sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Pupu- & kisunostalgiaa to 2. & pe 3.10.14

AURINKO se vaan tahtoo paistaa, viis lokakuun sirpistä − se taitaakin antaa kuulle hehkua kuin fosforitähdelle? Kastehelmien taikaa ihmetellen sadunkertojan askel & saattajapai’n kuono kohti kyläkirjastoa vaivihkaa.

Tyhjä satuhuone piti jännitystä yllä aina muutamaa minuuttia yli kymmeneen, ennen kuin kirkassilmäiset satusisarukset edellisviikolta pelastivat aamun eläinsadut esille ;O

2 bSadunkertojan sisimmästä pukkasivat nimittäin mieleeni seikkailukertomus Herra Vilhelm Lapinista vanhasta lapsuuden kirjastani HYVÄN YÖN SATUJA 2 (kirj. kertojalle aiemmin kuulematon Eileen Brinkley, suom. tuttu kääntäjänimi Laila Niukkanen. Kirjalito, n.1970, veikkaan). Sen tunnelmat toivoin voivani välittää tämän aamun satulapsille.

Peltolammilla odotti sadunkertojaa jo kolme satutyttöä: nelivuotias, viisivuotias ja − jälkimmäisen pikkusisar, vähää vaille vuotias. Kunhan huopa heitetty ja satureppua tyhjennetty, tupsahti vielä nelivuotias satupojukin paikalle. Tytöt jaksoivat seurata Vilhelmin tarua alusta asti, mutta pojun teki mieli selailla omaa kirjaa/ palapeliä pöydän äärellä − siten toista tyttöäkin paikoin vierelleen houkutellen.

Aloitin temmaten taannoisen, ison pehmojussin ja tosivanhan pikkujussin viekkuumme, jotka kolmivuotias satupoika ihastuneena ”pupuiksi” tunnisti. ”Sananjalkapolun kaninkolojen asukkaiden keskuudessa vallitsi suuri jännitys. Näytti näet aivan siltä, että he tulisivat saamaan uuden naapurin. Työmiehet olivat jo jonkin aikaa kaivaneet uutta koloa, jonka oviaukko oli koristeltu pienillä, valkoisilla kivilaatoilla. Mitään niin sievää he eivät olleet koskaan nähneet.”

Kuvittaja Hutchingsin luoma tarukaniinien miljöö on ehdotta syynä tarinan mieleenpainuvuuteen, kylliksi värikäs & nami ;O

Kuvittaja Hutchingsin luoma tarukaniinien miljöö on ehdotta syynä tarinan mieleenpainuvuuteen, kylliksi värikäs & nami ;O

”Kivilaattojen” paikkaa maassa (lattialla) taputtelin ja täsmensin kaniinien ”pesäkoloja” kaivavan, ja jatkettiin: ”Lopultakin koitti päivä, jolloin herra Vilhelm Lapin saapui. Hän tekikin heihin kaikkiin valtavan vaikutuksen eikä ollut epäilystäkään siitä, etteikö hän ollut tyylikkäin kani, jonka (korjasin tekstin ”minkä”!) kukaan heistä koskaan oli nähnyt.—” Viisivuotias osasi heti ihmetellä outoa nimeä ”Lapin”; tekstin vieressä ihastelevat kaniinit saivat satupoijat tehtäväkseen laskea − ja vilkkaastipa nuo sen tekivätkin. Kaks’vuotias pikkusisko ehdotti mukaan yhtä ”hau-kkua” 😉

Kertoja jatkaa pohtimalla toisten kaniinien näkökulmasta, miksi herra Lapin ei käy töissä kuten kaikki muut kaniinit: tällä on aikaa paseerata tyylikkäissä vetimissään ympäriinsä ja seisahdella juttelemaan toisten kaniinien kanssa silloin tällöin. ”Kerran nuori Riku Kani mainitsi hänelle työnteosta, mutta Vilhelm Lapin näytti aivan järkyttyneeltä kuullessaan sanan ”työ” (. uupuu tekstistä, vaikka lause eittämättä päättyy tähän :O) Hän leyhytteli itseään nimikirjaimin koristellulla pitsinenäliinallaan ja huudahti: − Hyvänen aika! Me Lapinit emme koskaan tee työtä! Nimi Lapin on ranskalainen ja sukumme on hyvin vanhaa ja ylhäistä. Luulisin, että meissä on aatelisverta.—”

9 b”Aatelisen” selvensin ”arvokkaaksi” asiaksi; ”ranskalaista” en ekalla kerronnalla mitenkään, vaikka jälkikäpälään tajuan, että sitäkin kannattanee raottaa..! (Toisella kerralla taas satulasten lievä hälinä vei juuri sen tuokion voiman.) Moinen seikka ei jäänyt siihen, vaan sana levisi Sanajalkalaakson kaniinien keskuuteen − ja niin sipisin & supisin kuin kaniiniyhdyskunnan jäsenet panoraamakuvassa. ”Vanha rouva Valkohäntä meni jopa niin pitkälle, että niiasi joka kerta Vilhelm Lapinin ohi kulkiessaan, mikä näytti tätä suuresti miellyttävän.” Kysyinkin satulapsilta, mitä se niiaus” on. Tyttöjen vanhan tavan (kuten kanirouva Harmaakorvan) ”nii’uun” taisivat isommat satutytöt kumpainenkin omalla tavallaan, taisipa toinen hienonhienon ”kumarruksenkin” kuin kohtelias hovipoika!” ;O

Vaan seuraavalla aukeamalla tapahtuu vakavampi käänne: Sananjalkapolulle kiirii sana naapurikylän asukkaiden muonavaikeuksista, mm tuoreen ruohon puutteesta ja vesitulvasta koloihin. ”— asukkaat päättävätkin heti auttaa vähemmän onnekkaita naapureitaan. (O-joi: tuon komparatiivimuodon soisi kertojan huomaavan ja korjaavan ”epäonnekkaaksi”, onhan jälkimmäinen nykykieleen vakiintunut käyttökielen laina-yhdyssana!) Risto Ruskeakorva kulki ovelta ovelle keräten rahaa, kun taas naiset päättivät pitää myyjäiset Pitkässälaaksossa (lisäsin inessiivin suuhuni sopivammin 😉 Arvaatkos, että Risto Ruskeakorva menee ensinnä Herra Lapinin luokse uskoen, että juuri Hra L. voisi antaa suuren summan keräyksen avaukseksi.

11 bNasevan koputuksen vuoro, kun Risto ”— koputti sievästi ovelle ja selitti käyntinsä tarkoituksen. − Niinpä uskon teidän varmasti avaavan keräyksen lahjoituksella, hän päätti selityksensä.” Mutta herra Lapinin vastaus onkin: ”− Oh, hm, pelkäänpä, että tänään ei sovi, vastasi Vilhelm ja sulki oven kiireesti.” Moinen voisi toki herättää epäilyksen − ainakin vanhemmalle kaniinille (kuten kuulija-lukijallekin), mutta nuorempi ”Risto oli kuin puusta pudonnut (hmh, kuinkahan tenava jälkimmäisen ymmärtääkään..?), mutta sitten hän lähti tulista vauhtia kertomaan muille, kuinka saita heidän rikas naapurinsa on.—” Tässä paikka jänönkäpälien kiiruulle teputukselle huopaa pitkin ;O

Katsoin alttiina istuviin satulapsiin: ”Sen jälkeen (oikaisin ”tuon pikku välikohtauksen”) ei elämä Sanajalkalaaksossa ollut Vilhelmille kovinkaan helppoa. Toiset eivät olleet häntä enää näkevinäänkään. Vieläpä vanha rouva Valkohäntä lopetti niiaamisen ja tuhautti vain viiksiään ohi mennessään.—” Huokaisin: Vilhelm ei tietenkään voi olla moisesta onnellinen )-; Hän tuntee itsensä jopa niin hyljätyksi, että päättää lähteä laaksosta ”ikuisiksi ajoiksi” sillä aikaa kun muut valmistelevat ahkerina myyjäisiä. ”— Koko hänen omaisuutensa mahtui nenäliinanyyttiin ja se olalla hän kääntyi viimeisen kerran katsomaan Sanajalkalaaksoa.—” ”Kulkurin nyytin” solmin passelista, kirjotusta nenäliinasta (teini-iän kirjeystävän lahjan, jonka löysin kuin löysinkin tilkkuarkusta 😉

Vilkkaasta myyjäistouhumaisemasta saavat satulapset puuhaa etsiessään, mitä kaikkea kaniinit ovat keksineet: ”renkaanheittoa porkkana-keiloihin”, ”kiikkulaudan sienihatulla”, ”viinimarjoja” tai ”luumuja” korimyynnissä, ”tomaatti”-”tikkukaramelleja”, ”salaatti-kimppuja”, ”(porkkana-)jäätelö(-tötteröit-)ä”, vieläpä ”paistettuja omena-tikkareita-akin” ;-P

Vilkkaasta myyjäistouhumaisemasta saavat satulapset puuhaa etsiessään, mitä kaikkea kaniinit ovat keksineet: ”renkaanheittoa porkkana-keiloihin”, ”kiikkulaudan sienihatulla”, ”viinimarjoja” tai ”luumuja” korimyynnissä, ”tomaatti”-”tikkukaramelleja”, ”salaatti-kimppuja”, ”(porkkana-)jäätelö(-tötteröit-)ä”, vieläpä ”paistettuja omena-tikkareita-akin” ;-P

MUTTA: seuraavalla aukeamalla lepattaa hurja näky, kun seuraava, ratkaiseva käänne tapahtuu yht’äkkiä kuin enteilevän tyvenen jälkeinen myrsky. Nuuskin ilmaa nenälläni: ”— Silloin hänen nenäänsä tuli outoa hajua. Mitä se oli? —” Katsoin satupoikaa, joka nyökkäsi tietävänsä. ”— Äkkiä hänen (/Vilhelmin) tarkat silmänsä huomasivat pienen tulenlieskan ja sitten yhä useampia. − Voi kauhistus! hän huudahti itsekseen. − Sanajalkalaakso on tulessa!—”13 b Ja nyt herra Lapininkin jäseniin tulee vilkasta liikettä. Kysyin, tiesivätkös satulapset, miten kaniinit vaaran uhatessa toimivat? Rummutin käsillä lattiaa kuten kaniininit mahtavat varoittaa muita. Vilhelm puolestaan nakkaa nyyttinsä maahan, juoksee lähemmäs liekkejä ja alkaa toimia kuten kokenut tulen tukahduttaja konsanaan :O Lapset likelläni tuijottivat vaarallista pelastustoimea vallan tosissaan.

”Iäisyydeltä tuntuvan ajan kuluttua hyvin väsynyt ja nokinen herra Vilhelm Lapin istuutui lepäämään. Tuli oli vihdoinkin sammunut ja Sananjalkalaakso pelastettu. Hän kuuli kaukaa ääniä, mutta oli liian väsynyt välittääkseen niistä.—” Raasuparalta ”Hieno herrakin” moisen jälkeen näyttää, eikä ihme, että paikalle laputtavat kaniinit ovat vallan ihmeissään. Miten ne eivät ole haistaneet vaaraa myyjäispaikalla? Vilhelmin selityksen vahvistuksella toisetkin tajuavat välttyneensä Sananjalkapolkua uhanneelta tulipalolta: ”Hetkessä kaikki Sanajalkapolun asukkaat kerääntyivät Vilhelmin ympärille ja ylistivät häntä sankariksi.—” Näin päättyi ratkaiseva käänne − jopa Vilhelmin onneksi.

” − Pelkäänpä, ettei minulla ole ollut minkäänlaista salaattia, vielä vähemmän ranskalaista, huokasi Vilhelm itkuun puhkeamaisillaan.---”

” − Pelkäänpä, ettei minulla ole ollut minkäänlaista salaattia, vielä vähemmän ranskalaista, huokasi Vilhelm itkuun puhkeamaisillaan.—”

Mutta ei tässä kaikki, sillä juoni saa vielä pienen, ehkä yllättävän, mutta tarpeellisen loppuselvityksensä: ”Äkkiä pieni, vanha ja harmaa kani työntyi esille joukosta. − Pekka! hän huusi. − Pekka Pupu, missä sinä olet ollut? -− Pelkäänpä teidän erehtyvän, rouva, sanoi Risto ruskeakorva arvokkaasti. —” Mutta keitähän onkaan johdettu harhaan − tai ainakin pidetty harhakuvitelmassa? Käykin niin (saanen paljastaa Sinullekin, sillä en ole yhtään vissi, että tätä kirjaa käsiisi saat), että vanha harmaa rouvakani tunnistaa Vilhelmin pojakseen Pekaksi, ”tavallisen työtä tekevän” kaniiniperheen kasvatiksi. Uupunut ”Vilhelm” myöntää oitis teeskennelleensä ystäviä saadakseen. Mutta kuten tarinamme osoittaa, eihän ylpeällä, perättömällä hienostelulla ja kerskailulla saa lopulta ainuttakaan ystävää vaan vain osallistumalla toisten touhuihin rehellisenä itsenään.

Mutta kun kanit kuulevat, että Vilhelm eli Pekka onkin lähdössä pois, he neuvottelevat − ja pyytävät tätä jäämään luokseen. ”— Me kaikki pitäisimme siitä, että jäisit tänne ja olisit vain Pekka Pupu —” toteaa Riku. Katsoin satulapsiin ja kysyin: ”No, arvatkaapa, jäikö hän?” Nyökkäyksien paikka 🙂

Oheisessakin lauseessa huomaa olevan sanonnan parannuksen varaa (ikävä todeta näin).

Oheisessakin lauseessa huomaa olevan sanonnan parannuksen varaa (ikävä todeta näin).

Kirjan ja oivan opettavaisen tarinan arvo nousisi oitis, jollei suomennoksessa olisi niin monia huti-ilmauksia/ käännöskompuroita kuin siihen on jäänyt. Epäilen kiirettä kääntäjällä, sillä olen samaiselta nimeltä kelpoakin lukenut O; Oilisi muutoin kiintoisaa lukea Ms Brinkleyn alkuperäisteksti. Onko se yhtä kömpelö? Toivon, ettei!

Mieleeni tulvahtaa myös Richard Scarryn luoma (enemmän tai vähemmän inhimillistettyjen) eläin-antropomorfien maailma, jossa kuvat kertovat lukijalle enemmän ja suorastaan paremminkin kuin teksti. En voi Scarrya satunneille ottaa (muutamista ennakkoluulottomista esiluvuistani huolimatta), koskei teksti palvele kertojaa toivotusti, ei liioin kuulija-lastakaan.

Entä mikä brittejä on jaksanut kaniineissa, hiirulaisissa, oravaisissa, mäyrissä ja piisameissa yhä uudelleen viehättää? Lukuiset saarimaan kirjailijathan ovat sikäläisistä luonnon eläimistä seikkailuita kertoneet ja ne julkaistuiksi saaneet :O (Beatrix Potter: Petteri kaniini, Robert Lawson: Taikatalvi, Lucy Kincaid: Jokilaivan tarinoita, Michael Bond: Paddington Bear, Richard Adams: Ruohometsän kansa, Kaislikossa suhisee..!)

Hyppy kirjan seuraavan sadun yli toiseen (päivityspäiväisen) Maailman eläinten päivän hengessä valittuun taruun MISU (kirj. niin ikään aiemmin nimeltä kuulemattomani Gillian Baverstock, suom. sama Laila N.) Isoveli nyökkäsi silmät aukeamakuvaa tapittaen, kun kysyin, jatketaankos tähänkin, eikä satutytölläkään kiirua minnekään. Annoinpa mennä.

18 b

Illan esiluenta avitti alkuun: kisun ”kehruuni” lähti hyrräämään ja jatkui edes jonkin aikaa kielen kärjellä; mau’ut luontuivat kisu-misun repliikkien miukua aidommin 😉 Mutta kehrääminen ei ollut vielä kolmivuotiaalle, muutamalle muullekaan tuttua; miten voisikaan, jollei ole kissoja liki vielä ehtinyt… Viisivuotias ja viereemme vastikään istahtanut nelivuotias satutyttö, tiesivät kyllä mitä ”hurrr-rrr-rrr-uristelin”. Silmät, korvat tarkkoina nämäkin tytöt kuuntelivat, miten Misu aloittaa päivänsä pesuin, venytyksin: ”Nyt se tunsi olevansa valmis leikkimään ja tassutteli sitä puuta kohti, missä pikku lintu yhä istui./ − Miau-au (muutin alkuperäisen ”hei’n”), pikku lintu, Misu sanoi./ − Haluaisitko leikkiä minun kanssani, sillä olen aivan yksin.—”

Harry Toothillin kuvitus elää oman aikansa staililla :-)

Harry Toothillin kuvitus elää oman aikansa staililla 🙂

Kolmannella luennalla sain tähän melko yksitotisen selkokielisesti kirjoitettuun pikkuseikkailuun eloa: satuhuovalla saa liikehdittyä vaikka juuri kissamaisen vaanivasti, sormikäpälin kipaistua, hypättyä, hyökättyä, jne. Satutytöltä sujui takajalkojen venytys kuin kollilta konsanaan ;D Yhdessä kokeiltiin myös kerälle kiertymistä kissamaiseen nokosteluun.

”— Pikku lintu kertoi Misulle, etteivät kissanpojat leiki lintujen kanssa − ja lensi tiehensä.—” Pettymykseen ei ole pienellä kisulla aikaa, ei moisesta tietoakaan, vaan se jatkaa seuraavan eläväisen luo ja kysyy sitäkin leikkikaverikseen. Se on tietysti ”Hiiri!” tiedettiin. ”Kun hiiri näki Misun, se pojahti seinässä olevasta pienestä reiästä sisään. Misu käveli kolon luo ja kurkisti sisään, mutta siellä oli niin pimeää, ettei se nähnyt hiirtä. — Miauu, tule esille, pikku hiiri. Haluaisn leikkiä kanssasi.” Arvaahan sen, ettei hiiri moiseen suostu, vaan sanoo sekin, ”etteivät kissanpojat leiki hiirien kanssa”.

Kirkas ”miuku” käänsi lasten huomion taruun, jos se oli muualle lennähtää.

Kirkas ”miuku” käänsi lasten huomion taruun, jos se oli muualle lennähtää.

Mutta tämän seikan kerroinkin käänteisesti: ”etteivät hiiret leiki kissanpoikien kanssa”. Se tuntui selkoisemmalta näkökulmalta, vaikka toisaaltahan pienet eläimet koettavat neuvoa kissanpoikaa ja sanovat, etteivät juuri kissat leikkisi… Tätä voinee pohtia enemmänkin; joka tapauksessa jo ensiluvulla vaihdoin pieneläinten repliikeissä ajatuksen nimenomaan pienemmän vastaajan kieltäytymiseen. Kätevä toistuvuus tarinaan näistä kieltäymyksistä kuitenkin saadaan: seuraavaksi tuttu hyppijä ”sammakko”, sitten ”kultakala” pihalammesta tokaisee Misu-kisulle, etteivät kissanpojat heikäläisten kera telmi.

Mieluisa elävöitettävä on väsyneen misun paluu takaisin taloon, löytäähän kisu keittiön lattialta  kupillisen kermaista maitoa. Utelin, ovatkohan lapset nähneet kissanpojat latkivan kielellään maitoa. ”Kisun kieli käy kiivaasti!” viis’vuotias sen tiesi ja mainitsi tutun kissan nimeltään ”X”!

”Sitten se meni olohuoneeseen ja hyppäsi ikkunalaudalle, sillä se halusi nähdä, milloin Teppo tulisi kotiin koulusta. Siinä istuessaan Misu alkoi pestä kasvojaan ja viiksiään, joihin oli räiskynyt maitoa —” Tuostapa saatiin lisäliike kissamaiseen pesutapaan.

Triangelin kilahdusten oivaa apua ei sovi unohtaa tältäkään satuntiparilta: ne tauottivat sekä pupu- että kisutarinan. Ja herättivät Misun, kun puutarhaportti kilahtaa ja Teppo kavereineen palaa. Mutta kumpi kuvan pojista onkaan Misun isäntäpoika Teppo, kumpi tämän kaveri Jaakko? Sitä ei kirjassa määritellä, lukijalla on valta valita! 22 b

Jaakon mukana saapuu lopultakin Misulle passeli leikkikaveri, päivän pelastaja: Lassie-koira! ”Lassiksi sen lyhensin meikäläiseen suuhun, lapsen muistiin sopivammaksi, ja kiiltokuvakoira löytyi havainnollisemmaksi hännänheiluttajaksi kuin silkka ikkunalaudan takaa kurkkaava pää piirroksessa.

Noh: Viimeisen aukeaman teksti-kerronta on niin hajanaisen typerä, että sitä täytyi improvisoiden poimia olennaisimmat kohdat ja soveltaa kumpaiseenkin satunnin lopun tunnelmaan: Nekalan hiljaisen keskittyneeseen, Peltsun herpaantuneempaan. Villalankakeräsetkin saturepusta löytyivät, mutta niitä ei ennätetty lennättää kisujen lailla, kun kirjat − ja jälleen toivottu piilosleikki kutsuivat. ”Kaniininkoloihin” saivat siis satulapset jälkimmäsellä kertaa pujahtaa sadunkertojan vainuttavaksi 😉

Kisun pesäksi sopii mitä mainioimmin olki- tai rottinkikori. Moinen löytyy sadunkertojaltakin, jonka naapurissa asui vuosia sitten täsmälleen tarunlainen, raidallinen Misu, kirkkaan vihreäsilmäinen ;O

Kisun pesäksi sopii mitä mainioimmin olki- tai rottinkikori. Moinen löytyy sadunkertojaltakin, jonka naapurissa asui vuosia sitten täsmälleen tarunlainen, raidallinen Misu, kirkkaan vihreäsilmäinen ;O

Loppulauluksi löytyi Kaarina Helakisan sanoittama iki-ihqu Magdaleena, jolla on sukat makkaralla ja juurikin ihquja pupuja pöytänsä alla 😉 Ehkä satulapsosetkin ovat siitä tuoreemman version kuulleet tai joku jossain on tämän heille laulanut? Me kuuntelimme Posetiivin (1976) version mukaan, Kaj Chydeniuksen sävellyksellä, Kirsi Sutisen vienon äänen johdolla, ja taitavammat satumammat lauloivat mukana. Olin unohtanut, ettei Magdaleenalla olekaan kymmentä, vaan yhdeksän (9) hammasta suussaan! Vaan miksi se mahtaa nukkua äitinsä taskussa? (Onko − kenguruiden sukua, kenties? ;-))

Satukortteihin saivat lapset liiduttaa täydennystä, leimaeläimet, tarrat tunnistaa ja A4-arkeille jatkaa parahultaisen aikaa. Ja: mielitekokirjoja lainattavaksi valita!

❤ ❤ ❤

Oikeastaan sadunsuikkaja on mieltä, että eläintenpäivä on joka päivä: tänäänkin pitää eläinystävää silittää, sen kanssa leikkiä ja sille ruokaa, vettä antaa ;O Tärkeä päivä.

Mainokset

2 comments on “Pupu- & kisunostalgiaa to 2. & pe 3.10.14

  1. Pikku Pia
    06/10/2014

    Oli löydettävä jokin vetävämpi stoori seuraavalle satunnille..!
    Utelin Kaapolta tunnin jälkeen, mikähän se lempparisatu voisi olla… Varmaan vielä toisiakin satupoikia saapuu mukaan! No mutta: sehän löytyikin Peltolammin satuhyllyn päältä pystyssä irvistelemästä − ja lennähti siitä satureppuun ;O

  2. Pikku Pia
    12/10/2014

    P.S. Satupoju Ee oli innostunut edellisviikon hukkatarutunnin jälkeen piirustamaan ensimmäisen ihmishahmon jäsenineen kaikkineen kerraten: itsensä ”Sylvi Kepposen”!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 06/10/2014 by in lokakuu 2014.
%d bloggers like this: