sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Nyytin rohkeudella pe 21.11. & to 27.11.2014

Tove Janssonin juhlavuoden ote ei sadunsuikkaajan mieltä vapauta, ei sitten millään muulla kuin osallistumalla ja sukeltamalla kuvataitelija-kirjailijan tuotantoon. Siitä saivat Peltolammin satutuntilaiset osansa ensinnä ja, kas kummaa, jokin taikavoima tällä viikolla pauhaa, sillä pieniä kuulijoita saapui toinen toisensa perään paikalle juuri kymmeneksi ja heti sen jälkeenkin.

painokseni kulunut, siten poistokirja, muttei lainkaan niin kovia kokenut, ettenkö sitä olisi voinut satuhuovalla avata jopa ylpeänä sen tenhosta, siis Kirsi Kunnaksen riimitellen suomentama, WSOY:n kustantama vuonna 1960) Omani ;-)

painokseni kulunut, siten poistokirja, muttei lainkaan niin kovia kokenut, ettenkö sitä olisi voinut satuhuovalla avata jopa ylpeänä sen tenhosta, siis Kirsi Kunnaksen riimitellen suomentama, WSOY:n kustantama vuonna 1960 Omani 😉

Oli tuttua satutyttöä pikkuveljineen keväältä, ihan uudetkin satusiskokset, kaksivuotias tyttönen mummun saatilla ja: ihmeenä ihanana sadunkertojakollega kuopuspoikansa kanssa. (Ihan jo alkoi satuhuovalla jännittää, osaanko sittenkään ilmentää tärkeää kertomusta parhaimmillaan..!) Ei aikaa empimään, esittelin ensisivulla istuvan peikkohiuksisen nyytin, kai jollekulle jostain jo tutunkin..?

Kympiltä just eikä melkein astui Nekalan kirjaton ovesta vaalea tyttötuttu äiteineen ja kopioidessani Muumilaakson hahmojen kuvia huristeli sisään tuttu satutrio: kolmivuotias isoveli, kahden vuoden sisko ja kuopus. Jo olikin riemun korkea aika aloittaa ;O

”Olipa kerran pikku nyyti nyytiäinen,/ hän ihan yksin asui taloaan/ ja talo oli myöskin yksinäinen.” Matalalla mutta uteliaallakin äänellä aloitin ja aukeamaa lapsille esittelin, kuten kuuluu. Tärkeintä oli silti keskittyä kerronnan lyyrilliseen rytmiin ja sen monituisiin viesteihin, joissa haastetta riittää, vaikka onkin tärkeää silloin, tällöin, tuolloin ottaa katsekontaktia kuulijoihin vuorollaan. ”Siis kaksin kerroin yksin peloissaan/ hän sytytteli yöllä lamppujaan/ ja ryömi peiton alle vinkumaan/ kun kuului hemuleitten tassuttelu tiellä/ ja mörkö huusi pitkään pimeässä siellä.”

Tähän sopi antaa kotva hemulien tassuntuminalle (käsiaskeleeni kuulostivatkin huopaa vasten kuin yläkerran vuokralaisten askeleilta ;O) Huima on jättihemuleitten piirittämän jännittävän talometsikön goottinen yö.

”Ja kaikkialla lamput syttyvät ja ovet lukitaan/ kun kaikki mönkiäiset lohduttavat toisiaan.”

”Ja kaikkialla lamput syttyvät ja ovet lukitaan/ kun kaikki mönkiäiset lohduttavat toisiaan.”

Paluukatse piirroskuvaan, jossa nyytin öljylamppujen valon eri vivahteet on siroteltu mitä hienoimmin viivoin, kuin kuivaneulagrafiikan lehdelle konsanaan. ”Vaan kuka lohduttaisi nyytiä, vaikka tällä näin:/ on yöllä kamalakin kamalampi, päivällä toisin päin”, jarruttelin nyytin omaan, painavimpaan lauseeseen.

Triangelin kilaus osuu mitä parhaimmin koin merkiksi, kun käännetään sivua seuraavalle aukeamalle, tunnelmallaan häkellyttävälle. Tässä kohtaa saimme Nekalan ryhmän lisävahvistukseksi satuveljekset, tutut, toki (lakupallitkin riittivät heille oivasti ;-). Niin kauniisti on edelleen nousevalla eli jambisella runojalalla tallustava runoelma tekstattu, että parasta lukea vaan suoraa painetulta sivulta, jotta aidon tuntuman saa. Kohtaukseen sisältyy käänne: nyyti, joka jättää talonsa akkunat, ovet auki silleen, katuu kohta huolimattomuuttaan − tietämättä, että sinne ihan heti muutetaan. Kello kuuden varhainlyönnit löytyivät triangelista niin ikään.

3 b

Seuraavalla aukeamalla laukataan iloisemmin kuin synkästä lähtöasetelmasta arvaisikaan. Pontta siis kerrontaankin, joka sai voimistua: ”Ja nyyti kulki vain ja kulki maailmalla,/ ei nähnyt missään tutun tuttua./ Ja vaikka kansaa oli paljon kaikkialla/ ei nyyti aloittamaan päässyt juttua —” − katsetta satulapsiin, sitten taas kerrontaa tarkkaamaan: ”— kun sanomaan ei kyennyt: kas heipä hei!/Nyt juteltaisko hiukan vaiko ei?” ”Neljä vilijaanaa (tahi -jonkkaa;-) ajoi vihellellen ohi siitä./ Kun homssuja on kahdeksan, ei yhdet vaunut heille riitä.” 4 bNiitä & näitä toki sorminkin laskettiin, kunnes mainittua mymmeliä joukosta etsittiin. (Se on jompi kumpi nutturapää kuvan vasemmassa alalaidassa ;O) Entäs nyyti, missä se luurasi lakkeineen, takkeineen ja laukkuineen? Jotta sille voisi sanoa, kuten tekstin viimeinen säepari neuvoo: ”Nyt kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois vaikka näin: jää ilman ystäviä se ken kääntää selän muihin päin.” Satulapsista moni silmäparillaan tämän vakavasti vastaan otti.

Taivaltajan rasituksien puuskilla jatketaan seuraavalle aukeamalle, jolla nyytiäinen pitää taukoa ja hoksaa käyttää laukkuaan istuimena. Vaan hänen viereensä aukeava merenlahden niitty onkin vastainen, vapauttava voima: ”Ja silloin tuuli lumoavan soiton meren takaa toi,/ kun muikkunen se kesän poukamassa musisoi. Ja laukkua ei muikkusella ollut eikä koskaan tule olemaan—”

6 b

Niin huilullani tapailin erästäkin intiaanien sävelmää (”Kotini on kaukomaa” l. ”Maani on majavan”, sanoitus kai vapaa, sekin), joka vuoroin löytyi, vuoroin hupsahtihe metsään, kun en juuri eilen ko. sävelmää treenannut. Ehkä se sopikin askeltajan, vaeltajan viritykseksi… Sivun tekstin päätössanat ovat humoristisuudessaan vallankin todesta otettavat, katsohan ne tarkkaan ;O

Kilauksellakos jatkettiin, satutytön soittaessa vuorollaan? Varmaan: ”Ja nyyti kulki uuvuksissa länttä kohti,/ hän yksin oli yksin yksin niin./ Kas, hemuleitten puisto valaistuna hohti/ ja raketteja siellä ammuttiin,/ ja kansaa puitten alla karkeloi/ kun pelit pelasi ja soitto soi!—” Juupa juu, tuollaiseen juhlaiseen humutunnelmaan on helppo ihastua, siitä suorastaan mykistyä. Kysyinkin lapsilta, olivatko olleet ”huvipuistossa” − muttei kukaan heistä myöntänyt käyneensä.

Mutta voi VOI nyyti-parkaa, vallankin arkaa, joka ei juhlanpitoon taivu vielä tässä kohtaa matkaansa, vaan kurkistaa ja luuraa muita mieluummin metsän siimeksestä vaan..!

Mutta voi VOI nyyti-parkaa, vallankin arkaa, joka ei juhlanpitoon taivu vielä tässä kohtaa matkaansa, vaan kurkistaa ja luuraa muita mieluummin metsän siimeksestä vaan..!

”Karuselli” oli sentään parille satutytölle tuttu, mutta niin ihmeissään (jollei kummissaan) näytti pikku poppoo tarinan kulusta ja ainakin kuvista olevan, etten ihmettele, jos vaikka ”kissa olis vienyt sanat suusta”. Jälkeenpäin tuumaan, että ”huvipuistohan” taitaa olla vanhentunut ilmaus ja siten muka outo paikka pikkuväelle 😉 ”Ravintolassa” kertoi nelivuotias satutyttö isänsä kanssa käyneensä ja siellä muita tavanneensa − ei kuitenkaan hemuleita eikä homssuja, joita uumoilin vieraiksi 😉

Meren aavan äärellä nyyti osoittautuu kuitenkin rohkeammaksi ja nauttii… itsenäisyydestään, vapaudestaankin, luulen… ”PURJEVENEen!” oli satuveli siinä rannassa näkevinään; ”näkinkenkä” tai ”simpukka” olivat vielä vieraampia ilmaisuja satuhuovan lapsille, eikä moisesta korvaa vasten pidettäessä kuuluva ääni ollut vielä tullut kuunnelluksi. Nekalan satusisarukset olivat sentään äidin johdolla kuulastelleet pienoista ”merenkenkää” korvaa vasten − sillä kertaa vaitonaista )-; Ystäväni sen salaisen viestiäänen kuitenkin paljasti ”meren kohinaksi..!” joka on tosipuhetta juuri sille näkinkengän kuuntelijalle, joka niin tahtoo.

”Ui valtameren mustaa aavaa pitkin/ niin yksinäinen pullo, ui ja ui—” pienettä tauotta ei tätäkään soljuvaa teksiosuutta voine lukea, jotta oikean tunnelman saisi…: ”ja lipui rantaan, kuten arvasitkin,/ ja pullopostipulloks paljastui.” Ja siitä kirjeestä taisi nyytiäinen tavata tärkeän avunpyyntöviestin, jonka joku toinen yksinäinen oli kirjoittanut hädässään näin: ”… niin kauheasti pelkään mörön mörinää/ kun hämärässä olen ihan ilman ystävää…” Kimitin sen surkuisesti vakavasti ihan: ”siis lohdutathan minua, jos olet kiltti peikko,/ on pimeää ja olen pieni tuittunen ja heikko…”

15 b”Ja koska tuittu oli myöskin yksinäinen/ ja sitä paitsi tyttö sekä peloissaan,/ kas, nyyti tuli rohkeaksi niin,/ kuun alla ui ja vaipui haaveisiin, niin, että keksi tyhjentää laukkunsa ja tehdä siitä veneen itselleen” ;O Uskoisitkos moista?!

Seuraavalle aukeamalle pulahdin melkein itsekin, siirryin nimittäin oman ison karkkipallini korkeudesta lattialle, jotta olisin likempänä lapsia ja saisin heidät pysyttelemään kiinteämmin mukana pikkuveikan, -siskosen tuoksinnoista piittaamatta. Pontta saa kuvan ”valaskalojen” ilovirneistä, jotka kolmivuotias satuveli ”ISOIKSI KALOIKSI” nimesi ja sormipiipalla osoitti. ”Ja sen aamun taivas oli pilvinen ja harmaa/ kun valaat suihkuttivat ilokseen./ Ja hemulikin pulikoitsi: ihan varmaa/ on että vesi kylmää on! se huusi varpailleen.” Tarkkana saa pysyä, jotta kertojan silmät löytävät takaisin oikealle tekstatulle riville, kun väliin kuvaa, lasta vilkuilee. Mutta riimi säilyi enimmäkseen, ja jos jossain kohti tekstin lausetta varioidessani rivin hukkasinkin, saatoin lisätä jotain rimmaavaa ;D Hemulin omaääninen repliikki avitti hyvin säe-/rivijaon yli.

”Lentokalat” selvensin toisella luennalla ihan oikeiksi liitäviksi kaloiksi, joita valtameren aalloissa vedestä ilmaan hyppimästä tapaa!

”Lentokalat” selvensin toisella luennalla ihan oikeiksi liitäviksi kaloiksi, joita valtameren aalloissa vedestä ilmaan hyppimästä tapaa!

Niin ikään vilijaana ilahuttaa läsnäolollaan tätä myrskyntyrskyisää kohtaamista, jossa nyyti uskaltaa moikata sekä hemulia että siellä, täällä soutavia, nyt punatukkaisia homssuja − jotka ”nyyti laski yhdeksään”. ”— ja viides homssu tervehti ja nyyti huusi hei!/ mua kukaan ennen huomannutkaan ei!/ niin mielelläni seurassanne viivähtäisin,/ vaan kuka lohduttaisi tuittua, jos tänne jäisin.” Käydään takaisin tarun alkupuoliskon loppusäkeen merkitykseen − vaan lohdutuksen kohde onkin nyt tuittu ja lohduttajan, toteajan ääni itsensä nyytin, ei enää tarinan kertojan, kuten aiemmin ;O

Aurinkoisen aukeaman alkuun sai reipas kolmivuotias satutyttö kilauttaa triangelista sävelen siinä missä mustat vuorenhuiput jykevän kertojaäänen alkuun jyräyttää. Huomasinpa toisen luennan tuntuvan varmemmalta, joitain säkeiden loppusanoja muistin katsomatta kirjaan. Rontin laulunhan edelliselle kerralle jo ”sävelsin” ja monen päivän tauon jälkeen improsin entistä roheammin (taisi olla kalastaja-rontissa baritonin vikaakin 😉 Jos aiempien kuvien homssu-tukka-peikkoset ääneen tarkistettiin, emme tehneet sitä enää tässä (ei oleellista kun jännite tahtoo vieriä loppuaan kohti :O)

Isoveljen aika kilauttaa, kun hämärän metsän vuoro saa: ”Kun vähitellen illan hämärässä/ nuo

”Mun täytyy lohdutella tuittua, en saa nyt olla arka!/ Hän pelkää vielä enemmän, se pikku tuittu parka.” jonka aavistelimme löytyvän vierusivun mustasta siimeksestä kiiluvine silmänappeineen..

”Mun täytyy lohdutella tuittua, en saa nyt olla arka!/ Hän pelkää vielä enemmän, se pikku tuittu parka.” jonka aavistelimme löytyvän vierusivun mustasta siimeksestä kiiluvine silmänappeineen..

karvamönkiäiset esiin käy/ ja kihisevät kiilusilmin pimeässä —” sihistä kihistelin satulapsia katsoen ja taka-alan tervehdyksistä, käytävän äänistä sadunsijaa raivaten jatkoin: ”— niin yksinäinen nyyti parka, pieni peikko/ kai koetti olla suuri eikä yhtään heikko…”, kunnes muunsin ääntäni − huhuavaan ”MUUUUUUUUUUUhun (tai HUUUUUUUUUUUUUUn − en tiedä enää!)” ja kysyin, mikä, kuka mahtoi liikkua kauempana. ”Lepakkoa..” satuveli tarjosi, tottahan niitä kuvassakin räpistelee, mutta hänen katseessaan välähti ”pöllö”, jonka itsekin tunnistin ;O Kirjassapa sanotaan: ”— kun sitten vuorten takaa kuuluu mörön mörinää/ niin nyyti heti ensimmäiseen koloon lymyää/ ja ryömii sieltä äkäisenä jalkaa polkien:/ en melkein yhtään pelkää nyt kun olen kiukkuinen!—” Toisella kerronnalla oli nyytin ääneni löytänyt persoonallisemman vivahteensa ja sen myötä kiukkuäänestä tuli hätkähdyttävän pippurinen. Se herätti satulapsetkin tuijottamaan kertomusta ytimeen :O

Seuraa varmaan hurjin kohtaus koko kirjassa, kun pieni suuri sankarimme kohtaa sen, mitä alussa muiden (hemulien) muassa on pelännyt ja jonka vuoksi muun (yksinäisyyden ikävän) muassa kotitalonsakin jättänyt :O OHH! Huokivat satulasten katseet, tai sitten eivät yhtään mitään, kuten en minäkään hetkeen kun valtavaa vuorenmoista mörön olemusta aistin. Kerroin tekstin mitä tasaisen tummanharmaimpaan kertojaääneen taisinkaan… Pelon tuntua en aistinut, en liioin uskonut lohtivani, sillä istuin ihan liki lapsia värähtämättäkään. Ja onneksihan käykin niin, että ne ovat isokokoisemman pakoaskeleet, jotka lopuksi taputin lattiaan..! (Ja vaikka takaa kuului ”kirjastonkummituksia” taas, koetimme kuitenkin zoomata yksinäisen ”piippuvuoren” harjalla kyyhöttävään olentoon, kun kysäisin, missä tuittu mahtoi piilotella ja pelastajaa odottaa..! Hymynlikeinen onkin viimeinen säe − löydähän, Sinä siinä, itsekin se.

Kyselin, missä peikkoset nyt olivatkaan, mitä heidän ympärillään kasvoi, missä niitä kasvaa... Kolmivuotias riemuitsi ”kukista” ja kuusivuotias aprikoi, aprikoi, tiesi varmaan, mutten osannut johdatella ”niittyä” muistilaatikoista löytämään.

Kyselin, missä peikkoset nyt olivatkaan, mitä heidän ympärillään kasvoi, missä niitä kasvaa… Kolmivuotias riemuitsi ”kukista” ja kuusivuotias aprikoi, aprikoi, tiesi varmaan, mutten osannut johdatella ”niittyä” muistilaatikoista löytämään.

Ihanaiselle kukkakedolle kävimme niin, että satupoju vanhimmasta päästä triangelisävelen väräytti sopivanlaisen kainoisen 😉 ”Noin vaiti katsoivat he toisiansa,/ nyyti, tuittu, kuutamossa kuu./ Ei ihme vaikka nyyti jaloistansa/ kävikin heikoksi ja mykistynyt suu/ ujosti sanoi vain: kirje voi/ kai kaiken selvittää − ja meni pois!” Näin siis hurjan rohkeakin voi noin vain käydä heiveröisemmäksi, kun melkein mykistyy ja… ihastuu

Se, että nyytin kerrotaan tahtovan kirjoittaa, muiden muassa näkinkengästään eli simpukastaan, sai satulapset taas kiinnostumaan..! Liekö sillä vaikutusta, että itsekin tästä kohdasta välitän? Satutytölle seuraavan loppusäkeistön kohdistinkin: ”Jos tahdot, kuulijani, heitä lohduttaa,/ kirjoita nyytin puolesta, niin tuittu kirjeen saa.” (Sulkuihin sepitetyn lisäohjeen saat Sinä myöskin itse tavata ja sen mukaan toimia!)

Jaa-a… arvaankohan Sulle vimpan kohtauksen tyyntä hilpeyttä tässä esitellä… No olkoon menneeksi − mutta vihonvimpan sivun piirroskuva Sinun täytyy kohdata juuri itseksesi ja siitä sydämeesi salaisuus oppia :O

Toteavaan kerrontaan yhytin ”täydennystehtävän”: juhlavalojen muuntaneen veden… ”Minkä väriseksi..?”, johon satulapsilta ”sininen” sävy sointui toki. Taivaan tai vuokon, miten kukin tahtookaan ;O Voih, oih, ONNEA vaan, ja ystävän seuraa, todella15 b

Huilustani lurauttelin vielä selkoisemman muikkus-tuulen tapailun, joka sai Nekalan satumatkan päättää. Satureppuun unohtui HÖSTVISA, Tove Janssonin herkin ja syvin tuntein sanoittama, Erna Tauron säveltämä ja Esko Elstelän sujuvasanaisesti suomentama. Peltolammilla tarjosin tätä yhteiseksi laulettavaksi saattajain kesken − itse vain ensimmäisen säkeistön laulamaan päätyen, näin:

”Kotimatka pitkä niin, ei vastaantulijaa/ illat sammuvat kylmään hämäryyteen./ Jo tule lohduttamaan synkkä mieli pujahtaa/ syksyiltani yksinäisyyteen./

Kas pimeähän saa sitä ajattelemaan/ mitä muuten ei muistaisi kai lainkaan./ Nyt muistan miten paljon mä tehdä tahdoinkaan/ miten vähän sitä aikaan mä sainkaan./

:,: Kiirehdi rakkain jos rakkaus kutsuu/ päivän ei hetket niin pitkiä lie./ Suo valon syttyä yö kohta saapuu/ pois kesän kukkaset syksy vie. :,:”15 b

Ominta Tovea, sanon, vaikka tunnen hänet vain hänen töittensä & hänestä otettujen valokuvien kautta − satunnaisia kirjesitaattejaan unohtamatta, enkä toisten aivoituksellisia tulkintoja liikaa kaipaakaan ❤

Haikeus jäi käikertämään kertojan mieltä tuosta syyslaulun ensisäkeistöstä vielä loppuaskareitten jälkeen. Satukortteja uusille, tarrojen tarkkaa tai impulsiivista valintaa, muumihahmojen värityksiä, palapelejä ja muuta sulateltavaa. Vielä kotiin polkupyörällä viilettäessänikin hyräilin ja lauleskelin syyslaulun lyriikoita, joita keppeemmin muistin.

Pokatkaamme (jollemme polkkaa ;O) Tove Janssonille hänen ahkeruudestaan, uutteruudestaan ja rakkaudestaan monituista elämää kohtaan, jotka näittenkin satutuntiemme tarun, teemat, kuvat ja tekstit soi!

Advertisements

One comment on “Nyytin rohkeudella pe 21.11. & to 27.11.2014

  1. Pikku Pia
    01/12/2014

    Huomaa: tässä tarinassa kaikki hahmot ovat yhdenvertaisia, tavallisia, tavattomia taapertajia siinäkin mielessä, että niiden nimet kirjoitetaan tasaisesti pienellä alkukirjaimella ;o

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 01/12/2014 by in marraskuu 2014.
%d bloggers like this: