sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Hammaspeikkopesulla to 9. & pe 10.10.

Aamu kajoili taivaan auki, ihmetys sentään, vaikka pilveä, sadetippoja povattiin kumpaisellekin satupäivälle ;O Tuostapa lisäpontta kohti kotikylän kirjastoa −

jonka käytävällä virkut satukasvot vastassa: kaksivuotias pikkusisko ja kolmivuotias isoveli äitinsä saatilla 😉 Siis tarpeet esille, satupöydän äärelle, jossa lapset jo odottivatkin! Mistäs arvasivat, että siihen juuri tänään istutaan, kun kertojalla ovat nokkahuilu ja nuotit käytössä?

piirrospeikkoset kynäilijä-Egnerin itsensä luomat - "omakuvat"..! ;-)

piirrospeikkoset kynäilijä-Egnerin itsensä luomat – ”omakuvat”..! 😉

Alkuun kokeilin sävelen iloisen kertauksena kertauksen päälle, ja kun oli juuri aloittaa tarinaa, vilahti tuttu äiti ikkunan ohi niin, että kertasinpa suruisenkin. ”Nokkahuilu” olikin satupojulle aivan uusi, kiintoisalta kuulostava instrumentti ;O Iloksemme saapuivat siis satulasten naapurit, satu-tutut pikkusisko ynnä veli (pikkupikku siskosen tuhistessa vaunuissaan ) ja niin saatoimme alkaa Sadun Hammaspeikoista, niin pikkiriikkisistä, ettei niitä suurennuslasitta näe. (Ja tarunhan on kuvittanut ynnä kirjoittanut itse norjalaissatusetä Thorbjørn Egner; sujuvana suomentajana kunnostautunut Eeva-Liisa Manner. orig. Karius og Baktus, viides painos 1987.)

Peltsun koulun pihapiirin asteli puolestaan tuttu, viisvuotias satutyttö juuri samaan aikaan kuin kertojakin jätti paimenen vaahteran alle odottamaan. Ha-haa: nelivuotias satupoika pikkupikkuveljineen, vieläpä toiset veljekset olivat lastensopen tieneillä odottamassa. ”Täällä on uusi tyttönen!” kuiskuteltiin − ja sellaiseksi osoittautui nelivuotias, jonka saattajina mukana myös taapero-sisko ja äitinsä. Satupöydän ympärille ryhmittyen kerrattiin niin nimet kuin ikävuodetkin, sanoin & sormin. Ja niin aloitettiin iloisen laulun sävelin, hieman hups vaan soveltaen 😉

Ensimmäisen luvun nimiteema ”HAUSKOJA PÄIVIÄ” leipoo hyvää näin: ”Oli kerran poika, jonka nimi oli Jussi. Hänellä oli hampaat suussaan, niin kuin meillä kaikilla. Mutta yhdessä hampaassa oli reikä, ja siinä asui kaksi pientä vuokralaista, joiden nimet olivat Möö ja Pöö — uuww, siis: Paa (korjasin). Omituiset nimet, ajattelet kai, mutta omituistapa oli se herrasväkikin. Ne olivat hammaspeikkoja, niin pienen pieniä, ettei niitä saattanut nähdä muuta kuin voimakkaan suurennuslasin lävitse.—” Toden totta, toinen on mustatukkainen ja toinen punatukkainen, kuten kansikuvasta näkee, ja mistä muusta ne olisivat eläneet kuin makeista syötävistä. Rallattelin, koputtelin tuolia, pöytää, kun: ”— ne rallattivat ja lauloivat, ja milloin ne eivät nukkuneet tai syöneet, ne hakata nikkaroivat hammasta, tehdäkseen talonsa oikein mukavaksi ja tilavaksi.”

Kuten huomaat, ovat peikot sentään kahta eri tyyppiä, siis kaksi eri peikkoa, ja toki heidän äänensäkin ovat siten kaksi toisistaan eriävää ;-) Vanhempi sai olla möreämpi, nuorempi kehvelinkimeämpi.

Kuten huomaat, ovat peikot sentään kahta eri tyyppiä, siis kaksi eri peikkoa, ja toki heidän äänensäkin ovat siten kaksi toisistaan eriävää 😉 Vanhempi sai olla möreämpi, nuorempi kehvelinkimeämpi.

Mutta ensimmäinen käänne tapahtuu, kun toinen peikoista (Paa) tuumaakin: ”− Kuules Möö, hän sanoi, nyt on hakattu ja kaivettu kylliksi. Talo on nyt tarpeeksi suuri ja hieno./ Mutta Möö ei ollut samaa mieltä./ − Vähän isommaksi pitää saada, hän sanoi. − Ja muista, Paa, että me syömme niin paljon sokeria ja karamellia, että kasvamme joka hetki isommiksi ja isommiksi. Kaiva sinä vain, Paa.” Kuitenkin punatukka-Paata mietityttää, ja hän tuumaa isoveljelleen ulos hammastalon ikkunasta katsoen: ” — emmekö me voisi rakentaa mökkiä vähän korkeammalle − tuonne kulmahampaaseen. Siellä olisi paljon upeampaa kuin täällä alhaalla kellarissa.” Osoitin sormella katonrajaa, jonne muutaman satulapsenkin katseet hakeutuivat.

Möö varotteleekin Paata hammasharjasta, joka voi aiheuttaa vaaran, ja puoltaa asumista alakerran suojemmassa: ” − Hahahaha − hammasharja! Eihän Jussi pese hampaitaan!/− Älä ole niin varma, sanoi Möö. − Muistan oikein hyvin, että hän pesi yhden kerran./ − Yhden kerran, niin. Mutta siitä on viisi viikkoa. Ehei. Meillä ei ole hätäpäivää Jussin suussa! —” Mainio dialogi, jonka edetessä Möö sitten antaa Paalle luvan rakentaa minne tätä lystää ;O Kolmivuotiasta satupojua ihan kikatutti. Niin Paa seuraavalla aukeamalla, työskentelyn lomassa, suunnittelee tulevaisuuttaan uudessa hienossa talossaan, kun heikäläisiä on enemmänkin. Samalla lukijakunta saa tuta siitä, mikä hammaspeikoille maistuvi, mikä ei niinkään O: Tiedätkös Sinä, kummanmoisista: täysjyväleivästä ja porkkanoista vaiko makeista asioista?!

Näin 1. luku ”Iloiset päivät” päättyvi vielä ;-)

Näin 1. luku ”Iloiset päivät” päättyvi vielä 😉

Onneksi oli sävel tullut tutuksi ja sillä saaton rallattaa vuoroin peikonkämeällä, vuoroin peikonmöheällä äänellä. Ja: satulapset kuuntelivat.

”Toisen luvun” merkiksi (jota voisi vaikkapa toiseksi näytökseksikin sanoa, sillä onhan kerronta varsin toimeliasta ja replikointi nasevasti pois, taas yhteen pinkoavaa ;O) kilisytin keraamista kelloa kuten aivan alussa. ”Kaksi päivää myöhemmin Pikku hammaspeikoilla oli edelleen hyvät oltavat. Mutta Jussilla, jonka hammastarhassa ne asuivat, ei ollut lainkaan yhtä hauskaa. Sillä kun tuommoiset pikku Paat ja Mööt punnertavat hampaissa, ei niissä pian ole enää ehjää kohtaa. Ja kipeääkin ne tekevät —” Näin tarutekstin kertoja pohjustaa luvun teemaa.

Ei auttanut kuin sadunkertojankin pitää kämmentä poskella kuin hammasta särkisi (itse asiassa muistan, että yöllä etuhammasta vihloin niin viekkaasti, että aloin jo pelätä pahinta. Vaan uneen vaipuessa en enää muistanut koko hammaspeikkosatua ;O). ”— Paa oli saanut talonsa valmiiksi kulmahampaaseen, ja nyt hän istuu parvekkeella ja nauttii olostaan, mutta Möö ahertaa yhä vanhassa talossa.” Näin kerronta tipahtaa jälleen preesensiin (kuten näytelmäkäsikirjoituksessa).

”− Hei, Möö, yhäkö sinä puuhaat siellä alhaalla?/ − Kai kuulet, että minä työskentelen./ − Mitä sinä nyt olet tekemässä?/ − Kaivan maanalaista käytävää omasta hampaastani sinun hampaaseesi.” Paa puolestaan kehuu 5 bistuvansa ”aurinkoparvekkeella” ja ”katsovansa maisemia”… Tokkopa noita termejä olisi pitänyt valottaa satulapsille, no, mene, tiedä, seurasivat kyllä, tällä kohtaa vakavampina, kun: Koetin tietysti inivinkua, ensin mekaanisemmin, kun en muistanut äänen tarkkaa lähdettä, sitten ihmismäisemmin. Vaan peikot, hammas-sellaisetkin, ovat häijynmoisia: ”− Kuulitko sinä, mitä hän sanoi? kysyi veli./ − Hän sanoi: Hampaitani särkee niin kauheasti, matki Paa, ja sitten he nauroivat molemmat. / − Hahahaha!!/ − Jussi on oikea itkupussi, sanoi Paa.” Ja kun Möö vielä antaa kuulua lisää, saa jytistellä kämmenellä ohessa kuin hammasta konsanaan lohkotaan :O Jussi-poika-parka huutaa: ” − HAMPAITANI SÄRKEE NIIN KAUHEASTI!” ja hammaspeikkoveljekset vain nauravat: ” − Hahahahahahaha!—”

Silloin:” − SINUN PITÄÄ PESTÄ HAMPAASI, JUSSI!” katkaisee tilanteen. Katse satulapsiin, kukahan..? Sen ainakin Paa tunnistaa Jussin äidin ääneksi..

…josta kauhukuvat hammasharjasta alkavat levitä vanhemman, enemmän kokeneen Möön mieleen. 6 b− Hän tekee sen kumminkin! huusi Paa. − Kuulen, miten hän kaataa lasiin vettä! Ja nyt tulee harja! Auta, Möö! Auta!/ − Nopeasti Paa, hyppää tänne alas, täällä on turvallisempaa!—” Ja Paa tuli päistikkaa alas tornista ja syöksyi Möön mökkiin,— se tapahtui ihan viime hetkessä. Hirmuinen hammasharja melkein tyrkkäsi häntä takapuoleen, voi kauhistus!—” Tässäpä onkin ”suhu-tsuhu-suhuttamista” ja ”sihi-tsihittämistä” ja sormin kopsis-kipittämistä kertojallakin pidettävissä :O Oikea hammasharja, tai oikeastaan mieluiten semmoinen hammaslääkärin demoharja olisi tässä hyvä vastapari hammaspeikkojen minimaaliselle koolle (vanhaa hammasharjaani en sittenkään ottanut, en liioin käytössä olevaa 😉

Kun hammasharja sitten yhtäkkiä vaikenee − katsastin ympärilleni ja satulapsiin −, ovat hammaspeikkosetkin hetken hämillään ja varuillaan vielä: ”— Uskallammeko nyt kurkistaa ulos, Möö? kysyi Paa./ − Varovasti, varovasti, sanoi Möö, ja niin he ryömivät varovasti ovelle./ − Voi miten näyttää autiolta, sanoi Paa./ − Mitä sinä näet? kysyi Möö.—” No, arvaatkos Sinä, blogissa lurkkaaja, miltä kurlatussa suussa, harjattujen hampaitten tarhassa voi näyttää..? Mmm-m: tyhjältä.

Aika surun, mollilaulun tään )-;

Aika surun, mollilaulun tään )-;

Kolmannen luvun tikkukirjaimin tavattavissa ”HAM-MAS-LÄÄ-KÄ-RIL-LÄ”, ja vaikka hammaspeikoilla ei enää menekään niin loistavasti, onkin Jussi-pojan olo hiukan parempi hampaanpesun jälkeen. ”Mutta ei kauan — sillä hänellähän oli reiät hampaissa. Ja aamulla alkoi taas jomottaa. Jussin äiti tiesi silloin hyvän neuvon, ja siitä saamme kuulla tässä luvussa.—” Katsoin satulapsia, johdanto ok? Ja osoitin kuvan pettyneitä hammaspeikkoja, ensin punatukkaa, sitten mustapörröä: ” — Miksi olet niin pahalla tuulella, Möö?/ — Minulla on nälkä./ — Pian kyllä saadaan makeita, sanoi Paa.—” ja taas sain kertojana varmentaa, että oikea ääni osui oikean peikon repliikkiin (mikä ei ole ollenkaan helppoa, kun Paan puheenvuorot päättyvät harva se kerta puhuttelunimeen ”Möö”. Loppujaksoissa jo Möökin tokaisee useammin sanojensa perään Paan, mikä haastaa kerrontaa entisestään..!) Joka tapauksessa peikkojen juttelun kautta vahvistetaan kovasti kovasti näkökulmaa suussa asuvien, makeasta voimistuvien puolesta. Onkin aika metkaa, että näihin tuhotyöntekijöihin voi suhtautua empatialla (ainakin sadunkertoja voi), ja satulasten ilmeet seurasivat aprikoivan herkkinä hoksottimet selvästi raksutellen, vaikka etenkin Peltsun rauhattomammassa miljöössä kaikenmoiset äänet ja liikkeet katkaisivat keskittymistä vähän väliä.

Paa on kuitenkin edelleen positiivisesti toimeliaampi: ”− Koetetaan puhua Jussille./ − Puhua ja puhua! sanoi Möö. Ei hän kuuntele meitä enää./ − Huudetaan molemmat yhteen ääneen, ehkä hän sitten kuulee.—”

8 bOlikohan tässä vaiheessa, kun taustalta kuului pikkupikkusisarusten urputusta, kun isoveikka huokaisi: ”En jaksa enää..!” No mutta muita jaksoi kiinnostaa, vaikka väliin toki asentoja vaihdetaan, muuallekin katsellaan, paikka korjataan. Kuitenkin auktoriteettinen ”SUU AUKI” teki vaikutuksen lapsiin. Siihen lisäsin kysyvän katseen, kysymyksenkin: ”Kukahan se oli..?!” Hauskaa, että positiivinen Paa keksii sen olevan ”leipurin”. ”− Ehkä auttoi kun huusimme! Katso, nyt sieltä tulee jotain. Leipuri antaa meille leivosta./ − Minä toivon siirappia, sanoi Möö.” Masunpohjan nälkä tartuttaa toiveikkuuden pikkuveljestä isompaan näin.

Mutta MUTTA: seuraava edesottamus koituukin vallan vastakkaiseksi todeksi kuin auvoisa ennakko-odotus, sillä Jussi-pojan suuhun ei tipu murustakaan: sinne alkaa paistaa outo ” − Hui, miten täällä on valoisaa! Kuin koko aurinko tulisi sisään, sanoi Möö./ − Mitä luulet, mitä se on? kysyi Paa./ − En minä 9 btiedä, sanoi Möö. − Kiipeä ylös katsomaan.” Uh, miten tässäkin voi seota kahden peikon äänien kanssa, jos/kun samalla koettaa vinkkailla levottomimpia satulapsia alas pöydältä tai ylös tuolilleen lattialta.. ;O Rauhaton taru ja ympäristö moisen aikaan saa. Oona koki keskittyä juurikin oman kirjan selailun tuella (ei antanut enää kolmatta hakemaansa teosta käsistään; puisti päätään, kun vinkkasin sormella katsomaan kuvaa… semminkin näin, kun tyttö suoraa vastapäätä istui, että hänen katseensa nousi tavan takaa kirjan kuvaa kohti ja siihen jäi. Tyttö kuunteli aivan vaiti :-)) Eivätpä arvanneet kuvasta satulapsetkaan auringon kaltaisen loistavan oikeaa olemusta, joten jatkoin muitta tauoitta: ” − Huh, mitä minä näen. Kauhea lamppu on ihan suun edessä. Se on kymmenen kertaa suurempi kuin aurinko.—” Ja niin Paa näkee myös miehen, jolla on valkoinen takki ja jonka muiden muassa Severi ”ihmiseksi” tunnisti.

” − Kauhistus. Se on hammaslääkäri!/ − Onko hammaslääkäri vaarallinen?/ − Onko! Hän on hirviö. Hän nitistää meidät kaikki. − Voi Möö. Minä pelkään!”  Teki tällä kohtaa mieli puuttua kerrontaan, jottei pelätä oikeasti tarvitse, kun hamppilekurilla vierailee, mutta moinen olisi katkaissut tarun jännitteen kliimaksin nousukohdassa niin, ettei moiseen ollut varaa. Ensiluennalla selventävä jutustelu käytiin sadun lopuksi, toisella kerronnalla liippastiin alkupuolen tauotuksessa, kun satulapset itse innostuivat kommentoimaan hammaspeikko- ja -pesuasioita.

Kohtaus jatkuu ”prrrr-pörinällä”, johon muutama satulapsi tosissaan osallistui, ja sitähän nämä peikot alkavat ihmetellä, koska eivät ole moiseen usein törmänneet (ehkei nuorempi veli Paa koskaan aiemmin..). Paan, Möön lailla eivät satulapsetkaan osanneet äkätä äänen lähdettä, ennen kuin: ” − Oijoijoi, se on pora!—” Ehkä joku lapsista oli kuullut tai kokenut hammaslääkärin poran? En jäänyt tuota vehjettä, en sen tarkoitusperää repostelemaan; tarina kulkee niin terhakkaa tahtia, ettei sitä voi katkaista kuin ei ennättää henkeään väliin vetää ;O. Kun nyt jälkikäpälään tuumaan, ei olisi reilua ryhtyä kertomaankaan, mitä hammaslääkärillä odottaa, siis pelotella todellisuuden avuin enempää ennakolta. Jos, ja toivottavasti kun lapset muistavat hampaansa pestä, ei hammaslääkärinkään ehkä koskaan tarvitse heidän suihinsa poraa laittaa..!

Tuoksintaa riittää, kun kertoo tähänkin panoraamakuvapariin liittyvät tapahtumat ja kopisuttaa sormillaan pöytään kuin kaksi pientä peikkoa piiloonsa juoksisivat.

Tuoksintaa riittää, kun kertoo tähänkin panoraamakuvapariin liittyvät tapahtumat ja kopisuttaa sormillaan pöytään kuin kaksi pientä peikkoa piiloonsa juoksisivat.

” − Katso, Möö, nyt hän poraa talomme mäsäksi./ − Oi miten olen vihainen, oi miten olen vihainen!/ − Juostaanko esiin ja purraan poraa? ehdotti Paa./ − Ei siihen pysty, se on liian kova. − No purraan häntä sormeen, intti Paa.” Paan pippurisuus ei kuitenkaan voita Möön kokemuspohjaa, sillä Möö tietää, ettei poraa käy voittaminen: ” − Ei, Paa, hammaslääkäriä vastaan on mahdoton tapella.—” Eikä tässä vielä kaikki: kun lääkärii suihkuttaa vettä suuhun, seuraa tietysti ennen pitkää ”vedenpaisumus”! Ja niin hammaspeikkoveljesten on pikkunopsaan myönnettävä, että heidän talonsa, niin ylähampaan ”linna” kuin alahampaan ”kartanokin”, ovat menneitä asumuksia.

Kolmas luku päättyykin surkeaan mollivirteen, jonka semi-lauloin, semi-tokaisin :-( :-(

Kolmas luku päättyykin surkeaan mollivirteen, jonka semi-lauloin, semi-tokaisin 😦 😦

Viimeinen luku: ”ILLALLA”, sai sitten viimein alkaa hiljaisuuden tovilla ennen, jälkeen kilikellosen. Näkökulma on vuorostaan Jussin puolella, tarinan kertojalla, ja niin kuljetin katsettani satulapsesta toiseen. ”Jussi meni kotiin hammaslääkäristä. Hän oli onnellinen, koska hänellä ei ollut reikiä eikä hammassärkyä enää. Mutta miten oli Möön ja Paan laita? —” Tämän kysymyksen esitin satulapsillekin, vaan eivät nuo kommentoineet, kuuntelivat sen sijaan, kun hammaspeikkoveljekset voivottelevat tolaansa, ”huonoja aikojaan”.

Silloin, vielä (tai jälleen ;-)) kerran, koittaa Jussi-pojan suuaukosta sisään jotain, joka herättää Paan toivon..! Näytin kuvaa, mutta muutama tshih-tsih-tsuh-tsuh -äänikään ei antanut satulapsille ahaa-elämystä uudelleen suuhun tunkevasta kapineesta. (Oliko satu liian pitkä, suussa asustavien peikkojen näkökulma sittenkin vaikea yhdistettävä pikkupoikaan, joka hampaitaan pesee? Vai varastiko huoli päähahmojen tolasta reaalisen ajattelukyvyn..?) Karamelliajatuksia taisikin pulpahtaa lasten mieleen: illalla luvassa kamun ”syntymäpäivää” ja ”karkkipussia” O;

13 bKun ei peikkoveljes-poloisilla ole enää piilomajaansa, saati kartanoa, linnaa, käy heille kuten suojattomille roskille, kun lattiaa kuurataan )-; Vaikka peikkoset vielä anovat Jussilta armoa ja lupaavat, vannovat, etteivät tee pahaa, eivät heidän huutonsa auta yhtään mitään. ” − Apua apua − harja ottaa minut! huusi Paa./ − Pidä kiinni, Paa!/ − En voi − Apua!/ − Päästä minut, hullu harja!/ − Kurja harja, kurja harja! − Auttakaa!”

Sen, miten hammaspeikkoveljesten lopulta käy, saat sinä, lukija-ystävämme, aivan itse selvittää − tai ensihätään sepittää ;O! (Sen verran paljastamme ja lohdutamme, me sadun tuntijat, ettei satusetä Egner ole armoton ahkeria peikkoveikkosia kohtaan. He saavat kyllä uuden, oman kurssin elikkäs seikkailun suunnan, johon voi liittyä monenlaisia toiveita ja iloisiakin puolia..!) Ja ainakin tarun lopussa tässä on yksi ehdottoman onnellinen: Arvaathan jo sen?! Satulapsilleni sen pojan nimen kertasin, olivathan he vielä seikkailun tuoksinnasta hämillään ;O.

Loppulaulun säveleksi valitsin ”− Arvatkaapa, duurin vaiko mollin?” kysäsin toisella luennalla. Justus tokaisi ”mollin”, joten jahkahan soittelin iloisen laulun uudelleen, sen ”ilon eli duurin” sävelmäksi oikaisin. Sekä Jussille että muille ahkerille hampaanharjaajille 🙂

Lapset vaikuttivat varsin vireiltä satuseikkailun päälle, eikä kellokaan ollut vielä tikittänyt pitkälle. Satukortteihin leimat ensin, tuumi yksi isoveli; niin tehtiin, ja sitten PIIRUSTETTIIN niin, että liidut vipisivät ja suhisivat hammasharjan tahtiin ;O Satutytön villi toive piilosleikistä toteutettiin kerran ja vielä viimeisen eli toisen (ettei kulu, kuten hammaskiille); siis peikkopiiloja sadunsuikkaaja sai bongata, jahka pikkupeikot löysivät sijansa pöytien & tuolien jaloista, kukkaruukkujen takaa, hyllyjen alta tai jopa päältä (ekasta kerroksesta ;O) Satukortit ehostettiin liidunvedoin, ”karamelli-kirjain” -tarroin; jopa värityseläimet houkuttelivat vuorostaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 12/10/2014 by in lokakuu 2014.
%d bloggers like this: