sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Käpäliä mäen päällä, eviä mäen alla to 23.10. & pe 24.10.14

Kuulaat pakkasaamut, satuaamut, somat aamut saivat jälleen meille, kun

a) Nekalan kyläkirjastolle askelsimme saturepun kera. Kiva tieto kutkutti vatsan pohjaa: Iidesrannan päiväkotilaisia tulollaan − ja siellähän niitä huomionkipeän keltaisin liivein puettuja tenavia jo satupuistossa telmi.

Olin toisaalta rauhaton, toisaalta tyyni: tutulla foorumilla hyvä istua, runot oivia − mutta aamuyön valveen jälkeen ja oikeastaan haastavanlaisen runokirjonkin vuoksi hieman jännitti. Pystyisinkö ilmaisemaan runot niiden ansaitsemalla tavalla? Tarkkaa korvaa ja mieltä nämä vaativat vastavuoroisesti :O

Kiva kiwa ahvenkala kukkasella - kummastusko?

Kiva kiwa ahvenkala kukkasella – kummastusko?

Monenmonta kalakirjaa kaivettu valmiiksi tiskille; jospa lopussa ennättäisimme tutkia tarun tosipuolta. Vielä pari Mustan kissan tangoakin monistettava mukaan. Ja niin pääsimme kokoontumaan yhteisen pöydän ympärille pitkän tauon jälkeen, tuumin, eiväthän päiväkotilaiset olleet vielä syyssatukauttaan kirjastolla avanneet. Ilo tunnistaa monta tuttua satupojan kasvoa joukosta, vaikka mukaan sopi toki uusiakin, kaiken kukkuraksi tomera pikku tyttökin ;-O

Kissankurilaisen kuvalla komistetun runo-lorukirjan kannen avasin kera tutun, mustan käsinukkekollin, jonka mau’ut saivat hymyn ja tiskun satulasten, etenkin viekussani istuvien poikien huulille. Siinä tuskin maltoin nahoissani pysyä, niin kauan olin odottanut saada kertoa sanasepposepittäjä

Kuvittaja Petra Hekkilä taitaa kissan ilmeet ja eleet maalata ;O

Kuvittaja Petra Hekkilä taitaa kissan ilmeet ja eleet maalata ;O

Jukka Itkosen riemua raikuvaa lyriikkaa! KÄPÄLÄMÄELLE (Otava 2002) mentiin ja sisäkannen, -kansilehden kuviot ”käpälä-tassuiksi nimitettyämme, niiden neljät varvas-anturat laskettuamme, saatoin ensimmäisen tekstin kuulijajoukolle kohdistaa näin: ”Käpälämäkeä/ ei löydy mistään/ piirretyn kartan pinnalta,/ ei täältä Suomen sisältä/ eikä Ranskan rinnalta.” Näihin säkeisiin lisäsin häntinä ”kotimaata”, ”suurta kaukaista maata”. ”Käpälämäki ei ole missään./ Se on kaikkialla/ missä vain elämä virtailee/ loistavan auringon alla.” Ja sen samaisen aurinkoisen allahan juuri tänäänkin saamme raikasta ilmanalaa hengittää (käpälät l. jalat vuoroin maassa, vuoroin ilmassa ;-), vaikka perjantaina olikin pilviverho välissä.

b) Peltolammille suuntasin toiveikkaampana siitä, että nyt tunnen runomau’t ja -pulinat kommervenkkeineen paremmin − ja olihan vastassa jo ovella monta satulasta. Satupöydän ympärille kokoonnuttiin sielläkin vaihteeksi, kunhan laulukasetti valmiiksi viritetty. Tervetuloa Käpälämäelle, tassuanturoita laskemaan ja kissoihin tutustumaan!

Seuraavan sivun runopari jakautuu kahdelle hyvin erilaiselle kissalle − vaiko, sittenkin, samanmoiselle perusluonnoltaan? Mietipäs sitä, kun luet ohesta:

5 bEnsimmäisen kulkukissan roolin sai käsinukkekollin mouruille lasten hauskutukseksi; vaan tokkopa ”neulamuikku”, ”aamumaitotuikku” tai ”muurilettu” herättivät lapsissa mielleyhtymiä? Lorulasten katseiden perusteella ahaa-elämyksiä sytähteli, ”lettua” oli syöty. Missikissimirriä varten kaivoin reppuun unohtuneen keramiikkakellon soinnuttamaan poljentoa; osoitin ylös ”puuhun” niin katseeni kuin sormenkin. Eleen osa lapsista tunnistikin niin, että taisi täydentää viimeisen riimisanaan fiinisti ”PUUHUN!”. Ääntä pitelin kimeämmän, s o tyttökisun puolella, vaikka toisessa säkeistössä palautin normaalimmaksi ”kertojaksi” (jatkuva miu’unta tekee kurkulle äkeää ;O)

Jännittävyyttä saa tehostaa/ koheistaa kolmannen kissan, nimeltään ZEN, runossa, ja Petra Heikkilän, nähtävästi pastelliliiduilla, sivulle taikoma miukulainen toimii oivana runokisun (kisurunon) motiivin havainnollistajana tasaneliöruudutuksellaan ;O 6 bSiis kumpaa kuvan väriä osoitin vuorollaan samalla kun lausuin: ”Takaosa valkea,/ etuosa musta./ Ulkomuotoni herättää/ paljon kummastusta./ Etuosa musta,/ takaosa—” osoitin taas toista vastaväriruutua ja katsoin lorulapsia vinkaten heidän täydennystään, joka toki kaikui parista suusta: ”Valkoinen!” Nyökkäsin: ”Valkea./ Jos näet minut, / älä hämmästyksestä halkea.” Nokkela lorupoju etukuonossa ja ihan pian perään toisetkin vastasivat värin runosta mustaksi, valkoiseksi, valkoiseksi, mustaksi, sehän sujui!

Ja uudelleen, jotta: ”Lisää kummastusta:/ ’Tuosta katista ei ota selvää enää edes Erkki! (ei hihitystäkään, hapantunut sanontako tuo?!) ”Viikseni kutittavat taivasta,/ häntäni on tämä merkki: —” jonka mutkan piirsin ilmaan ja jonka lorutyttö totesi oitis ”mutkaksi””kysymysmerkin”, lisäsin − ja lorupoika oli puolestaan ajanut ”mutkaista tietä”! ”Joskus tulen näkyviin./ Toisinaan taas en./ Olen salaperäinen,/ kävelevä Zen..!” Loppusäettä painotin matalaan ja annoin viimeisen ännän resonoida kunnolla. Moisesta sanajännästä saavatkin lapset ottaa vielä vanhempina selvää ;O

”Rännikujan kuninkaalle” en alkusäkeistössä muistanut omaa äänensävyä antaa, ehken sille moista ikiomaa, kulkukollista eroavaista ollut keksinytkään. Kertojaäänen likeisellä starttasin siis ekalla luennalla, mutta koetin muuntautua kissanpukarimmaksi paitsi äänen, myös olemukseni puolesta viimeistään kolmannen säkeistön alusta: ”Me kevättuulta haisteltiin,/ neitosista taisteltiin,/ niin että möyry, mouru soi/ ja turkki kipunoi!” Tuossa sopi ilmaa nuuskutella ja väliin mau-moukua päästää 😉 ”Armoa ei annettu,/ ja harvoin sitä anottiin./ Rännikujan kuninkaaksi/ tätä poikaa sanottiin.” Hieman vielä valotin, kissauroitten kilpaa neitokissoista raotin satulasten mielle ja totesin, että moisista kujakollien tuoksinnoista voi kuulua todella outoa ja kovaa ääntä, sähinää ja tuisketta. 13 bLoppusäkeissä vauhti sentään tyventyy ja käsinukkekolliakin silitin, kun olikin ”vanha jo,/ yhtä vanha kuin tuo kuutamo,/ tuo lyhty syksyillan,—” ja jännästi kuulijatkin vaikenivat, vakavoituivat, kun hiljensin ääntä & tahtia sen verran kuin arvasin: ”— joka rakenteli Kallaveteen/ hopeasta sillan.” Oi-joi, sellaisen sillan matka voikin olla pitkä veden pinnalla..! Eräs lorupoju oli nähnyt sellaisen oikeankin ;O

Hups vaan, seuraava Esko-kissa, tietoniekka, jäi Nekalan tassutteluissa käpäläin väliin, mutta Peltolammilla en tahtonut sitä joukosta jättää, siis runon tietäväiseen Eskoon tutustuimme ja bongasimme ”tietovuon” laatua etenkin kolmannesta säkeistöstä (katsohan ohesta). Vaan ympäristön rauhattomuus veti Peltsun lasten hoksottimia, huomiota muualle, kirjastohan on auki jo kymmeneltä kuten satuntikin alkaa..!

Hieno hieroglyfikuva se kertojankin silmään iski ja siksi loikkasin tietoniekkakissan yli noin vaan.

Hieno hieroglyfikuva se kertojankin silmään iski ja siksi loikkasin tietoniekkakissan yli noin vaan.

Vaan ”Pyhä Birman (lisäsin) kissa Egyptistä” tahtoi oman loruttelunsa juuri silloin kertoa. Triangeli esiin: ”PLINGGGG!” Nekalassa kysäsin lorulapsilta, olivatko kaukaisemmasta maasta E. konsanaan kuulleet. Eivät ääneen myöntäneet, mutta aavistelin kuulun maan tunnistuksen ilmeitä. Ensiluennalla käytin rauhaisaa, liki kuiskailevaa ääntä − mutta kun tälle kissalle voi fiinin viehkeää sävyä soveltaa, sitä toisella kerralla koetinkin ;O Maukuvaisen maireasti pyhän kissan mieltä siten ilmensinkin.

”Pyhä! Pyhä!/ Mikä ihmeen pyhä?/ Katin kontit!”, vaikka ”sunnuntai-kissan” mieli taitaakin olla kunnon kissanluonnon likeinen: ”Jo nuorena kolusin roskikset/ ja hylätyt/ loskaiset tontit.”

Hauskaa ja maininnan arvoista Pyhälle kissalle lopuksi on paljastaa, että: ”Kun valvova silmä välttää,/ tyhjennän roskikset yhä!” Kun sitten seuraavan, liki alituista hihi-hekotusta aiheuttaneen ”Pirskatin” pärskyjä pirskuttelin, ajoi roska-auto juuri kirjaston ikkunoiden luokse ja osallistuvaisin satupoika siihen suuntaan nyökkäsi. ”Mm-mm,” tuumasin, ”kissa kyllä herkkunsa haistaa, perkausjätteet, ruodotkin”, ja niin Nekalan lorupoika kuin Peltsun lorutyttö sai sen suurimman houkutuksen lähteen ”KALAksi” nimetä.

2 bKäsinukkekissa sai vuoronsa jälleen, kurkkivi väliin kirjan yltä, kirjan alta, suuremmitta mouruitta, mutta sitäkin pirskivämmin ;-O: ”— Ja kun ei tiedä sitäkään,/ voi pirskatti, että miksi/ kaikki pirskatin kaverit haukkuvat/ meikäkattia pirskatiksi!—” Eipä tähän kukaan mitään tokassut, mutta ehkäpä juju tajuttiin jossakussa kultanupissa..

”—Kai sellainen riipoo jokaista,/ selvä juttu,/ ei mitään muttaa./ Voi pirskatin pirskatin pirskatti,/ että se hermostuttaa!” Ja lorulapsia nau-nau-ratti hii-haaa..! ;D

Tovitoisen tuumasin ennalta ja kolmannen lyhyisen vielä kerrontatilanteessa, lausuako ”Praha-kissaa” − ääneenkin: Jaa-a, kävisimmekös vierailulla P(r)ahan kissan luona − vanhassa, kuuluisassa kaupungissa tuolla kaukana, keskellä Eurooppaa, siis: Prahassa?! Hyvä on.” Ja annoin mennä kuten kokoelman ”novellisti-kirjailijan kaupungin” velmu vannottaa:6 b

Mokoman viekkauden ääni sai kuulosta huijarinmoiselta; satulapset kuuntelivat korvat höröllään. ”Hei, muistatteks te Kafkaa/ Sen faija piti lafkaa/ tuossa kellotornin luona/ ihan torin laidalla.” Oitis kuulun kirjailijasedän nimen kuultuaan yksi isommista satupojista kohahti ja tiesin, että lisäisin, mitä etukäteen kiteytin: ”Se kirjailija Kafka on kuuluisa setämies, joka eli noin sata vuotta sitten ja kirjoitti niin jännittäviä kertomuksia, että niitä luetaan ympäri maailmaa vieläkin!” Lapset tuijottivat takaisinherkeämättä ;O

Peltolammilla tuskin epäröin, otin vallan vaanijakissan asenteen katseen ja siten houkuttelin lapsukaisia kuulolle tarkemmin. Kesken matkaa ujuttautui mukaamme vielä sadunnälkäinen kissanomistajatäti, joka innostui tutustumaan seuraaviinkin kissaloruihin ;O

Kissa kuuluisan kellon viisarissa :O

Kissa kuuluisan kellon viisarissa :O

”Kunniaksi tihutyön lohipastan syön/ ja pysyttelen viikon päivät/ tiellä kaidalla.” Pysähdyin, katsoin kuulijoita − ja käännyin tätien puoleen kysyen, mitä se ”kaita tie” tarkoittaakaan. Fiksut tädit tiesivät kertoa, että ”hyvästä käytöksestä” on kysymys. Jetsulleen näin. Mutta: P(r)aha-kissan P(ost).S(criptum). l. jälkimauku kuuluu sittenkin: ”Tosiasioitten valossa, uskokaahan mua; ei kaidan polun linja taida multa onnistua.” Hmm, no: pääasia, että yrittää, ainahan ei osaa oikein ollakaan ;O

Seuraava lorussa ”Kissa onkin tv-arvostelijana”. Tuo nälkäkurki kissa sähisee, kun kun ruokaohjelmia lähetetään joka ilta eikä kissa-parka pääse lainkaankokkien tiriseviä herkkuja maistamaan. Lapset tuntuivat pysyvän kärryillä tässäkin kiukunvireisessä ”virressä”, jota käsinukkekissan kera sihistelin, voihkittelin. Toisella luennalla nälästä äkäistä sai pieni oranssinpunainen sorminukkekisu esittää ja: kimittää. Rooli tuntui osuvan oikeaan 😉

Perään sopi perus-positiivinen ”tsuhu-tsuhu”/ ”tsuku-tsuku” -poljentoinen ”Kollinjoki Blues”, jota lausuttelin väliin tsuhuttaen ja käsillä vanhanajan höyryjunan pyöräsakselia pumpaten: ”Kollinjoki, Kolma,/ maitojuna./ Täällä kyyhötän/ lastattuna/ kuljetuskoriin/ matkalla Poriin/ Savon kautta.” Moinen rytmittely, tutuntuntuinen ja hieman jännäkin, vangitsi kuulijat mukaan matkaan − pilkettä silmäkulmassa unohtamatta: ”Joku kysyi: ” Minkä tautta/ katti on kopissa?/ Onko se siellä/ koiraksi opissa?” Hihhii, ja kun vielä ”Hiki haisee,/ löyhkää vessa.—” oli jäynää kyllikseen :O Konduktöörin kajautuksen päälle vielä kissan kuonon vonkaus näin: ”Niin ahdas paikka/ on kuljetuskori./ Päivä on pitkä/ ja kaukana Pori.”

Tämä, melkoisen urhean mielikuvituksen tuote, tulee lausua tarkkaan vieraine er-dee ja kotoisempine är-än-kerakkeineen. Kuvan kissa urhean värityksen saattaa aidon, salskean pulskan bernhardinkoiran kaltaiseksi tunnistaa ;O Vaan älynystyröitä tämän runon juonessa pujottelu vaatii.

Tämä, melkoisen urhean mielikuvituksen tuote, tulee lausua tarkkaan vieraine er-dee ja kotoisempine är-än-kerakkeineen. Kuvan kissa urhean värityksen saattaa aidon, salskean pulskan bernhardinkoiran kaltaiseksi tunnistaa ;O Vaan älynystyröitä tämän runon juonessa pujottelu vaatii.

Peltsun lorulaiset tulivat joukolla mukaan tsukuttamaan, juna kulki aivan maito- l. höyrymäisellä matkustusfiiliksellä. Perään täytyi ääneen pohtia, ettei kisuilla omassa kuljetuskopissa oman ihmisen likellä tosihätää ole, vaikka naukuisivat kuinka surkeasti. (Poikkeuksena joku kylmään tavaravaunuun unohdettu polo tai ensikertalainen, joka ei vielä tiedä, miten matkassa käy: epävarmuus harmittaa!)

Seuraavan aukeaman katseenvangitsija on virnu kissa, itse kollikomentaja ”Hush W. Bush”, mutta moisen nimen, yhdysvaltalaisen presidentin väännöksen, tipautin kertoessa, kun keskityin kilauttamaan triangelia vuorostaan (senhän avulla hektisempienkin tuntokarvat napattiin lorukirjan tuntumaan taas 😉 ”Kissan kääntöpiirin” vikisin komentajakissan käpälässä istuvan pikku vekkulin lailla näin: ”’Kuules, kissa’,/ sanoi minulle hiiri,/ ’täällä liehuu rauhanviiri./ Tänne et saa tulla./ Tässä on kissan kääntöpiiri!” Arvaatkos Sinä, suostuuko komentaja moiseen, vaikkakin rauhanvalkeaan, eleeseen? No EI: ”Mutta enpä minä viitsinyt/ nälkään nääntyä,/ enkä yhden viirin tähden/ poispäin kääntyä.” Viskasin kädellä eestäni kerran: ”Viuh!/ Ei mitään muttia!” ja toisen toiseen suuntaan: Vauh! Kerran ja toisenkin (lisäsin;) vain/ heilautin käpälääni.—” (Kilikello siinä lattialle livahti ja särkyi säpäleiksi uudelleen ); Höh-höö, niin, perinteisesti, sanoisin, siinä sittenkin kävi..! ”Hiiri minua raivostutti ja/ hiiren vikisevä ääni.”

10 bMietin, mahtaakohan hiirestä koskaan tulla kissalle kaveria; ehkei kisun ja hiirulaisen ystävyys taida onnistua. Tähän satupoika, että ”kissasta voi tulla koiran kaveri”. Kuulin, että ”kalan kaveri” ja jäin pohtimaan, voisiko todella…”Ehkä maljassaan majailevan kultakalan − tai akvaariokalan, joka olisi suojassa kissan kynsien ulottumattomissa…” Vielä hullumpi tapaus kuin mahdollinen kisun ja hiirulaisen ystävyys; kissan luonne kun on ”saalistajan” :O Silloin tuo poju ja joku muukin korjasi ”koiraksi” ja nyökin toki, toki koira voi tulla kissan kamuksi, sehän on totta, eikä vallankaan harvinaista!

Edellisessä komendantissa olisi liene ainesta seuraavankin runollisen mietelmän, ”Kolli-Jori von Wrightin — minuuttivalssin”, pohtijan näköä..? Vai mitäs sanot runon luettuasi (tai valssattuasi, jos paremmin taidat)?! ”Minuutissa ei kissa/ voi kaikkea saada (niin vikkelä kuin se voikin olla ;O)./ Nuori kissa on kevät ja vanha taas syys.” Valssin varsinainen nimi on itse asiassa upotettuna viimeisen säeparin vihon viimeisen sanan sijalle, tuuman arvoisen poljennan palkkioksi kuten koko runon sanomakin tavallaan povaa: ”Ai, mikä se syys on? —” Arvaatkos Sinä? ”Se on kär-si-väl-li-syys.”

Tämän yli oli Peltolammilla loikattava eli ilahutettava hajaantuvaista loruväkeä vimpalla runolla ennen hiirulaisen valkoviirisen pientä, mutta tärkeää puheenvuoroa. Mutta jos edelliseen sävelen oisin saanut, tainnut itse sepittää, oisin toki valssannut ääneen ;O

Sijaan kilistelin kelloa tai triangelia ja herättelin vierupoikaakin vielä kerran keskittymään kivoimmalle kissaviisaudelle, joka kuuluvi näin:11 b

Ihan innostuin, sielun silmissäni sen kalapellon näin − ja kysyin, voisiko moisen sadon todella korjata? Lorupoju, lorutyttö puistivat päätään. Hymyilin, vastasin: ”Mutta onneksi lorusaduissa voi!”

Nekalassa jatkettiin kalasadon vauhdittamina seuraavaan käpäläisen runokirjan lukuun, jonka alussa ”Kalakauppias kertoo” asiansa taitavasti, jollei juhlavastikin, siis tosiasiallista faktaa kotimaamme kalakatraasta versus laajempikin kalapiiri ;O

Viereinen, ”Ahven”, on puolestaan edellisen runon vaihtelevampaa daktyylia eli kolmitahdilla laskevaa poljentoa vakaampaa, kahden tahdin trokeeta: ”— Iso ahven saattaa olla/ ihmisvauvan painoinen./ Mutta se on harvinaista,/ kalastaja tietää sen”, lausuin pikemmin ihmettelevän runonlukijan (& runominänkin) suulla; kertosäkeistön leppeemmin, toteavammin vain: ”Kun on päivä keväinen,/ kaunis punaeväinen/ ahvenparvi ui ja kiertää katiskaa.” Eikä kuusisäkeistöisen runolaulunmoisen seitsemäs pyrstösäe tee tahtirikettä ei hallaa, saati jäätä: ”Kunnes parvi/ jatkaa matkaa/ suuren kiven taa.” Täytyi lisätä, että totta on: kun kesällä koetin (runokiven) likellä kurkottaa pään aivan järviveden pintaan, jotta suloiset ahvenparven jäsenet ihan likeltä ihastelisin, ne AINA yht’ salamana katosivat vilahtivat ties mihin suuntiin piilosille − ennen kuin palasivat uteliaina kiven juureen taas ;-O

16 b”Suutarin ja siloneulan” ensimmäisessä säkeistössä koetin sormia pystyyn nostamalla kutakin kalaa (pikemmin kuin määrää) havainnollistaa, kunnes toisessa säkeistössä kummastellaan meriveden asukkeja puuhineen (sen Erkille kaiketi merkillisen ”merikissankin”). Kyllä näitä sopisi eläin-kala-tietokirjasta tutkia, jotta ihmettyisi ja viisastuisi pinnan alla eläjistä! Viimoisen säkeistön vihonviimoinen olento kirvoitti lorupojun huulilta kerran tavatun ”merisiilin”. Uumoilin sen olevan ”merimakkaran” sukulaisen (-sielun?!), juuri sen näköisiäkin kuin mitä nimensä sanovat: piikikkään ”siilin” ja − perinteisen ”makkaran” ;D

”Kalavaleeseen” satsasin oikean kalajutun iskijä-äijän asennetta ja elehdin taatusti kuten juonenkulku vaatii: ”Kerran hirmuinen hauki/ verkosta tavattiin/ ja kun sen vatsa auki/ puukolla avattiin (mikä tautologis-kökkö verbi! annetaan nyt tämän kerran anteeksi)/ niin voihan hauen hampaat,—” Ja joka satuiikka kuunteli niin alttiisti, ettei paremmasta väliksi. Jatkoinkin: ”—hauen vatsalaukusta/ löytyi lompakko/ ja lompakosta löytyi/ lottokuponki,—” Ihmetystä kerrakseen ja niin, että ihmettelen vieläkin. Mutta mahdotontahan tämä ei suinkaan ole ;O Ojoi, että tekisi mieleni jättää loppu kertomati ja jallittaa Sinut kipinkapin itse selvittämään Käpälämäestä − mutta kerron, koska tahdon, että: kalastaja, kiikutettuaan kupongin kioskille ja voitettuaan sillä kokonaista kuusi miljoonaa menee ja viskaa ne miljoonat järveen!!! Ihmettelin totta maar, miksiköhän kalastaja tuolla lailla toimi, ja kysyin neuvoa satulapsilta: ”No, mistä se lottokuponki oli kotoisin − ja mistä se lompakko löytyi?” Lorupoju muisti ”hauen”, kelpo poika, ja aavistelin, että kalastaja meinasi miljoonien kuuluneen sille..! Vaan tokkopa se hauki moisista penneistä, markoista, eeroista tai escedoista piittasi ollenkaan..?!

17 bTähän sopi jälleen triangelin kilaus kuin kirkkaan maljan silaukseksi; lausunta sai soljua seesteisenä, liki haukotuksen saatolla − kunnes viimeisen säkeen tahdin ja tiedon muutos sävähdyttää. Jälleen tiesi tarkka satupoika, että kissan kirkassilmä” se voi kultaisenkin kalan maljamaailman vaarantaa ;O

”Piikkimonnin partakarvat” on ”kissanviikset” -sutkaustakin metkampi kalaloru, suosittelen mitä kalaisammin lukemaan ja tykästymään! Ja jatkankin kaikin säkein jännittävään ”Särki” -runoon, jonka kerrontaa ei kannata pelätä vaan tehostaa: ”Punaisilla silmillään/ särki tuijottaa;/ lumpeenlehden alla/ mato luikertaa.” Katse lorulapsiin ei välissä pahitteeksi, sitten voi taas vilkkaasti keskittyä särjen vedenalaiseen osaan: ”Se luikertaa ja luikertaa,/ eikä katoa./ Särki katsoo nälkäisenä/ kastematoa.” Tässäpä voi oivasti kysyä, mikä mato, miten mato siinä, silloin, jos malttaa; satunnin loppupuolella koetin kuitenkin pitää jännitetahdin yllä, enkä keskeyttänyt kuin sekuntien toveiksi. ”Vaikka särjellä on kasvisruokavalio,/ mato sitä kiinnostaa./ Särki ui sen ali jo.” (tauko, katse kuulijaan, toiseen) ”Särki avaa suunsa./ Naps!/ Se on loukussa/ pienen pienen kalamiehen—” (puolitauko, katse kuulijaan, toiseen) ongenkoukussa.” Hah-oh-ah ;O

Seuraavassa, tuoreimpien kalojen lorussa, oli kertojalla mennä myyjätädit, siianmädit, mätäkalat sekaisin, mutta onneksi lorulapset olivat jo entuudestaan näitten termien tuttuja; ajatusvyyhti pysyi kuin pysyikin kasassa ja jekkukin siinä sätkimässä, hihityttämässä! (Lue, LUE, nauti itse!)

19 bSeuraavan, kerrassaan kissan- ja kalanystävän silmää viehättävän aukeaman kalalajin tunnisti Kasper ennen kuin muilta ennätti tipahtaa juuta tai jaata. Kyyhän” ei itse kala ”ankerias”, käärmeenmuotoinen, ole ollenkaan ;O Eikähän sellaista tarvitse yökseen pelätä, ei, vaikka sähköisiäkin sellaisia meriveessä asti uiskentelee (veikkaan ja muistelen, että kuitenkin vain satunnaisissa syvänteissä..).

Mutta ”Kampelavalssiin” toi syystuuli ilokseni, avukseni alkeellisen, mutta mukaansatempaavan sävelmän, jonka mukana sai lorutätikin kiikkui lorupoju sylissään 😉 Koetahan, Sinäkin, tanssia ja laulaa tätä rumanmoisen litteänmoisen pohjakalan omaa valssia, jonka keinahtelua ei kampelan poskelle valahtanut silmäparikaan saata sotkea! Kyllä, kyllä: tunnistettiin tämäkin lorun saalistajavelmun :O

Viimeisen kalaloruaukeaman kolmen runon setti vaati jo urheilullista kiriasennetta − mutta eihän ole muuta vaihtoehtoa, kun kalajutut kiinnostavat ja koko luku tahdotaan maaliinsa asti kalastaa! Siis: ”Oi, lohi! Oi, lohi!/ Sinä silmieni ilo!/ silkkaa lihasta/ jokainen kilo.”

...ja sielun kalastajasilmissäni näen lisää limaisia kiiskiä kalastajaparan katiskassa ja koko kalastajan limaantumassa ;D

…ja sielun kalastajasilmissäni näen lisää limaisia kiiskiä kalastajaparan katiskassa ja koko kalastajan limaantumassa ;D

Oho, oho, tässähän nyt loistavasti nousevaa runojalkaa eli jambia sovitetaan oodiksi asti! Edelleen: ”Kultainen leuka/ ja täplikäs iho./ Syö minkä jaksat,/ kasva ja liho.” Ei haittaa, vaikka se iso, komia lohenvonkale ei oodista sen kummemmin piittaa: ”Oi, lohi! Oi, lohi!/Näin laulan/ kun lohi ui ohi.” Ainahan ei tarvitse eikä kannatakaan saalistaa :O

Nopsan tempon ja tapahtuman, tapaamisen loru ”Villi silli” on puolestaan, siis vain ”yksinäytöksinen kalakuvaelma”, mutta sitäkin toteavampi − kunnes vielä loppukomediaksi kysytään:

Oi, kiitos, oi, kiitos uskolliselle Iidesrannan kuulijaparvelle tästä kalaisan päätössaaliin jaosta!

Nekalan kirjaston kello ehti vilahtaa jo liki yhtätoista − niin, ettei vierulle valittuja kalakirjoja ennätetty vilkaistakaan. Mustan kissan tango sai soida trallattaa kun pk-laiset pukivat, käsi- & sorminukkekissa tanssia yhdessä ja erikseen ja pienempi käydä kisumoikkaamassa jokaista mahdollista erikseen kuonollaan nenän päähän tai juureen.Kissan tango 1 bMuistatkos Sinä tämän laulun sanoja tai säveltä?! Tädit muistivat, tunnistivat varmaan − ja etenkin vieraileva tähtitäti, jolla on oma, kuulemma punertava kissa ;O Hän myös tiesi, että tuon tangon ”par les messieurs” Framario & A. Soricillo alkuperäisen eli italiankielinen nimi ”Volevo un gatto nero” tarkoittaakin ”Tahdon mustan kissan” ;-O Laulettiin yhdessä, me tädeimmät Suuren toivelaulukirja 8:n sanoista niin, että etenkin tyttölapset tapailivat halukkaasti mukana. Laulettiinpa toisenkin kerran vanhan kassunauhakopioni mukana (Liekö siinä juuri toivelaulukirjan mainitsemat tyttöäänet mukana..? Nuoren pojankin ääneltä solistin kainous voisi kuulostaa..!)

Vielä Peltolammin tutut lorulapset kortteihinsa tarrat saivat, kalajutuille kun emme hälyn vuoksi enää jatkaneet.. mutta siitä koetin pitää kiinni, ettei yhteen ääneen tarrojen maukuminen onnistunut, vaan jokaiselle valittiin hieno tarra vuorotellen. (MOU!)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 28/10/2014 by in lokakuu 2014.
%d bloggers like this: