasta ja puhinasta” (jälkimmäisen lisäsin vastaavasti;). Tarusessa käy (melkein kuin Puolasta meille kerrotussa Tuulen ja yön sanaharkassa): ”Aika kului./ Isanduvukin vanheni. Se alkoi kellastua, kuivua ja rahista kuten Sahokin.—” Muistatko, miten?

Jospa vielä löydän afrosävelmiä, voin niitä toisella kertaa Afrikasta löytämiini satuihin yhdistää. Tässä kirjassahan piisaa vielä monta tärkeää tarinaa satulapsille kerrottavaksi ;O

Lopuksi saimme valita Täti Taikakynän (alias Minna Männistö) sarjakuvavekkuleista eläinhahmoista taruihin sopivia. Kolmikesäinen tykkäsi ”neiti virtaheposesta”, viisikesäinen kilpikonnasta. Selvisikin, että tällä tytöllä on kaksi omaa punakorvakonnaa kotialtaassa ;O Satukortitkin saivat tytöt piirtää: nuoremmalle leimasin pupu-jussin kun taas vanhempi valitsi ison perhostarran omaansa. Jälkimmäisen ynnä äitinsä kera leikimme vielä ”Leijonaa mä metsästän” –”trad:in”, joka vasta satuhuovalla putkahti mieleeni.

Entistäkin satuisampiin tapaamisiin ensi viikon lopulla, satulapset siellä ja täällä, HOI!

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 13/09/2014 by in syyskuu 2014.
%d bloggers like this: