sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Peukalo, Etusormi, Keskisormi, Nimetön… to 16.10. & pe 18.10

Sinen valon kajoaamuun kerrassaan kutsuvaa askeltaa, kiertää koivikkopolku näköalapaikalle aivan lähijärven, lintujärven vedenrajaan − ja ylös tuttuakin tutummalle lehtometsäpolulle. Oli pysähdyttävä aistimaan raikasta ilmanalaa, taivaanrannasta ylemmäs leviävää jännän siniharmaata…

… sillä seurauksella, että astuin kotikirjaston ovista sisään tasan kymmeneltä. Yllätyksenä monen satulapsen äänet jo lastenhuoneen puolella vastaanottamassa, kuinkas nyt sentään, vaikka hiljaisen korttelitienoon aavistus meinasi, ettei paikalla ehkä olisikaan ketään näin syyslomalla. Satukolttu ylle, reppu selkään ja sassiin satutuntia avaamaan lehtometsän kuvankauniin terveisin! Lakupallit kaikkien alle, myös uusien satukasvojen, kolmivuotiaan lorupojun ja pikkusiskon, jotka istuivat odottavin ilmein isänsä vieressä pöydän äärellä. Tutkimattomat satukirjat toveiksi syrjään oottamaan; mukaan porhalsi vielä kolmas isoveli & pikkusisko -pari. Nyt arvasi turkoosinvivahteikas kuvasatukirja Nimetön esiin ja huilun viritys jatkui ”Kenelle tuuli laulaa” -alkusävelin.

2 bPeltolammin kirjastolle tallasi taas uusia tyttösiä. Onneksi muutama tutumpikin joukosta erottui: viisivuotias satutyttö, kolmivuotias satupoju, nelivuotias satututtutyttö, nelivuotiaisiin satutyttösiin saimme pikkuhiljaa tutustua. Huovalle mahduttiin passelisti − tosin yksi tyttönen kirmasi väljemmälle, mummun tuntumaan puuhastelemaan, kun toiset valtasivat istuinsijaa liki.. Pääasia, että kaikki kuulolla ja niin satunti aloitettiin jälleen pienien jalanjälkien katsastuksella.

Sisäkannen pienet askeleet tarkattiin aluksi, niiden viisi pikkiriikkistä varvasta laskettiin talteen. Vaan kenelle ne kuuluivatkaan?! Voi olla, että satutyttö tokaisi jo tässä, kansikuvan nähtyään, ”Siili!”

Toisen tovin pohdin, mistä tuo ”nimetön” on tuttu entuudestaan. 3 bVastaukseksi kävin läpi kämmenen sormet − kaikille tutusta ”peukalosta” vieraampien ”etusormen, keskisormen” kautta ”pikkulilliin!” täydennettiin. Taikka: ”-rilliin” ;-).

Aivan rauhaisen vakaaseen äänen aloin kertoa vanhasta ”hopeapajusta, joka ”kasvoi lammen rannalla. Sen runko oli paksu ja jykevä, lehdet hopeaa. Puun pinta oli kuin vanhan ihmisen iho, kauniisti uurteilla, kaikki muistot tallennettuina kuoren poimuihin”. Vasta Pyynikin ikivanhojen männynrunkojen palapelimäistä rakennetta ihailtuani voin vain kuvitella, miltä auhki hopeapaju voikaan näyttää! ”Metsän asukkaiden mielestä puu oli ollut olemassa aina, sen ikää ei muistanut kukaan muu kuin puu itse. Pajua kutsuttiin Muistajaksi.—” Ja sen hykerrystä koetin parhaani mukaan narisevalla kurkkuäänellä ilmoille saattaa: ”- Ahaa, kaivelenpa vähän vuosirenkaitani, tieto saattaa löytyä sen kesän kohdalta, jolloin oli kovin kuivaa eikä ympärysmittani, ei, en (lisäsin) kasvanut juuri lainkaan!”

4 bNarinaääni vaikutti loksahtavan kohdalleen satulastenkin mielikuvitukseen, vaan puun hekottelu ei ollutkaan yksinkertaisempaa. ”Toisinaan, muistikuvien ollessa surullisia kyyneleet valuivat hitaasti pitkin sen uurteista poskea ja oksat roikkuivat alakuloisina kuvastuen lammen pintaan.” Satupiirimme keskelle saatoinkin oivasti käsivarsiani roikottaa alakuloisen puuvanhan lailla.

Seuraavan aukeaman yllätyskohtaamisen Muistajan juurakkoon tupsahtaneen pienen tyttösen kanssa kompuroitti satupoikain pyllähtely lakupalleilta pepulleen vuoron perään ja nauruntirskauksin. Peltolammin huovalla taas kuunneltiin varsin tarkkaavaisina. Satutyttö tuumasi edelleen, että pieni olento oli ”siili”. Moistahan tyttö itse asiassa muistuttaakin terävine pikinenineen.

Aukeama päättyy hopeapajun esittäytymiseen ja kysymykseen: ”Mikä sinun nimesi on?” ja jatkuu seuraavalla aukeamasivulla näin: ”Tyttö huokaisi:/ – No, kun minä en tiedä, tai siis en tiedä vielä./ – Eikö sinulle ole annettu nimeä? puu kummasteli.” Tuostakos tyttö hämmästyykin −

5 bja ihmettelee seuraavan sivun kerronnan kulussa, miten nimi voidaan antaa… ”Ei meillä ole tapana antaa toiselle nimeä. Jokaisen tulee itse löytää oma nimensä. Ajattele nyt, jos minulle olisi annettu nimeksi vaikka Rauha. Enhän minä ole ollenkaan rauhallinen, en pysty hetkeäkään istumaan aloillani.—” 😉 ”Muistajaa nauratti: – Ei, Rauha sinun nimesi ei tosiaan ole.” Enkähän voinut pitää naamaani peruslukemilla minäkään, kun satulasten pallileikkiä sivusilmällä vilkuilin. Vaan kerronnan rauhan vuoksi lausuin hulluttelijoiden nimet vuorotellen ja napsautin sormea, jotta herkeäisivät ja katsoisivat kuvaa, kuuntelisivat. Ja satuäidit nappasivat pikkusiskoa syliin tarpeen mukaan. (Rauha palasi.)

Tyttö tunnustaakin miettineensä itselleen kaikenlaisia nimiä, muttei 6 blöytäneensä sopivaa − esimerkiksi ”Ihana” ei sopinut häneen tai hän ei tuntunut sopivan nimiin… Muistaja hymähtelee ymmärtävänsä ja toteaakin, että he voisivat sanoa tyttöä ”vaikka Nimettömäksi” niin kauan, kunnes tämä löytää nimen itselleen. [Pysähdyin ja katsoin satulapsiin tuumaten kuulleeni tuon nimen jossain… Kysyinkin, olivatko satulapset sen kuulleet. Kukaan ei tunnustanut, joten nimesin vasemman käden sormiani vuorotellen ja kun tulin keskisormen viereisen vuoro, aprikoin, että olin kuullut sitä ”nimettömäksi” kutsuttavan.]

Tyttö pikkuruinen ei kuitenkaan jää neuvottomaksi (ei siis ole ainakaan neiti Neuvoton): hän ponkaisee matkaan hopeapajun luota tahtoen löytää oman nimensä.

Aika ryhdistää satulasten huomio tähän verkkaisempaa keskittymistä huokuvaan ja kutsuvaan satukirjaan, siis kilautin triangeliin. Minnehän tyttö lähtee? ”Lammen rannalla kasvoi suurilehtisiä kasveja. Yhden lehden alta kuului tuhinaa. Tyttö nosti lehteä varovasti.” ”Apina!” tuumasi kolmivotias satupoju − ja kun kuvan otusta tarkkaa, voi sen piirteistä hyvinkin huomata apinan kuonoa ja kehon olemusta ;O

8”Kuka vei peittoni? kuului harmistunut ääni (lehden alta; kaikkea turhalta selitykseltä ääneen kerronnan kulussa ei vain voi tekstistä lukea!)./ Siellä makoili pikkuinen otus, kauttaaltaan sammalenvihreän (<3 lempparivärini) karvan peitossa.” Tuommoiselle sopi täyteläinen kurkunkäpeä ääni aivan nappiin.

Tyttöä ei ujostuta, ei kainostuta, vaan se napauttaa mitä ajattelee, toki viattomasti vallan (-: ”- Näyttää siltä, että laiskottelet, tyttö sanoi ja katsoi otusta tutkivasti. Olento havahtui./ – Vai että laiskottelen! Mitä sinä oikein höpiset? Teen tärkeää työtä! Minä ajattelen!” Ja tässä vaiheessa satulapset, etenkin pojut, jaksoivat jälleen kuunnella uteliain ilmein.

Seuraavan aukeaman valloittava, laaja lähikuvakulmaus sekä teksti kuten kuvittajatar Katri Kirkkopelto on asian kokenut ja taitanut esittää:7 b

”Nimettömän” kannalta on tietysti hieman sääli, ettei ”Suurmiehellä” ole tietoa tämän nimestä, vaikka apinamainen (siis hieman enemmänkin ihmismäinen) otus osaa ja ajattelee paljon suuria, siis: tärkeitä asioita. Mutta onneksi pikkuisen tyttöriikkisen mieli ei moisesta maahan mataa, sillä −

9 bseuraavan aukeaman avattuamme, satupojun kilautettua triangelia pontevammin kuin sadunsuikkaaja koskaan, saatoin SHH sihauttaa kuin Nimetön kuvassa. ”- Suurmies on töissä, häntä ei saa häiritä. Läheisestä pajupusikosta kuului rytinää ja voihketta.” (käänsin em. lauseet päikseen kun se tositilanteeseemme niin paremmin sopi 😉 Rytinä, miltei mahdoton toteutettava ääni/käsiavuin), sai lakata, kun katsoin satulapsia kummastuksin jatkaen: ”— Kuului vain huokaus./ Nimetön meni lähemmäs. Mitä kummaa, mikä pusikosta sinisin kaihon silmin kurkkii, katsookaan..?!” Yksi satuääni tarjosi ”puuta”, toinen… ”hirveä” ja kolmas.. ”karhua(kohan)”..! Jännitys sai jäädä kytemään sivun käännöksen yli.

Seuraa kolmen aukeaman kohtaaminen jännittävin kuvakulmin, kun minikokoinen tyttönen tekee vuorostaan tuttavuutta SUUREEN otukseen. Koetin ennakkotietojeni ja –kokeilujeni turvin ääntää mään tai ammuunmoisesti, kun: ”Pusikon keskellä seisoi komea sarvipää./ – Oi! Oletko sinä metsän kuningas? tyttö kysyi./ – Kauhistuttava ajatus, en ole. Minä olen jumissa, olento vastasi.”

10 bOlennon sorkkiin en ensiluennalla puuttunut, mutta toisella kerralla kysyin, tunnistivatko satulapset, mitkä pensaan juurien lomassa seistä tokottavat. Sarvia pääni ylle, taaksepäin piirrettyäni kolmivuotias satupoju kuitenkin tiesi heti, että kyseessähän on ”Pässi..!” Pässi-vuohi se saattaa hyvinkin olla..” totesin.

”- Jumissa, onpa erikoinen nimi, tyttö ihmetteli./ – Ei, ei, minun nimeni on Kaino.—” Tuota vitsosta eivät nuoret vielä mieltäneet, mutta toisaalta: enpä itsekään sille hykerrä, vaikka näin on sadun todessa mahdollista ;O ”On kauheaa olla näin iso ja kömpelö. Ja nämä sarvet, juutun niiden kanssa joka paikkaan, Kaino tuskaili. – Voitko auttaa minut pois tästä kauheasta ryteiköstä?” Yllättävääkö vai ei, mutta pikkiriikkinen tyttönen tietää, ettei pajukkoakaan kannata nimitellä: sitä voi kohteliaasti pyyttää väistymään − ja kunhan Kaino sen ymmärtää ja näin tekee, pajukko todellakin siirtyy sivuun..!

Ironista on maailman, mielten kulku sadussakin, sillä Nimettömän ihastellessa Kainon sarvia ja olemusta kauniiksi ja komeaksi, on tämän valkean, ehkä ”vuorikauriin”, todettava, että moinen ihailu saa hänet ujoksi. Kaino tahtoisi ennemmin olla vain huomaamaton :O ”Onneksi minulla on loistava kuulo. Aina kun kuulen jonkun tulevan, hyppään pusikkoon. – Ja sitten sinä juutut taas kiinni. – Niin.”

Nimetön on jälleen kekseliäs ja innokas auttaja, katsohan:

11 bKysyin Satulapsilta, olivatko nähneet moisia hehkuvanpunaisia kukkasia. Toinen satupoju pudisti päätään ja myönsin itsekin, etten ollut niitä tavannut. ”Ne ovat varmaan satukukkia!” Mutta toinen tunnisti ne ”ruusuiksi”, joissa on ”piikkejä”. Mmm, ne mahtoivat tuoksuakin satumaisen hyvälle! Ennen kuin Nimetön kadottaa Kainon näkyviltään, se vielä huikkaa: ”- Kuuntelethan tarkkaan, jos kuulet jostain, mikä on minun oikea nimeni?” ja saa metsäkauriin vastauksen: ”Ihan varmasti!”

Seuraavaan kohtaukseen siirtymään ei triangelia sovi; niin yllättäen, parin kommervenkin kautta Nimetön humpsahtaa maanalaiseen koloon −

ja päätyy keskelle kirjakasaa, ihan totta ;O! ”- Mikä lapselle nimeksi?/ tyttö 13 bluki (”hitaasti” jätin armotta pois, ”minun Nimettömäni” osaa lukea ja reippaasti 😉 yhden kirjan kannesta. Hän oli juuri avaamaisillaan kirjan, kun viereisen kirjan kansi pamahti auki —” ja tässä taas pamautin kirjaa käsissäni kiinnemmäksi ääniefektin vuoksi ”— sen sisältä putkahti esiin iloisesti puhua pälpättävä — Mikäs sieltä tulikaan?!” ”Heinäsirkka!” aavisti satutyttö kirkkaaseen ääneen.

Jatkoin ”ötökänkämeällä”, maiskutellen paikka paikoin: ”- Jaa että vieraita. Tämäpä hauskaa! Tervetuloa matalaan majaani. Olkaa kuin kotonanne. Olin juuri aterialla, maistuiskos teillekin?” Ettei kyseessä sittenkin ole ”toukka”..? Satulapset tuijottivat vekkulia ”kirjatoukkaa” ilmeet kirkastuen, joku hihkaisikin ilosta, kun sukelsimme seuraavalle aukeamalle pysytellen edelleen pikku-ISO-perspektiivin pauloissa.

15 b

Kuten tarina veikeän kirjatoukan monologin, tytön kera dialogin avulla kertoo, ei Nimetöntä onnista onkia tältäkään touhukkaalta ja tehokkaan tietäväiseltä olennolta nimeään esiin −

Kovin tuskaiselta tyttö Nimetön ei sentään kuvassa näytä; päinvastoin: tuumaavan toiveikkaalta, aivan kuin likenisi jotain oman aavistuksen, oivalluksen kaltaista..

Kovin tuskaiselta tyttö Nimetön ei sentään kuvassa näytä; päinvastoin: tuumaavan toiveikkaalta, aivan kuin likenisi jotain oman aavistuksen, oivalluksen kaltaista..

joten tyttönen palaakin takaisin lähtösijoilleen, hopeapaju Muistajan luo. ”— Hän istahti Muistajan polvelle. Vanha puu sipaisi lehdillään hellästi tytön poskea.” Tässä kohtaa tein sipauskierroksen satulapsen poskelta toiselle sormensyrjällä, eikähän kukaan paennut moista varuvaista kosketusta. ”- Et tainnut löytää etsimääsi, kun olet noin allapäin, Muistaja sanoi lempeästi./ – En. Kukaan ei osannut auttaa. —” Muistaja jouti taas naristelemaan hitaan tuumaavaisesti, kunnes toteaa: ”- Ehkä kukaan ei voi sitä sinulle kertoakaan. Jospa löydät nimesi ihan itse —./ – Mutta sittenhän tämä voi kestää vielä vaikka kuinka kauan, Nimetön tuskaili.”

Voi olla, että tässä kohtaa sai seuraava satuhuovalla istuja ja soitinta soittaa tahtova triangelin kilautusvuoron, jopa toisen, tujummankin, kun Nimetön keksii ilotella tyynen lammen pinnasta pilkistävillä kivillä juosten. Ehkä Sinäkin olet tehnyt niin lämpimällä kesäsäällä!?

”- Lampi on aivan kuin peili kun se on näin tyyni! tyttö hihkaisi iloisesti Muistajalle.” Kaivoin saturepun uumenista pyöreän suurennuskuvapeilin, jonka asetin lasten piirin keskelle. Kehotin kurkistamaan siihen yksi kerrallaan. ”Mitä sieltä näkyy? Kuka kuvajaisessa kurkistaa..?” utelin. ”- Näen oman kuvani kun kumarrun,” Nimetönkin toteaa. ” – Noo, miltäs näytät?” jatkoin soveltaen alkuperäistä repliikkiä Muistajan narinaan − ja käänsin seuraavan aukeaman satulasten katseiden eteen.

17 b

Jokainen sai katsoa ja tuumata: nokkela satupoika totesi ”Kivaksi”, satuhuopalaisia avitin kysymällä, näyttääkö tyttö surulliselta… vai..” ”Iloiselta!” kuului sitten useammastakin suusta 😉 No, jokos arvaat Sinäkin, minkä pieni olentomme nimekseen löytää?

Se nimi sai kaikua pitkin lammen pintaa − vaikka vaikeaa on lyhyistä, kolmen kirjaimen sanaa kauaa, hiljentyen kaiuttaa..! ”Muistajakin nauroi./ – Niinhän sinä olet. Hauska tutustua, Ilo!”

Loppusäveleksi palautui jälleen alun virityssävel, tunnistatkos tämän? Sadunsuikkaajalle tuiki tuttu lapsuuden laululeikki, jota mummi lauloi, sormin leikitteli, siis ”Kymmentä pientä” keinujaa ;O

...löytyy ainakin kainaloon sopivan keppeestä Häntä pystyyn! Laulu- ja rytmileikkejä –kirjasta (teksti: Soili Perkiö, kuvat: Ulla Vaajakallio. Kolibri 2005)

…löytyy ainakin kainaloon sopivan keppeestä Häntä pystyyn! Laulu- ja rytmileikkejä –kirjasta (teksti: Soili Perkiö, kuvat: Ulla Vaajakallio. Kolibri 2005)

Mummuni tapaan sen satulapsille esittelin, mukaan toistamaan, viittomaan supatin − alun liian nopsan tahdin hidastin, jotta pienin satupoikakin pysyisi paremmin perässä. Ei muuten ole ihan helppoa taittaa vain yhtä sormea kahden kämmenen keinujajoukosta alas, pois putoamaan ;O

Sen pituinen se satuistunto, pienen suuren seikkailuretken arvoinen!

Lopuksi Peltolammin pyydetty piiloleikki, ”metsäkauriit” saivat käydä pusikkopiiloon kihertelemään ihan kaikki. Satukortteja askarreltiin niille, joilla ei vielä omaansa ollut; vasta huomasin, että mukaan olivat hipi-hiljaa saapuneet viisivuotias poika kera kaksivuotiaan, tutunoloisen pikkusiskon. Toisille valittiin ”vuohi” tahi ”kauris” tahi ”lammas”-leimaa, hienonhienoa ötökkätarraa kuullun sadun merkiksi. Ja ehtymättömällä halulla piirustettiinkin!

Advertisements

One comment on “Peukalo, Etusormi, Keskisormi, Nimetön… to 16.10. & pe 18.10

  1. Pikku Pia
    19/10/2014

    KIITOS herkälle taitaja Katri Kirkkopellolle kirjasta tästä 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 19/10/2014 by in lokakuu 2014.
%d bloggers like this: