sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Tassuhassutuksia to 30.10. & pe 7.11.2014

Arvaa, mikä: Kippuravarvas. Käsillä kävelee. Korppuja syö. Paistaa. Ja lättyjä maistaa? Oikein on: Aurinko armas! Valaisi aamupolun kotikirjastolle halki syyskesäisen leppeän, raikkaan ja ihmeellisen hiljaisen tienoon. Pyhäinpäivä lähestyy…

…liekö siinä salainen syy, että satunnillekin virittäydyttiin kasettikommervenkkien äänettömyydessä, kunnes, viimein: lastenosaston huoneeseen vilahti se innokkain satuperhe vastineena toiveeseemme.

Vaan viikon ja ripauksen kuluttua kohtasimme mitä unelmanomaisimman lumimaiseman, jonka halki matkata kohti lähiökoulun kirjastoa, jonne suoriutuivat nietoksenaloista huolimatta urheat satutyttöset, toinen keväältä asti, toinen syksyn tuttu − taaperosiskoa unohtamatta. Kun kysäsin satuhuovalleko, nyökättiin silmät säihkyen, siis sinne kaikki saturepun salat valmiiksi. Kiva: toinen tyttösistähän ei ollut vielä Käpälämäellä käynytkään, joten kannatti vielä kerran varata se matkaan!

Jukka Itkosen sanoituksin ja Petra Heikkilän piirroksin jatkoimme siis tänäänkin har-ki-tus-ti :O

Jukka Itkosen sanoituksin ja Petra Heikkilän piirroksin jatkoimme siis tänäänkin har-ki-tus-ti :O

Kimpsut + kertoja perään lisää virittämään ja pitkän pöydän päähän asettumaan, jotta saatoimme tutustua, lemmikkieläinten tasavertaisuuden nimissä, Käpälämäellä vaikuttavaan koirakaartiin ”Tassutuksia” -luvussa. Koiran käpäläis-koivet ja niiden ”kämmenet” eli ”tassut” tarkistettiin, sitten ensimmäiseen karvaturriin tuttavuuden kauppaa hierottiin: MOPSIIN. Sen kuonolla annoin kuulua: ”Tässä näet mopsin/ ydinluuta popsin,/ juoksen kipsin kopsin”. Seuraavat kipikapikopit naputtelin sormin kynsin pöytää pitkin, suuntaan jos toiseen, eri mahdollisuuksiinhan runon asemointikin viittaa, katsopas! Veikeästi, vekkulisti − ja vaikka mopsin häntä on ihan totta kikkaran-kakkaralla, oli mukaan tempaamallani (tallin ylisillä majailevalla) pehmo-mopsilla typistetty töpseli, jota lorusisarukset saivat aivan likeltä ihastella.

Seuraavalle koiruuslorulle annoin kilikellolla juoksuvauhtia, onhan kyseessä VALJAKKOKOIRAn matkahaukku: ”Kiinni veti!/ Matkaan heti!/ Oitis viskaan/ valjaat niskaan!” ja niiden ”valjaiden” pukeminen koiran selkään todettiin väliin tärkeäksi, muutoinhan ei kelkka eikä pulkka pysy valjakon perässä ;O Kuvitteles: ”Edessä valkoinen, loputon aava,/ jäässä ammottaa/ railo kuin haava,/ se täytyy kiertää kaukaa”..! ”Railoa” eli murtumaa, aukkoa, vedin kädellä eteeni, tuonnemmaksi, josko satulapset sen siitä nappaisivat mielikuviinsa.

Hurjemmin ilmein ja äänin jatkoa, kun: ”Turkissa hippunen/ nuotion tuhkaa./ Eteenpäin!/ Tuulee ja myrsky jo uhkaa!” tehokasta on laskevan daktyylin eli kolmitavuisen runojalan käyttö, kaksitavuisen trokeen kera, toki, ynnä huutomerkin. (Sopii haukkuakin.) Moisella asenteella, suoraan sanoen: vietillä valjakkokoirat tuiskussa ravaavat sielunsa kyllyydestä. Ja jottei kuulija-lukija jäisi epävarmaksi näitten koirien sisukkuudesta, vannottaa runominä vielä näin: ”Vaikka mannerjään palanen/ eteemme uisi,/ jatkan täyttä päätä/ juoksuani pitkin jäätä/ ettei kukaan palentuisi…” Meikäläinen taisi kyllä tokaista paleltuisi, kuten kielelleni passaa, vaikka onhan tuo ännällinen tullut kuulluksi muuallakin (muuanna.?!). Jälkitassuun mietin, onko n-muotoinen entinen vai murreilmaus (murteellinen, murren käyttämä ;-)? (Taannoinen painos Nykysuomen sanakirjaa ei n-muotoista tunnusta; liekö se viimeisen säkeen n- ja m-konsonantteihin viritetty väännös?)

Tässä välissä vilkas satutyttö kyseli, kuinka kauan vielä kestää, koska tämä loppuu, joten selväksi tein, että koirarunoja on muutama jonossa, ne kuunnellaan ja tutkitaan, ennen kuin muuta puuhaillaan. Hieman siinä emmittiin − mutta jos tyttönen, vuoroin toinen, kirposi nousemaan, palapeliä koettamaan tahi muuta, auttoi se, että ilmeikkäästi vain jatkoin ;O

5VILLAKOIRAN pumpulivoittoisen lorutuksen saat ohesta lukea ja aavistella itse neljännen säkeen saadessa, mistä moinen pumpulipellon pehmopiski oikein unia näkee. Veikkasin, että ”makkaroista”, ”palloleikeistä” ja… ”luista” tietysti. Vaan voipi moisen kuvitella auringonkukistakin nauttivan juuri pellolla loikoessaan − mutta että vielä ”villa…” ”SUKISTA” tunnisti isoveli virnuen..! Totta mikä TOTTA!? Sukanvarpaat laskettiin kimpassa ”kolmeen” ja kansiaukeaman tassunpainalluksista vielä neljäskin ”varvas-antura”. (Metka totuushan on, että ainakin koiralla on viisi varvasta: etukäpälissä vieri vieressä, takajaloissa neljä vieretysten, ja yksi ”luppo”-varvas, ”kannus” nimeltään, killumassa ylempänä − vähän niin kuin kämmenen peukalo jää muita sormia lyhysemmäksi ;O)

Niin: viime satukeikan jälkeen pohdin, ovatko kaikki pompulat tassun alla anturoita vaiko vain se isoin, keskimmäinen, muiden käyttäessä varpaan nimeä… Tiedätkös Sinä?! Jos, KERRO, kiitos ;O

Seuraavan aukeaman vinha vauhtikuva kynäraketilla ratsastaja-hauvoista sai satupojun silmät kirkastumaan entisestään. Eka loru LAMMASKOIRAN hammasrikosta eli tosin silkasti sanojen ja mielikuvien varassa − mutta olipas oivaa viitata sadunsaattajapaimeneen, joka ulkosalla odottaa: sehän se on juuri moinen. Näin lorupaimen kertoo: 6 a”Kerran minun hampaita/ pakotti, en lampaita/ voinut enää vahtia.—” Sopivan äänen löytäminen vaati vielä viilausta; sentään tunsin, että reipas ja peruspositiivinen olla pitää. Näin: ”Löin käpälällä tahtia,/ jaoin lauman kahtia —” tähän asti lorulapsetkin varmaan vielä kärryn laidalla, mutta seuraava säe heittää jipon aikakuulijallekin: ”—join lasillisen sahtia/ ja menin hammaslääkäriin.” Täytyi täsmentää, jotta jälkimmäinen totta on, koirankin kohdalla: jollei purukalustoa hoideta, voi joutua hammaslääkärille useamminkin..! Onneksi kaikeksi lorun lammaspaimenelle on käynyt näin: ”Siellä hampaat korjattiin./ Taas työni hyvin hoitaa voin/ ja väsymättä vartioin/ ettei lauma joudu koskaan/ pahan suden hampaisiin.” Uuu-uu − suden säkeeseen latasin aavemaista painoa ja perään selvensin, että sehän se vankin syy lammaspaimenkoirien työhön on: maalla metsissä voi vaania ”saalistajasusia”, jotka paimenkoira vainuaa ja pois karkottaa, lammaslauman turvaan ohjaa :O Lopuksi voitanee siis mieltää, että hampaita kannattaa myös paimentaa l. hoitaa, jottei lampaita ala pakottaa l. jottei niillekään käy hassusti.

Triangelin kilautuksesta tulikin toisen nelikesäisen lorutytön lemppari juttu. Varovasti se tulikin aina tehdä, muistuttelin, kun ote puikosta vaikutti vähintään konginsoittajan kapulakädeltä O; Ihmeen kauniisti kilaukset onnistuivatkin juuri tarkalla tähtäyksellä ja hienoisella jarrutuksella ennen vauhtia.

Seuraavan runon koiraminä täydentääkin hassunkurista piirroskuvaa: selviää, että kyseessä nais- eli narttu-(eli tyttö-)koira, jonka takakäpälissä voi olla vaikka pinkit korkkarit. ”Dalmatialainen,/ hieno koiranainen,/ kannan kesät talvet ylläni/ avaruuspukua.— ;-)” Jokaisen säkeistön lomaan sopi triangelista kilauttaa hitunen fantasiaa, toinen hienoutta, kolmas − avaruuden tähtisumun tunnelmaa..

Nuuskuttava käsinukkekoira sai lorutyttöset vähintäänkin hihittämään; ylipäätään sekä pehmo-mopsi että käsinukkeluppakorva inspasivat tyttösiä hellimään ja leikittelemään satuhuovalla kerronnan lomassa. Kuitenkin kuuntelivat, katsekontaktiakin löytyi.

Suomenpystykorva ja eräs mustavalkoinen terrieri olivat lorutyttöjen suosikit, omaksikin asti kevolliset ;O

Suomenpystykorva ja eräs mustavalkoinen terrieri olivat lorutyttöjen suosikit, omaksikin asti kevolliset ;O

Vaan LINTUKOIRAN ”lorulivre” onkin tapaus erikseen: ”Sorsa, sorsia,/ kaisloja, korsia,/ jyskettä, ryskettä,/ haulikon jylyä, kosteaa elämää,/ kylmää ja tylyä/ mutaisissa kaislikoissa.—” Tähän asti tiukka tahti, mutta sitten seuraakin tauko ja tyrmäys: ”Lähdin pois. Ja olin poissa.” Käyttelin tässä esittäjänä kämmeneen sopivaa iloista luppakorvakoiraa, jota lorulapset saivat kuunnella, katsoa ja koskettaa. Loppusäe vie sentään lintukoiran jahdin päälle suopeampaan paikkaan: ”Kun saa hauleista kylläkseen,/ sitä muuttaa vaikka Ylläkseen/ omaan rauhaan, ilman muuta,/ palvomaan täysikuuta.”

Pilkettä silmäkulmassa, mutta vakavampana katsoin lorulapsia ja totesin: ”Kun kuu taivaalla yöllä kumottaa, voi koira sen suuntaan kuononsa kohottaa ja uu-ulvahtaa − kuten se ”susi, kerrotaan :O

Onpa joukossa OPASKOIRALLEkin oma puheenvuoronsa, siisti ja selkoinen, kuten tuollaisen koiruuden olla pitää. Lorun lisäksi kerroin moisten koirien ihan oikeasti ja oikein opastavan omaa ihmistään ”kauppaan, apteekkiin” − jopa sisälle ”lääkärille”, sillä sen isäntä tai emäntä voi olla sokea tai muusta syystä opastuksen tarpeessa. Viisaita ja kovin kilttejä ne opaskoiramokomat ovatkin. Jos tekee mieli taputtaa, saa vain kiltisti katsoa sivusta, jottei kuonolaista työssään häiritse (eikä aiheuta vaaraa).

Haastavat ovat tosin lorukoiran opastusasiat: ne kuuluvat kattavan aina korkeista ”Kiinan vuorista” synkkien märkien ”räme-soiden kautta Brysselin kaupunkiin”. Todellinen lorullinen ”maailmanopaskoira” olla taitaa ;O

7 aSeuraavan sivun runoparin koirat asustavat kumpainenkin enemmän tai vähemmän yläilmoissa:

Ensimmäisen, KUUN KOIRAN, ääneksi koitui käheähkö kurkkuinen (liekö vanhuksen), ja sopihan se tämän runominän melankoliseen viestiinkin: kuun koira on hiukka yksinäinen kraaterinsa syvyyksissä… ”Kraateria” koin ”kuopaksi”, ”onkaloksi” tahi ”uumeneksi” selventää; lorun lopun ”kuun kasvua” ”pienenemisen” päälle en olisi arvannut koettaakaan, jollei edellisessä kuvassa olisi koiran kainalossa puolikasta kuu-juuston palaa ollut ;O Mielikuvituksen palasilla pelatessa uskoisin, etten kuun lorukoiran taikaa pilannut. Mutta se, että tämä kuun asukki ”ulvoo maata”, täytyi yrittää selvittää: ”Siinä missä me katselemme kuutamoa, voi kuussa katsoa yötaivaan avaruudessa mollottavaa ’maapalloa’, ’maatamoa’(maaemoa ;O) − siispä kuussa voi ulvoa juurikin maata kuin kaihoisa koira ;D Onneksi tuo ”susivistinen” (vrt atavistinen) laulukulttuuri tuli esiteltyä jo Lintukoiran kohdalla. Lorutyttöihin tämä kuunkaikuinen valitus vetosi, jollei jopa tehonnut.

Ullakolla majailevasta VINTTIKOIRASTA kertoo lorumuodossa − ei suinkaan ”välinpitämätön kertoja” vaan itse naapurin kissa-katti. Näistä naapuruksista voit ohesta lukea… ja tuumata, mahtaako naapurieläinten kesken todella tapahtua sellaista kilvoittelua tai sukeutua semmoista kateutta, johon naapuri-ihmisten kesken kyllästyttävän usein törmää..! Itse, muutoin, valitsisin meneväisen kissan hynttyyt ennemmin kuin vintillä lepäilevän tupakoiran (ehkä narraan… 😉

Vaan jos totta puhutaan: asuu sadunkertojan vintillä nyt lintukoiran ja ajokoiran risteytys, ei mikään hienohelma vaan virtaviivaiselta ja kovavainuiselta vaikuttava kaveri!

Kunnioitusta herättävä on tämän ihmisetsivä ”Sherlock Holmes” –tyyppisen koiran käyntikortti. Vaan miksikäs ovat sekä koiran korvat että ylähuulet noin mahdottoman venähtäneet lerpat?! Ota siitä selvää! Muistan niille aivan selkeän tarkoituksen selityksen koiratietokirjasta lukeneeni :O

Kunnioitusta herättävä on tämän ihmisetsivä ”Sherlock Holmes” -tyyppisen koiran käyntikortti. Vaan miksikäs ovat sekä koiran korvat että ylähuulet noin mahdottoman venähtäneet lerpat?! Ota siitä selvää! Muistan niille aivan selkeän tarkoituksen selityksen koiratietokirjasta lukeneeni :O

VAINUKOIRAN KÄYNTIKORTTIIN otin uudelleen luppakorvaisen käsinukkelöydön (kyläkirppikselle karanneen) händyyn ja sen äärimmäisen ahkeraa nenätyötä nuuskuttelin säkeiden ryyditykseksi: ”Jos et tule toimeen vainutta,/ takaan ettei löydy ainutta-/kaan meikäläisen kaltaista,/ yhtä arvovaltaista ja tarkka-/ vainuista jäljenhaistajaa.” Loruveli alkoi myös nuuskuttaa, nuhanjälkeisestä nenästään huolimatta. (Niistopaperia löytyi äidin varustuksesta :-)) Hop ja hop, nyt parin säkeistön nuuskureitit ylitän ja Sulle vielä jälkisäkeistön lainaan: ”Jos tavaroita katoaa,/ tai joudut itse kadoksiin,/ ota yhteyttä, niin/ etsin sinutkin.” Painakaamme mieleen tää!

2 aNo mutta tässä kohtaa muistin, että sadunkertojan varustukseenhan lukeutui iso kiiltokuvakirja jossa odotti aukeamallinen erirotuisia koirakaveruksia! Sitä riensi toisaalle kirmannut lorutyttökin mieluusti etsimään loruissa mainittuja − ja löysimme ainakin mustapilkullisen ”dalmatiankoiran”, pitkäkoipisia ”vinttikoiria”, toiset piiitkänpitkäkarvaisia, toiset aivan silkkisen lyhytkarvaisia, vuoristoniityillä paimentavan ison, valkean ”paimenkoiran” sekä kiharavillaisen ”villakoiran” villatöppösissään 😉

”Pystykorvainen” (saksan-)paimenkoirakin kiiltokuvien joukossa istuvi ja siten sopikin kuulla POLIISIKOIRAN oma lorutuumat ja takaa-ajohaukut, kun se rosvojoukon jäljillä kiihottuu O:

”Vuh!” Hau! Vuh!/ Rosvojoukon löysin jo./ Kuononi on mainio/ mustapäinen nuuskuttava/ hajusuppilo.” Sekös kolmivuotiasta lorupoikaa kikatti, eikä pienemmän siskon päätä huimannut lainkaan.

Nyt saat nauttia kokonaisen aukeaman laajuudelta koirajytyä, kun seuraavat kolme villinpuoleista runosta valtaavat estradin:

9cropped

Sadunsuikkaaja muisti kyllä ”Hei Karjalasta heilin minä löysin” -joiun alkusäkeistön, jonka sävel niin usein kertautuu ja korviin on kantautunut ties kuinka monta kertaa − mutta ”välisäkeistö” on silti unhoittunut… Kuitenkin koetin sitä muististani kokoon kursia ja säkeistön verran ”omaa” säveltäen annoin kuulua KARJALANKARHUKOIRAN lyriikoilla. Rohkean roheaan tapaan ;O Ainakin välisäkeistön sanoitus on lapselle ymmärrettävämpi.

THE BEAGLES taitaa puolestaan osua paremmin aikuisempaan jammaustajuntaan, mutta eri vänkien ”beagle”-koira-solistien kuvat saivat lorujamin uteliaista katseista päätelleen elämään satulastenkin mielille 😉 Lorutyttösten leikitellessä koiruleilla päädyin skippaamaan beagles-bändin, olihan loruja vielä kahden aukeaman verran tulollaan…

Vaan SUOMENPYSTYKORVA Terhakaisen kaivuuvärssy veI sentään voiton kotiin − kiiltokuvapikikuonon topakan seisonnan ja ahkeran käsi-käpälien kaivuuvauhdin vakuudella.

10 aMielikuvituksen taivolle lennättää vuorostaan KERKEÄKARVAINEN JÄPPILÄN RÖNÖTTÄJÄ, joka osaa ”— vaikka mitä;/ kirjoittaa runoja,/ laulaa laulua/ ja lentää./ Myöskin sitä.” Kuvajaisensa mukainenko tämä, karkeakarvaisen rodun sukuinen, kenties..? ”Liepeille vanhan puuseen/ lehahdin kerran pihakuuseen/ ja kysyin yhdeltä tytöltä: ’Hei, kuulehan,/ saako teille tulla asumaan?/ Minulle riittää vuoteeksi/ vaikka pyykkivasu vaan.” 😉 Mokomalle möhömasu-rönön charmia ei kaiketi voi vastusta, sillä lorun tyttö myöntää: ”Totta kai”..? Niin tytön kannatti: ”— kerkeäkarvainen kodin sai/ ja tyttö sai ystävän./ Me pidämme toisistamme/ päivä päivältä enemmän.” Itse voimmekin päätellä − tai jättää ilmaan leijumaan, onko moinen rönöttäjätapaus mahdollinen. Nelikesäinen tyttö nyökkäsi vakavana ja yhdyin hänen mielipiteeseensä: juuri mielikuvituslorussa ON, jos sallii sen ;O

Vielä jaksoimme hyvin tuumata, millainen koira se MONIROTUINEN on, jonka emo eli äiti ja isä-koira ovat eri rodun edustajia: ”Muistutan paljon äitiä,/ vielä enemmän isää./ Jos vain suinkin tahdotte,/ kerron teille lisää./ Isäni on bokseri./ Äitini taas ei./ Kun kysyn äidin rotua,/ hän vastaa: ”Hellurei!” ;O sekä ihmetellä, millaisia kaikenkarvaisia temppuja KELPO, PALVELUSKOIRA taitaa ja nautinnolla, sittenkin. Kahden säkeen pareiksi on edellinen, napakasti tolaansa toteavan hauvan runo jaettu, jälkimmäinen taas enimmin laskettelee toistavalla daktyylilla eli kolmitavulla: ”Osaan haukkua,/ istua, ojentaa tassua,/ kiivetä, ryömiä,/ näytellä hassua —” Taitaa olla sirkuskoiran vekkulia vikaa tässä Kelpo-koirassa? Satutyttö oli moisen oikeastikin nähnyt temppuja heittämässä.

Kaikenrotuisien koirien hännänhuippukaneetiksi haukahdettakoon siis tää: ”— Ja ketä minä muistutan eniten?/ Itseäni, ketäs muuta” ynnä tää: ”Osaan tarrata käskystä/ rosvoa jalasta./ Pidän niin kovasti sokeripalasta./ Heittäkää sokeri suuhun!” (Jollei ”sokuria” ole tai se ei jostain syystä kelpaa, ”nakin”, ”leivän palanen” tai roima ”rapsutuskin” toki kelpaa ;O)

Viimeisen aukeaman PALLE, KODITON KOIRA, kiinnosti satutyttöjä vallankin, kuuntelivat kulkurin tarinaa alttiina: ”Väsyttää, en aio/ periksi antaa./ Jaksaahan jokainen/ luitansa kantaa.” Sääliä herättävän, jokseenkin käheän, jokseenkin surkean äänensävyn välillä ilmaisuani keikuttelin, liekö silläkin vaikutusta… ”Taaperran entiseen kännykkäpajaan,/ nykyiseen/ irtolaiskoirien majaan.” Voip’ olla, ettei edellisen säkeen vakavan hirtehishuumorinen viesti tavoittanut ihan kaikkia kuulijoita — etenkään kun koulun kello alkoi piristä ja piristä ja piristä..! Niin, että kohta arvattiin jonkin olevan vialla.

Sehän olikin palohälytin, ja jouduimme evakoitumaan ulkosalle, puhtoiseen lumihankeen koko kirjaston ronkka! Eipä siinä hätää mitään, oli oikeastaan mukavaa päästä haukkaamaan happea ja lorupaimen tutustelemaan lorutyttösiin, saattajiin ja telmimään kaikki vartiksi aikaa. Selvisi, että ”joku” oli vahingossa tai tahallaan ”painanut hätänappia”… (tai muuta vastaavaa); ylimääräinen pelastautumisharjoitus siitä koitui, onnistunut vallan: kaikki ennättivät rauhassa pukea, isompia oppilaista lukuun ottamatta..

"kuuma koira nakilla - tai: kuuma nakki koiralla.."

”kuuma koira nakilla – tai: kuuma nakki koiralla..”

Kun palasimme loruhuovalle, saatoin jatkaa Pallen stoorin loppuunsa näin: ”Ja matkustan kovalla lavitsalla,/ yömajassa kukikkkaan/ peittoni alla/ unien kultalaan” kuin se oravainen, joka tutussa lyyrisessä laulussaan makeasti makaa, kävinpä kyljelleni huovalle hetkiksi minäkin.

KUUMAN KOIRAN, itse kaunoturkkisen afgaanin(vintti)koiran kuuman herkun runojupinan saat ohesta lukea; moinen miellytti satutyttöäkin, olihan ”ketsuppi” tuttua kamaa ja ilmeestä päätelleen myös maistuvaa ;D Jos toinen lorutyttönen kävikin mummin avuksi lainaamassa kirjoaj, palasi vielä KILPALAULANTAA kuulemaan. Se onkin ”Ketju-kersku-reaktio”, jossa ensin rehentelee koira: ”Minä olen kova luu!”, jota epäilee kissa, sitten ylvästelee: ”Tuossa kasvaa kuusipuu./ Katso kuinka minä kiipeän!” Lorunluikkaajalle sattui tässä säkeenpituinen äänimoka, sillä jatkoin kissan kakkosrepliikin koiranmoiseen ääneen (luulin koiran vastaavan)..! Vaan eihän se koira kovin kerkeästi puuhun kiipeä, vaan kuten lorussa seuraavat sanaset tiputtelevat kuin rappuset rivi riviltä kissan kuluksi. Onneksi tuon säeliikkeen sai kertojaäänellä antaa, jotta sitten saikin yllärinä ”Missä ovat siipesi?” linnun lailla kivahtaa. Voittajaksi osoittautui kevyt, siivekäs lintunen, joka ”—lensi taitavasti,/ melkein pilviin asti.”

6 bJo vain, näin oltiin koiramaisemmin latautuneita ja saatettiin kokoontua vielä mankan äärelle kuuntelemaan itsensä vanhojen herrojen kuoron Kipparikvartetin hyväntahtoista lauleloa aikain takaa: ”Oi katsopas vaari tuota hauvaa!” Enpähän muistanutkaan, saako laulun lapsi-parka toivomaansa, kun ei ”papukaija” ei ”kultakala”, kissakaan eläinpuodin kirjoa ihailevalle tenavalle kelpaa… Satuäitipä muisti, että saa − ja aivan oikein, niin vaarisedän viimeinen tokaisu hauvan lapselle takaa 🙂 Sanat löytyivät juuri sopivasti Peltsun hyllyltä Suuresta toivelaulukirja 7:sta: Hauva ikkunassa (orig. That Doggie in the Window by Bob Merril), ja kun niiden avulla varmemmin mukana lauleskelin, oli satutyttösenkin helpompi tarrautua mukaan, ainakin kertosäkeeseen.

3 aLoppulauluna laulelin pehmokoirien kanssa varmaan yhtä iäkkään ”Jospas minä koiran saisin”, perään toistosäkeistön ”kissallakin” toivoen, että lorulapset sen omaan sävelkorvaansa päästivät hautumaan. Jujuun kuuluu, että lopussa laulun ja lemmen kohde vastaa omalla kielellään takaisin, kuten satupoju taisi haukahtaa ja naukua. Tämän soman ja simppelin laulun voi osoittaa aivan kelle kivalle läheiselle tahansa ❤

Vasta lastenhuoneen tyhjennyttyä hetkisiksi huomasin, että viimeisen tassutusaukeaman koiralauma jäi esittelemättä… Höh-huomaamattomuuttain! Mutta seinäkellopa puolsi kylläisyyttä esitettyyn − kuten satuperheen henkinen kanttikin 😉 Syy jatkaa kelpo lorukirjaa omaan tahtiin jäi itämään jälleen.

Satutyttösten kortit jäivät puolestaan merkeittä, mutta asiaa ei unohdeta: koiratarrat odottavat kuulijoitaan ensi kertaan.

Isosisko sai väritellä erään täpläkoiran kuvan mielipilkuin, kenties kukkaskedon keskelle...

Isosisko sai väritellä erään täpläkoiran kuvan mielipilkuin, kenties kukkaskedon keskelle…

Näin saivat jokseenkin omalaatuiset kissatunnustukset ja fisuviritykset jatkokseen hännävatkauksien verran hullunkurisempien, mutta myös vakavien koirasielujen ajatuksia runomuodossa. (Lintukodon ovelle jäi vielä koputtamatta, kevät rohkaiskoon…) Kiitos ja tassuläpyt yhteen runojen laatijalle ja kuvittajalle, HAU-KURRRNAUUUU!

Mainokset

One comment on “Tassuhassutuksia to 30.10. & pe 7.11.2014

  1. Pikku Pia
    01/11/2014

    Vastaukseni askarrukseen olisi: se taaimmaisin, keskimmäinen tassupompula on antura, muut sen edessä/ ympärillä ovat varpaita. Nykysuomen sanakirja (se taannoinen WSOY:n, 1970) toteaa: 1. jalkineen ulkopohjaksi —; 2. eräiden eläinten, esim. hevosen, harv. ihmisen jalan astumapinta—. Jaa jaa, mieleen jo putkahtaa eräskin lastenlaulu, jossa sanotaan ”— ja saappahis oli varret/ ja oikeat anturat—”, joka kertoo ”kanasta ja kissasesta”… Senkin laulun voisi etsiä ja opetella uudelleen omakseen :O

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 01/11/2014 by in lokakuu 2014.
%d bloggers like this: