sadunsuikkaajan

c/o ikuisten satulapsien

minusta

Olen kuunnellut satuja ja sepittänyt tarinoita pikkulapsesta asti. Taruja jakoivat kanssani ensin pehmolelut ja nuket, luonamme vierailleet ystävät ja tutut, sittemmin partiokaverit yhteisissä illoissa milloin lähiökerrostalon kellarihuoneessa, milloin metsäkämpillä tai havumetsän siimeksessä nuotion äärellä.

Juttuja olen kertonut myös hoidossani eläneille sammakon nutipäille, akvaariokaloille, kaniineille ja koirille, jotka ovatkin olleet lojaaleja kuulijoita.

Teini-ikäisenä sain tutustua Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen perinteisiin, mm. partioystäväni Aleut-intiaanimiehen kautta.  Siten vaikutuin myös heidän elämäänsä vahvasti nivoutuvasta, sekä suullisesta että kuvallisesta tarinankerronnasta, jota paitsi vanhemmat, tietyt tai nimetyt kertojat yhteisössä harjoittivat ”ammattinaan”. Tällaista tarinankertojan roolia hyödynsin lukion toisen luokan historian- ja kuvaamataidon esitelmässä, jossa kartoitin preeriaintiaanien 1700 – 1800 -lukujen kulttuuri- ja käsityöperinnettä. Itse kirjallinen työ, Preeriaintiaanin tarina, muokkaantui luontevimmin minä-kertojan muotoon piirroskuvieni kera.

Kiehtovinta alkuperäiskansojen elämässä ja näkökulmassa on yhä se, että kaikki liittyy toisiinsa – kaikki elämän osa-alueet muodostavat ympyrän, joka toistuu luonnon ja ajan kiertokulussa sekä tarinoissa. Taruihin sisältyy siten ”hiven kaikkea”,  ja niitä kokoonnutaan kuulemaan yhteiseen rinkiin. Kestävillä tarinoillahan on myös taipana muodostaa kokonaisuus tai ainakin sen mahdollisuus, jollei sisältää opetustakin.

Synnynnäinen taipumukseni ”tarinain rupatteluun” kasvoi niin vahvaksi kiinnostukseksi, että (elokuva-) käsikirjoittaminen vei minut taideopintojeni parista mennessään. Sitä, ilmaiseeko elokuva paremmin tahi kiteytetymmin esim. romaanin tarinan tai sanoman, en ole ratkaissut tähän päivään mennessä. Kiintoisaahan on, miten tarinoiden eri ilmaisumuodot voivat viestittää niiden tiettyjä piirteitä toinen visuaalisesti vahvemmin, toinen kielelisellä tai ajatustasolla seikkaperäisemmin – kolmas avoimemmin. Luulen, että itse tarinan, sen hahmojen ja tapahtumien synergistinen vaikutus vastaanottajan kokemuksessa voi vaihdella radikaalistikin riippuen toisaalta itse teoksen ”laadusta” ja ”onnistumisesta” tietyssä viestintätilanteessa, toisaalta itse katsojapersoonasta sekä hänen mielentilastaan, eikä eri ilmaisumuotoja voi koskaan tasaväkisesti verrata. Onneksi on näin, sillä meitä erilaisia tarinaniskijöitä ja saturakkaita on loputtomasti = puuhaa saralla riittää.

Uutta tuulta sadunkerrontaan sain reilut pari vuotta sitten, kun kokeilin puolalaisten, tunnettujen klassikkokirjailijoiden satujen lausuntaa ensin suomeksi, sitten puolaksi Maailma meillä -ystävyysyhdistysmessuilla Tampereen kaupungin pääkirjasto Metsossa. Suomensin tarinat niin ikään. Sittemmin pidin Täydenkuun satutunnin  Nekalan ”kotikyläkirjastossa”, jonka henkeen tällainen osin erikielinen loruttelu sopi mainiosti, sekä kotikamarissani, jossa keskittynyt kuuntelurauha harvoin rikkoutuu.

Satusia suomeksi ja puolaksi olen sittemmin saanut lausua myös muilla kirjaston monikielisillä satutuokioilla sekä satutunneilla. Matkani joutuu, enkä epäile, etteikö suuhun somia tai vaikkapa yllätyksellisiä taruja putkataisi vastaan aina.

Lelukoulussa 1981

Lelukoulussa 1981

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: