sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Peikkovaarin menneitä, metsäneläinten huomenta pe 14. & to 20.11.

Viimein sai tämä seesteinen, marrashilssuinen aamupäivä, jolloin oivaakin oivempaa istahtaa satuhuovalle kuuntelemaan, mitä Peikkovaari kertoo Rolf Lindbergin satukirjassa (Lasten Parhaat Kirjat; Kustannus Oy Kolibri. orig. Trollhistorier, BonnierCarlsen Bokförlag AB 1996). Kunhan nokkahuilulla tutuntuntuista peikkosäveltä virittelin, tupsahti paikalle keväältä tuttu satupoika, joka ensi kainostelun jälkeen arvasi mieluustikin istahtaa huovalle kirjan ääreen. Kirjaahan saatoimme katsoa liki vieretysten nyt, kun ei muita aamukorvia paikalle sattunut ;O

Nekalaan odotin samaisella satuvarustuksella lapsosia toistamiseen. Huone odotti marrashissuisena, viritin nokkahuilulla peikkolaulua turhaa aavistellen… Reippaasti yli kymmenen tupsahti tuttuakin tutummaksi viime satukaudella tullut kuusivuotias pikkuveljineen ja saattajaäiteineen paikalle! Puolivakavasti, puolivitsiksikin kysyin: ”Tulitteko satutunnille?!” No totta maar! Niin ripottauduttiin lattialle lakupalleille kuulemaan, mitä peikkovaarilla on kerrottavanaan.

Kirjan alkulehdellä tarkennetaan: kuvittanut R. L., kertonut Jan Lööf, suomentanut Kaarina Helakisa. Paremmalta kuulostaa!

”Enpä taida pystyä, ukkovaari sanoi. Mutta minä voin kertoa teille uuden ajan historiasta. Sellaisesta, mikä on tapahtunut hiljattain.---”

”Enpä taida pystyä, ukkovaari sanoi. Mutta minä voin kertoa teille uuden ajan historiasta. Sellaisesta, mikä on tapahtunut hiljattain.—”

Kutsuvalla kuva-aukeamalla aloitetaan; sadunkertojan mieluisaa yhtyä Peikkovaarin käheänmöheään ääneen, kun oli useampaan kertaan harjoitellutkin. ”− Nyt pidetään historiatunti, ukkovaari sanoi ja kaivoi esiin suuren historiakirjansa./ − Me ei haluta kuunnella mitään vanhoja historiajuttuja, kaikki peikkolapset kiljuivat. Kai sinä nyt jotain uuttakin pystyt keksimään!—” Jaoin lasten yhteisen repliikin muutamalle eri suulle, jotta usean pikkulapsen idea toteutuisi. Vaikkei vaari moiseen arvaakaan ryhtyä, hän tietää kertoa lähimenneisyydestä, menneen vuoden eri vuodenaikojen tapahtumista. Ja niin peikkovaari muistaa alkuun hyväaikeista, mutta epäreilusti kohdelluiksi itsensä tuntevien kanojen vuoksi sekamelskaiseksi äitynyttä kananmunien poimintatapausta pääsiäisen tienoilta. ”’Älkää ottako meidän munia’, yksi kana parkui, ’muuten me ei saada poikasia!’ Vaikka eihän sitä kukaan ymmärtänyt, mitä kana sanoi. Kun kana puhuu, se kuulostaa pelkältä kotkon-kotkotukselta.” Vaarin puheesta siis haastavahko vaihdos kärkeään kanasen äkä-ääneen, mutta kotpottaen siihenkin saa hyvän jujun. Kyllähän kaksi kesää ja reippaat rapiat -vuotias pikkuvelikin kuvakulman kissan, kanankin tunnisti ja jälkimmäisen kielellä kotkotti aivan tunnistettavasti.2 bc Kolmas aukeamakuva vasta metka onkin! Se sai hymyntirskeen satupojankin kasvoille. Kuvasta on oivaa bongailla erilaisia tuttuja juttuja kuten myös vasemmanpuoleisen tekstisivun vinjetti *- eli oheiskuvaköynnöksestä. Tunnelma vaihtuu kerta heitolla jännemmäksi, kun saavutaan kesäiseen erämaamaisemaan. 3 bAinokainen satupoika, kolmikesäinen, kuunteli alttiina, vaikka satunnaiset asiakkaat silloin tällöin ohitse astelivat, jotain toisaalle sanoivatkin. ”— kesäkuun alussa Pikku-Petteri ja minä olimme ulkona vaeltelemassa. Meille ei tullut mieleen, että hirvet olivat juuri saaneet vasoja. Siihen aikaan hirvilehmät ovat tosi kiukkuisia.—” Tähän voi lisätä hirven ammuvan mylväyksen, joka saa kuulijan entistä tarkkaavaisemmaksi. ”Yksi hirvi syöksyi meitä kohti ja meidän oli pakko mennä pensaikkoon piiloon.—” Madalsin ääntä kuiskauksen puolelle, kun vaari vielä ihastelee vaaleanruskeaturkkista hirvenvasaa. Isompikaan satuveli ei ihan heti saanut mieleensä, mikä komea pitkäkoipi on, mutta vihjaus ”metsän kunkusta” avitti ajatusta.

4 bIloakin mahtuu toki peikkokesään, ja peikkovaari tunnustaa kuulijalapsilleen osaavan sellaista vaikka tarpeen tullen järjestää: hän päätti lintsata heinänteosta ja leikkiä sen sijaan Pikku-Tiinan kanssa vaaraniityllä. Arvaapas, suostuiko pikku peikkotyttö? Aivan taatusti! (Ja sallitaanhan vanhuksen tällä tavoin tehtävää vaihtaa, kun on varmaan monet heinät eläessään korjannut ;-)) Piirroskuvan raukeasta maisemasta erottuvan ”joen” tuumasin suorastaan ”vuonon” kaltaiseksi, siis vuorten lomaan luikertelevaksi ”meren lahdeksi”, joita kaukana lännessä, pohjoisessa tapaa :O Tarina jatkuu Kukkulan Oskari-peikkoon, joka oli myöskin noussut heinäntekoon, mutta huomannut vasta lähteissään viikatteensa ruostuneen. Onneksi paikalle olivat sattuneet peikko(sisarukset?) Pörri ja pikku Ida, jotka auttoivat kernaasti Oskaria hiomaan työkalunsa. Satupoika vaikutti jotain jo asiasta tietävänkin ja nyökkäsi, kun katsastimme kuvaa: kammella pyöritettävää hiomakiveä vasten tylsä metalli teroitetaan kummasti!6 b Seuraavan aukeaman kohtauksessa vaarin sijaispuuha paljastuu − mutta onneksi tämän vaaramaiseman peikot ovat hyväntuulista sorttia ja ymmärtävät kyllä asian 😉 Kysäsin, tokko kuulijani oli heinäpellolla käynytkään. Vanhemmat pojat pudistivat päätään, joten muistelin: ”Ennen vanhaan koko perhe: isovanhemmat, äiti ja isä ja lapset kaikki lähtivät koko päiväksi heinäpellolle töihin. Välillä toiset (unohdetaan vain naiset tähän maailman aikaan;)) tekivät ruokaa ja toivat tullessaan, syötiin, juteltiin ja levättiin, sitten taas jatkettiin. Niin monena päivänä peräkkäin, kuin pellon työt vaativat.” Välittyipä satupojille näin tämäkin uusi, vanha perimätieto O:

Syysruskaisissa mielenmaisemissaan peikkovaari keskittyy marjastusjuttuihin. ”Päivät kuluivat ja kesä oli pian ohi. ’Lakat ovat kypsiä tuolla suolla!’ kajahti huuto eräänä kauniina syyspäivänä. Puolukoita ja mustikoita voi löytää kaikkialta, mutta lakat ovat harvinaisempia ja kypsyvät vain tietyillä paikoilla, niin että kannattaa olla tarkkana.—” vaari neuvoo peikkolapsiaan, enkähän voinut olla välttymättä nostamasta sormikoukkua ja neuvomasta kuulijaani kuin vaari ikään 😉 Marjauutisviestin tosin kiekaisin kämmenet suutorvena lapsen ääneen. 7 b Lakat, lakka-marjat” ne vasta ihanilta näyttävätkin, kerrassaan herkullisilta vaarin tuohitötterössä! Niiden arvoa pohdin ääneen, kunnes utelin, mitä kaikkea peikoilla on eväänä. Kuiskauksen tarkkuudella satupoika tunnisti hyvät: voileivän”, ”makkaran − nuotiolla pannussa porisevan ”kahvinkin”. Myös isoveljelle nämä olivat aivan arkisia tuttavuuksia, pikkuveljellekin varmaan, mutta vilkas ujous karkotti nuorimman tuonnemmaksi, äidinkin luokse rohkeuspotkua hakemaan 😉

Vaan kappas: vaari toteaa, ettei itse syö marjoja lainkaan! ”Pidän vain keitetyistä perunoista, maiskis, mumsis! (lisäsin). Mutta olen kuljeskellut kaiken ikääni soilla ja tiedän täsmälleen, missä marjat kasvavat. Tunnen koko seudun mansikkapaikat, ja sen takia lapset pitävätkin minusta niin kovasti, vai mitä?—” vaari hykertelee. 8 bMoista ei käy kuin uskominen − etenkin viereistä, leppoisaa syysillan tunnelmakuvaa (liki vaara-pastoraalia**) katsoessa. ”Puolukoita!”, päätteli poikanen, ja siltä etenkin piirretyt, tummanvihreät lehdykät näyttivätkin. Vai olivatko sittenkin suurempia makeita mollukoita..? Mansikoitakos siinä pujotellaan heinäkorteen, kuten luonnossa on ruukattu puuhastella, ja pistellään poskeen koko peikkoperheen voimin ;O Ehkä kyseessä ovatkin juuri peikkovaari ja -muori ja heidän peikkolastensa pikku peikkolapset..! Pyöreänpienoisten puolukanmarjojen perkuun vuoksi on vaarikin joutunut erikoisiin tehtäviin: hän on rakentanut mielenkiintoisen ”liukuhihna-koneen eli apuvälineen puolukoiden puhdistusta varten. Vaari kehuu huolehtivansa kammen pyörityksestä kokonaisen päivän kerrallaan ;O Tutkailtuani kuvaa totean, että uskoisin moisen toimivan: erkanevathan hihnan liikkuessa roskat marjasista kätevästi niin, että silkat puolukat voi talteen poimia!12 b Syysillan peikkosoitantoa saattaa koettaa imitoida aavemaisen ujelluksen lailla. Jottei tunnelma olisi käynyt liian jännäksi, lauloin perään vaarin tapaileman, alttovoittoisen ”Peikkoäidin kehtolaulun”, rauhaisan turvallisen. Satupoika tunnisti Kaarlo Kivisen sahan melkein heti − eikä sillä soittaminenkaan kuulostanut uskomattomalta 😉

Vaarin vuodenkierron loppukohtauksissa siirrytäänkin henkeäsalpaavan kauniisiin ”vaara”-vuori-maisemiin, joissa äänet kantavat kauas kauas laaksojen ja rotkojen yli vaivatta. ”Lauantai-iltaisin musiikkia kuului kaikkialta peikkolaaksosta. Jos lähti kauniilla tyynellä ilmalla tunturikävelylle, saattoi hyvin kuulla haitarinsoittoa laaksosta. Eikä vain haitarien ääntä, vaan myös viuluja ja klarinetteja ja laulua ja naurua.—” Riemullahan tällaista kertoo, suorastaan kuulee eri instrumenttien sävelten kumpuavan korvissaan ;O Satupoika tiesi haitarin ”harmonikaksi” ja osasi sillä ilmaa soitella kuten kertojanakin koettelin; ”viuluja” löytyi kuvaköynnöksestä − vain ”klarinetti *** jäi tarkemmin tutustumatta. ”Jostakin kaukaa joltakin toiselta huipulta saattoi erottaa tuohitorven toitatuksia.” 11 bc”Tuohitorven” salaisuutta raotetaan seuraavassa kohtauksessa enemmänkin. Töräytin kahden kämmenen torveen minäkin, kuten kerrotaan, ja satupoika yhtyi mukaan aivan oma-alotteisesti 🙂 En ole aivan varma, mutta muistelen, että olen tuohisella torvella toitotusta joskus, jossain kuullut. Sen äänen laadun aprikoin vaihtelevan soittajasta ja puhalluksesta, voimakkuudesta riippuen… Viimeisen kuvan syysillan idylliin ”Lapinvuorella” kirja päättyy − tuohitorvimerkkien vaihtuessa Kuparikukkulan peikkojen kanssa. Oivaa, että ”Lappi”, vaarojen, lakkojen ja ”tuntureitten” ja ”joulun” maa, oli tullut mainittua kerronnan kulussa aiemminkin. Juhlaillan koko tuntuvan tunnelman äänineen, tulineen, monenmoisine peikkoineen saat etsiä itse tästä aidosta peikkosatukirjasta!

Sen pituinen se, mutta kun aikaa oli vielä toisen ropan kaupalla, kysyin satupojilta, luenko toisen tarusen. Hetken hiljaisuuden jälkeen kaivoin hieman pienemmän satukirjan repusta, johon kuulijani mielenkiinto kohdistui empimättä:

Pieneen Suuren tarinaan HUOMISESTA (WSOY 2013).

Triangelin kilauksin sopi aloittaa tämä Réka Királyn kuvitus ja kirjaus, jossa seikkailee muutama sopivasti tutunmoinen metsäneläinkaveri.

Ensimmäisen aukeaman toistuvaa ”TÄNÄÄN” rytmitin triangelin kilauksin, joihin vilkkain pikkuvelikin vastasi katseellaan & kuulokorvillaan, vaikka tepastelu kertojan ympärille houkuttikin istumista enemmän.

Jo ensimmäiseltä metsänäkymä-aukeamalta on tärkeää etsiä elämää... ”hiiri”, ”muurahaisia” lehden alla, ”siilin” piikit − ”etanakin” kotiloreppunsa kanssa taivaanrannassa... ja otus isompi etualalla, kuka (hu-huu) se lienee..!?

Jo ensimmäiseltä metsänäkymä-aukeamalta on tärkeää etsiä elämää… ”hiiri”, ”muurahaisia” lehden alla, ”siilin” piikit − ”etanakin” kotiloreppunsa kanssa taivaanrannassa… ja otus isompi etualalla, kuka (hu-huu) se lienee..!?

Vaan ”Mikä tuolla puun takana on?” ihmetteli kuusivuotias kellertävää ja hoikkaa eläintä, jolla raidallinen kaulahuivikin :O

Toisen aukeaman laajakuvassa niin ikään mukana kirjan ydinjoukkoa, nyt selvemmin tunnistettavaksi. Sitähän kerrontakin tukee: ”TÄNÄÄN siili on äreällä päällä. Sen piikkeihin on jäänyt kiikkiin kaksi lehteä./ Mitähän hiiri aikoo? —” Tuntui hassulta kuunnella ”normaalia” kerrontaääntään peikkovaarin käheänmöheän päälle. Mutta tämä tarina ei kaipaa bassoa, ei alttoakaan juuri, kevyemmin siis kerroin ja sormin kirjan kantta pitkin kipikipitin: ”— Ensin se menee tyhjin tassuin, sitten se tulee ämpärin kanssa…” ”Tuossa on jänis..!” kihersi vanhin satupojista suoraa lukijaan ylösalaisin katsovasta uskaliaasta keltakorvasta. Olikin oivaa lisätä: ”Jänis on TÄNÄÄN vilkas niin kuin joka päivä.”

”Mutta entäs Pöllö? Huhuu..! uhuilin perään ja otin käsinukkepöllön toistamiseen käteeni, olihan kirjasto-hoidokkimme päässyt pitkän ajan jälkeen mukaan kerrontaan ;O Se ”miettii ja miettii… HUOMISESTA”, kertoja jatkaa (ja minä makustelin jälleen kerran tuota ilmausta… ajatellaanhan yleensä ”huomista” (siis partitiivilla, partitiivia, ”osaa jostakin”, ”osa jotakin”… ovatkohan sekä huomisesta että huomista kumpainenkin… ei: huomisesta olisikin elatiivinen, ulos, poispäin jostakin..!)

16 bPöllön hyvä kysymys on oikeutettu: oletko Sinäkään, blogimme lukija, pysähtynyt moista miettimään? Osaisitko huomisen selittää niin, että pöllö ja muut, minäkin ymmärtäisin..?

Palatekniikalle piirretty/ maalattu & pilkottu kuvitus tuo nostalgisia animaatiohahmoja vanhemman mieleen, mutta tarjoaa myös virkeitä ja selkeitä kuvia pienille lasten silmille. Mustikat ovat tässä väriskaalassa todellakin tummanpuhuvia, liki violetteja mustikoita − melkein erehdyttävästi ”mustikkatahran” tummia ;O

”Muut ovat ihmeissään. Eikö Pöllö tosiaankaan tiedä?” Satupojat kuuntelivat vaiti, isompi järjesteli palleja mukavammaksi kasaksi alleen, pienempi kulki, sattumakirjaa selaili, mutta palasi jujuun mukaan tavan takaa. ”− No tiedätkös sinä, mitä TÄNÄÄN tarkoittaa? siili kysyy” ja tuhista kihistelin kuten siilin kuvittelisin, kunnes vaihdoin pöllön hu-hinaan: ”− Totta kai tiedän! TÄNÄÄN on päivä, Pöllö vastaa ylpeänä.” Eikähän Pöllön tietoa käy kiistäminen.

17 bSeuraavaan riemukohtaukseen sai pikkuinen valkoinen sorminukkejänönenkin osallistua ja kimittää, mitä sen herkkusuulle termit EILEN, TÄNÄÄN ja HUOMENNA merkkaavat ensisijassa..! Peikkolasten herkullisimmat ”mansikat” tulivat näin uudelleen mielen makunystyröille − ja pienten, aina ahkerien muurahaisten työsarkaakin ehtii ihmetellä, sen merkitystä pohtia. ”Ne tekee pesää..” tuumasi kuus’kesänen, murkkuja jo monituisesti tarkkaillut satupoju. ”Mahtaisiko niiden pesä lahota, jollei sitä jatkuvasti petrattaisi?” pohdin ääneen…

Siilitapaamisen supinan melkein kuulee ja tekee mieli laskea, kuinka monta vierasta tarukirjan Siilillä on 18 bollut ;O (Jos aikaa ja materiaalia löytyy, tarun ohee voi yhdistää lasten omien pikku siilien muovailua vahasta taikka taikataikinasta männynneulaspiikein, pippurisilmin ja -nenin 😉 Vierusivun lammen rannalta löytyy eräskin ötökkä, ”kilpikonna” tai ”koppakuoriainen” − puun takaa, mikäpäs muukaan kuin ”SIILI”, jonka vanhin poika laski ”kuudenneksi”!

Haastavalla metsäpolulla jatketaan seuraavassa: ”− Antakaas, kun minä kerron! Siili aloittaa. − EILEN minulla kävi vieraita, me juttelimme kastemadoista. TÄNÄÄN leikimme piilosta Jäniksen kanssa, ja huomenna… Apua, minäkään en tiedä, mitä HUOMINEN tuo!”

Siili johtaa ajatuksen kulkua vielä kolmannellakin sivulla. Viimeistään tässä vaiheessa huomasin löytäneeni kivan lössön ässän sen persoonalliseen siilinilmaukseen (-; ” − Ehkä keskellä yötä tapahtuu jotain, Siili kuiskaa. − Mutta me vain nukkua pötkötämme emmekä huomaa mitään.” Nopsaa koetin sujauttaa nukkepöllön tassuuni vuorostaan, sitä kun en koko aikaa voinut pitää, jotta monet eri hahmot pääsisivät vuorollaan esille. ”− Paitsi minä en nuku, huomauttaa Pöllö hiljaa ” koettaen kutsua pikkuveljeäkin likemmäs tarinakirjaa.

Veiköhän Jäniksen repliikki voiton: ” − Ollaan kaikki yökyöpeleitä!” Katsoin kysyvästi isoveljeä, käänsin sivua ja annoin tälle merkin kilauttaa yöntä triangelista (jäämättä repostelemaan ”yökyöpeliyttä” tälläkään kertaa. Hiukka vanhempien kuulijalasten kanssa olisin voinutkin, viittaahan tuo sana ainakin valvomiseen, rohkeuteen ja Kyöpelivuoreen ;O)

Huomaatkos, kuka tai mikä istuu kuunsirpin alla palvoen, pikinokkainen?

Huomaatkos, kuka tai mikä istuu kuunsirpin alla palvoen, pikinokkainen?

Hieno ja jännittävän samea on eläinten ympärille koittava yö. Oheisessa fotossa väriskaala on kirkkaampi kuin aidon kirjapainojäljen (ehkä kuvaushetken päivänvalon ansiosta), mutta tunnelma yhtä tiivis kuin sen kerrontakin tihentää :O

Yllättäen, sivun silkan käännöksellä loikkaus seuraavaan aamuun, jota vahvistimme triangelin kilikilauksin. ”Aamu koittaa jo. Silloin joku sininen lähestyy metsästä!/ Hu-hui, onko se HUOMINEN?” huhkin taas pöllö Pöllön lailla ja kopistelin eläintenkäpälillä sinne, tänne lattiaa, huopaa. Vain isoveljen bongaama ”etana!” taisi jähmettyä paikoilleen, hitaampi, kenties siis viisaampikin viiksiniekka ;O ” − Huomenta kaikille! Mihin te juoksette?” ihmettelin siihen Hiiren kimeällä ja ilahduin, kun juonen suoma yllätys tepsi satupoikienkin kohdalla metkasti!

Tuostakos ”Pöllö säikähtää. Ei kai HUOMINEN mennyt jo?—” Seuraavalle sivulle jännite pitää, jollei ennätä ajatella tarkkaan tai maltakaan kunnes voi yhtyä hihittävään hiirulaiseen: ”− Kirje saapui eilen, ja siinä luki HUOMENNA./ Ja nyt se HUOMINEN koitti, joten juhlat ovat TÄNÄÄN!/ Oletteko valmiita?” Jollei valmiita, valmiina tuota pikaa! Jos yhtään eläinkuntaa tunnen ja tiedän: siihen, mikä on tärkeintä, panostetaan heti ;O

Tämän tärkeääkin tärkeämmän kutsukirjeen luin siilin antaumuksella. Ja viestihän kiinnosti kaikkia kuulijoita ehdoitta ;O

Tämän tärkeääkin tärkeämmän kutsukirjeen luin siilin antaumuksella. Ja viestihän kiinnosti kaikkia kuulijoita ehdoitta ;O

No-o, arvaatkos sinä, miten HUOMISEN etsinnässä käy? Tekisi mieleni paljastaa, mutta parasta jälleen vaieta ja antaa Sinullekin potkua kipaista noutamaan kirja kouraasi ja tarina päätöksineen itse löytää ;O

Sen verran paljastan lisää, että loppukohtaukseen sopii ainakin vanha, tuttu slaavilainen synttärilaulu: Minä soitan harmonikkaa, jossa sekä haitari soi että käpälä tahtia laittaa että lauletaan kertosäkeessä tuttu tää: ”Voisin viettää/ juhlapäivää/ jälleen huomenna!” (säv. V. Sanski, sov. O.H. (who..?), san. A. Timofejevski − kappas vaan: itsensä ”jäniksen l. aliaksensaM. A. Nummisen suomennoksella 😉 Haikeutta mutta myös toiveikasta iloa ja hetken huumaa tämä bailuklassikkomme sisältää.

Päätöslauseeksi jää: ”Mitähän metsässä tapahtuu HUOMENNA?” ;O

Syksyn viimeisimmän rusopunalehden, Siilin askarteleman, saat lahjaksi vielä ;-)

Syksyn viimeisimmän rusopunalehden, Siilin askarteleman, saat lahjaksi vielä

Satumetsän puuhamme moniväriset kuin puitten katoavat lehdet ahkera satulapsi löytää 😉

Tattis tassuun, kiitos käteen, käpälään − toivon, että ensi viikolla taas nähdään!

*)(Otavan uuden) sivistyssanakirjan (2005) mukaan vinjetti on kuin onkin ranskaksi ”vignette, ’pieni viiniköynnös’, mutta myös kirjan nimiö- tai loppulehdelle, kappaleen alkuun tai loppuun painettu koristekuvio”..!

**) edellisen teoksen mukaisesti italiaksi ”pastorale, ’paimenaiheeseen liittyvä’, kirjallisuudessa paimenruno, paimenidylli; taiteessa jälkimmäinen”. Lisäänkin: liki poikkeuksetta niittymaisemaan sijoittuva ;O

***) ”eräs puupuhallin”, sanoo Nykysuomen sanakirja (WSOY 1970), kun taas edellinen tarkentaa, että italian ’fagotto’, ’risukimppu’ -sanastahan se meidänkin nimityksemme ensisijassa ”matalaääniselle puupuhaltimelle” tulee!

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 16/11/2014 by in marraskuu 2014.
%d bloggers like this: