sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

Olen-toinen..! pe 28.11. & to 4.12.

Tarkkaan mietin, voisinko moista, vanhahtavaa, vähäkuvaista mutta sitäkin monisanaisempaa satusetä Zachris Topeliuksen satua taapero-tenavaikäisille kertoakaan, vaikka se mieltäni sekä sisäluvulla että ääneen koetettuna kiehtoi. Päätin kokeilla rohkeasti ja improvisoida mukaan elementtejä, joihin satulapset voisivat tarttua. Ja niin sai satuhuopa vapauttaa Peltolammin kirjaston jumiutuneen oven takaa koko joukon kuulijoita: pirteät satuveljekset, uudet, kaks- ja kolmivuotiaat satusiskokset, tutun satutytön ja viime kerralla tutuksi tulleet kaksi- ja kolmevuotiaat tyttöset niin ikään. Mahtuipa joukkoon keväältä tutumpi nelivuotias satupojukin, joten joukolla tutkimaan Pienen Hengettären tarinaa TOPELIUKSEN KAUNEIMMISTA SADUISTA (valikoimasta, suom. Sirkka Rapola, Otava 1975, toinen painos − taas ;O)

Kuvituksenaan iki-ihanat Maija Karman luonnosherkät akvarellit & piirrokset

…kuvituksenaan Maija Karman siveltimenherkät akvarellit & piirrokset..!

Nekalan torstaiaamuun sopi uusi satutyttö, nelivuotias, sekä kaksikymmentäkolme esikoululaista − tilauksena 😉 − ynnä tuttu kolmivuotias satutytönreipastus. Pöydän ympärille ryhmityimme kuten taannoin, kertoja perimmäiseen päähän ja nuoret tuoleille, palleille kahteen riviin suureksi ”toukaksi”. Ensin tehtiin esittelykierros niin, että katsoin jokaista lasta vuoron perään silmiin ja kysyin/odotin, että kertoivat nimensä ääneen; jos vastaus henkäistiin kovin hiljaa, toistin, varmistin. Roheasti aloittelin tänäänkin, jotta saatoin paikoin myös vaientaa ja tauottaakin.

Itse asiassa tilasin uusimman, Kirsti Mäkisenkin suomennoksen Topeliuksen lukemisia lapsille satusedän tarinoitten tutkimusmatkailua varten − mutten ennättänyt tutustua siihen kunnolla sitten vuodentakaisen kuvitusnäyttelyn Annantalossa. Tätä satua ei uutuuteen kuitenkaan kuulunut, joten katsotaan, jos toisenadun uudemmasta toiselle tunnille valitsisin ;O

Vanhan kunnon tarinaniskijän asenteella ryhdyin haastamaan, kuten teksti alussa kuuluu: ”Oli kerran oppinut mies, kirjaneuvos. − En tiedä oletteko kuulleet puhuttavan kirjaneuvoksesta: se on hyvin kunnioitettava arvonimi. Kirjaneuvokseksi sanotaan sellaista ihmistä, joka on saanut paljon tietoa kirjoista, mutta vähän tai ei mitään elämästä.” Ympäröivät kirjahyllyt lastenopuksineen tukivatkin jutunjuurta mainiosti; eskarilaisista useampikin täydensi jälkimmäisen virkkeen tiedonlähteeksi ”kirjat”. Sadun kirjaneuvos ei kuitenkaan elä täysin kirjainsa lehdillä tahi riveillä, sillä hän: ”—oli kiltti kirjaneuvos eikä tehnyt pahaa kärpäsellekään, hän vain pisti neulan niiden läpi ja asetti ne riviin korkkilevylle, sillä hän keräsi hyönteisiä.” Mainitut kapistukset olisivat toki voineet olla kivat käsillä, mutta tyydyin vain imitoimaan ”neulan piston” liikettä sormin ja kohta nappaamaan saturepun taskusta sopivan ”sudenkorennon” tahi ”perhosen”, miten tekstissä vihjattiin, niitä lasten edessä lennättämään − pienille nenillekin asti.

Seuraavien kappaleiden tapahtumia kuvailin kuten kirjaneuvos ikään laittautuisi keruuretkelle puistoon, olkoonkin, ettei mulla nuuskanruskeaa kesätakkia, ei vihreää lippalakkia likipäinkään ;O Satupoika sai moisen sitten sormeensakin pyräyteltäväksi, kohta satutyttö (jonka tiesin entuudestaan moista tahtovan tanssittaa) perhosen. Puiston tunnelmaan satulapset puolestaan saivat eläytyä aistimalla mukanani kesän tuoksua, kuvittelemalla, mitä puistossa näkyykään… ”kukkia” ja… lennättelin sormisiipiä eestaas, näytin sormin laulavaa nokkaakin, kunnes kolmivuotias tyttö kuten näppärä eskarilaistyttö äkkäsi ”lintujen” lentelevän.

Haavinsa kanssa kirmaava kirjaneuvos tulisi sijoittaa aiempaan tekstisivun/aukeaman kohtaan, jottei lapsien olisi tarvinnut silkkaa tekstiä tuijottaa tai kertojan sivua eestaas vipauttaa..!

Haavinsa kanssa kirmaava kirjaneuvos tulisi sijoittaa aiempaan tekstisivun/aukeaman kohtaan, jottei lapsien olisi tarvinnut silkkaa tekstiä tuijottaa tai kertojan sivua eestaas vipauttaa..!

Vaikka kirmailun kuvaus vaikuttaa ahkeran ja positiivisen tuottoisalta, jatkuu seuraava kappale semminkin näin: ”Pyydystys sujui tänään heikosti. Mitä kirjaneuvos teki muutamalla sadalla paarmalla, hevoskärpäsellä ja kaalimadolla, kun hänellä oli niitä jo ennestään monta sataa?” turhautuneen miesvanhan lailla koin lysähtää. ”—Väsyneenä ja pahantuulisena hän istahti lammikon reunalle.—” Tässä kohtaa taikakilauksen paikka − siten alkusävelen merkin; takensin katseeni satupöydän keskelle;O ”Suuri valkoinen lumme aukoi siinä juuri nuorta teräänsä aamuaurinkoa kohti. − Kas vain! huudahti kirjaneuvos samalla ihastuneena.—” Katsoin satulapsia kummastus kulmissani ja kysyin: ”Arvatkaapa mitä..!?” Totta kasi lapset terästäytyivät, myös viisivuotias tyttönen, joka nousi vaihteeksi seisomaan, vaati toimintaa tai osallisuutta, ja reipas nelivuotias isovelikin, joka oli innostunut tämän mukaan dvd-hyllyä tonkimaan. Vinkkasin siis takaisin liki, jotta saatoin jatkaa, kun kirjaneuvos(-hyönteishullu) tekee mitä merkillisimmän löydön otuksekseen.

”Se oli tuskin puolen tuuman mittainen, hento kuin kukanvarsi, valkea, hiukan vaaleanpunaiseen vivahtava (näytin tuossa satutytön pinkkiä paitaa, johon satupoika totesi ettei moinen ollut hänen lempparinsa ;O), mutta muodoltaan melkein kuin ihmislapsi paitsi että oli niin perin pikkuinen ja että sen olkapäissä oli läpikuultavat, välkkyvät perhosensiivet.” Teki ihan mieli piirtää tuo ihmispienoinen ilmaan kahden kämmenen etusormella kuin hennon kukanvarrenkin. Tärkeää havainnollistaa sormin myös pikkiriikkistä kokoa ja vipajavaa siipiparia, jotta moisen olennon keskellemme kuvitella saatoimme.

Otuksen sullominen ”pulloon” kuulosti kaikista lapsista erikoiselta (onko moinen todellakin pyydystettyjen hyönteisten kelpo kuljetuspaikka?).. No, ”saaliin” saatoin sujauttaa edelleen saturepun taskuun melkein kuin ”neulalla korkkilevyyn”..! Eskarilaisille hahmotin pullon mahdollista kokoa jo alkukappaleessa; muutoinkin elävöitin tarua rohkeammin ”toimien”, olinhan melkoisen kaukana tuplapöydän toisen laidan takaisista kuulijoista, eivätkä kirjan hentoiset piirrokset ehkä tavoittaneet kaikkien näköpiiriä.

Seuraavan kappaleen uuvuttavan tiedonhaun tauotin melko taiten, satulapsia katsoen ja seitsemän vuoden määrää seitsemällä triangelin iskulla vakuuttaen. Siinähän nuo pysyivät, kuulolla vuoroin uteliaina, vuoroin pohtivaisina, jolleivät malttamattomina, tarutenavani.. Vaan isommat lapset saivat arvata pitkän ajan vuosissa. Ensimmäinen rohkea poikaääni heitti ”Kymmenen!”, josta piti hieman pakittaa − ”Viiteen..” ja kiriä ”Seitsemään!”.

(Melkein hihityttää tuo ”homunculus”-mokoma, johon alkuvuodesta Bruno Schulzin novellin erikoissanastossa törmäsin; siis vanhaan tuttuun kuultuun, muttei sittenkään selkeään merkitykseltään... ”otus, ih-mi-sen-kal-tai-nen-ko” vainen?)

Melkein hihityttää tuo ”homunculus”-mokoma, johon alkuvuodesta Bruno Schulzin novellin erikoissanastossa törmäsin; siis vanhaan tuttuun kuultuun, muttei sittenkään selkeään merkitykseltään… ”otus, ih-mi-sen-kal-tai-nen-ko” vainen?

Mutta, uskomatonta: vielä tuon vuosijatkumonkin jälkeen outo ”itikka” räpistelee ilmielävänä neulassaan, jopa kasvaneena tuuman pituiseksi. ” − Se räpistelee vielä, hän [kirjaneuvos] sanoi, − minun täytyy ripustaa se savuttumaan. Ja hän antoi sen savustua koko yön.” ”PLINGG in” paikka, jonka taisi satupoika saada soittaa. ”Aamulla hän taas meni katsomaan hyönteistä. Ihme ja kumma! se räpisteli yhä ilmi elävänä ja oli taas kasvanut puoli tuumaa.—” Koska se vieläpä lentävältä vaikuttaa, otin repusta pienen, ”tuoreenvihreän” pahviperhosen, jonka sidoin kepin päähän, jolla ilmaan lennätin.

Kirjaneuvoksen ääneni tässä kärkeä ja väräjävä, haastavampi säilyttää, mutta koetin, ko-e-tin..!

Seuraa aikas julma jakso, kun kirjaneuvos pistää olennon säälittä palasiksi, vaan olentoisen palautuessa ehyeksi noin vaan, survoo sen huhmareessa, ”tällaisessa pienessä astiassa”, näytin kämmenilläni samalla kun satupoika kysäsi, mikä se oikein on. En tiedä, miten ilkeältä mahdoin näyttää, muttei kerronnan kiihdytys ja osittainen improvisointi ilman kirjaa eivät ainakaan karkottaneet ketään; päinvastoin, kyräillen kuuntelivat, tarkkaavaisina. Mukavasti tähän jaksoon kuitenkin toimintaa ja repliikkien puuskauksia mukaan väritettyä saa ;O

Eskarilaisille annoin jännityksen lisurin: tiirasin heitä ja kysäisin, arvatkaapa, oliko se… johon eskaripoika uhosi että ”No eli..!” − j n e O;

Pikkiriikkisen, kuitenkin vähitellen pituutta saavan otuksen ääneni kimitin niin hentoisen korkealta kuin suinkin, vastapainona kirjaneuvoksen tuiskeelle.

Entäs sitten kursivoitu ”skarabee”-sana, joksi ahne kirjaneuvos olentoista sättii, mitä se mahtoikaan tarkoittaa? WSOY:n Nykysuomen sanakirja vm 1970, se ikuinen isän perintö ja pelastajani, sanoo: ”muinaisten Egyptiläisten auringonjumalansa pyhänä vertauskuvana pitämän pillerinpyörittäjän muotoinen amuletti ja sinetti” :O Ei siis tavattoman kaukaa haettu vaan vain kaukainen reliikkisananen, oiva päivittää ;O

... ja jälkisivulla tämäkin kuva seuraa, jonka kuitenkin näyttää tahtoisi..!

… ja jälkisivulla tämäkin kuva seuraa, jonka kuitenkin näyttää tahtoisi..!

Tuon alkukamppailuun päätökseksi kirjaneuvos koettaa vielä olennon hautaamista metsäkuoppaan ison kiven alle − mutta aivan yhtä turhaan, arvaammehan sen. Eskaripojalla oli toimivalta kuulostava teoriakin siihen, miten ”Se on kaivautunut maan alta ulos..!”. Tätä ”sinnikkyyden huipun” näkemistä ei herra hautaajaneuvos enää kestäkään; otus on vieläpä kasvanut neljän tuuman pituiseksi, jota todistin päästämällä saturepusta isomman, vaaleanpunaisen lilan perhosiipisen lepattamaan. Sitäkin saivat vanhimmat satutyttö sekä –veli kohta lennättää. Sormitaputin viimeistä päivää kirjan aukeamaa ja kyselin ainakin katseellani, mikä ihmeellisen otuksen löytäjälle tulikaan. Kukaan ei tainnut arvata ääneen, vaikka vastausta kaiketi hakivat, jolleivät odottaneet, siis kerroin, toki. ”— kirjaneuvos otti jalat alleen minkä kykeni. Siitä tuli juoksujen juoksu: hän näet juoksee vielä tänäkin päivänä, vaan ei näillä main, tai sitten niin lujaa, ettei ennätä tulla huomatuksikaan!

En muista, pidinkö tässä hengitystaukoa pidempää, pyysinkö seuraavaa satulasta kilauttamaan… Luulenpa, että neutraali tauko toimi, ainakin siltä toisenkin kerronnan jälkeen tuntuu. Nekalassa en kilauttanut, tauko piisasi, toimi, jotta:

”Jonkin ajan kuluttua kulki kanamummo metsän halki ja näki pikku olennon istumassa kivellä johon kirjaneuvos sen oli jättänyt. − Elukka parka, sanoi mummo, − onko sinut ihan hylätty? Tule, minä vien sinut lämmittelemään tupaani niin kuin muutkin kananpojat!—” Nekalassa en ollut ottanut perhosnukkeja esille vielä kirjaneuvoksen edesottamusten aikaan, mutta tähän mennessä se pienempi, vihersiipinen, oli jo puikkinut tiensä esiin ja kuljetin sitä kämmenelläni. Kanamummon ääneni varioi harjoitusluvuista ensimmäiseen ja vielä toiseenkin kerrontaan, tosin palaili jälkimmäisellä kerralla likemmäs alkuperäistä ;O, savolaismurteista.

”Mummon puuhäkkiä” voi myös käsin hahmottaa pöydälle tai syliin, jonne kanamummo otuksen kanansa ja tämän poikasten seuraan laittaa. ”Poot pot pot pot” kotkotin ja taisin kämmenillä siiventynkiänikin räpyttää, sillä ”kana ei pitänyt uudesta vieraasta ja nokki siinä samassa siltä silmät päästä”. Mummon kauhunvoihkauksen päästin ”huutamisen” sijaan − kunnes viimein, mahdottoman ja mahdollisimman kirkkaan hennon ”itikan” äänen vuoro: ”− Ei se mitään tee, sanoi pieni olio, ja istui hetken päästä hymyillen kananpojan selässä silmät terveinä ja kauniina.”

Kysyvä katse lapsille/lla.. muttei aikaa ihmetellä kauaakaan, sillä mummo päättää saman tien laittaa otuksen asumaan porsaan kanssa ”− ja jos se yrittää tehdä sinulle pahaa, ryömi… vaikka porsaan kaukalon alle”, tuumasin mummon suulla ja tiirasin etuvasemmalle ”kaukalon alle”… Vaan vielä hullummin käy otukselle, enpäs kerrokaan miten − olisi sinun vuorosi taas tarkentaa juonenkulku itse, jos suinkin..! Se, mitä tapahtuu, säikäyttää mummon niin että hän on teurastaa porsaansa − vaan tästäkin pieni, ripeäliikkeinen, hentoääninen olento selviää ja kohta mummolle kysymyksensä piipittää, porsaan selässä istuen..!

Vielä kolmannenkin kerran mummo koettaa hoitaa olentoaan, vieläpä paremmin, mahdollisin keinoin laittamalla sen tuvan lattialla sopivasti odottavaan ämpäriin oikein heinäpahnalle. Pahaksi onneksi paikalle sattuu mummon huomaamattoman ajattelematon mies: ”— ukko tuli janoisena niityltä, tarttui ämpäriin ja laski sen syvälle syvimpään kaivoon. − Mitä kamalaa sinä nyt teit? sanoi mummo. − Hukutit minun kaikkein rakkaimman elukkani.” Mutta onneksi ukko on kiltti poika, nolostuu vallan (eikä käy vastaväitteisiin, mikä saattaisi toisissa piireissä moisesta koitua ;O) Kuinkas ollakaan, ei olennolle käy kuinkaan edelleenkään: ”− Ei se mitään tee, mummo pieni, minä voin täällä ihan hyvin. − Ja siinä pikku olento taas istui ämpärin sangalla.”

Eskarilaisilla säilyi kiinnostus ihmeenkin hyvin tähän kiperään tarinaan, satuhuovan lapsosillakin useimmilla korvakuulo tallella. Semminkin oli seuraavan kappaleen intiimiys tervetullut: nostin viherperhosen olkapäälleni ja tekeydyin entistä enemmän ”kanamummoksi” seuraavaan vuoropuheluun:

”Papinkirjan” vaihdoin lennossa ”nimikirjaksi”, vaikka tokkopa jälkimmäistä käytetty koskaan missään... muualla kuin lasten leikeissä ;O Ehkä ”syntymätodistus” olisi tässä kelpo.. muttei mielestäni nimikirjan kiva..!

”Papinkirjan” vaihdoin lennossa ”nimikirjaksi”, vaikka tokkopa jälkimmäistä käytetty koskaan missään… muualla kuin lasten leikeissä ;O Ehkä ”syntymätodistus” olisi tässä kelpo.. muttei mielestäni nimikirjan kiva..!

Mummo tuumaa asiainlaidan tolkuttoman jupisten ääneen niin, että lukija-kuulijakin saa tietää, mitä hän meinaa. Ja jotta mummo pääsisi mokomasta ”noitakapineesta” eroon, hän päättä viedä sen itse ”rovastille”. ”− Ja niin mummo pani pienen varovaisesti koriin, kääri huivinsa tiukasti korin ympäri ja lähti viemään sitä pappilaan.” Oveen l. pöytään koputus täsmensi tunnelmaa ja temperamenttia, jotta mummo avautuu rovastiherralle löydöstään, sen merkillisestä olemuksesta ja tavoista ja sitkeähenkisyydestä, luonteestakin − piitkänpitkän repliikinpulinan verran.

Hetken pohdin, avaanko ”rovastin” merkitystä vaiko en.. En lopulta ryhtynytkään repostelemaan vaan annoin korkeintaan lisätitteliksi ”asioista vastaavan herran” ensiluennalla, toisella kertaa taas kuvailin ”pyyleväksi ja iäkkääksi herrasmieheksi”. Vikkelän keppee ja ennakkoluuloton Hengetär onkin nami vastahahmo rovastille − ja toisin päin! Oheisella aukeamalla kokonaisuudessaan tämän korennon, perhosen tai keijukaisen moisen rallattelevainen riimillinen tunnustus, joka suloisuudellaan, positiivisuudellaan, millä tahansa iloluontoisuudellaan saa vastakaiukseen tyrmäyksen. Tätä lasketellessani niin kirkkaankevyellä äänellä kuin kurkustani ulos sain pyrki viherperho pyörimään eskarilaisten päitten yllä, elävöittämään kerrottua… Pahviperhon kuljettelu ilmassa vaatii toki taitoa, enkä siinä aivan parhaimmin onnistunut, myönnän ); Täytyisi harjoitella enemmän ;O13 b

Edelleen vaihdoin ”kirkonkirjat” silkoiksi kirjoiksi kuten aiemmin ”seurakunnan” ”joukkoihin”, varmuuden vuoksi (kosken tahdo sotkea tarun taikaan luterilaisia systeemejä enempää kuin tämän rovastin arvonimen verran − nehän eivät ole jutun syvintä juurtakaan ;O)

Vaan rovastin kieltäymys tutustua paremmin vieraaseen olentoon on oleellista eli se, miten tämä henkilöhahmo, elonsa aikana karaistunut, onkin ennakkoluuloinen kaikessa kokeneisuudessaan. Mahdollisimman tujusti tämän repliikit esitinkin. Ja jännää on, että vaikkei kuvan kuvaa ole nähty pariin pitkään aukeamaan, ei sitä tunnuttu tarvittavankaan (toinen kuva kirjaneuvoksesta lootuslammella unohtui satuhuovalla erikseen esittelemättä, kun kirja lepäsi vaakatasossa enimmäkseen; enkähän muistanut sitä nostaa satupöydänkään ylle, koska sekin on painettu vasta ko. kohtauksen jälkeiselle sivulle − ja viereisellä sivulla edetään jo pitemmällä :O)

3 bSeuraavalle aukeamalle lennähdetään ”Hengettären” (satuhuovan lapset tiesivät täydentää kohta jo!) vakuuttavan repliikin saattelemana, jota tähän astikin kuunnelleet tuntuivat jaksavan kiinnostuneina seurata: ”Kun sinä olit pikku poika, juoksin kanssasi ajamassa takaa perhosia puistossa ja luin satuja niiden siiviltä. Minä soutelin kanssasi kirkkaalla järvellä ja kirjoitin tarinoita laineille. Minä seisoin kanssasi tähtitaivaan alla ja näin tähtien (”Jumalan” sijaan..) silmien loistavan yössä./ − Lapsellisuuksia!—” Tässä kohdin taisi kaksi eskaripoitsua supista vierullani, mutta kunhan käännyin viereiseni puoleen ja esitin tälle Hengettären jatkorepliikkiä, vaikeni supinan aloittajakin tämän vierellä 😉 ” − Kun sitten kasvoit nuorukaiseksi ja tulit ylioppilaaksi, istuin sinun kanssasi yksinäisessä huoneessasi ja tavasin kuun välkettä jäätyneestä ikkunaruudustasi. Jääkukkia, olettehan nähneet niitä? (lisäsin). Kirjoitin sinun kauneimmat ajatuksesi: ne koskivat todellista kunniaa, sankaruutta, rakkautta ja kotimaata (selkoistin isänmaan).—” Nämä tuiki osuvat ja kauniit sanat ovat tämän sadun parhainta antia ja siksi ne lainasin ❤

Vaikka rovasti ei tunnusta moisia todeksi, vaikka hän ei muista, hän käy kuitenkin mietteliääksi − niin, ettei lopulta kuule, mitä pieni Hengetär vuoronsa lopulla vieläkin tarkkanäköisemmin ja suorasukaisemmin hänelle osoittaa. Lienee onni: totuudet olisivat saattaneet suututtaa tai loukata miehen tunteita liikaakin…

Mutta kas: tämä herra ei ole säikky, ei myöskään tyhmä :O Hänen laillaan saatoin avata ”ilmaikkunan” kotikylän kirjaston lasten ikkunain puolelle ja vinkata olentoa lentämään vapauteen, jonne sitten suuremman, vaaleanpunaisen liilan perhosen lennätin ja lisäsin sen kasvaneen entistäkin koreammaksi.

” − Katsos, pieni Hengetär, vapaus on kehtosi: lennä vapauteen!/ − Kiitoksia, pikku rovasti! sanoi Hengetär, ja samassa se lensi pois kuin auringonsäde kohti sinistä kesätaivasta.”

” − Katsos, pieni Hengetär, vapaus on kehtosi: lennä vapauteen!/ − Kiitoksia, pikku rovasti! sanoi Hengetär, ja samassa se lensi pois kuin auringonsäde kohti sinistä kesätaivasta.”

Lapset olivat hereillä ilman muuta ja näyttivät odottavan jatkoa, seuraavaa… Kanamummon ”äimästys” se olikin vielä selvittämättä itse rovastin mietteliäisyyden rinnalla. Vaan kohta ryhdyin teputtamaan pinkovia askelia, aiemmasta kohtauksesta tuttuja: Katsoin lapsia ja dottin, toivoin, että tunnistaisivat.. ”Kukas juoksi siitä ohitse..?”

”Kun he nyt siinä seisoivat ikkunan ääressä ja ihmettelivät Hengettären katoamista, he näkivät vanhan miehen, jolla oli nuuskanruskea takki ja vihreä lippalakki: mies juosta läähätti yli mättäiden ja aitojen.—” Kun ei kukaan tainnut arvata ääneen asti, jatkoin tauolta (pilkettä silmäkulmassani): ” − Mitä kummaa, sanoi kanamummo, joka luuli tuntevansa miehen, − eikö siinä ole kirjaneuvos? Hänhän harppoo pahemmin kuin maanmittari ruisvainiolla.” (Jälkimmäinen vertauskuva on vanhahduksessaan hassu, jollei hidas loikkija, mutta oli mennäkseen..) Tottahan toki rovastikin tuon miehen tunnistaa − ja vieläpä syyn tämän juoksuun: ” − Tuolla tavalla juoksee vain sellainen, jolla on ollut käsissään pieni Hengetär ja joka on pahoinpidellyt häntä. Kun sitten tuntee Hengettären, rupeaa pelkäämään noin kovasti —. Oli hyvä etten ehtinyt tarttua kärpäslätkääni.” Ja tottapa rovasti tiesi, turisi. Vaan otti myös opiksi aivan viimeisellä päätöksellään, jonka toteutuksessa mummo sai häntä avittaa. Sen saat löytää tämän tarinan lopusta, ole urhea, lukija!

Aika kiittää puolin, toisin; kannustaa pysymään valppaana ulkona luonnossa liikkuessa. Joskin joskus voi vahingossa muurahaisen tallatakin.

Satutyttöset tahtoivat muutaman satuhuopalaisen lailla piirustaa hetket keväänvärisille arkeille. Niinhän oli sääkin torstaina keväisen ihmeen siipale. Ja tarrat, leima huolehdittiin kaikille kortteihin.

Advertisements

One comment on “Olen-toinen..! pe 28.11. & to 4.12.

  1. Pikku Pia
    09/12/2014

    P.S. Tämän sadun säilytän korvallisella vastaisillekin tuokioille 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Information

This entry was posted on 09/12/2014 by in joulukuu 2014, marraskuu 2014.
%d bloggers like this: